Miten paljon olenkaan viimeisen vuoden aikana muuttunut.
Korkeakouluopiskelijasta kotiäidiksi.
Esikoisen epävarmasta ensikertalaisäidistä kahden lapsen kaikkitietäväksi konkariksi.
Puolisosta entiseksi.
Vaan olenko sittenkään, oikeasti muuttunut? Ehkä olen se sama mitä aina ennenkin, kenties se vanha hyvä oikea minä on vain väijynyt piilossa vatsakummun, vauvailun ja välikausihankintojen alla. Jossakin imetyspaitojen luukkujen takana kurkistelee se nainen, joka osasi nimetä lempibändinsä, kävi ex tempore elokuvissa tai raahasi rinkkansa Albaniaan asti. Se, joka omisti mielipiteitä muustakin kuin soseruokailusta, se, joka raapusti äänestyslippuunsa oman numeron. Sitä minulla on vähän ehkä ikävä, ja nyt tunnen että teemme uudestaan tuttavuutta.
Olen viime viikkoina miettinyt ihan hirveän paljon itseäni, sitä mitä minä olen, mitä arvostan, mistä pidän, mitä toivon tai mitä odotan. Olen oppinut uusia asioita minusta, mutta todennut myös vanhojen sääntöjen pitävän. Perfektionismi pitää, kontrollifriikiksi olen kasvanut huomaamatta. Jännitän uusia ihmisiä, mutta juttelen sulavasti ventovieraiden kanssa. Kutsun kahden minuutin keskustelun jälkeen kahville, mutta suljen haaveet sydänystävyydestä jos vastapuoli ei osaa sarkasmia. Olen kai ihan kiva kaveri, ainakin.
Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Tämä ajatus on jäänyt aivoihini muhimaan, sydämeeni sulatettavaksi. Nyt, kun toden totta olen itse vastuussa monestakin asiasta, tuntuu omaan itseen panostaminen erityisen tärkeältä – ja oikealta. Lapset heijastavat omaa hyvinvointiani, mutta se ei ole ainoa syy pitää itsestäni huolta. Minun elämäänihän tämä kuitenkin loppujen lopuksi on, saan kai ollakin vähän itsekäs. Hetken päästä lähden joogaan, kun kaupungin hoitaja ulkoilee lasten kanssa. Illaksi pusersin pulloon desin verran maitoa, jottei hätäsoitto kotoa katkaise elokuvailtaa uuden ystävän kanssa. (Ja mitäpä muutakaan menisin näin viimeisen hääpäivän ja ah niin ahdistavan ystävänpäivän välimaastossa katsomaan, kuin kotimaisen 21 tapaa pilata avioliitto. Koskettavaa, oletan!)
Arki muuttuu, niin minäkin. Mutta ehkä astun pari askelta taaksepäin, kenties nyt ihan oikeaan suuntaan – omaksi itsekseni. Juuri nyt odotan tulevaa pienellä innollakin, näen edessä muutakin kuin harmaata sumua ja synkkää yksinäisyyttä.
Yksi syy iloon löytyy konkreettisesta muutoksesta – siis muutosta. Kaunis kivitalokoti vaihtuu vuokrakolmioon keskustan vilinässä! Pakkaan itseni, jälkikasvuni ja kaiken tärkeän mukaan ja aloitan uuden elämän uusien seinien sisällä. Tapetit vain pitää vaihtaa ensin 🙂
PS. Täytyy kai äitiysblogiin aina ängetä mukaan tilapäivitys pienokaisista. Muutosten kourissa ovat hekin: vauva on muuttunut pötköttelevästä puikulasta kääntyileväksi kääryleeksi, poikanen taas puhua pälpättää kuin mikäkin huunepeli ja pärjää ilman vaippaa päivin ja öin. Toisen hiukset lyhenivät viitisen senttiä, toisen kuontalon kasvua yhä vain odotellaan. Onko kaikki hyvin? kyselee esikoinen itseltään, ja vastaa iloisesti joooo. Kuopus kiekuu oman vastauksensa hervottoman hymyilyn keskeltä.
PPS. Kuvissa minä ja tytär noin tunti synnytyksen jälkeen. Ensimmäisestä saan valtavasti voimaa, toisesta tajuan tuntea kiitollisuutta. Näitä kuvia tuijotan usein, ihmeissäni.
Mukava kuulla teistä 🙂 Nyt on niin ihanan keväinen, pirteä ääni kellossa siellä! Tsemppiä tulevaan!
Jopas kolahti. 🙂 Hienosti kirjotettu (kuten aina). Vähän samat ajatukset ovat pyörineet meikämutsin päässä, vaikka vähän vähemmillä muutoksilla on selvitty.
Tsemppiä muuttoon ja alkukevääseen!
Mahtavaa kuulla tuosta asunnosta, ihan loistavaa! 🙂
Ehdittekö te kaiken keskellä nähdä ensi viikolla? En tosin tiedä suostuuko appiukko ottamaan mua vieraakseen, koska en voi syödä mitään. Mutta teehetki keskustassa kelpaisi kyllä aina 🙂
Onia, sä olet ihan mahtava!
Voi juku, kun tuli hyvä mieli tätä lukiessa. 🙂 Onnea uuteen kotiin ja tsempit muuttorumbaan! Ihana kuulla, että olet positiivisella mielellä siellä. Tekstisi oli jälleen kerran taitavasti kirjoitettua ja sitä oli ilo lukea. Voikaa hyvin!
Mahtava teksti ja kuvat:)
<3 Olen koko päivän miettinyt että haluaisin sanoa sinulle jotain, nyt päätin että tuo kömpelö sydän tuossa alussa sanoo juuri sen mitä halusinkin.
Tässä tulikin vastaus, kun olin miettinyt monta päivää mitä teille kuuluu. Vastaus oli parempi mitä uskalsin odottaa pitkän(?) hiljaisuuden jälkeen 🙂
Jos yksittäisestä lauseesta voisi "tykätä" niin kuin fb:ssa konsanaan niin tykkäisin juuri tästä: "Olen viime viikkoina miettinyt ihan hirveän paljon itseäni, sitä mitä minä olen, mitä arvostan, mistä pidän, mitä toivon tai mitä odotan." Mahtavaa, ajattelin tuota lukiessani.
Hyvä sinä, urhea pieni nainen!
Kuulostaa niin tutulta! Tuntuu, että on välillä ihan pihalla kaikesta "normaalista" elämästä ja on vaan äiti. Nyt on alkanut viime aikoina (ainakin jokatoinen viikonloppu 😉 tuntumaan vähän jo muultakin kun äidiltä. Toki äitinä olo on parasta, mutta tiedättehän?
Kiitos eilisestä (melkein) ex tempore elokuvista ja palataan pian 🙂
Hienoa että hyvä fiilis! Takapakkiakin usein tulee, sitähän se toipuminen on että askel eteen ja 2 taakse..se on kyllä haaste ettei "hukkaa" itseään Äitiyden alle kokonaan, varmaan moni parisuhde ottaa just siitä osumaa itseensä. Kevättä on jo ilmassa, antaa energiaa! Ja jooga on aivan mahtista kanssa 🙂
Elämän hienoja hetkiä on minusta olleet juuri nuo itseensä uudelleen tutustumisen hetket. Niin raastavan paljaita, aitoja, havahduttavia itseinventaarioita. Tärkeitä ja tarpeellisia. Muutosjyrän alle jää moni meistä jossain elämänsä vaiheessa, mutta muuttuuko ulkoinen vai muutunko minä? Ehkä ulkoinen sittenkin enemmän. Kai sitä mummonakin on vielä monella tapaa sama. Helpointa tietenkin olisi, jos voisi elää koko elämänsä ihan oman itsensä kanssa sovussa, ettei tarvitsisi peittää itseään muiden ihmisten vuoksi tai yrittää muuttua joksikin, mitä ei ole.
Matka itseen kuulostaa hyvältä. Sitä niin helposti hukkaa itsensä äitiyden, arjen ja parisuhteen syövereihin. Minulle tuli samanmoinen itsetutkiskelun kausi avioeroni jälkeen ja se teki kaikella tapaa minulle hyvää. Priorisoin asioita. Karsin elämästäni aika- ja voimavarasyöppöjä. Olin paljon kotona hiljaisuudessa etsien sitä, mitä oikein elämältäni haluan ja mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi. Etsintä tuotti tulosta ja niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin, olen nyt enemmän se nainen, joka minun pitääkin olla. Seison vahvemmin omilla jaloillani. Minulla on rohkeutta seistä valintojeni takana, sanoa ei, sanoa eriävä mielipiteeni (joka on ollut aiemmin minulle todella vaikeaa). Kaikella tapaa elämä on helpompaa. <3
Pinnan alta pulppuaa iloa!
Hanna
Kuulostaa itseltäni tuo "kutsun pian kahville 2 minuutin tuttavuuden jälkeen+hieman sarkastinen huumorini", jota eivät ihan kaikki ystävänikään heti ymmärrä–tai kuten tavallista, ymmärtävät väärin. Oikeastaan viljelen käänteishuumoria aika lailla!
Löysin blogisi -onnekseni- vasta äskettäin, siitä näin myöhäinen kommentti, mutta toivottavasti luet tämän joskus.
Olen kiikun kaakun parisuhteessa, välillä yksinhuoltaja, mutta edelleen hämmentynyt tulevaisuudesta ja perheen tilasta.
Olisi kiva sähköpostitse vaikka vaihtaa ajatuksia.
Jos ehtinet, niin vinkkaa blogissa=)
Aurinkoa, energiaa ja iloa perheellenne!!
NOPPA