Arkihuolesi kaikki heitä

Ei ole joulutunnelma vielä saapunut tähän tupaan, pikemminkin tuntuu että samaa tahtia kuin poikasen Mauri Kunnas -joulukalenterin luukut aukeavat, sitä vähemmän koko valon ja ilon juhla meikäläistä jaksaa kiinnostaa. Karua mutta totta, pää ja sydän ovat nyt täynnä ihan vallan muita aatoksia kuin aatto-sellaisia.

(No mutta löytyyhän meiltä tosiaan se aamujen ”nyt loppui lastenohjelmat, tuupa vielä aamupalalle”-kriisin pelastava luukkukalenteri, telkkarista tuijotetaan härskisti uusintana näytettävää Tonttu Toljanteria, glögiäkin juotiin ja ne kliseiset lapsikuvakortitkin pistin tilaukseen. Että ei tässä nyt ihan joulupimennossa sentään eletä.)

Jotteivat huolet ihan täysin veisi mennessään, täytyy pitää itsensä liikkeessä ja arjen pyörityksessä. Että jospa sellainen perusneutraali arkiraportti tähän väliin, kun kahden lapsen kanssa on talsittu jo reilut kaksi kuukautta. Että mitenkä sujuu, kun sitä vielä muutama kuukausi sitten niin kovasti jännitin.

Tämähän sujuu kuin tanssi! Aluksi musiikkina taisi soida huumehia vaativa trance, sitten siirryttiin rumban rytmeihin ja nyt valssataan aika auvoisesti päivästä toiseen, vauva kainalossa ja kaksivuotias Kuomissaan tepsutellen. On jopa vähän naurettavaa, miten vähällä vaivalla (ja liian vähällä huomiolla?) vauva numero kaksi mukana menossa kulkee. Hän syö, hymyilee, vaatii vaipanvaihtoa, seurailee isoveljen touhuja ja hymyilee vielä vähän. Nukkuu milloin missäkin, mutta aika kellontarkasti kuitenkin. Ja itkeekin toki, kun väsyttää – tai jos kukaan ei hoksaa, että ne käskevät kiekaisut lattianrajasta tarkoittavatkin jotakin. Tyytyväinen tyttönen hän muuten tuntuu olevan, aivastelee kuin äitinsä ja venyttää isän esimerkkiä seuraten selkäänsä hämmentäviin mittoihin (ei kai kaksikuinen pikkuriikkinen voi noin vain siirtyä kokoon 68, eihän?).

Päivät olisivatkin lähes lomailua, jos ei huollettavana olisi tuota toista, vähän vaativampaa tapausta. Ihana isoveli osaa karjua kuin leijona, mutta myös olla lauhkea kuin lammas. Kieltoja uhmataan ja jäähyllä istutaan, mutta vastapainoksi saa myös seurata laululeikkejä esittävää ja duplo-palikoista hotain kouluja rakentelevaa lapsosta. Ja silmäkulmahan siinä kostuu, kun poikanen asettuu pikkusiskon viereen lattialle ja lukee tälle Nalle Puh -kirjaa ääneen. Kuka messän siisain eläin – se pöllö! (Seuraavassa hetkessä saa tietysti pelastaa pötköttävän pikkuvauvan taaperojyrän alta, mutta se on sitten toisenlaisia silmäkulmia vaativa juttu se.)

Ensimmäiset viikot isyysloman jälkeen tsemppasin, raksutin aivojani ja olin aina askeleen edellä päivän kulussa. Kun tullaan ulkoa sisälle, kuka riisutaan ensin, kuka sitten, kenelle ruokaa ensin, kenelle sitten, missä välissä vaippa, potta, unikirjat, nukutus? Uusien rutiinien ja rytmien löytyminen vaati hieman aikaa, muttei ollutkaan mitenkään mahdotonta. Tokihan edelleen ja aina tulee tilanteita, joita ei vain voi ennakoida tai joissa meinaa palaa hihat – mutta niistäkin selviää. Joskus vuotaa vaippa, toisella kerralla nenä, bussista voi myöhästyä ja päiväunet jäädä liian lyhyiksi. Entäs sitten? Nyt osaan jo relata, tiedän että kaikki menee kuitenkin loppujen lopuksi aina ihan hyvin.

Vaikka olen aina kohautellut olkiani äitiyteen liittyville suorituspaineille ja syyllisyydentunnoille, olen ihan viime viikkoina oikeasti tajunnut totaalisesti luopua niistä. Kyllä ne maailmat romahtavat ihan muista syistä kuin siitä, syökö lapsi aamupalaleipänsä sohvalla vai pöydässä, hytkytänkö vauvaa sitterissä ihan vaan teekupillisen tähden tai siitä, onko taaperon talvihaalarin alla pelkkä pyjama (no ei edes ollut!). Osaan myös vetäistä hihasta sopivan ässän, kun sitä tarvitaan: kahden kitinän voi sammuttaa värikynillä ja kantorepulla, uloslähtiessä on hyvä hetki muistella Toljanterin seikkailuja ja päiväuniaikaan saattaa nukkuvia lapsia tarkkaileva tonttu löytyä ikkunan takaakin…

Olen tainnut toisen lapsen myötä muuttua entistä itsekkäämmäksi – ehkä ihan terveellä tavalla. Happimaski ensin omalle naamalle ja suklaapalat omaan suuhun ennen lasten ruokkimista. Tänään väsäsin törkeästi itselleni lounaaksi sitä avokadopastaa, samalla kun poika napsi siskonmakkaroita toissapäiväisestä sopasta. Tilille rapsahtaneet ruhtinaalliset veronpalautuksetkin aion ”tuhlata” ihan itseeni – ensimmäinen ostos olivat satasen Sorelit, joiden toivon pitävän varpaat lämpiminä tulevat talvet. Kaupassa tuli noilla klompsoilla ihan kuuma, puistossakaan ei palellut. Sen verran painavat kengät on kyseessä, että kuntosalikäynnin saa helposti korvattua parinkymmenen kilon lapset+ruokaostokset -lastia lumipöperössä työntämällä. Huh!

Seuraavaksi taidankin sitten marssia silmälasikauppaan, jospa vihdoin saisin uudet kakkulat nenälle ja näkökentän kirkkaammaksi. Ehkäpä se elämä kirkastuisi sitten muillakin osa-alueilla, kun oma peilikuva miellyttäisi tämänhetkistä näkyä enemmän. Niitä muita arkihuolia poisheittämään tarvittaisiin ehkä pieni tonttuarmeija, onneksi lähipiiristä löytyy yksi jos toinenkin avulias punalakki. Ja kaksi pientä punaposkista pirpanaa, jotka hymyilevät ihan vailla huolia.