Kirjoitin eilen ystävilleni viestin. Kerroin, miksi olen viime aikoina ollut niin hiljainen. Miksen ole jaksanut kysellä kepeästi kuulumisia, miksen ole aina edes vastannut puhelimeen. Olen valikoinut ne ihmiset, joita olen kehdannut kuormittaa omilla huolillani, ja jättänyt muut huomiotta. (Aikamoinen valaistumisen paikka muuten sekin, pohtia sitä kuka on niin paljon ystävä, että haluan kertoa myös niistä vaikeimmista asioista.)
Te tuntemattomat siellä ruudun takana ette ole ystäviäni, mutta haluaisin silti kertoa. Olla ihan avoin. Mutta jokin pidättelee minua, jokin haluaa sensuroida tältä lukitsemattomalta päiväkirjalta kaikkein henkilökohtaisimmat tunteet ja tapahtumat.
Kaipaan vanhoja huolettomia aikoja, ja kaipaan myös vanhaa blogia. Lukijamäärän kasvu, tilastoissa ja kommenttimäärissä näkynyt suosio ilahdutti tiettyyn pisteeseen asti, sitten alkoi hirvittää. Miten moni tekstejäni oikein lukeekaan, miten moni minut nyt tunteekaan – tai ainakin kuvittelee tuntevansa? Halusin suojella itseäni ja etenkin lapsiani, aloitin puhtaalta pöydältä ja vedin häilyväisen rajan siihen, mitä blogissa käsitellään ja millaisia kuvia julkaistaan.
En oikein tiedä mitä pelkäsin. Kai sitä, että joku satuttaa. Asiattomat anonyymikommentit loukkaavat ihan oikeasti (huomaan vieläkin pohtivani oikeutta käyttää kaupungin lastenhoitopalveluja, vaikka niitä meille suorastaan tyrkytetään), lasten kuvien väärinkäyttöä on vaikea hallita (enkä ole vielä edes keksinyt, miten sellainen oikeasti meidän elämää vaikeuttaisi) ja (Hämeen)kadulla vastaantulevat pitkät katseet saavat vainoharhaiseksi (kohtaanko vakiolukijan juuri sinä päivänä, kun rähjään lapselle bussipysäkillä pipo vinossa?). Vaikka blogini aika pieni onkin, vaikuttaa se yllättävän moniin asioihin. Voiko lehdessä julkaista vauvan syntymäilmoituksen, saako siitä joku sairas mieli selville enemmän kuin olisi tarkoitus? Voinko osallistua Ravintolapäivään, paljastanko silloin kotiovemme vauvafoorumilla väijyville kirjepommittajille?
Älkää ymmärtäkö väärin, te ihanat kommentoijat ja blogitoverit olette tärkeitä, teille on hienoa kirjoittaa. En valikoi sanomisiani sen perusteella, mikä voisi olla suosittua – itsetuntoni kertoo, että tekstini ovat aika kivoja ja kuvatkin yleensä kohtalaisen kauniita. Olen minä ihan ylpeäkin joistakin yksittäisistä postauksista, ja joskus palailen nostalgisissa tunnelmissa niitä lueskelemaan. Käytän blogia hataran muistini tukena ja olen äärimmäisen iloinen siitä, että lasten ensimmäisiä päiviä, kuukausia ja vuosia on tallennettu niin tarkasti.
Kaipaan kuitenkin sitä, että pystyin pitämään blogia kuin päiväkirjaa. Kertomaan ilot ja surut, lapsen mitat ja parisuhteen pulmat. Että uskalsin sanoa, mitä minulle kuuluu. Että blogi oli jotakin enemmän kuin se perhekerhossa kohdattu puolituttu, jolle tulee aina vastattua vain ihan hyvää, mitäs tässä, perusarkea.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elämäni palapeli on rikottu, ja se täytyy nyt rakentaa uudestaan. Mallikuvaa ei ole näkyvissä, mutta onneksi en ole yksin peliä kasaamassa. Onneksi on ihania ystäviä, puoliso, perhe ja kiitoksen ansaitseva kaupunki (!), jotka auttavat silloin kun omat kyvyt eivät riitä. Onneksi on kaksi kaunista lasta, joista toinen on rakastunut puisiin palapeleihin ja toinen seuraa silmät suurina niiden valmistumista. Vain aika näyttää, löydänkö minä kaikki palat ja tuleeko kuvasta eheä. Juuri nyt tuntuu siltä, että pystyn tähän kyllä.
Mutta miten käy blogin? Kuivuuko se kasaan, koska se ei enää tunnu niin aidolta ja oikealta? Riittääkö hyvän mielen henkireikä, varonko sanojani väsymiseen saakka, pelkäänkö ihan turhaan? Pitäisikö hankkia joku ihan oikea harrastus? 😉
Luin tämän pikaluvulla, sisäistäen kuitenkin koko tekstin. Harvemmin luen näin nopesti näinkin pitkää ''asiatekstiä'', fantasiakirjat onkin sitten erikseen. Eli tosi hyvin kirjoitettu 🙂
Oon itekki aika varovainen netissä, mitä tänne kirjoitan ja mitä kuvia laitan jne. Vain parille olen kertonut ''hieman enemmän'' Mutta toivon todella, ettei Blogisi kuihdu, melkein menin paniikkiin silloin, kun laitoit tämän jäähylle. Toki se Sinun päätöksesi lopulta on ja varmaan ei kaada koko Blogiluku -innostustani, mutta.. Niin.
-Lapsirakas93-
Ps. Lähe mun kans joogaamaan? Tai itekses.
Olen tykännyt blogistasi, lukenut jo pitkään silloin aiemmin kun ei ollut kai niin suosittu mitä nyt. Itsellä ei blogia ole, juuri siitä syystä että haluan olla "anonyymi" ja ennenkaikkea että perheeni saa olla. Fb on käytössä mutta ne ihmiset tunnenkin. Eikö tätä saa salaiseksi jos haluaa? Tuntuu pahalta sun puolesta kun elämä näyttää nurjaa puoltaan, onneksi saat apua ja tukea.
Voi, että. En tiiä mitä sanoisin. Mä niin ymmärrän. Ja silti: harmittaa ihan vietävästi, jos tämä, paras blogi kaikista, kuivuu kokoon. Mä en tiiä miten sä olet sen tehnyt, mutta usein olen miettinyt, että mitähän sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu ja miksi, oi miksi, on välillä niin hiljaista ja onkohan kaikki kunnossa. Täytyy myöntää, että sensuroiminen välillä on ahdistanut lukijaa. Olis niin mukava tietää, miksi siellä surraan -kai sitä kuvittelee sitten voivansa paremmin lohduttaa?
minustakin tuntuu, että olisi helpompi lohduttaa jos tietäisi miten ja miksi lohduttaa. Nyt ei voi kuin tarjota virtuaali halit ja tsempit, ja toivoa että kyllä se siitä. Ihan mahtavaa, että kaupunki auttaa taas! 🙂
Minulla tuli mieleen että olet saanut blogin kautta osaksesi jotain pahaa.. Uteliashan olen ja kuten Verski hyvin sanoikin, olisi niin paljon helpompi lohduttaa jos tietäisi miten ja miksi lohduttaa. Mutta ymmärrän ettet kerro. Tekisin itse varmasti samoin. Tämä on kuitenkin aika kasvoton maailma, vaikka varmasti useimmat täällä ovat hyviä tyyppejä jotka toivovat pelkkää hyvää 🙂
Toivottavasti bloggailu jatkuu. Kyllä sammuisi kirkas tähti blogitaivaalla jos Intoilija ei päivittyisi.. (johan oli runollista :D).
Kuulostaa todella kurjalta, kuten aiemminkin olet vihjannut. Vaikka lukijat varmasti kiintyvät blogiin, niin tee toki ratkaisusi itsekkäästi – et ole velkaa lukijoillesi mitään. Jos blogi aiheuttaa lisää murhetta, laita ihmeessä lappu luukulle, hetkeksi tai pysyvästi. Ja avaa toinen joskus, uudelleensyntyneenä anonyyminä, jos sitä tuntuu.
Tsemppiä palapelin rakentamiseen!
En minäkään osaa muuta sanoa kuin että ymmärrän tasan nuo blogijuttuihin liittyvät vaikeudet, toivon hartaasti, että blogailua jatkat, ja että tsemppiä niin pirskatin paljon. Lisäisin ehkä myös, että nauti niistä kaupungin palveluista, jos teille niitä tarjotaan. Täällä toisessa päässä kylää todettiin neuvolassa, että niitä saa vasta vain ja ainoastaan sen jälkeen, kun on lastensuojelun asiakas. Pitää varmaan muuttaa sinnepäin…
Kovin samoja ajatuksia täälläkin on pyörinyt päässä. Tiettyyn pisteeseen ne blogin kommentit ja kasvavat kävijämäärät ilahduttaa, mutta varsinkin muutaman ikävämmän kommentin jälkeen (ne toden totta loukkaavat!) on tullut olo, että haluanko jatkaa samaan malliin. Ja sitten taas myös se kysymys, miten paljon rajatumpi ja vähemmän henkilökohtainen blogi sitten itselle antaa. Täällä sitä kuitenkin vielä toistaiseksi kirjoitellaan, ja toivottavasti kuulemme vielä teistäkin! Virtuaaliset halaukset ja tsemppaukset täältäkin!
Löysin blogisi vasta vähän aikaa sitten ja se oli minusta raikas tuulahdus juuri sellaista "vanhan ajan blogia". Sopivan henkilökohtaista menemättä kuitenkaan liian intiimiksi. Mutta ymmärrän mitä tarkoitat ja kirjoitat tai olet kirjoittamatta juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä. Anna itsellesi aikaa, lukijat odottaa kyllä jos sinusta tuntuu, että haluatkin jatkaa. 🙂
Ensimmäinen anonyymi pukikin jo ajatukseni sanoiksi. Minulla on tunne, että haluaisin sanoa jotain, mutta sopivia sanoja ei löydy. Toivon todella, että paremmat ajat tulisivat sinun ja perheesi elämään.
Toivottavasti jaksat jatkaa blogin pitämistä, tämä on niin huippublogi 🙂 Pidän tyylistäsi ja tavastasi kirjoittaa ja kuvata teidän perheen elämää. Ymmärrän kyllä, jos et halua kertoa, mikä syynä alakuloon ja harmitukseen.
Lähetän paljon hyvää energiaa ja meininkiä sinne 🙂
Ja todella hienoa, että kaupunki jeesaa ja ehdottomasti sitä pitää käyttää 🙂
Jännä juttu. En tunne sinua, mutta olen seurannut tätä ja aiempaa blogiasi jo hyvän aikaa – tykännyt kovasti. Olet ollut aika paljon mielessä heti siitä asti kun annoit ensimmäistä kertaa ymmärtää, ettei kaikki ole som det ska. Minäkin olen pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoisia skenaarioita siitä, mikä ikävä sinua on kohdannut.
Kun olit raskaana, jännäsin mielessäni puolestasi ja samastuinkin, sillä minulla itselläni on kahdessa raskaudessani tullut vastaan huolta ja tuskaakin aiheuttaneita juttuja. Syliin saadun toisen lapseni vauvavuoteen on mahtunut kaksi suurta läheisen ihmisen menetystä ja muutakin säätöä, ja jaksaminen on ollut välillä aika kortilla. Olen vastoin odotuksiani kertakäyttövaippaillut, antanut paljon purkkiruokaa ja tarvinnut omaa tilaa. Mielestäni raskaissa elämänvaiheissa täytyykin höllentää sellaisilla elämänalueilla, jotka eivät ole sitä olennaisinta (esim. ehkä blogi), ja ottaa vastaan tarjottu apu – jopa pyytää sitä, jos muuten ei tajuta tarjoutua.
Ihana kuulla, että saat apua ja tukea sekaisin menneiden palojen uudelleenjärjestämiseen läheisiltäsi ja muiltakin. Se on niin arvokasta vaikeina aikoina. Vaikka en tiedäkään, mikä palapelisi on särkenyt, se lienee kliseisesti vain koottava pala kerrallaan, välillä jumittuen sekasortoon/tuskaan, välillä rauhallisesti tilannetta tarkkaillen, välillä käsi kädessä jonkun muun kanssa, välillä palapelin keskeneräisyyden hyväksyen, välillä ehkä raivoten. Kyllä sä pystyt – pakko pystyä. Omaan tahtiin. Anteeksi, jos tämä menee ihan hakoteille.
Ajattelen sinua ja perhettäsi lämmöllä. Minulla on vain ja ainoastaan hyvät mielessä. Ymmärrän täysin blogiin ja yksityisyyteen liittyvät pohdintasi ja pelkosi. Olen kuitenkin saanut teksteistäsi paljon. Olet blogin kautta antanut minun kurkata elämääsi ja ajatuksiisi antaen samalla heijastuspintaa omaan äitiyteeni. Sillä on ollut merkitystä. Kiitos! Toivon "kuulevani sinusta" vielä, mutta omilla ehdoillasi. Täti-ihminen kiteytti hyvin.
Pidä huolta itsestäsi! Pidä tärkeimmistäsi kiinni ja anna heidän pitää kiinni sinusta!
-M
En mä oikeasti kyllä usko, että lopettaisin bloggaamisen. Saan tästä kuitenkin niin paljon enemmän hyvää kuin pahaa 🙂 Sensurointi on vaan joissain tapauksissa pakollista, kun pelissä on muutakin kuin oma napa. Enkä ehkä oikeastaan kaipaa edes lohdutusta, ihanat kommentit ja tsempit tuntuvat kyllä hyviltä!
Arvaas mitä, niin lähenkin! Oon ensi viikolla menossa kurssille, satuttaiskohan samaan paikkaan? 🙂
Eiköhän tämä touhu jatku vielä, täytyy vaan välillä vähän pohdiskella rajoja 🙂 Ja sähköpostiisi lyhyt vastaus: saa toki tervehtiä jos törmätään!
Kiitos tsempeistä, jaellaan niitä nyt puolin ja toisin 🙂 Ja kaupungille haluaisin lähettää kukkia, oon tosi yllättynyt siitä miten täällä on hoitoapua järjestynyt!
Voi apua miten runollista! 😀 Tuskin tämä tähti (krhm) sammuu, himmenee vain pieniksi hetkiksi. Mulle blogi on jotain vertaistuen, viihteen ja itseilmaisun sekamelskaa, josta saan ihmeen paljon mielihyvää. Kuten tuossa jo totesin, lohdutuksen sijaan kaipaan ehkä jotain muuta. Blogi on myös aika helppo "muuta ajateltavaa", kun isommat asiat ahdistavat. Ja tokihan suurin osa lukijoista (tai ainakin kommentoijista) on hyviä ihmisiä, kannustavia ja kivoja.
Kiitos kauniista sanoista!
Eikä! Mullakin alkaa ens viikolla kurssi, tosin aalla alkavassa osassa kaupunkia. Tampereella siis kans! 🙂
Nyt on kyllä pakko kommentoida minunkin. 🙂 Blogisi on ollut pitkään yksi ehdottomista lemppareistani ja tulisi kyllä surku jos lopetat blogisi pitämisen. Minulla on samanikäiset lapset kuin sinulla (tyttö 06/10 ja poika 11/12), niin on ollut ihanaa lukea miten siellä arki rullaa. Itsellä kun se arki kahden pienen kanssa ei aina ole kovin ruusuista. Ja näillä univeloilla, superäiti oloa saa tosissaan etsiä, jostain hyvin kaukaa. 😉
Tottakai elämässä on suurempia ja tärkeämpiä asioita kuin blogi ja eiköhän me lukijat arvosteta päätöstäsi, olisi sitten mikä tahansa. 🙂 Tsemppiä ja kaikkea hyvää perheellesi!
– Hanna
Ota aikasi rakas tuntematon bloggari :)! Olen näitä blogikiemuroita paljon keskenäni funtsinut ja yliopistoaikoina tutkinutkin. Ymmärrän mietteesi täysin. Tuota aitoutta olen usein ajatellut pienessä päässäni suosittujen blogien kulmakiviksi. Oisko se sitten siinä taas syy, miksi ihan itkuun asti eläydyn elämääsi :D. Ihan sairastahan tällanen on, mutta tuon anonyymin M:n kommenttiakin lukiessa märisin täällä. Kaikkea hyvää teille toivotan! Hauska tyyppi oot, vaikka mikä ois tai mikä tulis <3.
-Riikka
Liityn minäkin anonyymien letkaan, ihan vain antaakseni edes jotain takaisin, pienen, ensimmäisen kommenttihuikkauksen verran. Äitiblogien merkillisessä maailmassa olet erottunut joukosta eduksesi ja vertaistukea janonneena uutena äitinä vuosi sitten sain paljon tukea kirjoituksistasi. Kiitos siis siitä! On merkillistä, miten tuntemattomat tiet vain risteävät, miten pienetkin asiat tuntuvat merkityksellisiltä. Toivotukseni on, että hyvät asiat virtaisivat nyt elämäänne! Kevät on tulossa.
– Universumin hippimäisessä valossa pulikova anonyymi
Mun elämä järkkyi hetkeksi isosti kun sun kirjoittelun tahti hiljeni :)…Minun joka en ollenkaan olisi uskonut jääväni koukkuun blogin lukemiseen. Vaan sinun blogisi on ollut ainoa blogi jota luen :)Se on antanut paljon arkeeni, niihin omiin taukoihin kahvin (+suklaan) kanssa keskellä päivää. Olen tullut monesti hyväntuuliseksi kirjoituksistasi. Sinä osaat kertoa asioista ihanan humoristisesti ja arkisesti, koskettavasti. KIITOS kovasti elämääni rikastuttaneesta blogista <3 Toivon että jatkat vaan ymmärrän myös jos et..Paljon voimia ja hyvää fiilistä arkeen sinne!
Mekkinen
Mäkin olen seuraillut jo hyvän aikaa sekä tätä että edellistä blogiasi (muistaakseni joskus kommentoinutkin…), ja tykkään tulla tänne fiilistelemään hyväntuulista tunnelmaa sekä taitavasti kirjoitettuja ja oivaltavia tekstejä.
Anonymiteetti on kyllä hankala juttu blogimaailmassa, ja ymmärrän hyvin, että se mietityttää. Toivon, että löydät asiaan itsellesi sopivan ratkaisun, ja toivon myös, että mieltä painaneet asiat alkaa hälvetä! Vaikken tunnekaan sua tai perhettäsi, toivon todella koko sydämestäni kaikkea hyvää teille.
Tutustuin eilen illalla blogiisi.. Luin kunnes vauva heräsi yösyötölle, en meinannut nukahtaa mietteissäni, näin erikoisia unia. Heti kun vauva meni aamu-unille, jatkoin taas. Nyt pääsin tähän kirjoitukseen.
EN tiedä miten tämän sanoisin (varmaan väärin).. Tuntuu hyvältä . Tunnen itseni vähän vahvemmaksi ja kuin olisin taas kaiken vauva-arjen keskellä päässyt itseni ja tosiasioiden äärelle. Vaikka oma tilanteeni ei olekaan saman kaltainen niin silti tämä lukemisrupeama teki hyvää. "And now I'll do what's best for me."