Kategoria: Blogi (Page 17 of 23)

Lauantaiaamuista puuttuu laiskottelun tunnelma, kahtia jaettu Aamulehti, kahvinkeittovuoro, ”syötätkö sä niin mä teen leivät”, löystyneet lastenohjelmarajoitukset ja aika paljon muutakin. Lauantaipäivistä puuttuu kierros kaupungilla koko perheenä, aina kuitenkin Sokokselle päätyvä lounaspohdinta, liian myöhään venynyt kotiinpaluu ja pullakahvit päiväuniaikaan sohvalla pötkötellen. Lauantai-illoista puuttuu vähän parempi ruoka, vähän pidempään venytetty nukutus ja kahdestaan jaetut herkut Uutisvuodon edessä.

Mutta voi sitä perhelauantaita viettää, vaikkei talossa miestä olisikaan. Täytyy vaan lyödä hynttyyt yhteen toisen samanmoisen perheen kanssa!

Aamukymmeneltä soi ovisummeri, ja kaivatut kaverit saapuivat kylään. Lelut leviteltiin ympäriinsä, keltaisessa sängyssä pötkötti kaksi metrin mittaista, ja pienimmät ihastelivat toisiaan. Lounastarjoilu hoidettiin häpeällisesti hampurilaisten avulla eikä edes astioita katettu pöytään.

Ruokailun jälkeen pakattiin nelikko tuplarattaisiin ja köpöteltiin kirjastoon katsomaan nukketeatteria. Vähän se oli hieno – ja vähän myös jännä. Melkein kaikki jaksoivat kuitenkin katsoa esityksen loppuu asti… (Pikku-O taisi tykätä eniten, syrjään jäävä raukka kun on aina ihan liekeissä kaikista virikkeistä – eilinen vauvamuskarikin oli yhtä naurunaamaa alusta loppuun.) Kirjastosta löytyi tietysti myös luettavaa, luureja, leikkejä ja lauluja.

Koska kumpaakaan äitiä ei houkuttanut loppupäivän vietto yksin lasten kanssa, jatkettiin kyläilyä, tällä kertaa toisten kotona. Lisää leluja, lisää leikkejä, vähän pullaa ja kahviakin. Vähän kaaosta ja kriisejä, niin kuin nyt lasten kanssa aina. Kaikkea sellaista, joka on helpompi kestää seurassa. Kaiken kaikkiaan neljä pientä leikkivät suorastaan hämmentävän seesteisesti (ja sisustuksiin saumattomasti sointuen, huomaattekos).

Vasta iltaruoaksi tulimme kotiin, ja viimeiset tunnit ennen pesuja ja puuroja soljuivat varsin raukeissa tunnelmissa. Sitten tulikin tekstiviesti: ”Simahtivat! Mites teillä?”

Kun ydinperhe on yhtä vajaa, täytyy perinteiset perhelauantait luovia läpi vähän luovemmin. On onnekasta tuntea toinen meidän kaltainen perhe, josta löytyy mahtavaa seuraa ihan koko kolmikolle. Kyllä minä haikeudella muistelen onnellisia viikonloppuja nelihenkisenä perheenä (ja menetettyä idylliä ikävöi myös esikoinen, sehän on selvä), mutta mukavaa voi onneksi olla näinkin. Huomenna onkin sitten sinkkusunnuntain vuoro, mitähän kivaa sitä oikein keksisikään!

Universumilla on huono huumorintaju. Sen kerran kun lapset nukkuvat yönsä hyvin (syöttö puoli viideltä! nolla ikäväitkua! ei mitään pissa-aiheista!), tunnen itse oloni flunssaiseksi. Plääh.

Kovasti uhosin kantavani kameraa mukana ja raportoivani päiväreportaasin visuaalisessa muodossa. Mutta aamupäivän kotikuviin se sitten tyssäsi – jossain vaiheessa pää oli niin pöhnässä ja koko päivän suunnitelmat olivat sen verran vaakalaudalla, että kuvausinspiraatio katosikin. Eikä tämä mikään normipäivä edes ollut, kun aamulla kaikki olivat iloisia eikä edes lastenohjelmia ehditty katsella. Koitetaan kuvata näitä kulisseja vaikka viikon päästä uudestaan…

Meillä oli siis tukkoisesta olostani huolimatta kuitenkin mukava aamu, puistossa pojilla hyvät hiekkaleikit ja äideillä mukeissa elostelevat maitokahvit. Illalla on taas meikäläisen vuoro viettää lapsivapaata, mutta jumppaan en taida tohtia mennä itseäni jumiuttamaan. Uimahalliinkin on viikon tauon jälkeen iso ikävä (siis mitä), mutta ehkei ole fiksua hankkia sieltä itselleen keuhkokuumetta viikonlopun vieraaksi. Onneksi iltaselle on kuitenkin luvassa hyvää seuraa, kaljaa ja älä-tilaa-tätä-treffeillä-lohkoperunoita niin tymäkällä valkosipulikuorrutteella, että ehkä pöpöt saavat kyytiä. Pistin maitoa pulloon ja lapsiraportit paperille, kello viiden vahdinvaihto on jo ihanan lähellä.

Jossain vaiheessa olisi tietysti kiva maata sängyllä yhtä raukeana kuin pikkuinen O, mutta ehkä sitten seuraavassa elämässä. Nyt vähän teetä ja karkkia naamariin, ja sitten tiskien kimppuun. (Miten voikin kolme pientä ihmistä saada aikaan koneellisen tiskiä päivässä? Mystistä.) Onpas tämä arki hetkittäin ilahduttavan tavallista!

Minulla on kamera!

Upouuden valokuva-aparaatin kaivaminen laatikostaan oli suorastaan symbolinen hetki. Korvissa soi Destiny’s Childin Independent Women ja lapselle hoin heikkopäisenä ”niin tää on äidin ihan uus kamera, ihan oma kamera!”. Erossahan noin toisiksi tylsintä oli avio-oikeuden menetys järeään ja päreään kuvauskalustoon. Kulunut kuukausi on ollut suttuisten kännykkäkuvien ja menetettyjen mahdollisuuksien aikaa.

Nyt alkoi uusi valoisampi aika tässä taloudessa – nyt etusormi räpsii sen minkä kerkiää, ja mahduttaa muistikortille muistoja. Nyt saa vauvakin hankkia lisää hampaita tai vaikka oppia ryömimään, olen valmiina! Päivän mittaan tallensin legoleikkejä, lounaskeittoa ja kirjastosta kannetun (kohtalaisen kliseisen) kotiäitisaaliin: kasa Tatuja ja Patuja kaksivuotiaalle ja illan hämärään varattua punasteluhömppää kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle.

Ihan ensimmäiset kuvat otin kuitenkin itsekkäästi itsestäni. Eikä tuo peilikuvatus kai hassummalta näytäkään, jos ei nyt vallan lähde tsuumailemaan silmänalusia kohti. Repsahtanut ja rapistunut ehkä jostain kohtaa, parempia päiviäkin nähnyt, mutta silti ihan…ok? Armollinen itselleen, tyytyväinen kutistuneeseen kehoonsa, uusia silmälaseja ja kampaajan käsittelyä kipeästi kaipaava, mutta hymynsä jo hyväksyvä. Minä, siellä, kuvassa.

Tässä vapailla markkinoilla suhdannevaihteluita seuratessa sitä miettii, miten kuvailisi itseään tuntemattomalle. ”Eronnut kahden lapsen äiti” on fakta, mutta mitä se kertoo minusta? Miten monenlaisia mahtuukaan tuollaisen luonnehdinnan alle, mitä muuta minä oikein olen? Fiksu, väittäisin. Älykäskin ihan (ainakin olin, ennen näitä öitä). Vaativalla huumorintajulla varustettu, sanoi entinen mies. Nätti tyttö, tokaisi menetetty appiukkokin puhelimessa. Hyvä ruoanlaittaja, kelvollinen kuuntelija, ajatteleva ja avarakatseinen. Ainakin nyt johonkin rajaan asti. Sellainen, joka tykkää uimisesta, syömisestä, suukottelusta ja sarkasmista.
  

Olen useampaankin otteeseen ylistänyt ystäviäni, jotka ovat oman elämäni isoimmassa kriisissä osoittautuneet kerrassaan korvaamattomiksi. Eilen kävin avautumassa ammattilaisen luona, ja kertoessani kavereistani – etenkin siitä yhdestä, joka noin vain värväsi kummitätinsä meille varamummoksi – sain hämmentyneen huokauksen lisäksi suorastaan sulattavan kommentin: On sulla ihania ystäviä – täytyy sunkin olla aika ihana ihminen.

Ja kyllä minä siihen nyt uskonkin. Täydellinen en tietenkään ole, enkä takuulla kelpaisi kaikille. Muutettavaa on minussakin, mutta kyllä tuolta peilistä kurkistelee ihan hyvä tyyppi kuitenkin. Viime vuosina olen kai tarvinnut sen toisen siihen kertomaan, nyt osaan sanoa sen itsekin. Eilen liikutuin, kun ystäväni illallispöydässä väitti minun olevan tosi hyvä äiti. ”Mistä sä sen tiedät?”, hörähdin ensin. Mutta olenhan minä, näkeehän sen noista iloisista lapsista. Nyt myönnän olevani myös hyvä nainen, hyvä ihminen – toivottavasti edes puoliksi niin hyvä ystävä kuin minulle siunaantuneet tärkeät.

Omakehu haisee – hyvälle. Sano sinäkin itsellesi joku kaunis sana tänään, ja jätä ne vaatimattomat vähättelyt varjoon. Minä tein tänään ihan sairaan hyvää siskonmakkarasoppaa, sain puistossa kuulla olevani kuumaa kamaa (no siihen ei tuossa hyytävässä sadesäässä tietysti kovin paljoa vaadita) ja tunsin itseni vahvaksi. Samaa tunnetta toivoisin kaikille, ja minullekin heti huomenna uudestaan.

PS. Nyt kun tuo kamera polttelee hyppysissäni, ajattelin huomenna kuvata perinteisen ja peruspositiivisen päivä kuvina -postauksen meidän arkisesta torstaista (siis tästä kotielämästä, jota keskustelupalstoilla myös ”kulisseiksi” kutsutaan). Voi miten olenkaan kaivannut kunnon kuvaamista. Sanoinko jo, että olen kamerasta aika isoissa fiiliksissä!

PPS. Sanoiko joku jotain hyvästä äidistä? Bloggaushetken keskellä päivää mahdollisti tietenkin Maisa, nyt kolmannen uusinnan kohdalla täytyy ehkä vähän leikkiä läsnäolevaakin…

Tänään söin aamupalan sohvalla, jätin teekupinkin ihan kiusallani ikkunalaudalle. Välipalaksi kahmin suuhun sipsejä, lounaaksi lämmitin mikrossa maissia ja lihapullia. Jälkiruoaksi jäätelöä, suoraan rasiasta. Olen kahlannut läpi koko maan blogit, päivittänyt ja päivitellyt samoja keskusteluja. Pyykkiäkin pesen puolihuolimattomasti, kuljen huoneesta toiseen kalsareissani.

Vauva on niin tottunut eloon ja ölinään, että taitaa tylsistyä äitinsä seurassa. Pienenä protestina pikkuinen onkin nukkunut lähes koko päivän, sadepisaroiden ropistessa parvekelaseihin.

Tämän kertominen tuntuu hirveän henkilökohtaiselta, mutta kirjoitan sen silti (ehkä kadun huomenna, ja poistan koko postauksen). Kävin tänään kuopuksen kanssa kurkistamassa vanhaan kotiimme. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden, perillä oli hämmentävän hiljaista. Asunnossa kaikui, tuoksuikin ihan väärältä. Liitutauluseinän eläimet muistuttivat jostain, kaikki muu oli pyyhkiytynyt pois.

Itkin, tietysti, mutta ehkä vähän velvollisuudentunnosta. Katsoin itseäni ja vauvaani peilistä: viimeksi tuossa kuvajaisessa näytimme kumpikin erikokoisilta. Kaukana menneisyydessä on se olkapäällä roikkunut rääpäle – ja myös se onnea tursunnut ja raskausvatsanjäämiä puristellut tuore äiti – jota yritin kuvata vasemmalla kädellä. Nyt olemme kuulemma samannäköisiä, vahvempia, vanhempia. Olemme asuneet uudessa kodissa vasta kuukauden, mutta muunlaista alkaa olla vaikea muistaa. Mennyt talvi oli minulle mustaakin mustempi, vaikka lunta riitti tähän aamuun asti.

En vieläkään voi väittää, että tämä ero oli välttämätön, tai edes tarpeellinen. Minulta ei kysytty mielipidettä, mutta muutosta uuteen kotiin päätin ihan itse. Se oli ehdottomasti oikein tekemäni ratkaisu pitkään aikaan, en voisi kuvitella kolmikkoamme vanhojen seinien sisälle, en vaikka ne joskus niin kauniilta ja kodikkailta tuntuivatkin. ”Ehkä me ei täällä koskaan onnellisia oltukaan”, kuiskutin kuopukseni korvaan.

Tämä viikonloppu on jollain lailla terapeuttinen, surumielinen mutta ehkä sisuakin antava. Kun koti on hiljainen, huomaan mikä kaikki minulta puuttuu. Vaikka on päiviä, jolloin en odota mitään muuta kuin sitä, että kello lyö pikku-kakkonen, uniaika tai oma-aika, on ihan yksin olemisessa opettelua (ja niin, yksin vauvan kanssahan minä nytkin olen, mokoma vain on niin tyytyväinen ettei juurikaan vaikuta olooni muuten kuin uloslähdön suunnittelun kannalta…). Kun esikoinen oli vauva, oli minulla ihan erilaista. En minä tätä toivonut, ei kai kukaan toivoisi. Suren sitä, minkä menetin, ehkä vasta nyt alan ymmärtää.

Kotimatkalla pistin keltaisen sadetakin hupun päähän, kyyneleet sekoittuvat sateeseen. Vauva hymyili kopastaan, kotona tuoksui oikealta. Sää suree kanssani, mutta sisällä paistaa puolivuotias aurinko. Täällä minä tahdon olla onnellinen, tahdon niin valtavan paljon.

PS. Tilasin eilen itselleni kameran, itse asiassa elämäni ensimmäisen ihan-ihan oman. Kun se saapuu, aion ottaa kuvan, itsestäni.

Isoveli-I lähti isänsä kanssa ukkilaan. Kahdeksi yöksi. Olen vauvan kanssa kotona. Kahdestaan.

Jösses, miten outoa. Tällaistako se oli, kun lapsia oli vain se yksi ja ainokainen, ja sekin vielä lähes liikkumaton – ja etenkin uhmaton – tapaus? Voin pitää tietokonetta sohvalla, karkkipussia käden ulottuvilla ja vaikka saksia lattialla. Voin syödä ihan mitä sattuu, unohtaa ruoka-ajat ja -ympyrät, kunhan nyt jossain kohtaa sohin sosetta suuhun ja muistan imettää kun lattialta alkaa kuulua ähinää. Siis ihan luvattoman rentoa, suorastaan helppoa, väittäisin.

Tänä tyttöjen viikonloppuna minun pitäisi levätä, nukkua univeloista edes korot pois ja nauttia siitä, ettei ainakaan yöllä tarvitse juoksennella yhtään missään. Ajattelin myös vähän siivota, käydä kävelyllä keveitä rattaita työnnellen ja…no, en sitten mitään muuta. Vaikka istua nettikaupoissa aamusta iltaan ja pistää yksinhuoltajakorotukset haisemaan, jos siltä tuntuu. Toki vähän voisin viettää laatuaikaa tuon kuopuksenkin kanssa, kun kerrankin joku ei ole keskeyttämässä kutakin vauvatoimintoa mahtavalla ”Äi-tiii” – ”No?” – ”Mitä?” – ”…” -dialogilla. Mitähän noiden vauvojen kanssa oikein edes tehtiin, oltiinko vaan?

Tyttöjen kesken vietin iltaa myös eilen, tosin vähän erilaisissa tunnelmissa. Ensin kohoteltiin naapuripöydän frouvien kulmia ravintolassa, kun kolme äitiä ruoti kuka mitäkin eroa, äitipuolikriisiä, toispuoleisia tissejä tai muuta perussettiä. Sitten (kotipiipahduksen, iltaimetyksen ja paidanvaihdon jälkeen) seisoin siiderituoppi kourassa ”kolme naista, kuusi alle 3-vuotiasta lasta”-rymittymän keskellä, annoin korvien täyttyä vyöryvästä musiikista ja silmienkin ilosta. Siellä minä olin, Von Hertzen Brothersin keikalla, vähän niin kuin ennenkin ja ihan kuin kaikki muutkin. Aikamoista, minulle!

Kummallisen moninaista on elämä tällä hetkellä, välillä on vaikea pysyä tunteidensa kanssa kyydissä. Jottei totuus ihan unohtuisi, nyt on aika pistää bataattiherkkua pöytään… Hauskaa viikonloppua teille!

Kun pikkulapsiperheen äiti puhuu perhekerhossa puolisostaan, keskittyvät kehut (ja haukutkin, jos aika on otollinen) yleensä siihen, miten vanhemmuus ja kodinhoito kaikkine karmeuksineen jaetaan. Että onhan se ihanaa, kun on joku jonka kanssa jakaa tiskivuoret, uhmaraivarit, vaippapyykit ja valvotut yöt. Jakamisasteesta voi sitten joko olla kiitollinen tai katkera, mutta yleensä jo ne toiset kädet tunnustetaan tärkeiksi. En minä pärjäisi yksin näiden kanssa, kuulen monen naurahtavan.

Vähän harvemmin tuntuu kukaan keskittyvän niihin iloihin, jotka eivät jakamalla puolitu vaan paisuvat. Viime päivinä minä olen miettinyt sitä, mitä kaikkea toinen meistä väkisinkin menettää, kun ei vaan ole paikalla – tai koska emme enää ole se perhe, jossa kommunikointi ja asioiden jakaminen tulee helposti ja hymyillen.

Kun kurkkaan kuopuksen suuhun ja löydän sieltä kaksi hammasta (jepjep, kannatti katsoa – viimeistään nyt on vauvani intiaaninimeksi vakiintunut Menee siinä sivussa) tai kun kaksivuotias lausuu jotakin kuolematonta, kuten ”Se oli mun paukku”. Kun haluaisin kertoa hulvattoman Sohvi-kirahvi -anekdootin vauvan järsiessä Made in West Germany -lelua, kun sitterissä pörisevä pallero tekee syöttämisestä sirkushuvia, tai kun pähkäilen syksyn kerhovalintoja kolmevuotiaalle, saatankin olla ihan yksin aatoksissani. Siinä hetkessä ei olekaan sitä ihmistä, joka ymmärtää puolesta lauseesta ja hymähtää huonolle huumorilleni. Viereisessä huoneessa tai lattialla makoilemassa ei olekaan sitä toista, jolle voisi hihkaista ”tuu kattomaan, kuulitko!”.

Miten jaetaan ensimmäiset sanat, askeleet, konttaukset tai kouluunlähdöt, kun perhe on hajonnut? Kun jo päivittäisten rutiinien raportointi toiselle vanhemmalle vaatii valtavasti tahtoa, tuleeko isoista iloista inhottavia pelinappuloita? Tätäkään et ollut näkemässä, miltäs se tuntuu? Niin joo, se oppi eilen ryömimään, enkö muka maininnut.

(Ja kuormitanko nyt kavereitani ja etenkin viattomia Facebook-sellaisia yltiömäisillä oversharing-päivityksillä? Voi kyllä.)

Osaan minä tästä uudesta elämästä etsiä ilojakin. On enemmän aikaa itselleni, ystäville ja harrastuksille. Voin tiirailla uimahallissa vieraita miehiä (täytyisi tosin ostaa uusia piilolinssejä, etten ihan jokaista rengastettua papparaista kuikuilisi silmät kiiluen), ostaa karkkipussin vain itselleni tai käydä herran-jestas-sentään vaikka treffeillä. Kotona sotkut ovat vain omiani, siivousjälki aina täydellistä. Tunnen itseni nyt paremmin, muistan millainen oikeasti olen. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei vähintään kerran päivässä kirpaise se, ettei asioita – iloja, suruja, huolia, huumoria, lapsia, leikkejä tai Aamulehden tekstiviestipalstan älynväläyksiä – enää voi jakaa sen entisen tärkeimmän kanssa.

Tänään lapset lähtivät aamupäiväksi puistoon, minä hiivin kauppaan harmaana raatona yöpaidassani ja kasasin koriin kaikkea epämääräisen hyvää (ja jauhelihaa). Raivasin ruokapöydästä puuronjämät, puolikkaan karjalanpiirakan ja yhden Veera-kirjan,  pyyhin murut ja vaihdoin varamummon tuomille tulppaaneille veden. (Kyllä, meillä on varamummo – ihana ihminen, joka omasta tahdostaan auttaa. Maailmassa on hyvyyttä, olen häkeltynyt!)

Pistin pöytään yliampuvan aamiaisen – soijatuorejuustolla ja avokadolla päällystettyä valkosipulipatonkia, vesimelonia, sitruunajugurttia, mehua ja kolpakollinen maitokahvia – ja jälleen kerran J. Karjalaisen narisevan äänen soimaan. Kyllä tästä riittäisi toisellekin, olisi minulla kai jotain juteltavaakin. Muustakin kuin vaipoista ja välikaudesta, väittäisin.

Kyllä minä ihan mielelläni jakaisin sen karkkipussinkin vielä joskus.

Pikkutirppani, perheemme pienin, pikku peruna ja puikulamainen pikkusisko on taas piirun verran isompi – pikku-O on jo puolivuotias! Merkittävä ikäpaalu näin pienessä ihmiselämässä.

Puolivuotispäivänä haettiin pienelle neuvolasta uudet speksit. Iso osa ajasta kului arvatenkin ”miten teillä menee”-tyyppiseen avautumiseen, mutta ehdittiin siinä vähän kasvua ja kehitystäkin sivuta. Enää ei pikkarainen kuitenkaan ollut neuvolassa pelkkää hulvatonta hymyä, ja vierastamisen välttämätön kehitysvaihe on siis saavutettu. Jänteväksi ja touhukkaaksi kuvailtiin tuota kirppua, ryömiä hän ei vielä osaa mutta pyörii napansa ympäri ja pöngertää itseään kohti uusia seikkailuja.

Olen mahdottoman huono muistamaan numeroita, enkä osaa oikein edes arvioida mitä pituusmitan ja vaa’an lukemat kulloinkin tarkoittavat. Nyt on O kuitenkin saavuttanut 66 sentin varren ja paino huitelee kuuden ja puolen kilon painavammalla puolella. Siro pirpana kaiketi, mutta kasvaa taas tasaisesti viime kuun painonnotkahduksen jälkeen. Vaatteissa pitäisi jo siirtyä kokonaan kokoon 74, tämä äitee ei vaan ole jaksanut päivittää vaatekaappia joten niillä kolmella sopivalla bodylla ja niukin naukin päälle mahtuvilla pyjamilla mennään…

Vauvanen on nyt viikon verran syönyt riisipuuroa (siitä kaupan paperinmakuisesta jauheesta tehtyä, joka kilohinnaltaan lähentelee sisäfilettä…), ja varsinkin iltaisin ape maistuu varsin hyvin. Eilen pistin pöytään bataattia, ja suosio oli huikea. Taisin siinä syöttäessäni unohtaa ne ”teelusikallinen päivässä”-neuvot, oliko niitä sellaisia? Angstasin etukäteen soseiden aloitusta, mutta eipä tuo nyt kovin kummoiselta tunnukaan. Kiva että maistuu, ja onneksi tätä touhua sai lykättyä lähes suosituksiin asti – ei tuo lusikan suuhun lykkiminen mikään lempiharrastukseni olen. Ensi viikolla otan varmaankin testiin porkkanan ja possun, niin saadaan jotain ateriantapaisiakin aikaiseksi. Sen verran kummallinen lapsi tuo kuopuksemme on, että maissinaksu sai aikaan vain inhon väristykset. On siis löytynyt lapsi, joka ei tykkää maissinaksuista!

Nukkumisasioista pitäisi kai vähän valittaa, ja aihettakin ehkä olisi. Mutta enpä liiemmin viitsi, eipä se valitus väsymystä vähennä. Aamupäivisin pikkuinen kuitenkin nukkuu kadehdittavan piiiiitkät unet rattaissa, ja iltapäivällä torkkuu tunnin verran parvekkeella. Yön ensimmäisen syötön jälkeen jätän kuopuksen kainalooni, ja kahden hengen perhepedissä pyörimme yhdessä aamuun asti. Näitä kahden lapsen ja yhden vanhemman yöhulinoita tuskin tulee ikävä, mutta kaipa minä joskus nukkuakin saan.

On ihanaa, että vauvani on jo puolivuotias. Yhdessä ollaan rämmitty läpi raskaan talven, ja silti hän vain jaksaa hymyillä. Pienin viihtyy parhaiten, kun ympärillä on hälyä, elämää, ihmisiä ja musiikkia – rauhalliset kahvihetkeni kaksin vauvan kanssa ovat siis pelkkää kitinää.

Eilen piipahdimme perhekerhossa, ja esikoisen suosikkiohjaaja ihmetteli kuopuksemme korviin asti leviävää hymyä. ”Me taidetaan olla jo kavereita. Vai oliko niin, että tämä on kaveri kaikkien kanssa?” Minä mietin, josko pirpana sai vauhdikkaassa synnytyksessä jonkin sortin tällin (saattoipa tuo saapua vaikka lattian kautta, sen verran rytinällä kun tuli) ja tuumin, aistiiko hän äitinsä mielenliikkeet ja kompensoi niitä yltiömäisellä positiivisuudella. Tai sitten O vain on tuollainen, iloinen aina. Iloinen ja ihana!

PS. Alkuviikko meni sen verran syvissä vesissä, että silmänaluseni ovat taas muutamaa vuosirengasta rikkaammat. Muttamutta, valoa kohti vaikka vähin voimin! Valoa kaipaisin paitsi -kynänä, myös kuvien etuliitteeksi: mistähän löytyisi minulle kohtuuhintainen, tarpeeksi valovoimainen mutta kuitenkin kepeähkö kamera? Suosituksia otetaan vastaan 🙂

Vihaan väsymystä.

Vihaan katukuvaan ilmestyviä koirankakkoja ja känniääliöitä.

Vihaan sitä, että yöheräämiset ovat yksin heikoilla harteillani.

Vihaan sitä, etten saa syödä suklaamunia tai pashaa.

Vihaan sitä, että Jeesuksen takia en saa edes lohtukarkkia kaupasta.

Vihaan valehtelua.

Vihaan Neppajymykerhoa.

Vihaan sitä, että nykyään pitää ilmeisesti olla joko kantoliinaan kietoutuva, kiintymyssuhteessa kiemurteleva ja oman paremmuutensa tunnistava perhepetaaja tai korvikkeella ja kalapuikoilla kasvattava, keskinkertaisuuttaan kuuluttava kovisäiti.

Vihaan luottamuksen pettämistä, tyhjiä lupauksia, itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta.

Vihaan surkean olon aikaansaamaa syömättömyyttä, yönälkää ja aamun aloittavaa jäätävää päänsärkyä.

Vihaan sitä, etten voi vain olla.

Noin. Jospa joku näistä olisi iltaan mennessä vain aprillipilaa. Siihen asti kuravettä päälle, ehkä sillä paha maku suussa huuhtoutuukin pois.

Tämän pääsiäisen värit ovat iloa kirkuva keltainen ja tunne-elämän tulkkina toimiva tyyni mutta tyrskyävä turkoosi.

Aamulla keittiöstä löytyy pieni pyjama-asuinen kitaristi – ja toinen vielä pienempi, joka tahtoisi myös kovasti tarttua soittimeen. Kuopus saa kuitenkin toistaiseksi tyytyä kuunteluoppilaan rooliin, sen verran tarkka on isoveli kitarastaan.

Aamiaistarjoilunkin äärellä voi viettää pienen väriterapiahetken. Seniorille soijajugurttia, juniorille Yosaa ja pikkuriikille riisipuuroa. Yöheräämisten määrästä riippuen lusikat päätyvät enemmän tai vähemmän oikeisiin suihin.

Something tells me, että viittä päivää vaille puolen vuoden ikäisenä aloitettu puuroharjoittelu osui ihan oikeaan saumaan. Kun lusikkaan tarraa naurunaama, joka nielisi vaikka koko kipollisen vimmatun vispaamisen saattelemana, ollaan kai herkkyyskauden äärellä. Minä pääsin siihen mihin halusin, puolen vuoden täysimetykseen, pikku-O puolestaan pääsi oikealla hetkellä uusien makujen kimppuun ja suloisten ruokalappujen ripustimeksi. Olen itsestäni ja pikkuisesta vauvastani avoimesti ylpeä – tätä turvaa ja terveellisyyttä pystyin ainakin pienelleni tarjoamaan.

 

Hyvää pääsiäistä teille, toivon aurinkoa meidän kaikkien viikonloppuun!

PS. Ootteko jo ihan kypsiä näihin kännykkäkuviin? Niin minäkin!!

Aamulla torkutin nahkavekkaria vaaleanpunaisella Barbapapalla ja venytin aamupalalle menoa tunnin lastenohjelmaputkella. Kärräsin esikoisen iloisena kerhoon ja sujahdin vauvan kanssa aamuteelle toisen kerhoäidin luo. Puimme perin tyypillisiä parisuhdeongelmia – niitäkin, joita minulla ei enää ole.

Haettaessa vastassa oli lounaansa syönyt ja leikkinsä leikkinyt naurunaama, joka on kuulemma puhjennut kukkaan viime viikkojen aikana, ja muuttunut erityisen aurinkoiseksi touhuajaksi. ”Sillä taitaa olla hyvä päivä”, kommentoitiin puolestaan kuopusta. ”Sillä on aina”, vastasin.

Puistossa käänsimme katseet kohti aurinkoa ja pois kuravellissä kärhämöivistä kaksivuotiaista. Enää ei tarvitse puistomammojenkaan palella! Kotona vaan pitää pistää koko lapsi asuineen suihkun alle…

Kotiinpalattua sujautin pikkuisen jatkamaan unia parvekkeella, pakkasin reppuni ja vaihdoin vanhemmuusvuoroa ovisummerin painalluksella. Ulko-ovella tupakoivat huoltomiehet ähelsivät nimeäni tauluun.

Kävelin uimahallille, juoksin vedessä ja juorusin. Matamien seassa me yksinäiset äidit tiirailimme kahta poikalasten kanssa ilakoivaa uimahousuista urosta. Miksi nuo ovat tähän aikaan täällä? Onko niillä sormuksia? Ovatkohan nekin yksinhuoltajia? Tai sitten ne ovat pariskunta…

Saunassakin sai olla ihan rauhassa.

Nyt istun kotisohvalla, luukutan Youtubesta J. Karjalaista ja ahdan kitusiini taskunpohjalta löytyneiden kolikoiden ja etukupongin oikeuttamaa take away -mättöä. Aurinko paistaa ja pesukone pörrää.

On täässä uudessa elämässä plussapuoliakin, onneksi!