Kategoria: Blogi (Page 16 of 23)

Tänään oli esikoisen kerhon kevätjuhlapäivä.

Paitsi että kyynelehdin pelkästään sen kliseisen mun lapsi se tuolla niin taitavasti laulaa ja leikkii muiden kanssa viittä pientä ankkaa voi apua -tunteen takia ja liikutuin kesätauolle jäävän kerhon ihanuudesta sekä sen tuomien tuttavuuksien tärkeydestä, mylläsi mielessäni myös muita ajatuksia. Miten paljon, siis ihan kaikki, onkin muuttunut niinä kuukausina, jotka jäivät viimevuotisen joulujuhlan ja tämänpäiväisen kevätkarkelon väliin.

Kun joulukuussa pienet kerholaiset tuikuttelivat kätösillään tähtösiä, minun poikani muhjasi isänsä sylissä eikä suostunut osallistumaan esitykseen ollenkaan. Minun syliäni lämmitti kaksikuinen vauva, joka ei vielä painanut mitään eikä oikein ymmärtänytkään. Kun joululaulut oli laulettu, lahjukset annettu ja piparit syöty, suuntasimme me samoissa asuissa ja sangen synkissä juhlatunnelmissa setvimään rakoilevaa parisuhdetta ammattilaisten luo, ensimmäistä kertaa. Suurista sanoista, loputtomista lupauksista ja yksimielisestä (vaikkakin kai yksipuolisesta) yrittämisestä huolimatta kaikki kariutui, ja nyt ollaan tässä, kolmestaan.

Nyt kevätjuhlassa kuukautta vaille kolmevuotiaani oli yksi muiden joukossa, heilutteli ja hytkytteli laulujen tahdissa, soitti kapuloita ja esiintyi, ilman mitään poruja tai paniikkeja. Lähes kahdeksankuinen vauvani jammasi sylissä, päästi aina joka biisin jälkeen malttamattoman ”höääh”-äännähdyksen ja ryömi pitkin lattioita pinteeseen. Lapsilla oli päällä samat tai samanlaiset paidat kuin joulujuhlassakin, ja minäkin heitin aamutohinassa päälleni vain jotain mustaa ja puhdasta. Minun nimettömäni on kuitenkin nyt paljas, tänä kesänä siihen ei synny vienoa rusketusrajaa. Lasten isä oli juhlassa mukana kuten ennenkin – mutta ei varmaankaan tarvita edes Janne Tulkkia huomaamaan, että välimme ovat viileämmät kuin lapsille lopuksi tarjoiltu jäätelö.

Juhlien väliin mahtuu puoli vuotta. Pieni aika ihmiselle, suorastaan mitätön ihmiskunnalle. Yhdelle perheelle se on kuitenkin aika, joka muutti kaiken. Hetkittäin luulen eläväni jonkun toisen elämää, se alkuvuodesta joka puolelta kaikunut enpä olisi uskonut kumisee vieläkin korvissa. Puolessa vuodessa olemme kuitenkin päässet pahimmasta pitkälle, pystypäin ja parhaiden ihmisten avulla. Minulla on elämässäni iloa ja valoa, lapseni ovat ihania ja osaavia, perheemme toimii arjessa ja juhlassa. Kyllä minä vieläkin suren, itken, väsyn, vihaan ja vellon, mutta vain hetkiä kerrallaan.

En tiedä, miten ja milloin mistäkin asioista pääsee yli, mikä on se aika joka parantaa kaikki haavat, kuinka paljon saan kerätä painoa ennen kuin elämä ei enää kannakaan. Mutta jos joulujuhlassa pelkäsin perheen hajoavan murusiksi kaksivuotiaiden käsittelemien piparkakkujen tavoin, nyt kevätjuhlassa näin edessäni aurinkoa ja uusia mahdollisuuksia. Tunsin haikeutta kerhon päättymisestä ja eri teille eksyvistä tovereista, mutta päällimmäisenä mielessä oli ilo ja ylpeys. Minusta, meistä. Ihmeellinen esikoispoika, joka on raitapaidassaan kasvanut kauniimmaksi, rohkeammaksi ja ehkä vielä rakkaammaksi. Kerrassaan hulvaton kuopus, joka hymyillen valloittaa maailmaa ja muistuttaa elämän ihmeellisyydestä. Ja minä, ihan hyvä äiti ja ihan vähän muutakin.

”Kyllä teistä huomaa, että samaa perhettä ootte”, totesi eräs tuttava meistä kolmesta eteisessä, kun kerholaiset kirmasivat kyynelehtivien ohjaajien lomasta lomalle. Taisi viitata vaan naamavärkkeihimme (tai kenties monokromaattiseen juhlaluukkiin…) hän, mutta ollaan me kai muutenkin aika hyvin hitsauduttu yhteen. Kesään on päästy pienten mustelmien kautta, aurinko ja aika saa näyttää, millaisissa vesissä seilataan syksyä kohti. Jo joutui armas aika ei kaikunut kerhosalissa, mutta suvi suloinen on kyllä mitä todennäköisimmin tuloillaan!

Anonyymi 27. toukokuuta 2013 16.29
Päivitystahtisi huimaa päätä!

Se on hyvä juttu se, että pää menee sekaisin kun joku ei viikkoon avaudu elämästään. Kesä ja kiireet ovat vieneet vähän mennessään. Joinain aamuina en meinaa saada väsyneitä silmiäni auki, joinain öinä valvon ehdoin tahdoin ihan liian myöhään. Lasten kanssa mennään, tehdään, nähdään, uhmataan, syödään pilttiä ja pinaattilettuja – ja ollaan aika iloisia. Omalla ajallani uin, juoruan, nukun, syön, juon ja hulluttelen hieman.

Täällä päin siis päitä sekoittavat monenmoiset asiat. Päivitellään nyt sitten niitä oikein kunnolla! 🙂 Me mennään tällä hetkellä sekaisin ainakin näistä:

Esikoinen:

– aurinko
– pomppulinna
– voikukat
– se kun hauaa muttei saa, tai kun taavii muttei vieläkään saa
– kerhon kevätjuhlaan harjoittelu
– kaverit
– ruumiinosat
– ”Ei oo enää Aan synttälit, ihan kohta kesällä on Iin synttälit! Sitten sanotaan onneksi ookoon Ii, Ii täyttää koome vuotta!”
– Soiva laulukirja, niin mahtava juttu että patterit on jo viikon käytön jälkeen lopussa.

Kuopus:

– aurinko
– kaikki värikäs, liikkuva, mustavalkoinen, liikkumaton, elävä, syötävä, sormiin osuva, sähköä sisältävä, kielletty, hymyilevä, aivasteleva, pomppiva, oleva ja mahdollinen
– ahvenfileet, ruisleipä, porkkanaraaste, kaurapuuro
– touhu ja kohellus, päristely ja pölpötys, virnuilu ja velmuilu

Minä:

– aurinko
– ystävät, joiden seurassa saa surra, sadatella, syödä, saunoa, seurustella ja supista
– tulevaisuushaaveet työpaikasta ja päivähoidosta
– ”Onko Ii äitin kuutapoju?”
– sellaiset kehuilla elävää kissaa hivelevät sipaisut, kuten ”insanely intelligent” , ”kai ainakin vähän ihana” ja ”aika kivat tissit” (viimeisin tosin tuli lapsen suusta, mutta se siis sentään on totta!)
– siiderit terassilla
– hämmentävä haamu menneisyydestä ja ahdistava aave tässä hetkessä
– jäätävä väsymys ja uuvuttava yöärsytys (ja kahvi, go figure)
– paljaat varpaat koko perheellä
– kevyet kesäseikkailut kotona ja kiskoja pitkin
– kuusi tuntia erossa vauvasta ilman tuskia puolin tai toisin, olen kai äitinä yhtä kylmä kuin syömäni jäätelö
– kultaiset sandaalit, joissa olo tuntuu vähän erityisemmältä, mutta joita en ole vieläkään saanut kuvattua!

Että semmosta. Joko huimaa teidänkin päässä? Huomenna kamera kohdistetaan kerholaisten kevätjuhlaesitykseen ja sitten karautetaankin kaksikon kanssa maaseudun rauhaan ja mummilan marjapensaiden luo. Että seommoro sitten taas, koettakaa kestää! 😉

Säät suosivat ja suomalaiset ovat kuoriutuneet koloistaan. Täällä meillä Mansessa on kovin korea kesämeininki, terassit täyttyvät, ruokatori kuhisee ja kaupunkilaiset kokoontuvat kuuntelemaan musiikkia, koluamaan kirppiksiä ja ihastelemaan harvinaisen helteisää toukokeliä.

Meillä kesän tulo näkyy paitsi sai-raan kuumana kämppänä, myös vähän retuperälle lennähtäneinä päivärytmeinä ja ruokailutottumuksina. Ihan hyvinhän voi syödä päivälliseksi lihapiirakan tai tulla lounaaksi kotiin kello kolme iltapäivällä, eikö? Isompi lapsi kerää kaiken hiekan itseensä, pienempi on ottanut ensituntumaa villiin luontoon ja syönyt vähän voikukkaa. Aurinko paitsi virkistää, myös väsyttää – iltaisin esikoinen simahtaa minuuteissa, ja yhtenä aamuna lapsraukka nukkua posotti lähes kymmeneen asti. (Öisinhän meillä elämöi jokainen vuorotellen, eli meikäläisellä tummat silmänaluset ruskea tukka on ja pysyy, kiitos vain kysymästä.)

Me ollaan puistoiltu, nähty kavereita kasapäin, eväsretkeilty, levitelty aurinkorasvaa ja juhlittu kaverisynttäreitä kulman takana. Syöty ravintolapäivänä Marttojen eväitä ja kahviteltu kerhoaikana vauvaseurassa. Varamummo on vapauttanut käteni ruoanlaittoon ja ruhoni uimahalliin, isä-aikoina olen päässyt myös venyttämään itseäni jumppaan ja joogaan (minulla siis on lihaksia, koska ne kipeytyvät!) sekä polttamaan herkkää hipiääni ja humalluttamaan vielä herkempää kehoani terassille. Eilen lasten nukahdettua pidimme ystävän kanssa sohvallani Euroviisustudiota – elämää siis voi olla myös kello yhdeksän jälkeen, mieletön havainto!

Aivot tuntuvat sulavan ja järki valuu hikinorona selkää pitkin. Viime viikkoina on tapahtunut kaikkea hassua ja hymyilyttävää, ehkä hieman hirvittävääkin. Mutta ei se mitään, kaiken järkevyyden keskellä on välillä hienoa olla vähän villi ja vastuuton.

Helluntaiheila on nyt vähän heikoilla kantimilla, mutta kesän kultakiintiö on kuitenkin varmistettu uusilla hohtavilla sandaaleilla. Ostin myös itselleni kesän puistoasumisasuksi haalarin. Kyllä, haalarin! Näistä fäshöneistä sitten se seuraava valokuva, nämä tämänkertaiset otokset ovat pihapiknikiltä tovereiden talolta. Kun paikalla on kolme äitiä ja kolmien Phil&Tedsien verran lapsia, jäi ”me voidaan makoilla vilteillä ja lapset leikkii siinä sivussa” aika pitkälti ajatuksen tasolle… Lapset söivät eväitä, piirsivät katuliiduilla, taistelivat hiekkaleluista ja sen semmoista – ja minun pieni puumavauvani kävi pienen avuttoman pojan päälle ihan kirjaimellisesti. Kevättä ja kesääkin on siis rinnassa, itse kullakin 🙂

Suloista sunnuntainloppua ja aurinkoista alkavaa viikonloppua teille, kesätoverit! Ensi kerralla sitten jotain vähän syvällisempää satuilua – ja ne sandaalit 😉

Tänään ajattelen äitiyttä. Omaani, muidenkin. Tunnen itseni tärkeäksi ja, noh, en nyt täydelliseksi, mutta tarpeeksi täydeksi. En vieläkään ole päässyt yli siitä absurdiudesta, jonka kategorisointi kahden lapsen yksinhuoltaja minun kohdallani herättää, mutta jokseenkin pätevä koen olevani siinä hommassa kuitenkin. Kukkien, kauniiden lasten ja kehujenkin arvoinen.

Aamiaisen sijaan sain tänään sänkyyni kaksi kiekuvaa lasta, jotka pitivät sen sortin konserttoa, että luulin kellon olevan kuuden sijasta jo vähintäänkin kahdeksan. Vetkutin ylösnousua ja torkuin jopa olohuoneen lattialla jälkikasvun pörrätessä ympärillä. Unihiekkaa olin kyllä hieronut omiin silmiini ihan vapaaehtoisesti – viikonloppuvierailulla olevan Iin ihanan kummitädin kanssa kun istuimme eilen iltaa pikkutunneille asti. Enpä kuitenkaan ollut äitienpäivänä krapulassa, sepä olisikin ollut suorastaan syntistä!

Kerholainen oli tehnyt minulle kauniin (ja tietysti keltaisella maalatun) kortin, ennen aamupalaa kuunneltiin vielä kerholasten tekemä onnittelulaulu kaikille äideille. Oli ilo ja onni, että pöydässä istui myös yksi kappale kummitätejä, kun ne aiempina vuosina tutuiksi tulleet onnensanat ja pienet paketit puolisolta jäivät puuttumaan. Huumaavan tuoksuvat liljat saapuivat lähettinsä kanssa jo perjantaina, ja kyllä meillä vaan on ollut mukavaa. Lähetin vielä oman onnitteluviestini parin korttelin päähän toiselle äiti-lapset-kolmikolle – siellä kuulemma oli jälkikasvun sänkyaamiaisten aivopesu jo aloitettu, vaikka vielä toistaiseksi äiti saakin itse voidella omat leipänsä…

Kuluneen viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä kivaa ja kummaa, mutta myös kaihertavaa ja kielteisiä tunteita herättävää. Mutinoita ja sutinoita, asuntokauppoja ja asioidenhoitoa, lattea leikkipuistossa ja aamiaista Amurissa, blogin kautta syntyneitä kohtaamisia, reppuilua ja ruokatoreja, jäätelöä, järjettömyyttä ja järjettömän hyviä hetkiä – jonkinlaisessa balanssissa kai, yhtä hienoisessa kuin oma tunne-elämäni.

Viikon tietysti kruunasi kummitädin kyläily, jota olemme yhdessä esikoisen kanssa kaivanneet – vastavalmistuvan valokuvataitelijan välineistö jaksaa kiehtoa kaksivuotiasta loputtomasti, apukädet ovat arjessa arvossa arvaamattomassa ja minä ammennan iloa ja voimaa kun voin puhua tyttöjen juttuja ilman sensuuria. Ihanaa on myös kesä, joka on tullut kaupunkiin (poltin jo itseni, eikö sitä ihminen ikinä opi…).

Nyt perheen pienin uneksii parvekkeella ja isoveli lähti kumminsa kanssa kaupunkiretkelle. Minä pistin mekon päälle ja kolatölkin kylmään. Toivon pääseväni tänään vielä uimaan, vajaa kilometri kauhomista altaassa puhdistaa aina sekä kehon että mielen. Ja ans kattoo, ehkä saadaan kaksi kuopuskummiakin vielä kahvipöydän ääreen äitiyden kunniaksi.

Kuljin tästä tänään, ja mietin, että mitä kaikesta kertoisin teille.

Kummia kuulumisia, käsittämättömiä kohtaamisia, aamuyöhön asti venyviä viestimaratoneja. Aurinkoa, naurua, lämpöä ja leikkiä. Tulevaisuudenhaaveita, toteutumattomia unelmia, tyytyväisyyttä ja turhamaisuutta. Kutkutuksia, nukutuksia, uimista ja puimista. Sormiruokia ja soittohetkiä, riehumista ja ryömimistä. Supersanoja sisarelta, ylistystä ystävältä, hämmentäviä huomioita miinojen maasta.

Leikkipuistossa kuhisee, kevättakki kahisee, tennarin alla rahisee. Mielessä hyrisee, sisällä surisee, tulevassa on toivoa. Ehkä vasta illalla huomaan, etten vellonut päivän aikana ollenkaan.

”Kaikenhan se kertoo elämästään”, sanoi joku keskustelupalstan tietoviisas meikäläisestä. Nytpä en taidakaan! Annetaan auringon paistaa pisamille – ja paljastaa parvekelasien paskuuden. Jälkimmäistä ei onneksi tarvitse tuijotella kuin tarvittaessa, oma naama sen sijaan kulkee mukana aina. Tällä hetkellä sillä naamalla jaksaa jopa hymyillä.

Ihanan keväistä ja keveää viikkoa teille, toverit!

PS. Yhden hymyn ansaitsee lampaanmaidosta tehty halloumijuusto, joka on hupsusti lähimarketissa aina tarjouksessa. Nam!

Miten tuntuukin siltä, että juuri toissapäivänähän minä raportoin puolivuotiaan pikkusiskon kuulumisia. Nyt hän on jo seitsenkuinen, ja vieläpä muuttunut viimeisen kuukauden aikana monella saralla.

Pikku-O oppi ryömimään ja valloittaa nyt maailmaa hurjalla vauhdilla. Ennen television sähköjohtoihin menoa vauva luo minuun veikeän katseen, että huomaatkos varmasti mitä meinaan tehdä. Esikoisen lelujen perässä hän möngertää tuhatta ja sataa, ja käsittämättömillä käsivoimilla on perheen pienin pungertanut itsensä myös kylpyhuoneen korkeahkon kynnyksen yli – ja tietysti silloin, kun käteni ovat sidotut poikasen suihkutteluun. Kaukosäädin tai tiskikoneen avonainen luukku saavat nappisilmät kiilumaan, ja pian on matala matonen maistelemassa kiellettyjä hedelmiä.

Sallittuja hedelmiä sen sijaan maistellaan nyt ruokapöydän ääressä. Sitterin syrjäytti toimiva syöttötuoli, ja ruokailuista tuli sekä ergonomisempia (minulle) että viihtyisämpiä (kaikille). Soseiden rinnalla O on saanut ottaa tuntumaa sormiruokiin, ja omin sormin syöminen on selvästi hälle mieluisampaa puuhaa. Pikku käpälät ovat kauhoneet perus-perunaa, porkkanaa, bataattia ja parsakaalta, banaania, päärynää, avokadoa, kurkkua, jauhelihaa ja riisikakkuja. Ja sen yhden ranskalaisen, ainakin. Aamuisin ja iltaisin vauveli vetäisee aimo annoksen riisipuuroa mangososeella höystettynä – kuinka kätevää, kun molemmat lapset syövät lähes samoja ruokia ainakin osan ajasta. Koska mikään ruoka (minun syömiäni maitoja ja munia lukuunottamatta) ei ole aiheuttanut sen kummempia oireita, olen uskaltanut edetä kokeiluissa vähän suositeltua vauhdikkaammin. Seuraavaksi testauslistalla olisivat viljat ja kala.

Pikkusisko on aina ollut kova höpöttelemään, mutta nyt yksi tavu on ylitse muiden, ja se on VÄÄ. Vää-vää-vä, hän toteaa, aina kun on mielipide johonkin asiaan. Ja sellainenhan on, lähes aina – lienee äitiinsä tullut.

Kuopukseni on kaikesta musiikkiin liittyvästä aina ihan liekeissä. Vauvamuskarissa kuulemma muiden äitien keskittyminen herpaantui, kun meikäläisen kirppu jorasi niin suurella sydämellä ja suu niin suuressa hymyssä. Kummitäti taltioi kotimusisointia videollekin, sylissä pomppiva ja esikoisen rumpujen kanssa kilpaa kiekuva vauva on kyllä kerrassaan verraton näky. Joskohan tästä saisi jonkun tienaavan duon tekaistua eläkepäivien varalle… Ylipäänsä kaikki isoveljen tekemä on tietysti pikkusiskon mielestä ihan sairaan siistiä, luulen tämän asenteen johtavan vielä vaikeuksiin.

Päivärytmimme on jokseenkin vakiintunut nyt myös perheen pienimmän osalta. Aamulla herätys on seitsemän tienoilla, ja sängystä nousemme kello Maikki ja pelottava Pontso, eli joskus siinä kahdeksan maissa (mitä tuon tunnin aikana tapahtuu, on minulle usein mysteeri, sen verran horroksessa ”leikitän” vieressä pötköttelevää pikkuista). Aamutoimet, päivävaatteet, puurot ja muut, ja unille tyttönen simahtaa rattaisiin kymmenen aikoihin. Parin tunnin ulkoilun jälkeen kotiin lounaalle koko sakki, ja toiset unoset vauva kiskaisee neljän aikoihin. Joskus päivällinenkin syödään kolmeen pekkaan kello viisi, illalla simahtaa ensin isompi kahdeksalta ja pienempi yleensä noin tuntia myöhemmin. Yöllä syötän kertaa x, jätän makuupussissa tuhisevan tyllerön viereeni ja toivon, ettei pikku-Houdini saa itseään keploteltua kovin kauas kohti sängynlaitoja…

Pikkuinen on pysynyt varsin terveenä, mutta viime yönä pärähti päälle kunnon räkätauti nenäturinoineen ja kuumeineen. Vietimme siis aamuyön tunteina herkkiä hetkiä keittiössä Panadol-pullon ja nenäniistimen seurassa. Pikkuraasu on kyllä muuten varsin terhakkaana, toivotaan että kevätlenssu menisi ohi yhtä nopeasti kuin saapuikin.

Ja niin, ne strategiset mitat! Tämänpäiväisen neuvolan vahvistaman tiedon mukaan seitsemän kilon rajapyykki häämöttää vielä muutaman sadan gramman päässä, pituutta pienellä on kuitenkin merkkipäivään sopien 67,5 senttiä. Käyrällään kuulemma kasvaa, eli ei siitä sitten sen enempää ressiä.

Tarkkaavainen, touhukas, tyytyväinen tyllerö hän on. Siro sirppana, suloinen sinisilmä. Ihan ihmeellisen iloinen, suorastaan hämmentävän hymyileväinen. Minun oma O, taas ihan vähän isompi.

Eilisiltana kuuntelin kaupungin vappuhulinoita turvallisesti neljän seinän sisältä, mussutin sipsejä ja karkkia lasten käytyä nukkumaan ja sosialisoin puhelimen ja tietokoneen antoisalla avustuksella. Aamulla heräsin pienten jalkojen potkiessa minua selkään kello seitsemän, ja torkutin lapsia lelujen ja Youtube-lastenlaulujen avulla aina kahdeksaan ja vanhempainvaihtoon asti.

Unijatkojen jälkeen kiskoin tuulihousut jalkaan ja hiukset ponnarille, sitten reippailimme ystävän kanssa läpi valkolakkien ja vapputoipujien lenkille ja munkille Pyynikin vehreisiin maisemiin. Sade oli onneksi vaihtunut mahtavaan aurinkoon, ja sima maistui ihan äitin tekemältä. Lapset kävivät sillä välin isänsä kanssa vapputapahtumassa, kotona odottanut sokerinaama kieli siitä, että joku muukin oli päässyt munkin makuun…

Loppupäivän menosuunnitelmat harmikseni peruuntuivat, mutta hoksasin sitten onneksi katsastaa karnevalisoituneen kaupungin elokuvatarjonnan. Voiko enää olla synkempää tapaa viettää aurinkoista vappupäivää, kuin elokuvissa käynti yksin? Voi, tuumin jättäessäni ylioppilaslakin suosiolla vaatehuoneeseen, kipittäessäni pikavauhtia vapputorin ohi (pysähdyin kyllä metrilakutorilla ja taivastelemaan järjentöntä roskamäärää) ja valitessani täydellisen istumapaikan lähes tyhjästä teatterisalista.

Elokuvan nimi oli tunnelmaan sopien Ingen riktig finne eli Laulu koti-ikävästä, ja olipahan vaan paras näkemäni elokuva vähään aikaan. Minä (ja ne viisi muuta vapunvihaajaa, jotka oli ripoteltu katsomoon) liikutuin ihan vallan kyyneliin asti, kun ruotsinsuomalaiset miehet kävivät läpi traumojaan ja tyhjää oloaan. Elokuvan musiikki kävi luihin ja ytimiin, ja Anna Järvisen katse (ja se ääni, ja se kieli!) viilsi sielua. Ne lakutkin jäivät syömättä, ja se on jo jotain se.

En taida minäkään olla mikään oikea suomalainen, kun tämä vappu soljui näin rauhallisesti ilman simantekoa, serpentiiniä, skumppaa tai sammumista. Yksi päivä lasten kanssa, toinen itsekseen – ihan hyvä näinkin. Ja kuten kuvasta näkyy, poikanenkin sai ihan oikean Barba-pallon, kun kuopuksen kummit villiintyivät vapputorilla. Minä puolestaan villiinnyin soman sormiruokailijan kanssa, ja tarjosin seitsenkuiselle ranskalaisen perunan. Ohhoh. Morkkista odotellessa, se lienee huomenna aika yleinen tauti 😉

Miten teidän vappu sujui? Perinteisesti vai vapaalla tyylillä?

Vuosi sitten vatsassani piileskeli sisäänrakennettu vappupallo. Nyt se on muuttunut pieneksi pyöreäpäiseksi pirpanaksi, joka verhoutuu vappu-unilla pallohaalariin.

Vuosi sitten pieni poikanen sai ensimmäisen vappupallonsa, ja kuljetti sitä kissapuvussaan ylpeänä ympäri kaupunkia. Nyt sama iso poika sanoi vapputorilla topakasti ”ei halua”, kun myyjät tyrkyttivät kaasupallojaan. Kerhon Matin tekemä ilmapallokoira sen sijaan kulki kaverin luokse, kotiin ja välipalapöytäänkin. Minä valitsin sinisen.

Vuosi sitten vappu oli aurinkoinen perhejuhla, nyt se on vähän surumielinen sadepäivä. Vappuaaton alku meni mukavasti kerhon, kirjaston ja kavereiden avulla, mutta iltapäivällä väsymys valtaa alaa. Alkuviikko on mennyt muutenkin miinusmerkkisissä tunnelmissa, virallisten asioiden hoito ei varmaan koskaan ole ollut näin tunteikasta. Onneksi on varamummoja ja mahtavia kummeja, ettei tarvitse ihan yksin vihata ja vetistellä.

Kotia pitäisi siivota, Maisa-kiintiö taitaa olla jo täynnä ja jääkaapissa on vanhenevaa jauhelihaa odottamassa pyörittelijää. Koska tapanani on keskittyä olennaiseen, käytin lapsilisistä kolmasosan uuteen kameran objektiiviin, jotta voin kuvata tiskipöydälle kertyviä teepusseja paremmin. Kas näin:

Ja sattuipa sopivasti, heti kun pääsin vähän märisemään, soitto ystävältä pelasti loppuillan. Siispä rumpujen pärinää, hauskaa vappua ja aurinkoisempaa huomista meille kaikille!

 

Sataa, sataa, masentaa. Harmaat sadepäivät vetävät aina mieleni matalaksi ja sokerintarpeen korkealle. Ei oikein irtoaisi asiaa edes postaukseksi asti.

Tähän viikkoon on kyllä mahtunut aurinkoakin. Puistossa paistattelee hyvillä säillä melkoinen joukko lapsia vanhempineen, ja avoimen perhekerhon pihamaallakin grillattiin kevään kunniaksi makkaraa. Putkiremonttia paossa oleva kummitätiystävä on viihdyttänyt meitä yökyläilyllään ja päivisin ollaan lounasloisittu kavereiden kanssa puolin ja toisin. Vapaahetkinäni olen päässyt niin uimaan kuin syömään pihviä. Postiluukusta on laskeutunut hurjia matkahaaveita nostattanut veroilmoitus (ja vähemmän maireita hymyjä aikaansaava iloinen viesti käräjäoikeudesta…), uusilla tennareilla tekisi mieli töpsyttää edes toiselle puolelle kaupunkia. Ystäviltä ja tuttavilta heruu lohduttavia sanoja, ja terapiaviestejä tarjoillaan myös mantereen toiselta laidalta.

Niin ja nuo lapset! Isommalla on ihan mielettömät jutut ja mielikuvitusleikit, ja kaikki puheet kolmen vuoden rajapyykistä kehityksen suhteen tuntuvat kovin konkreettisilta. Kavereista on tullut poikaselle hurjan tärkeitä, ja meidän oma kyläluuta kyseleekin ensimmäisenä aamulla joko ”kuka tänään tulee kylään?” tai ”minne me mennään?”. Kerhosta annetaan kiitettävää palautetta, ja omat silmätkin kertovat, että ihan hyvin tämä vanhemmuushomma on tullut hoidettua. Minä otan vastaan uhmat ja ikävät, menetän hermojani liian helposti, mutta muistan myös halata aina tarvittaessa.

Ja tuo pienempi sitten. Pikkuinen tirppani otti kädet ja jalat alleen, ja mennä lähti ryömimään. Naurussa on pitelemistä, kuin solakka puikula mennä äheltää eteenpäin hurjalla energialla. Hajamielisellä äiti-ihmisellä onkin nyt tekemistä, kun yks kaks kuopus löytyy pureskelemasta sähköjohtoja, maistelemasta palapelinpaloja tai testaamassa eteisen kenkävalikoiman kulinaristisia ominaisuuksia. Sisarusten yhteisleikitkin saivat yks kaks sellaisen lupaavan ”ääääää, älä ota!” -sävyn…

Liikkeellelähtö muutti aurinkoisen vauvani vielä astetta tyytyväisemmäksi, enkä oikein voi kuin ihmetellä pienimmän elämäniloa. Edelleen hän kasvaa äidinmaidolla, mutta mutustelee soseitakin (ja naapurien esimerkkiä seuraten enemmän myös sormiruokaa) ihan mallikkaasti. Iltapuuro on tytön suosikkiateria, ja niinhän sen kuuluu ollakin. Ensi viikolla käväisemmekin taas uuden kuun kunniaksi neuvolassa – sielläkin onneksi heitetään tätä nykyä kasvukäyrillä vesilintuja ja puhutaan pidemmin siitä, millä on oikeasti väliä. Kaipa tuo pikkiriikkikin tässä tohinassa kehittyy ihan sopivaan tahtiin, kun noin vain karkasi viltiltä ja lähti maailman (tai olohuoneen) laidalle!

Kas, olihan tässä jotain pientä raportoitavaakin – ja ainakin kasa kuvia raitamaton railakkaista tunnelmista. Tällaista siis tänne: säpinää sateesta huolimatta, seuraavan auringonpilkahduksen odottelua. Hetkestä mennään toiseen heittäytyen, päivästä seuraavaan vaikka ryömimällä. Vielä on vähän Maisaa jäljellä ja kuopus uneksii parvekkeella, on siis aika ladata akut iltahyörinöitä ajatellen. Huomenna lähdenkin kuulkaas baariin, lähtekää tekin! 🙂

Tänään oli minusta ensimmäinen keväältä tuntuva päivä. Ihmisiä liian vähissä vaatteissa, kuumottava aurinko kasvoilla, hulinaa toreilla ja humalaisia teekkareita turuilla. (Niin ja tietysti viherrystä maassa ja linnunlaulua puussa ja simmottis.) Oi ihana kevät, kyllä sinua on odotettukin!

Lapset viettivät päivän isänsä kanssa, joten minä keskityin aikatauluttomaan haahuiluun. Aamupäivällä kiskaisin noin vain tunnin nokkaunet (se entinen minä, joka ei osannut nukkua päiväunia, taisi kadota viimeistään kuukausi sitten), pitkän suihkun jälkeen pistin rokkia soimaan ja lakkasin varpaankynnet kirkuvanpunaisiksi. Mutta voihan kalpeat kananjalat sentään noita talven turmelemia koipia! Nyt sentään erotan valkeat varpaani uimahallin kuulailta kaakeleilta…

Kaivoin uskolliset tennarini talviunilta ja tepsuttelin topakasti soijalatelle (ja pullalle, tietty) ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kahvilassa naapuripöydän neidot puhuivat siitä, kuinka miehet ei siis herranjumala osaa edes tiskata, ja minä hymisin maitokahviini. Kotimatkalla katselin koskenrannan ilakoijia ja käänsin nokkani kohti aurinkoa pisamien toivossa.

Lounaaksi loihdin pinaatti-katkarapupastaa ja jälkiruoaksi söin karkkia. Lapsiteknisten huoltotoimien jälkeen otin jälleen suunnan kohti kaupunkia, ja kulutin ostoskeskuksen lattiaa kevättakin toivossa. Eipä löytynyt täydellistä takkia, vaikkakin yksi vaaleanpunainen (niin että mitä) rotsi jäikin vähän kaivelemaan. Palatessa kipaisin vielä kenkäosaston kautta, ja kahdenkymmenen aleprosentin sokaisemana kannoin kassalle harmaat tennarit. Näin vanhemmiten olen joutunut myöntämään, että klassikko-Converset eivät vaan sovi koivilleni – luottomerkki Vagabondit sen sijaan kuljettavat tämän kulkurittaren kauaskin ilman kulumia.

Ruokakaupan kautta kotiin, jauhelihakastiketta naamariin ja kahden vanhemman käsivoimat vaativa esikoisen hiustenpesu. Iltasella vein vielä uudet poponi neitsytmatkalle, ja tassuttelin apteekkiin kauemman kautta. Veinpä vielä roskatkin ihan vaan uutuudenviehätyksen voimalla. Kyllä meinaan on askel keveä kevättossuissa! Jos siis kadulla tuli vastaan hölmösti hymyilevä verkkari-minä, oli se vaan täydellisten tennarien (ja vähän myös kaukaisesta maasta tunkeutuvien hupsujen tekstiviestien) tekosia.

Huomenna on edessä arkeen paluu ja perhe-elämää ihan sadalla prosentilla. Pikkutirppa vaan on saanut kurjan kevätnuhan, täytyy toivoa että puolivuotiaan ensimmäinen pöpö lähtisi pian karkuun. Puistoon vienee tiemme joka tapauksessa, sinne tosin täytynee toistaiseksi verhoutua vähintään kumisaappaisiin… (Ai niin, jonkin sortin kevätpopot pitäisi kai hankkia myös poikaselle, oh my.)