Maailmanloppua odotellessa – ja vähän jouluakin

Kiitos kaikille elämää ja imetystä tsempanneille. Olen nyt kiinnittänyt vähän enemmän huomiota rintaruokinnan sujuvuuteen, imetyskerran kestoon ja syöttöväleihin – ja todennut, että eihän tässä voi olla mitään ongelmaa. Yritän myös juoda enemmän (muutakin kuin kolaa) ja syödä useammin (muutakin kuin suklaata), jottei tuotantolaitos pyörisi liian vähällä energialla. Hyvien yöunien alttarilla olen toki valmis uhraamaan muutamat naiselliset epämukavuudet, ehdin vain pelästyä että syömättömät yöt automaattisesti vetäisivät maitomäärän miinukselle. Jos pikkuvauva kuitenkin päättää ruokailunsa joko lempeään uneen tai koko kasvot peittävään hymyyn, lienee huoli maidon riittävyydestä turha.

Myös elämäpuolella näkyy vähän valoa, tai ainakin hentoinen tuikunpilkahdus, tunnelin päässä. Tietyt asiat haluan pitää blogijulkisuuden ulkopuolella, vaikka tiedostan toki että salamyhkäinen surkuttelu voi yleisöä myös ärsyttää. Arvostan siksi kovasti antamaanne tukea, vaikkei se mihinkään konkreettiseen kohdistukaan. Juuri nyt aion kuitenkin heittää arki- ja muutkin huolet hetkeksi nurkkaan ja ottaa vastaan joulun.

Niin, se joulu, siitä on tohistu ja kohistu kaikkialla muualla paitsi meidän huushollissa. Aaton odotus on jäänyt ihan sivuseikaksi – mistä olen toki tuntenut jonkinlaista surua etenkin kaksivuotiaan puolesta. Hän ei onneksi vielä tiedä paremmasta, eikä odota idyllisiä piparinleipomistuokioita tai tontturöykkiöitä ikkunanpielissä. Esikoiselle joulu onkin nyt tiivistetty muotoon ”silloin syödään hyviä ruokia ja sitten voi saada jonkun lahjan”. Toki kaupungilla, kylässä ja kerhossakin tutuiksi ovat tulleet tontut, tortut ja tuiki tuiki tähtöset, ja kyllä me kotonakin sentään joulukalenteria olemme aukoneet.

Nyt kun maailmanlopun tunnelmista on päästy pikkuisen parempaan tolaan, on omassa mielessänikin paikka joululle. En ole mikään hc-jouluihminen, minulle tässä(kin) juhlassa tärkeintä on lämpö, läheisyys ja läski  hyvä ruoka. Joulustressiä en ymmärrä, eikä omassa suvussani ole ikinä koettu sitä lahjatulvaa, jota jotkut vanehmmat valittelevat. Joulun hengellinen puolikaan ei minua kosketa, siispä juhlin pimeän talven katkaisevaa ilon ja valon juhlaa. Kiitollisena otan myös vastaan ylimääräiset (miehen) lomapäivät, jouluherkut ja lahjatkin, jos niitä joku erehtyisi käteeni ojentamaan. Joulupukki-asiaan en kuitenkaan osaa oikein suhtautua, jotenkin tuntuu vähän liian härskiltä ihan kirkkain silmin valehdella omalle jälkikasvulle. Meillä lahjat tulevat siis ihan vaan rehellisesti läheisiltä ihmisiltä, joskin tonttu aina toisinaan päiväuniaikaan kurkkiikin ikkunan takaa kilttejä nukahtajia…

Eilen kävimme ihmettelemässä ihka elävää aasia ja leppoisia lampaita, ja ostin kotiin tämän joulun ainoan koristeen. Tänään suhasimme pakkasen pelossa ostoskeskuksessa ja törsäsin lasten rahat omaan ja miehen lahjoihin. Oman kiltteyteni kiittämisen varmistin isolla, lämpimällä ja sangen ajankohtaisella lahjuksella. Kaapissa odottavat paketit myös poikaselle, joka mummien ja kummien ansiosta kyllä saa osansa. Ihan vaan kasvatuksellisista syistä taidan kääriä jonkin uusista vauvanvaatteistakin raitapaperiin, jottei taaperoinen ihan luulisi joulun tarkoittavan toista syntymäpäivää.

Viikonlopun suunnitelma on yhtäkkiä selvä: huomenna ruuhkaiset ruokaostokset, sunnuntaina säpäkkä siivous. En ala kuurata kaappeja kristuksen tähden, mutta petivaatteet voisin viskellä pakkaseen ja pölyt pyyhkäistä. Joulun vietämme ihan vaan perheen kesken kotosalla, ruoat ostetaan vähintään puolivalmiina ja suklaata – sitä ei vaan voi syödä liikaa. Jos rahkeet riittävät, käydään aattoaamuna kärkkymässä jämäkuusia torilta. Oletukseni on, että päivän mittaan television pukit ja petterit viihdyttävät poikasta, vauva nukkuu jouluonnensa ohi ja me vanhukset mussutamme konvehteja kaapin perukoilta. Illlalla syödään hyvin, etsitään ehkä joku kynttilä jostain ja revitään paketteja auki taaperon tarmolla. Kun iltahämärässä lapset leikkivät lahjoillaan, minä ajattelin vetää graavilohiöverit, villasukat jalkaan ja pari lasillista punaviiniä.

Ikkunan takana aukeaa talven ihmemaa ja maisemat ovat kuin postikortista. Piparintuoksuun ei tarvita leivontatalkoita eikä onni löydy lahjapaketista. Maailmanloppu jäi tällä kertaa väliin, vaikka oma mikrokosmos vielä vähän väriseekin. Ehkä se joulu sieltä kuitenkin tulee, myös meille.