Aamuni mun

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille! Tekstini toimi kuten toivoinkin: sain omia ajatuksiani selkeämmiksi. Kirjoittamisen ilo tai bloggausinto ei ole kadonnut, luulen että ongelmana on vain ollut aiheiden rajauksen, yksityisyyden ja ajankäytön tuomat haasteet. Nyt sain kuitenkin hetkessä uutta puhtia tähän pieneen harrastukseeni, ja useampikin postausaihe on aikeissa siirtyä ajatuksista näppäimistön kautta eetteriin. Ehkä kerron jopa niistä välikausivaatteista 😉

Mutta aloitetaanpa nyt aamuista. Ja aamutoimista. Jo ennen lapsia taisin olla aika tarkka siitä, että aamuni sujuvat rutiininomaisesti, suoritteesta toiseen hitaasti haahuillen. En kutsuisi itseäni aamuihmiseksi – en millään jaksaisi sosiaalista rupattelua heti herättyäni ja tarvitsen aikaa siihen, että saan unipuurossa olevat aivot toimintakuntoisiksi. Mutta jollain lailla kuitenkin pidän aamuista, aikaisistakin, ja yleensä olen tehokkaimmillani juuri aamupäivästä. All the best writing is done before lunch, todettiin graduseminaarissani aikoinaan, ja minun kohdallani tuo neuvo pätee muuhunkin kuin kirjoittamiseen pätevänä elämänohjeena. Iltapäivisin harvoin saan enää mitään tähdellistä aikaiseksi, aamulla sen sijaan jaksaa touhuta – kunhan vaan saa ensin aikaiseksi (ja aamupalaa!).

Lasten kanssa meille on muotoutunut oma aamutoimisambamme, jossa tanssahtelemme päivästä toiseen aika lailla samoin askelin. Tajusin vasta ihan hiljattain sen, että toisissa perheissä taitaa toisinaan olla se puolisokin paikalla aamuisin, ja niinhän minullakin vielä joskus saattoi olla. Aijai, siinähän piilee pidempään nukkumisen, toisen valmistaman aamiaisen tai kenties jopa päivän lehden pöllöimmän mielipidekirjoituksen kommentoinnin mahdollisuus. Tätä kadehtimisen arvoista asiaa en ollutkaan ehtinyt angstata, kenties voisin nyt kehittää jonkinlaisen miks-aina-minä-itkun siitä hyvästä, että viikosta riippuen minä ja vain minä hoidan vähintään viisi tai kuusi lapsiaamua seitsemästä. Itkun sijaan voisin kuitenkin naurahtaa kaikille niille periaatteille, joita minullakin vielä yhden pojan äitinä (tai toisen vaimona) oli – nyt niillä on heitelty vesilintuja aika monta kertaa.

Meidän aamumme alkavat tällä hetkellä vähän liiankin aikaisin. Olen yrittänyt selittää pikku-Oolle, että kello 5.50 ei ensinnäkään ole mikään aamu, että makuuhuoneessa ei asu HAU-HAU, ja että sänkyyn kannettuja Myyrä-kirjoja ei ole tarkoitus lukea torkkuvan äidin mahan päällä istuen – huonolla menestyksellä. En tiedä olisiko pimennysverhoista apua, vai pitäisikö olla vain tyytyväinen siihen, että lapset ovat illalla unessa ennen kahdeksaa… Aamun ensimmäinen tunti menee kyllä tätä nykyä puolikoomassa pikkuisen kanssa, yritän torkuttaa häntä kainalooni, katsomme yhdessä uutisikkunaa (..!) ja pesemme hampaat hissunkissun. Seitsemän tienoilla yleensä esikoinenkin havahtuu hereille, yleensä kiukkuisena, ja molemmat lapset parkkeeraavat sohvalle lastenohjelmien eteen. (Tässä se ensimmäinen kadonnut periaate: meillä ei ainakaan katsota orjallisesti mitään aamuohjelmia. Juu ei.)

Kun Touho taikoo muovailuvahasta nalleja ja palloja, minä seison kylpyhuoneen peilin edessä ja yritän saada silmät suurinpiirtein auki. Hiippailen keittiöön, pistän desin kaurahiutaleita ja pari desiä maitoa tai vettä mikroon, ja toivon ettei pieni emännänalkuni huomaa touhujani ja kirmaa paikalle toiveenaan tyhjentää tiskikone/syödä vähän leipää/luukuttaa soivaa laulukirjaa. Vaihdan pyjamahousut päiväpöksyihin ja sutaisen hiukset ponnarille. Tuon hehkeämmältä harvoin kotona näytän: olohousutkin ovat revenneet kohtalokkaasti takasaumasta, ja onpa niiden lahkeeseen joku ehtinyt jo niistääkin. Villasukista luovun sitten joskus kun huonelämpötila kohoaa hellelukemiin.

Sitten loihdin aamupalat kaikille: pienin meistä on se nälkäisin, poikanen ei mikään aamusyöppö, minä kaipaan vaihtelevasti joko raikasta rahkaa ja jugurttia tai perinteisiä voileipiä. Tänään(kin) tarjoilin esikoisen aamiaisen sohvalle, mieluummin kestän tyynyjen välissä rahisevat leivänmurut kuin sen venkoilun ja vänkäilyn pöydän päässä. (Tässä meni toinenkin periaate – sen verran sentään on vielä selkärankaa, että aamupala on se ainoa mahdollisesti television ääressä syötävä ateria. No, välipalan lisäksi. Oivoi, tuleekohan nyt Sinkkonen sanomaan soo-soo?)

Kun puuro on jäähtynyt ja leivät päällystetty, kannan syömiset pöytään. Kuopus popsii itse kaurapuuronsa reippaasti, minä selaan syödessäni Aamulehden alusta loppuun (tai mielipidepalstalle asti, jos pikku-O päättää ruokailunsa liian aikaisin). Aina välillä huikkaan sohvan suuntaan ”muista syödä kurkut myös” tai ”äläs hölmöile ettei se maito kaadu”. Kun pienempi pyjamabanaani on valmis, naama pesty ja puurot pyyhitty lähimaastosta, saan yleensä vielä hetken murkinoida rauhassa. Esikoinenkin saa jossain vaiheessa appeensa alas, ja minä kaivan vitamiinit ja ksylitolit kaapista. Tänään katsoimme hetken muumeja vieretysten sohvalla, lampun henki taisi olla vähän jännä.

Kun olen saanut ravittua itseni ja keskityttyä hetken vaikka Krimin kriisiin tai Tampereen ratikkahankkeeseen, olen huomattavasti virkeämpi ja saatan muuttua jopa hetkellisesti aika tehokkaaksi. Tänään Kaapon kimeän äänen kaikuessa televisiosta laitoin kahvin tippumaan, pesin yhden kakkapyllyn, sivelin ceeceet naamaan ja suihkin lakat villiintyneeseen otsatukkaan, petasin kaikki kolme petiä, pujottelin lapset päivävaatteisiin, lajittelin pyykit ja pistin yhden koneellisen pyörimään (ja mietin samalla, että miksen käyttäisi tätä rauhaisaa tuokiota kahvini juomiseen). Apurini osallistui vaatehuoltoon levittelemällä likapyykit lattialle ja sovittamalla niiden joukosta itselleen isoveljensä housuja.

Eilen olin muuten kuulkaas sellainen kotiäiti, joka imuroi heti aamusta, vaikka samaa oli tehty edellispäivänäkin. Ihanasti peittyivät kinastelevat sisarukset imurin äänen alle, pitäisiköhän moinen ottaa tavaksi? Kuulemma muissa lapsiperheissä imuroidaan monta kertaa viikossa (tai joka päivä!) – en kyllä edelleenkään ihan ymmärrä, että miksi, millä energialla, ja mitä kaikkea muuta unohtaen. Minä kaivan imurin kaapista yleensä perjantaisin, nyt se oli unohtunut ja vieraita odotellessa eteisen hiekkakasa alkoi uhkaavasti levitä muihinkin huoneisiin. Noin muuten on siisteysrimani aika matalalla, ei meitä (tai edes meillä kyläileviä kavereita – vai eivätkö vain tohdi sanoa?) niin häiritse, vaikka matolla olisi hiekanmuruja, nurkassa villakoiria tai pöydän alla toissapäivänä mutustettua teeleipää. Ihan kohtalaisen kodikasta täällä on, vaikka kymmenet tyhjät kauramaitotölkit meinaavat välillä kävellä tiskipöydältä vastaan.

Mutta niin, takaisin tähän päivään. Late Lampaan kohdalla televisio sammutettiin, ja sain kannustettua sisarukset palapelipuuhiin. Lämmitin maidon (omani oli lopussa, joten piti ryövätä lapsilta kauralitkua) ja kaadoin kahvin muumimukiin. Jatkoin lehden loppuun, luinpa Moro-liitteenkin. Aina välillä irrotin toisistaan kiinnijuuttuneita duplo-palikoita tai kiisteleviä sisaruksia, niistin valuvia neniä tai kommentoin onnistuneita leikkejä. Sain hörpittyä melkein koko kupillisen, kunnes piti olla taas vähän osallistuvampi äiti.

Sitten kello olikin ”jo” yhdeksän, jolloin kai joku normaali ihminen vasta heräilee. Sama setti toistuu taas huomenna, viikonloppuna saankin sitten ottaa vähän rennommin (kunhan löydän itseni luennolta silloin, kun kello lyö yhdeksän). Ja entäs ne iltatoimet sitten? Siitä huippuunsa hiotusta rutiinisuorituksesta taidan kertoa joskus toiste…