Vuoden paras pizza

On vuoden viimeinen ilta, huomisesta alkaen pitää opetella kirjoittamaan päiväys-sarakkeeseen epäonnen luku. Toivon tosin, että tuleva vuosi toisi tullessaan paljon paljon onnea ja onnellisuutta.

Vuosi 2012 on valehtelematta ollut minulle tähänastisen elämäni rankin, ja muistot siitä ovat tällä hetkellä kovin ristiriitaiset. Loppuvaan vuoteen mahtui paljon isoja asioita – ehkä liikaakin. Huomenna lienee aika kurkkia kuva-arkistoon ja luoda katsaus kuluneeseen vuoteen. Sulattelemista kaikki tänä vuonna koettu toden totta vaatii.

Olen tämän vuoden aikana tainnut itkeä enemmän kuin koskaan ennen. Ilosta, surusta, huolesta, hormoneiden herkistämänä. Kiitollisuudesta ja kivusta, väsymyksestä ja vauvahuuruista. Epätoivosta, onnesta, rakkaudesta ja raivosta. Olen jo aika kyllästynyt kyynelehtimiseen, ja toivon uudelta vuodelta huoletonta hymyä ja nautinnollista naurua. Tunnelmat vuoden vaihtuessa ovatkin nyt toiveikkaat ja odottavat. Ehkä kalenterin vaihtuessa (kääk, uusi on vielä ostamatta!) alkaa myös vähän vaivattomampi ja huolettomampi ajanjakso elämässä.

Uuden vuoden otamme vastaan joululomalta tutulla tavalla: perheen kesken pötsejä kasvatellen. Tänään paistoimme Veeran keittiöpuuhat -kirjan innoittamina pizzaa, josta tuli kiistatta vuoden paras. Mies teki makoisan taikinan, minä läiskin täytteiksi tomaattikastiketta, juustoa, parmankinkkua ja kirsikkatomaatteja. Pöydässä vielä iso kasa parmesania ja rucolaa, ja tunnelma oli kuin saapasmaassa konsanaan. Jälkiruoaksi kunnon cappuccinot ja kaupan hyllyltä löytyneet tiramisut, ohjelmapuolesta vastasivat ikkunan takana näkyvät ilotulitukset. Naapurit huolehtivat rakettiviihteestä, me pysyttelemme kodin lämmössä (ja toivomme, että lastenhuoneen Oho, taas ilotulitus! -nukahtamismantra jossain vaiheessa vaimenee…).