Olemme ongelman äärellä.
Joitakin viikkoja sitten esikoinen sattui iltaisella kauppareissulla ohittamaan kirkon sen kellojen soidessa. Kotiin palasi punaposkinen ja suurisilmäinen lapsi, joka ei meinannut pysyä pöksyissään. Mikä nähtiin siellä kaupunnilla? Kiikonkellonääni! Tuli sieltä toonista kiikonkellonääni! Siellä soi kiikonkellon ääni! Mennää kattomaa sitä kiikonkelloo! Ii kysyy kiikon talonmieheltä ’saako kattoo kiikonkelloo?’
Tämän vavisuttavan kokemuksen jälkeen asia nimeltä kiikonkellonääni muuttui suorastaan lihaksi, ja toistuu päivittäisissä keskusteluissa kaksivuotiaan kanssa. Eikä siinä kaikki, kiinnostus kirkkoihin on muutenkin lähtenyt vähän (jumalan, tsah) käsistä. Kerhomatkalla parasta on se, että saa kävellä kirkon ohi. Leikkipuistossa hakeudutaan aidan viereen, koska sieltä näkyy kirkon torni. Bussissa lapsi herättää hymähtelyjä tuijottamalla ikkunasta ja huokailemalla ooo siellä näkyy kiikko, hauaa mennä kiikkoon! Herran temppeleitä bongaillaan paitsi kaupungilla, myös kirjoista. Viimeisimpänä kirkkoilmiönä ovat Duplo-palikat, joista luonnollisesti rakennetaan niinkin lapsekkaita rakennelmia kuin tuomiokiikko ja Alesin-kiikko. Kirkossa on aina oltava torni, ja värikkäistä kukista väsätään katolle kolitte. Tin-kongg, soi kiikonkello.
Että semmosta.
Kaikki tämä olisi varmaan vain ihanaa ja odotettua, jos perhetaustamme olisi vähän toisenlainen. Mutta mehän emme siis kuulu kiikkoon, itse olen vielä varsin angstinen ateisti. Lapsen huikea kirkkoinnostus herättääkin kysymyksiä siitä, mitä ja milloin näistä uskonasioista oikein voi puhua? Tähän asti olen rakennellut palikkakirkkoja olohuoneen lattialla, houkutellut venkoilevan poikasen pukemaan ”sitten nähdään varmaan se kirkkokin matkalla”-lauseella, tuijotellut tuomiokirkkoa ulkoapäin seurakunnan läsnäollessa ja myöskin luvannut, että voidaan joskus mennä pojan kanssa kahdestaan kirkkoon vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia. Samalla taisin mutista jotakin siitä, että toiset tykkäävät käydä kirkossa mutta että äiti ja isi…eivät niin…välitä.
Uskonasioista puhuminen lapselle, joka muun muassa hauaa mennä Muumilaaksoon, tuntuu vähän turhan monimutkaiselta. Jumalaa tai Jeesusta en haluaisi oikeastaan edes mainita ennen kuin niiden käsittely merkittävänä historiallisena tarinana saisi osakseen jonkinlaisen ymmärryksen. Uskon, että lapsi aikanaan tutustuu eri uskontoihin jo kouluopetuksen avulla, ja saa sitten omien tuntemustensa mukaan tehdä omat ratkaisunsa. Me opetamme arvoja, emme uskoa. Mutta ne kirkot….
Jos kaksivuotias hauaa mennä kiikkoon istumaan penkillä, pitääkö pakanaäidin pistää sunnuntaina ykköset päälle ja kuunnella papin saarnaa vastoin tahtoaan? Saako kirkkorakennuksista nauttia ilman korkeampia voimia? Onko olemassa jotakin kirjaa, joka vapauttaisi kasvatusvastuusta tässä asiassa? 🙂
Isäni puolen suvussa oli sellainen hassu tilanne, että papiksi halunnut serkkuni oli suurinpiirtein suvun musta lammas. Mummoni oli järkyttynyt.
En tiedä. Itse en (entisenä kiihkoateistina) tekisi asiasta numeroa. Kirkkoon saa mennä muulloinkin kuin messun aikana. Toisaalta voi vaikka etukäteen skoutata jotain, mitä ehkä itse kestää kuunnella. Voihan siitä saada itsekin jotain irti. Jos ei saa itse mitään irti, ei siinä toisaalta paljon menetäkään, muutaman tunnin.
Entisenä kiihkoateistina en tosin aina ihan ymmärrä, miksi näissä asioissa pitäisi (tai etenkin, miksi minun piti) olla ehdoton. Mutta ehkä muutkin ovat päätyneet omia polkujaan siihen pisteeseen, missä nyt ovat, enkä vain minä? Niin sen varmaan täytyy olla.
Heh, onhan niitä kirjoja olemassa, ainakin se yks Iso kirja, OMG 🙂
Mut hei, kirkossahan kantsii poiketa päivällä ihan ilman mitään ohjelmaa, ne pitkät käytävät, korkeus ja penkkirivit voivat tehdä kirkkointoilijaan vaikutuksen ihan sellaisenaan. Ja voit silloin itsekin ottaa helpommin vaikka arkkitehtuurin kannalta kuin selitellä Sanaa..
Mukavaa päivää!
Ksenia
Samoilla linjoilla kuin edellisetkin. 🙂 Tuomiokirkko ja mun käsittääkseni myös se Alesin kiikko ovat auki yleisölle jokseenkin päivittäin. Meillä luetaan iltarukoukset ja muutenkin aivopestään lapsia, mutta ipanoiden kirkolliset visiitit ovat rajoittuneet muutamaan päiväretkeen ja yksiin hautajaisiin…
Meidän poika katselee aikas kateellisena noita Iin kirkontorneja. Tuntuu, ettei meillä saa nykyään kahtakaan palikkaa pinoon ennen, kuin pikkusisko tulee ja tuhoaa järjestelmällisesti koko viritelmän. 😀
Lohdullista kuulla, että tämä kirkkoinnostus on näin universaalia. 😀 Osasin ihan täysin odottaa lasten haksahtavan legoihin tai autojen bongamiseen, mutta tähän meilläkin kaksivuotiaan suosiossa olevaan kirkkofanitukseen en kyllä ollut ihan varautunut…
Me ollaan jätetty vielä kaikki Jeesukset ja muut pois, osittain siksi ettei itse osata oikein muodostaa kantaamme niistä ja osittain siksi, että ne tuntuu vielä aika irrelevanteilta ja epätodellisuudessaan ehkä vähän pelottaviltakin noin pienelle. Keskityn siis ihastelemaan lapsen kanssa niitä kultaisia kupoleita ja komeita ääniä ja käsitellään ne henkevämmät asiat sitten joskus myöhemmin (ja sillä välin toivon pojan unohtavan tämän kirkkofiilistelyn ja innostuvan vaikka avaruudesta, sen selittäminen kun sopisi paremmin omaan maailmankuvaani ja tietämykseeni :P).
Minäkin kääntäisin kiinnostuksen itse rakennukseen ja arkkitehtuuriin. Kirkossahan voi käydä muutenkin, eikä vain sanaa kuulemassa. Ei se usko siinä rakennuksessa asu 🙂 Kaupunki ympäristöön mahtuu kaikenlaista rakennusta ja onkin kiva tutkia niitä ilman, että miettii mitä varten ne on rakennettu tai mitä siellä sisällä tapahtuu.Eikä pienen kanssa kannata kovin syvällisiin ajatuksiin mennä, pienen kapasiteetti riittää siihen, että tuossa rakennuksessa on ihana torni,josta tulee huumaava ääni. Hetken päästä palikoista voi rakentua vaikkapa kellotorneja, niin kuin meillä.
Pienet hurmaantuvat maailmasta ja ympäristöstään niin ihanasti ja kokonaisvaltaisesti!
Meilläkin ollaan ateisteja, mutta kirkoissa ollaan käyty paljonkin, mutta ei sunnuntaisin. Käydään vain katsomassa niitä hienoja rakennuksia.
Kirkoissa on yleensä päivisin avoimet ovet ja siään voi mennä kuka vaan, ilman että tarvitsee saarnaa kuunnella yms. Voi sitten rauhassa kiertää ja katsella sen mitä poikaa kiinnostaa, eikä haittaa jos on ääntä ja vautia vähän enemmän.
Heh, pakko ateistiäitinä nauraa täällä 🙂 Mä ilmoitin päiväkodin Aadan aloittaessa, että hän saa osallistua jos jotain kirkollista on. En tiennyt, että heillä on pyhäkoulua ja ihmettelin kun enkelitarraa alkoi ilmaantua välillä lokeroon ja yhtenä perjantaina Aada ilmoitti, että oli pyhäkoulussa 🙂 Eihän nuo lapset ymmärrrä tuosta vielä hölkäsenpöläystä, mutta mä en ala ainakaan mitään uskonnoista kertomaan pitkään aikaan ja eikai nyt vielä vajaa kolme veelle oikeesti tarttekaan? 🙂
ps. eikö kirkossa voi käydä vaikka ihan muuten vain joskus, se sunnuntainen saarna on kyllä aika pitkä ja puuduttava…
Hyviä kysymyksiä! 🙂 Meillä puhutaan kotona ihan suoraan Jeesus-juttuja sun muita, mutta voin kyllä kuvitella, että äidillä on vähän tiukat paikat selittää pienelle omia näkemyksiään 🙂 Onneksi teilläkään ei vielä ilmeisesti ole tullut eteen varsinaisia Jumala-kysymyksiä, joten eiköhän tässä vaiheessa vielä riitä se kirkon arkkitehtuurin ihaileminen. Menette vaikka joku päivä käymään kun on avoimet ovet ja katselette Tuomiokirkossa hienoja maalauksia ja vaikkapa isoja urkuja. Voihan sitä kertoa, että jotkut ihmiset tulevat sunnuntaisin kirkkoon laulamaan ja kuuntelemaan papin puhetta, mutta teidän perheessä voidaan vaan käydä katselemassa. En usko, että tuon ikäinen kaipaa vielä isompia selityksiä.
Toisaalta voi myös olla hyvä opetella siinä samalla tiettyä kunnioitustakin toisten uskonnon pyhää tilaa kohtaan. Otetaan vaikka pipo pois päästä, ei hörskötetä tai huudeta kirkossa jne. Minusta pienikin lapsi helposti aistii tietynlaisen "pyhyyden" olemassaolon, vaikka nyt ei mistään yliluonnollisesta puhuttaisikaan. Arkkitehtuuri on kaunista, tila on vaikuttava ja kirkossa on hiljaista. Se on varmasti hieno kokemus pienellekin 🙂
Minä ainainen ateistiagnostikkomikälie tykkään kyllä vierailla kirkoissa. Ne on vaikuttavia ja kauniita 🙂 Voi se uskonnoton lapsikin käydä tutustumassa kauniiseen arkkitehtuuriin 🙂
Eikös se ole vain sivistystä tutustua eri uskontoihin/filosofioihin ja niihin kuuluvaan kulttuuriin, vaikkapa sitten aluksi ihan vain rakennusten muodossa – olipa oma uskonto tai uskomattomuus mikä tai mitä tahansa. Ei kai niitä lapsia tarvitse tässäkään asiassa kasvattaa tynnyrissä.
-Mari
(Kirjoitin tämän viestin hetki sitten puhelimella ja painoin Julkaise, mutta se taisi kadota jonnekin.)
Tirsk! Munkin lapsi fanittaa kirkkoja ja tin-kongia. Olen ajatellut, että ehkä pitäisi just vaklata kirkosta valmiiksi vaikka joku musiikkiasia, kuten Liina ehdotti. Vaarana on vaan se, että siellä pitää sitten alkaa rampata yhtenään, sen verran fiiliksissä ipana on kaikesta musiikkiin liittyvästä.
Mun mies on ateisti ja mä ehkä kai agnostikko enemmän; meillekään tämä asia ei siis ole lainkaan yksinkertainen. Toisaalta olen kyllä itse laulanut sujuvasti lapsena kirkossa Saallikaaa laasten tulla, ja tykännyt kovasti. Ehkä kirkossa käymiseen ei siis tarvitse liittyä mitään suurta näkemysten kriisiä.
Tampereen iiihana tuomiokirkkohan menee puhtaasti taidehistoriallisena pläjäyksenä. Ja jos Iistä sukeutuu suuri kirkkoentusiasti, se voi sitten koulussa et-tunnilla brassailla kirkkotietämyksellään!
Venni
Voihan kirkkoon myös mennä kuuntelemaan sitä musiikkia. Monissa kirkoissa esimerkiksi Oulussa järjestetään urkuvartteja, eli ei edes hirvittävän pitkää aikaa tarvitse itseään siedättää. Ja myös monia muita konsertteja. Lapselle voi olla vaikuttava kokemus.:)
Iso talohan se kirkkokin vaan on, eiköhän yhtä hurmaantuneita katseita tulisi tampereen keskustan paloasemasta ja vaikka tamperetalosta? 😀 Ei tuo musta vielä kovin uskoontulolta kuulosta, hihi!
Me ei myöskään kuuluta kirkkoon, mutta toisaalta ei olla ihan ateistejakaan. Kirkoilla on yllättävän paljon lasten tapahtumia, jotka on ihan siedettäviä. 😉
Ollaan käyty mm. nukketeatterissa kirkossa. Ja lasten konsertteja on kirkoissa ainakin jouluisin 🙂