Varmasti jokainen vanhempi miettii sitä mielessään: mitähän noistakin tulee? Mielessä saattaa käydä jälkikasvun uravalinta, opiskelupolku, perhemuoto tai ammattihaaveet. Joku toivoo juristia, toinen pelkää pitkäaikaistyötöntä. Tuleeko opettajan lapsesta kansankynttilä toisessa polvessa, ei kai siitä vain tule insinööriä isän esimerkistä? Koskahan ovelle ilmestyy ensimmäinen poika- tai tyttöystävä, saankohan joskus suukotella lapsenlapsia? Onnellisuus on varmasti kaikkien kasvattajien ykköstoive, mutta viattomat visiot lapsukaisten elämänpoluista lienevät ihan inhimillisiä myöskin. (Meidän esikoisestahan tulee arkkitehti, kuopuksen urasuunnitelmat ovat vielä kesken.)
Kaksivuotias on alkanut esittää omia näkemyksiään tulevaisuudesta. Useimmiten niihin liittyy jonkin asian ajaminen – eikä nyt siinä lakimiesmielessä. Kirjoissa ja kaduilla näkyvät autot, mopot, lumiaurat ja traktorit herättävät toiveen siitä, että poikanenkin hoksus ajaa hotain kyseistä kapinetta. ”Kyllä sinä joskus voit jotain ajaakin”, vastaan (ja lasken mielessäni autokoulumaksuja ja liikenneonnettomuuksia). Saman vastauksen annan myös, jos unelma-ajokkina on paloauto, kaivuri tai vaikka raketti. Onhan se mahdollista, kaikki on.
On ihanaa nähdä, kuinka leikki-ikäinen lapsi on avoin kaikille mahdollisuuksille, vailla ennakkoluuloja tai omien kykyjen vähättelyä. Kun duplot loksahtelevat paikoilleen, kehuu lapsi itseään hienotti, kaikki osaa!, eikä mieti sitä miten tuokin palikka voisi olla paremmin sijoiteltu. Tulevaisuuden haaveita eivät estele taloudelliset rajoitteet tai uskonpuute, ei edes se ärsyttävä ”enhän minä nyt sentään”-ajattelu, johon aikuinen aika usein haksahtaa. Lähes kaiken voi vielä oppia ja saavuttaa – ja ainakin kaikesta voi haaveilla.
Taaperoinen ei myöskään määrittele itseään tiukkojen sukupuoliroolien tai sosiaaliluokkien mukaan. Aamulla voi povata parrankasvua miehen mallin mukaisesti (hoksus iso hoika, sitte tässä kaakee paata) ja illalla tanssia kuten muutkin tytöt (hauaa tanssia hameella!). Parta-asia tullee aikanaan, mutta hame päällä tanssimista voi harrastaa onneksi vaikka heti. Eilisiltana pistin poikaselle pyynnöstä hamosen päälle ja äitin hukiikkia eli The Crashia soimaan. Vauva heitettiin kantoliinaan ja volumet kaakkoon, sitten pyörähdeltiin villisti ympäri olohuonetta. Ii tanssii huujatti, hienotti, sehän on selvä.
Minä en pysty tarjoamaan lapsille kuuta taivaalta – enkä ehkä haluaisikaan – mutta haluan valaa heihin sen uskon, toivon ja luottamuksen, että sekin voi olla mahdollista. Ainakin kuuhun voi ajaa, vaikka sillä raketilla. Ehkä sitä kyyniseksi ja kriittiseksi kasvanut äiti-ihminen itsekin vielä pystyy asioihin, joita ei olisi ennen pitänyt mahdollisena.
Mä kysyin neljävuotiaalta hoitolapseltani Juulilta kerran että mikä hän aikoo olla sitten isona. Sain erittäin viisaan vastauksen: "musta tulee keiju, tai kampaaja, tai sit mä oon ihan vaan Juuli" :)<3
Huomasin tekstisi myötä, että aika harvoin itse ajattelen lasten mahdollista tulevaisuutta lähi viittä vuotta pitemmälle :). Tietysti toiveita lasten suhteen on, niitä tavallisia, että saisivat kasvaa mahdollisemman terveinä ja hyvinvoivina nuorina ja aikuisina.
Tänään esikoinen totesi, että ON isona rakennusmies ja ajaa kaikkia niitä työmaan autoja. Kysyi myös milloin me mennään naimisiin, että semmoista :D!
Minäkin olen yrittänyt pojalla sanoa, että kaikki on mahdollista ja vaikka mitä voi oppia. Siksi onkin välillä aika kurja kuulla, kun poika sanoo kesken leikkien "ei osaa" ja katsoo surullisesti lattiaan. Ja siis yleensä kyse on ihan jostain duploilla rakentamisesta, ettei oikeesti mistään 2,5vuotiaalle liian vaikeasta asiasta. Ite en ainakaan ole sanonut koskaan, ettei poika osaisim en ainakaan yhtään sellaista kertaa muista. Mietin, että onkohan joku kaveri tarhassa sanonut vai mistä se on sen keksinyt…
Tajusin saman tätä lukiessa että en ole yhtään ajatusta suonut lasteni uravalintaan tai muuhunkaan. Toki olen joskus miettinyt tuleeko musta mummua tai lapsistani isää tai äitiä. Poikani haave on palomies, ainakin vielä 😉 Mulla ei ole lapsien suhteen mitään "odotuksia" muutakuin että kasvaisivat tasapainoisiksi ja onnellisiksi aikuisiksi. Joskus iskee sekin pelottava ajatus että saavathan edes kasvaa aikuisiksi..oon mä näköjään sittenkin vähän aihetta pohtinut 😀
Olen ollut lapsesta lähtien erinomaisen itsekriittinen ja täydellisyyteen pyrkivä eikä se 80-luvun pohjalainen kasvatuskulttuurikaan järin kannustavaa ollut. Miehen kotiseudulla satakunnassa ollaan vielä ankeampia, siellähän kehutaankin aina negaation kautta "ei se nyt ihan huonosti mennyt".
Meillä onkin yksi vanhemmuuden kulmakivistä ollutkin voimallinen lasten kehuminen. Meillä kehutaan vähän pienemmistäkin saavutuksista, ystävällisyydestä, hyvästä käytöksestä (johon lasketaan se, että pahan mielen saa näyttää), henkilökohtaisista ominaisuuksista, yrittämisestä jne. Me kehutaan ja kannustetaan myös katteettomasti. Meistä tuntuu, että liian hyvää itsetuntoa me ei lapsille voida kasvatuksella saada aikaiseksi.
Ensin ajattelin, että tytön kasvatuksessa on erityisen tärkeää tukea sitä, että mitä vaan voi tehdä, eikä sukupuoli ole este. Sittemmin pojankin vanhemmaksi tultuani tajusin, että yhtä tärkeää pojan on ymmärtää, että mitään "miehen mittaa" ei ole olemassa, vaan poika saa olla juuri sellainen kuin haluaa.
Mitä tulee ammatinvalintaan, niin kansainvälisesti menestyneen bändin sanoittaja-säveltäjä olisi hyvä. Tai tenniksenpelaaja.
K
Tuota mummuasiaa olen itsekin pohtinut. Ennen lapsia ajattelin, että mummuna se vasta olisikin superia olla! Että kyllä se olisi vieläkin haaveena mutta nykyaikana ei haaveeseen kannata panostaa liikaa, siispä kannattaa ottaa kaikki tästä hetkestä irti :)!
Minä en ole ehtinyt vielä tehdä suuria tulevaisuuden suunnitelmia meidän typykälle. Tärkeintä kai olisi, että hän löytäisi ne omat vahvuutensa ja uskaltaisi tavoitella asioita, joista unelmoi. Toki itse korkeasti koulutettuna toivoisin, että oma lapsi valitsisi samantapaisen uran, ja kyllähän se akateemisuus tutkimustenkin mukaan on "periytyvää". 🙂
Itse olen kauhukseni huomannut itsessäni piirteitä sukupuolisensitiivisestä kasvattajasta 😀 Olen aina vähän naureskellut ehkä hieman liian pitkälle menevälle ideologialle, mutta nyt, jos Ida sanoo, että setä ajaa rekkaa, huomaan sanovani, että kyllä tätikin voi ajaa rekkaa, jos haluaa 😀 ehkäpä se kasvatusalan koulutus on jotain tuolla pääkopassa kuitenkin muuttanut 😉
Miksi se olis tärkeää että lapsikin on korkeasti koulutettu..? Entä jos hän onkin ns tekijä eikä lukija? Mua Ihan yleisesti eikä vaan tähän viitaten ahdistaa jos ajatellaan että ns duunarit on jotenkin huonompaa kastia. Ja joo, oon ite hoitsu eli duunari joten siks kai vähän särähtää korvaan. Mies on sentään korkeesti koulutettu että vekaroillakin on toivoa 😉 ( sarkasmia tuo..)
Jari Sinkkonen taisi joskus todeta, että mies on machoimmillaan leikki-ikäisenä ja ainakin oman parivuotiaan juttuja ja touhuja seuratessani voin kyllä allekirjoittaa tuon väittämän! 😀 Lapsen itsevarmuus ja kaikkivoipuus on jotenkin niin ihanaa seurattavaa kun ei toisella vielä ole mitään tietoa esteistä ja asenteista, jotka tulevat vaikuttamaan tekemisiinsä niin paljon tulevaisuudessa.
Itseäni surettaa myös etukäteen kuinka jo parin vuoden päästä ihmisten ennakkoluulot ja hölmöt oletukset tulevat vaikuttamaan lasten elämään, tekemisiin ja mieltymyksiin. Itsestäni on ihanaa, että näin pienillä (ja etenkin vielä kotihoidossa olevilla) ei ole hajuakaan siitä, että pojat eivät saisi pitää hameita tai tykätä pinkistä tai että tytöt eivät saisi remuta poikien mukana vaan heidän pitäisi käyttäytyä hillitymmin ja rauhallisemmin. En missään nimessä ole minkään sukupuolettoman kasvatuksen kannattaja, mutta silti ärsyttää kun miettii miten valtaosalla näistä asenteista ei ole mitään oikeaa totuuspohjaa vaan esimerkiksi joku hameiden kuuluminen ainoastaan tytöille perusteellaan sillä että "niin vaan on tapana". Täytyy siis nauttia tästä ajasta kun kaikki on vielä noille pikkuisille mahdollista eikä kova maailma ole päässyt vielä koulimaan heitä. 🙂
Meilläkin toinen poikanen on ihan hirmuisen itsekriittinen. :/ Välillä on kova työ saada hänet näkemään kuinka hieno se hänen rakentamansa legotorni on tai kuinka kauniita ovat ne hänen piirtämänsä kukkaset. Välillä epäonnistumisen pelko tms. menee siihen että poikanen ei piirrä koska "ei osaa" vaikka se muuten hänestä hauskaa olisikin. Sitten vaan keskustellaan, piirretään yhdessä ja tutkitaan mtä kaikkea hienoa siinä piirustuksessa lopulta onkaan. 🙂
Ei kai toivomisessa sinänsä mitään väärää ole 🙂 Totta kai tuen lasta hänen päätöksissään, mutta kyllä minä aion ainakin kannustaa kouluttautumaan niin pitkälle, kuin mahdollista ja kuin lasta kiinnostaa. En ollenkaan ajattele, että "duunariammatit" ovat jotenkin alempiarvoisempia, vaan arvostan suuresti esimeksiksi hoito-alalla toimivaa omaa äitiäni. Tuossa yllä kirjoitinkin, että tärkeintä olisi, että lapsi löytää ne omat vahvuutensa. Mutta jos lukupäätä riittää, en missään tapauksessa näe huonona, että lapsi hankkisi vaikkapa yliopistokoulutuksen.
Itse mietin useinkin mikä meidän neidistä mahtaa tulla isona. Tärkeintä on onnellisuus, mutta väkisinkin sitä tulee aina joskus mietittyä lapsensa tulevaisuutta. 2v tyttöäni kiinnostaa kovasti autot, mutta niin myös vaatteet, nuket ja prinsessat.