Kategoria: Blogi (Page 18 of 23)

Tässä kasvavan univelan kierteessä ja maksuaikaa pitkittäessä ei liene mitään olennaisempaa kuin…tuparit! Täytyyhän tätä uutta kotia juhliakin, eikä vain opetella uudenlaista arkea. Tupaantuliaisten ensimmäinen osa oli puhtaasti lapsellinen, näihin bileisiin vaadittiin alle metrin mitta ja aveciksi kelpasi vain äiti.

Kutsuin kämpän kastajaisiin neljä läheistä äitiystävää – ja vasta viimeisen tekstiviestin jälkeen tajusin, että joukkomme on kirjaimellisesti lisääntynyt ja emäntäväki mukaanlukien lapsimäärä lähenteli kymmentä. Hopsansaa.

Viisi (noin) kolmevuotiasta leikkijää, kaksi vuosikasta taapertajaa ja kaksi puolta vuotta lähestyvää pikkuvauvaa. Kuvittelin mielessäni rikkoontuvia astioita, hakkavasaratappeluita, kiistelyjä kekseistä ja loputtomia ”mun lelu-sun lelu” -raivareita – yhdistettynä ikkunalaudoille kiipeäviin riiviöihin ja väärään aikaan herääviin häirikkövauvoihin. No, eikös onnistuneet tuparit tunnista huomisen häätöilmoituksesta? Tällä kokoonpanolla orastava naapurisopu ainakin saataisiin yhtä matalaksi kuin epäonnistuneet rairuoho-viljelmäni.

Ja mitä vielä! Lauantaiaamupäivän lapsekkaat juhlat sujuivat varsin mukavissa tunnelmissa – eniten kierroksia keräsi pikkuisäntä Ii, joka ei meinannut rauhoittua edes Maisa-videon aikana. Sitä ennen kuitenkin sekä ruokailu, leikit että pullakahveet maistuivat kaikille.

Pyörittelin pöytään kilon pieniä lihapullia, perunat muuttuivat uunissa mausteisiksi veneiksi. Ketsuppia ja majoneesia kyytipojaksi ja kasvistikkuja kaveriksi. Jo vuosi sitten lähimarketin poistokorista hamstraamani mustavalkoiset muumiastiatkin pääsivät vihdoin käyttöön! Ja koska omistan vain kolme pientä haarukkaa, oli sormiruokateema varsin sopiva… Äideille väsäsin kaikissa juhlissani mukana kulkenutta kookos-pastasalaattia, ja kahvitkin toki keitin uudella vihreällä superkeittimelläni. Pullia en epäilyistä huolimatta leiponut unettomana yönä, vaan taion vehnäset kaupan pakastealtaasta. (Viikon vinkki: Pirkka-pakastepullat ovat maidottomia, munattomia ja oikeasti varsin maukkaita!)

Minä sain kauniita kukkia, keittiötarpeita ja poikanen ihan mahtavan kaupunkipalapelin, joka jo tänä aamuna tarjosi katkeamattoman kahvihetken meikäläiselle. Onnistuneet lahjukset siis! Muutenkin kekkereistä jäi hyvä mieli. Tämä on meidän koti, täällä me nyt asutaan. Tervetuloa uudestaankin, tykkään sanoa kaikille.

Poikasestakin on tullut varsin vieraanvarainen, hupsu parahtaa itkuun jos puistosta ei jonain päivänä lähdekään ketään mukaan sinne meiän uuteen kotiin…

(Ja missäkö oli pikku-O, kun kuvia otettiin? [Kuvista muuten kiitos Saaralle!] No parvekkeella tietysti, unten mailla, juhlien alkuvalmisteluista viimeisten vieraiden lähtöön asti. Taisi tytär todeta nämä juhlat liian tylsiksi ja kiskaisi vaatimattomat vajaan viiden tunnin päiväunet juuri oikealla hetkellä…)

Aina välillä sitä mietitään, mitä blogit kertovat todellisuudesta. Puhutaan kiiltokuvista, ärsyynnytään siitä että jonkun elämässä muka ovat tavarat aina järjestyksessä ja lapset kiltisti leikkimässä, hiukset hyvin ja lautasella täysipainoinen ateria. No eiväthän asiat aina niin ole, kellään. Hetkittäin ehkä kaikilla, vaihtelevan osan ajasta ainakin meillä.

Kameralla on helppo kuvata blogissa sitä mitä haluaa. Voi lavastaa, rajata, valikoida, uusia, pyyhkiä muistista. Se on minusta kivaa ja oikein – myönnän ihan avoimesti, että saatan asetella sohvatyynyt ihan vaan blogikuvaa varten tai pyyhkiä lapsen suupielet ennen kuvaussessiota. Mutta kyllähän niistä tyynyistä ja puhtaasta naamasta nauttivat muutkin kuin blogilukijat – minä itse, ainakin. Tuskin kukaan ainakaan tällä hetkellä saa elämästäni todellisuutta täydellisempää kuvaa.

Joskus on kuitenkin kiva tarkastella omaa ympäristöä ilman rajauksia, asetelmia tai tuunauksia. Näyttää palanen oikeaa arkea – sitä, joka on ihan yhtä oikeaa kuin ne sisustussilmällä asetellut astiat tai mätsääviin asuihin puetut lapsosetkin. Hyvältä näyttävät molemmat, kertovat omia tarinoitaan kumpainenkin. Pedattu sänky ja pikkusukista putsattu makuuhuone tuo rauhallisen mielen, kolmen peiton kavalkadi taas kertoo koomista kieltään hulinaöistä ja luovutetuista periaatteista. Ruokapöydällä sulassa sovussa seilaavat kaukosäätimet, sanomalehdet, puolikkaista kahvimukit ja purulelut. Vauvaa ei sentään enää pöytälevyn päällä nähdä, mokoma kun pyörii ja hyörii sen verran vauhdikkaasti.

Kun aamu alkaa kuudelta, uloslähtöä edeltää vartin väsyhuuto ja eteisessä on kilo kura(vaatteit)a, ei arki välttämättä ole tämän kummempaa. Tärähtäneitä kuvia (tähtäys on vähän epätarkka, kun kainalossa on kuusi kiloa vauvaa) löytyisi myös tiskialtaan keväisistä sävyistä, kylpyhuoneen hammastahnataiteesta ja tietysti joka puolelle (ja etenkin sukan alle) ajelehtivista junaradanpätkistä, palapelinpaloista ja duplo-palikoista. Ruokapöydän alta ehdin sentään siivota spagetin ja ketsupit, mutta sen estetiikan osaa varmasti kukin tahollaan kuvitella.

Kaaoksen takana on kuitenkin kaksi iloista lasta ja yksi äiti, joka väsymyksestä huolimatta tuntee itsensä (ja joskus olonsakin) varsin hyväksi. Näillä mennään, etsitään imuri kun ehditään ja pedataan sänky kun pystytään 🙂

PS. Arjen lomaan mahtuu onneksi vähän juhlaakin, siitä seuraavaksi…

Lasteni isä on aina ollut paljon enemmän kuin mies, joka osallistuu lastenhoitoon.

(Tasa-arvon päivän välihuomautus: oletteko koskaan kuulleet puhuttavan äidistä, joka osallistuu lastensa hoitamiseen tai kotitöihin? Niinpä.)

Siksi tässä uudessa arjessa onkin opettelemista. Puuskahdin tässä taannoin ystävälleni, että mikä minä olen valittamaan väsymyksestä – minähän saan lapsivapaita tunteja useammankin kerran viikossa, käytänpä häikäilemättömästi hyväksi kaupunginkin kotiapua. Monille äideille perheen pyöritys ilman apukäsiä on ihan arkipäivää, vaikka nimettömässä olisikin sormus tai sohvalla supermies. Mutta sitten kun sä olet yksin, niin todella olet yksin, totesi toveri. Ja niinhän se on: kun lapset ovat minun hoivassa ja vastuulla, ne todella sitä ovat – ne toiset käsiparit puuttuvat kuvasta ja käytännöstä.

Enää ei onnistu vuorottelu vaipanvaihdossa, vastuunjaossa, väsymyksessä tai vessapuuhissa. Ei voi huikata sohvannurkasta ”vietkö sä sen potalle kun mä tässä syötän tätä” tai pallotella vauvaa sylistä toiseen päivällispöydässä. Ei myöskään voi pyytää toista tuomaan tullessaan vesilasin tai nostamaan pudonneen hanskan kesken pukemisen. Yöllä ei voi jakaa heräilyjä yksi lapsi per vanhempi – taktiikalla, vaan se olen minä ja vain minä, joka pomppii pinnasängyltä pikkuhuoneeseen, potalta petiin ja syöttöpuuhista silittelemään. Yön pimeydessä ei ole edes ketään, jolle purkaa tunnin välein heräilyn aiheuttamaa turhautumista ja silmäluomia painavia perkeleitä.

Myös sellaiset lausahdukset kuin ”mä käyn viemässä roskat” tai ”sopiiko jos käyn nyt suihkussa” ovat nyt utopiaa, arkiset toiminnot kauppareissuista kulmakarvojen nyppimiseen on nyt suunniteltava suunnilleen kellon ja kalenterin kanssa. Sisäinen organisaattorini onkin nostanut päätään, ja löydän itseni kirjaamasta viikon ruokalistaa ja tekemästä tarvittavia ostoksia monen päivän päähän. Enää kun ei voi laskea puuttuvaa iltapalaa sen varaan, että tuotko sä tullessas kaupasta.

”Pidätkö sä tätä hetken” tai ”katotko sä tota kun mä hoidan tän” ovat nyt vaihtuneet muotoon oota äiti tulee ihan kohta. Vielä aiempaa enemmän venymistä vaaditaan esikoiselta, kuopushan nyt on syntynyt odottamaan. Vähän sääliksi käy molempia, mutta elämä on nyt tätä, ja siinä pyritään parhaimpaan.

Aamulla korvaan puuttuvat kädet lastenohjelmilla, syömäaikoina sitterillä ja kavereiden kyläillessä käytän härskisti hyväksi tyhjiä sylejä. Iltaisin sitten, noh, koetan vaan selviytyä. Iltatoimet ovat yhtä säntäilyä rituaalista toiseen – pesut, rasvat, pyjamat, jugurtit, hampaat, unisadut, suukot, maratonsyötöt ja muut. Poikanen onneksi nukahtaa uuden väsyttävän elämän ja aikaisten aurinkoaamujen ansiosta keskimäärin kolmessa minuutissa (ja jopa ennen puolta kahdeksaa, oho), vauvasen kanssa sitten kukutaankin hämärässä huoneessa kaksin, kunnes jompi kumpi tai molemmat simahtavat.

Iltahyörinän päätteeksi olen itse niin puhki, että voileipien teko tuntuu vuorikiipeilyä muistuttavalta suoritukselta – eilen nukahdinkin nälkäisenä istualteen sohvalle, vauva rinnalla, juuri ennen Huippumalli haussa -ohjelman loppuhuipennusta. Viime yönä onnistuin sentään ensimmäistä kertaa pääsemään siitä raivostuttavasta kuka-herää-seuraavaksi -odotuksesta, ja ihme kyllä, kukaan ei herännyt! (Paitsi poikanen pissalle ja vauva syömään, mutta näitäkin siis vain kerran kumpaakin!) Jos oikein alkaisi pelkäämään, voisi vaikka jännittää murtovarkaita tai mystisiä sairaskohtauksia, mutta ihan siihen en vielä ala.

Onneksi päiviin mahtuu myös niitä hetkiä, kun toinen nukkuu ja toinen lueskelee kirjoja välipalapöydässä, toinen soittaa kitaraa ja toinen hihkuu lelupianolle tai – ainakin hetken verran – molemmat pötköttelevät palikkameressä tyytyväisinä. Silloin voi vaikka hengittää syvään, hörppäistä kahvia, selata puolikkaan blogitekstin tai vain nauttia ihanista lapsista. Onhan meillä näitä käsiä omastakin takaa, peräti kuusi kappaletta.

Takana on merkillinen viikko.

Maanantaina muutettiin. Auttavat kädet kantoivat elämäni uuteen kotiin, pistivät lamput kattoon ja lelut paikoilleen, halasivatkin kun alkoi ahdistaa. Esikoinen ihastui huoneeseensa ikihyviksi, ja nukahti tuttuihin lakanoihin ihan kuten ennenkin.

Tiistaina totuteltiin tuttuun arkeen uusilla nurkilla. Puistoilua, lounasloisimista ystävien luona, ikkunasta näkyvän kirkontornin (…) ihmettelyä. Illalla vahdinvaihto, kauppareissu ihan yksin ja ostoksia ilman muiden makumieltymyksiä. Kummallista tunnelmaa, kotiutumistakin jo.

Keskiviikkona hoitotäti ulkoilutti lapsia, minä perkasin kaksikymmentäviisi punaista muuttolaatikkoa ja laitoin kodin kauniiksi. Vaatehuoneeseen ei kannata astua, ja toinen vessakin sai varastorooliin vähän kuin huomaamatta. Iltapäivällä imuroitiin kolmistaan, pitkän illan pelastivat kyläilevät kummit ja kauniit kukat. Ensimmäiset kahden lapsen iltatoimet ihan yksin sujuivat hiki hatussa, mutta kohtalaisen kunniakkaasti. Tätä se sitten on: ennakointia, aikataulutusta, kiristyneitä hermoja, liian kauan odottavia vauvoja ja yliväsyneitä lapsia ja äitejä. Nukkumaan kaaduin jo kesken Criminal mindsin.

Torstaina puistoilimme pakkassäässä ja vastaanotimme ensimmäiset viralliset lapsivieraat uuteen tupaan. Minä sain lisää kukkia ja ihania siivoustarvikkeita. (Ihania! Ehkä kyseessä on uutuudenviehätys tai jonkinlainen vastaisku, mutta näitä nurkkia siivoan jopa varsin mielelläni. Tartun rättiin ja imuriin aiempaa innokkaammin, pistän tavarat paikoilleen nyt enkä huomenna. Laitan jopa ruokaa yhdessä lapsen kanssa! Kutsuvassa kodissa on kivempi paitsi kyläillä, myös kotoilla.) Isi-illan ansiosta pääsin vihdoin korkkaamaan kuntosalijäsenyyteni ja testaamaan joogan ja pilateksen yhdistelmää. Keskivartalo kiitti, ja saunassa puhdistuivat parin päivän pölyt. Kotona odottivat pienet pyjamapirpanat.

Perjantaihin mahtui kaksin käsin kiskottu soijalatte, sylillinen sympatiaa äitiystäviltä ja kivoja kuulumisia kerholaiselta. Ostin kirpputorilta kerrassaan hulvattomat kotihousut. Illalla kaadoin vanhasta tottumuksesta pellille pussillisen ranskalaisia ja pannulle paketillisen nakkeja. Perjantaitölkkejä sentään ostin vain yhden, ja siitäkin uskalsin juoda vain puolet – yön hulinoissa kun pitää pysyä potatuspätevänä ja syöttöselvänä.

Lauantai valkeni liian varhain, niiden miljoonien herätysten välissä saatoin yöllä jopa uneksia pimennysverhoista. Pistimme kodin kuosiin ja kärräilimme kavereiden kanssa puistoon. Pojat keittelivät kurasoppaa, äidit paistattelivat päivää auringossa. Vuoden ensimmäinen puistopäivä ilman palelua, huraa! Kotona tarjosin kalakiusausta kaikille, vauvat virnuilivat toisilleen ja kaksivuotiaat kirmasivat ympäriinsä. Päivän kruunasi kynttiläillallinen ulkona – vapauden huumassa tosin unohdin olennaisen, ja pistelin poskeeni juustolla ja majoneesilla kuorrutetun kanaleivän. Ups. Ansaitun rangaistuksen sain yöllä ähisevältä vauvalta, ja seuraavalta aamulta, joka alkoi kello viisi.

Sunnuntaihin kuului viikon ensimmäinen alusta loppuun luettu Aamulehti, yhdessäoloa ystävän kanssa ja painiskelua bataatin äärellä. Mokoma päätyi vielä toistaiseksi soseena pakastimeen, en minä vielä osaa tuota pikkutirppaa pöydän ääreen istuttaa. Esikoisen kanssa kävimme ruokaostoksilla kävellen, hän veti ostoskoria läpi kaupan ja poimi hyllyiltä pyytämäni tavarat. Pikkuhuoneessa kuuntelin ihmelapsen kirjainanalyysia Pee niiku Pekka, äv niiku Hiikka, äm…toisinpäin tuplavee niiku Vookkali!, parvekkeella nukutin pienimmän ylihelposti iltapäiväunille ja sohvalla kiedoin kainaloon punaposkisen ja uutta elämäänsä ihailtavalla innolla käsittelevän poikasen. Illalla vähän itketti, mutta onneksi vain minua.

Vauhdikasta, veikeää, vaikeaa, väsyttävää, vieraanvaraista, voimauttavaa. Sitä oli tämä viikko, mitähän huominen tuo tullessaan?

PS. Tietokoneelle sain tosiaan itseni vasta nyt. Kamerakin tästä taloudesta puuttuu, siksi kännykkälaatu ja kaverilta pihistettyjä otoksia 🙂

Miten voit? Miten oot jaksellu? Mitäs teille?

Vaihtelevaa, vastaan yleensä.

Arkipäivinä porskutan eteenpäin, vähän kuten ennenkin. Kärrään katraan puistoon, tapaan ystäviä, juon kahvia ja syön suklaata Myyrä-videon vikistessä taustalla. Syötän ja sylitän, imetän ja ihastelen. Pesen pyllyä ja pottaa, lasken sataan uhmaraivarin aikana ja käännään kierähtäneen vauvan selälleen kymmeniä kertoja. Pysähdyn ihmettelemään esikoisen kanssa automerkkejä ja avaruutta, purskahdan spontaaniin nauruun kuopuksen hulvattoman hekotuksen edessä. Olen ja elän, iloitsenkin.

Siinä sivussa järjestän muuttoa, kuin se olisi vain yksi monista. Ilmoituksia maistraattiin, postiin, isännöitsijöille. Sähköpostia vuokraisännän kanssa, hakemuksia Kelaan, osoitteenmuutoksia sinne sun tänne. Sähkösopimus, kotivakuutus, muuttolaatikot, mitä vielä unohtui? Lajittelen tavaroita mukaanotettaviin ja poisheitettäviin, mulle ja sulle. Tyydytän perverssiä perfektionistiani luokittelemalla vaatepinoja ja nimikoimalla jätesäkkejä. Teen toimintasuunnitelmia, varmistan muuttoavun, aikataulutan vähenevät päivät. Kalenteriin kertyy merkintöjä, jossain kohtaa pitää muistaa myös kerhot, neuvolat, hoitajat ja harrastukset.

Jossain kohtaa jaksamiseen tulee tauko. Kivahdan karjuvalle kaksivuotiaalle, väsähdän viattoman vauvankin vaatimuksiin.  Tunnen, että nyt tarvitsen tauon tästä kaikesta. Otan aikalisän, hengähdystauon, yritän keskittyä hetken itseeni jotta jaksaisin taas muitakin. Pistän maitoa pulloon, karkaan ulos syömään tai uimahallin saunaan puhumaan pikadeiteistä. Luen kirjaa tai selaan blogeja, yritän olla ajattelematta tai tuntematta. Seuraavassa hetkessä syyllistyn siitä, miten paljon voimattomuuteni vaikuttaa vanhemmuuteen.

Iltaisin ne sitten aina iskevät, tunteet. Järkevän äitikamelin selkä katkeaa, ja esiin tulee se minä, joka ei haluaisi olla tässä. Tunnemyrsky on niin valtava, että siitä on vaikea tehdä selkeitä sääennustuksia. Surua, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, epäuskoa, helpotusta, hämmennystä. Vyörytän tuntoni sohvatyynyjen yli, syöksen suustani satuttavia sanoja. Pakenen todellisuutta MasterChefin kattiloihin tai Criminal Mindsin murhamysteereihin. Suihkussa valutan kyyneleet viemäriin kuuman veden mukana, sängyssä käperryn yksin peiton alle. Peilikuvastani näen, minne kolhut ovat osuneet. Silmänalusten kanjoneissa on virrannut jo liikaa suolaista vettä.

Tänään alkaa viimeinen viikonloppu tässä talossa. Vain vähän aikaa saman katon alla asuu neljä, kohta koittaa kolmikon kotiarki. Olen varma, että uudessa kodissa tulevat uudet tunteet, ja vanhatkin vellovat sisälläni vielä pitkään. Onneksi en ole yksin, ohjeita ja olkapäitä – ja vahvoja käsiä kantamaan muuttolaatikoita – on onnekseni tarjolla. Taaperokin sen tietää: kaverin kanssa kaikki on kivempaa.

Kävin tänään kerhon jälkeen lasten kanssa kurkkimassa uutta kotia, pidimme spontaanin hampurilaispiknikin olohuoneen lattialla. I juoksi ympäri kaikuvaa kotia, lauloi soita soomia napsutteele, kyllä me hiijet tanssitaan ja kokeili kaikkea kiellettyä hellannapeista parvekkeenoveen. Kertasimme kymmenennen kerran, ketkä tässä kodissa asuvatkaan, mietimme kumpi makuuhuone on äitin ja kumpi lasten. Puhelimme, kuinka täälläkin syödään aamupalaa, leikitään, luetaan, nukutaan ja käydään suihkussa. Eikä pestä tukkaa! pelästyi poikanen.

Illemmalla kuurasin tulevan kotimme muuttokuntoon – ihana toveri uhrasi oman lapsivapaansa vessojeni (monikossa!) pesuun, minä imuroin ja luuttusin remonttipölyt pois sekä pyyhin keittiön astiavalmiuteen. Kohta käytännölliseen keskustakolmioon kannetaan keltainen lastensänky, punainen penkki ja monenvärisiä muutoksia. Olohuoneen seinien harmaan sävy on täydellinen (kuvassa seinät näyttävät kummasti kaksivärisiltä, todellisuus on onneksi pelkkää parhautta) – keskitän ajatukseni nyt siihen, kun mielessä muu harmaus valtaa alaa.

Vaihtelevaa, sitä tämä elämä tällä hetkellä todella on. Iloja pitää etsiä nyt pienistä asioista – yksi olkoon maininta ”ihanasta hymytytöstä”, joka tänä naistenpäivänä pikku-Oon neuvolakorttiin kirjattiin 🙂

Vaateteema jatkukoot! (Mitäpä fiksumpaa sitä ihminen tekisi flunssapäivän ratoksi, kuin pukisi kiukkuisia lapsia kuumiin vaatteisiin ja räpsisi valokuvia ilman automaattitarkennusta? No tuskin mitään!)

Rakkaat lapseni lampsivat (tai pienempi luonnollisesti lähinnä pötkötteli) läpi talven sysimustissa ulkovaatteissa. Nyt kun kevätaurinko jo keikkuu taivaalla ja ajoittain räystäiltä tippuva vesi antaa vihjeitä vuodenajanvaihteesta, kaipaan katraalleni jotakin muuta kuin mustia asuja. Niinpä käänsin vesikelkkani väärinpäin ja metsästin kaksikolle välikauteen mahdollisimman paljon väriä, sikin sokin ja yhteensopivasti.

Jo esikoisen aikana hyväksi havaittu ja kuopuksellakin syksyllä käytössä ollut Polarn o. Pyretin windfleecehaalari on varsin kätevä vaate vaunuissa matkaavalle vauvalle. Nettikirppiksen syövereistä löytyi jälleen sopivankokoinen yksilö, ja tietysti karkkiväreissä. Kasvaako pikku-O siitä ulos ennen kevättä, pysyköön jännitysmomenttina. Tämä puikula kun pistää niska-haara-mitat koetukselle, ja jättää muuten ruhonsa ympärille sitten tilaa vaikka kolmelle välikerrokselle.

Kumma kyllä KappAhl ei ole vieläkään tarjonnut sponsorisopimusta, vaikka olen auliisti vienyt eteenpäin ilosanomaa puljun talvihaalareiden parhaudesta. Kaksi talvea on menty mustissa topissa, ja tyytyväisempi en voisi olla. Nyt kokeilen kevätvaatteiden kestävyyttä, ja kotiutin poikaselle takin ja housut samalta merkiltä. Talvihaalarin kohdalla kaihertamaan jäänyt virityskuvakuosi (jota myös värioksennukseksi voi nimittää) on täällä taas! Pienempänä pinta-alana sitä jaksaakin ehkä katsella kesään asti 🙂

Mustat henkselihousut ovat mukavan malliset, ja koko setin pitäisi olla täysin vedenpitävä. Koon kanssa vaan arvon edelleen: jo kerran isommasta pienempään vaihdettu takki on kuvissa kokoa 98, ja hihat arveluttavan lyhyet. Yhtä isompi koko oli taas aikamoinen säkki, mutta menisi taatusti syksylläkin. Housut ovat mielestäni passelit pienempinäkin. Pojan pituuskasvua on ihan mahdoton ennustaa, ja kurjaa on tietysti jos kiva takki jää yhdessä kaudessa pieneksi. Taidan kai marssia palautuskuitin kanssa vielä kerran kassalle…

Nyt jo odotan, että pakkaset väistyvät ja päästään kunnolla kevätvaatteisiin käsiksi. Vaunuissa aina paahtuva vauva voi kyllä varmaan ottaa haalarinsa käyttöön jo pikapuolin, alle löytyy esikoiselta käyttämättä jäänyt Ruskovillan lahjapuku, joten eiköhän niillä tarkene. Pojan puvun alle menee joko vanhaa villaa tai Kappiksessa samalla rysäyksellä ostettu, mukavalla alella varustettu fleece-setti. Nuo keltaiset aurinkolasit ovat (luojan kiitos) kuvausrekvisiittaa, ne oikeat lasit kun kelpuutetaan silmille vain jos ankijo häikäsee. Parasta laseissa kuulemma on se, että siimät ei näkyy!

Asusteet hankin tapani mukaan viime tipassa, eli sitten-joskus. Pojalle varmaan musta pipo fleecevuorella, tytölle toivon mukaan joku kutoo mätsäävän myssyn. Villatumput vauvalle menevät vielä pitkään, eikä käännettäviin puntteihin tarvita kuin villasukat. Esikoiselle pitääkin sitten (taas!) ostaa kengät, onkohan kanootin koko jo lähellä kolmeakymmentä…

Ihanat lapset ja ihania värejä! Ja onpas mukava vaihteeksi, vaikka vain pienen hetken verran, miettiä täysillä jotakin niin tyhjänpäiväistä kuin välikausivaatteita 🙂

Tule jo kevät, täällä ollaan valmiina!

PS. Olen näistä vaatekarkeista kovin iloinen, mutta ehkä vielä iloisempi siitä, että epämääräisellä ruokakauppareissulla löytyi minulle maidotonta tummaa vadelma-rusinasuklaata. Suklaata! Hyvää maidotonta suklaata! Huraa!

Aina joka muuton kohdalla se tapahtuu: miten tätä roinaa onkin niin paljon, nyt kyllä heitän kaiken turhan pois! Koska edellisestä muutosta on vasta vuosi, uskottelen itselleni että tällä kertaa sitä roinaa ei oikeastaan ole edes ehtinyt kertyä kaappien perukoille. Uskomuksen vahvistaa se fakta, ettei minulla ole käsitystä varastokopperon sisällöstä. Pidän siis illuusioni siitä, että nyt voin vain pakata kaiken (minulle ja lapsille) tarpeellisen siististi laatikoihin, eikä ylimääräistä ”pitoon vai pois” -pähkäilyä tarvitse käydä.

Mutta sitten on se yksi uusiutuva luonnonvara, eli lastenvaatteet. Olen mielestäni melko maltillinen vaateostelija, ja muuttunut vuosien varrella yhä vain nirsommaksi. Esikoisen vauva-aikana kelpuutin kiertoon ja kirppiksiltä melkein mitä vain, mitä nyt edullisesti tai ilmaiseksi sattui saamaan – no, joku raja vaaleansinisten velourpotkareiden ja golfkerho-slipoverien kohdalla sentään oli. Silloisista pikkuvaatteista pistin valtaosan kiertoon lasten välillä, ja säästin vain hyviksi havaitut.

Kuopukselle olen ostanut jonkin verran ihan uusiakin vaatteita, ja ulkovaatehankinnat ovat vuodenaikaerojen vuoksi olleet välttämättömiäkin. Mutta kaikkien vaatteiden kohdalla olen huomannut saman ilmiön: laatu korvaa määrän. Ei niitä ihankivoja kotivaatteita tule käytettyä, jos vaihtoehtona on se kaunis, käytännöllinen ja kaikin puolin parempi. Eli ne perinnöksi saadut pinkkisävyiset ja vähän väärän malliset bodyt jäävät laatikon pohjalle, ja pesusta-päälle-pyykkiin-kierrossa käyvät ne muutamat (mustavalkoiset, se nyt vaan on niin) parhaudet.

Tällä filosofialla oikeutan myös sen, että kolmen viiden euron vaatteen sijaan voin ostaa yhden viidentoista arvoisen, koska sitä yhtä kuitenkin haluan lapsen päällä katsella. Mikään vaatehifistelijä en taida olla, mutta tiettyjä merkkejä suosin hyvän laadun, kotimaisuuden, kuosien tai hoikille pirpanoille sopivan mallin vuoksi – enkä aina katso hintalappua liian kriittisesti. Satsaus kuitenkin yleensä tarkoittaa myös parempaa kestävyyttä, eivätkä kuteet kulahda kymmenien pesujen jälkeen. (Poikkeus vahvistaa tämänkin säännön, eikä kyllä mikään syy saa minua maksamaan talvihaalarista satasta tai ihanasta paidasta neljääkymppiä.)

Tänään (ihan kuin ei olisi ollut parempaa tekemistä…) kävin muuttolasien kanssa läpi lapsosten vaatevarastoja. Käyttöön, kirppikselle, kavereille, kierrätykseen? Näissä tämänhetkisissä tunnekuohuissa on se hyvä puoli, että kaikkien tähän liittyy se-ja-se muisto, pidetään tämä vielä -vaatteiden kohdalla tekee mieli vaan päästää irti. On varsin epätodennäköistä, että vielä joskus vaatetan vastasyntynyttä – ja jos joskus niin käy, niin pistetään sitten vaikka munuainen myyntiin ja ostetaan koko garderoobi uusiksi. Toki joitakin minikuteita jätin säästöön ihan vain tunnesyistä, ne muutamat bodyt ja pöksyt jotka ovat palvelleet yhden tai kahden 49-senttisen pikkaraisen ensivaatteina. Mustan nimiäismekon ripustin hetkeksi henkariin, ehkä se vielä jonain päivänä tuo mieleen vain kauniita muistoja.

Ratsasin myös isoveljeltä pikkusiskolle siirtyvän vaatevuoren, ja jätin jäljelle vain ne, joille uskon todella olevan käyttöä. Kannattaa muuten olla sukupuolineutraaleja vaatteita kannattava hömelö: eipä tästä taloudesta löydy juuri yhtään liian ”poikamaista” tai ”tyttömäistä” vaatetta, jota ei voisi ristiin rastiin kierrättää. Nyt pikku-Oon vaatelipasto suorastaan huutaa lisätäytettä, ja poikasen särmät vaatepinot ovat ilo silmälle. Varastoon menee äitiyspakkauksellinen vaatteita, mukana siis sekä kaikille liian pienet että pikkusiskoa odottavat. Ulkovaatteet ovat kyllä erikseen, toivon mukaan ensi syksystä lähtien ei tarvitse pienemmälle ostaa mitään uutta. (KappAhlin mustia toppahaalareita kerään kai koko sarjan, niin saavat sisarukset samistella vuodesta toiseen!)

Samaan syssyyn kaivelin omasta kaapistani raskausajan rievut, laitoin talteen ne kolme tärkeintä ja viikkasin loput myyntiä varten. Menkööt, näitä en tahdo sen enempää muistella. (Mukana myös käyttämättömäksi jäänyt tukivyö, tuo erotiikan ilmentymä.)

Kylläpä helpotti! Muuton aikana voi vain pistää vaatteet pinoina kaapista toiseen, eikä ylimääräisiä turhakkeita tursua mistään. Nyt puuttuukin enää se kirppisinnostus, tai joku vauvakas hakemaan tämä kuorma kotoa pois…

PS. Vielä pitäisi varmaan käydä läpi ihan tavisnaisen vaatteenikin, mutta arh, kun näky oven takana on tämä…taidan vain sulloa kaiken jätesäkkeihin ja jättää odottamaan imetyksen jälkeistä normaalivaatearkea. Nythän päällä on pieniä poikkeuksia lukuunottamatta aina verkkarit (kotona) tai farkut (muualla) sekä musta, valkoinen, sininen tai punainen imetyspaita. Mitä trendien ilotulitusta!

Yritän pitää pikkutirpan kuukausiraporteista kiinni – luulen, että jälkikäteen tyttösen vauvavuoden ensimmäinen puolikas on sen verran synkän sumun peitossa, että haluan itse palata muistoihin kuvien ja tekstien avulla. Sillä vaikka ympärillä myllertäisi miten kovasti, pieni ihminen kasvaa ja kehittyy ihan omanlaisekseen, siinä kaiken keskellä tai sivussa suojassa.

Tänään pikku-O on tasan viisikuinen. Jo! Vasta! Ainahan hän on tainnut täällä meillä asua, mutta miten on ehtinytkin jo kasvaa niin kovasti. Vastasyntyneen tuoksua ei enää taida tavoittaa, ja sylivauvailukin on jäänyt syrjään. En (elämäntilanteesta johtuen) haikaile ensimmäisten avuttomien kuukausien perään, ja pikemminkin odotan vauvan vahvistumista ja sisaruskaksikon yhteisleikkejä. Jo nyt veli ja sisko saavat toisiltaan parhaat naurut, ja pienempi seuraa silmät suurina kun isoveikka-idoli touhottaa ja töllöilee. Aina iltasella toistuu sama viihde-show, kun pesulta tullut poikanen hyppelee nakupellenä ympäri olohuonetta ja vauva kiljuu ja kikattaa kuin viimeistä päivää. Halvat on huvit lapsosilla!

Viimeisen kuukauden aikana vauva on oppinut kääntymään vasemman kyljen kautta vatsalleen – ja tekeekin sitä sitten jatkuvasti, tajuamatta omaa parastaan. Varsin rajallinen leluarsenaalimme alkaa jo käydä vähän nähdyksi, ja kaikki puruleluista duplopalikoihin päätyy kuolaavan kuopuksen suuhun. Sylissä hän pungertaa istuma-asentoon, eikä kuuntele kun vanhemmat varoittelevat liian varhaisista pönötyspyrkimyksistä. Pöydän ääressä tapahtuva toiminta on alkanut pientä kovasti kiinnostaa, mutta sormiruokailua tuskin kannattaa kuitenkaan aloittaa kermamunkista? Välillä mietin, miten vähän varsinaisia virikkeitä kakkosvauvalle tarjoillaan – hän kun ei käy muskareissa tai jumpissa sosialisoimassa ikäistensä kanssa ja kirjoistakin tajusin toisen kiinnostuneen ihan vahingossa. Sitten muistan, miten paljon lapsekasta elämää meillä ja muualla hän näkee ihan itsestään, ja tajuan, ettei tässä nyt mitään ylimääräisiä virityksiä kaivatakaan.

Tyypillisesti tosi tyytyväinen tyttönen vaihtoi joitakin viikkoja sitten univaihdetta, ja lopetti hyvät yöunensa. Auts! Samoihin aikoihin alkoivat epämääräiset vatsavaivat, jatkuva vaipanvaihto ja kummalliset väri-ilmiöt. Ehdin käydä läpi kaiken mahdollisen noro-viruksesta hampaidentekoon, kunnes ajattelin ihan vaan varmuuden vuoksi testata maidotonta ruokavaliota. Kananmunaa olen isompina määrinä vältellyt jo aiemmin, se kun on tuntunut aiheuttavan pientä ihottumaa pienokaisella. Nyt olen ollut muutaman päivän jälleen lihaa syövänä vegaanina, ja kas, sain vauvani takaisin! Yöunet ovat palanneet, pyllyä ei tarvitse enää pestä kymmentä kertaa päivässä ja pikkuhiljaa vaipan värikin on muuttunut myrkynvihreästä normaalimpaan suuntaan. Että taisipa tähän talouteen sittenkin pesiytyä toinenkin maitoallergikko, harmillista muttei mahdotonta. Juuri nyt litkin vaniljaista soijamaitokahvia ja popsin munatonta munkkia – onneksi ehdin tehdä avokadopastaa kyllästymiseen asti ja syödä suklaata niin paljon että….no ei, suklaata en kyllä ole syönyt vielä (ikinä) tarpeeksi. Katsotaan sitten ensi jouluna konvehtikestävyyttä uudelleen.

Varreltaan viisikuinen on varsin siro tapaus, ja veikkaankin että ensi viikon virallisella neuvolakäynnillä otetaan lisäruoat puheeksi. Oma mielipiteeni niitä kohtaan on vielä vähän hutera. Ehkä, ehkä ei, ei nyt ihan vielä, jos vasta sitten kuukauden päästä kuitenkin? Syöttövälit ovat päiväsaikaan parin tunnin luokkaa, ja omille menoilleni pääsen puolen desin maitovaran turvin vaikka koko illaksi. Siinä mielessä ei siis sosesotkulle vielä olisi tarvetta, mutta vähän jännitän miltä pikkaraisen painokäyrä tällä kertaa näyttää. Pituutta pikkusisko kai ainakin kasvaa, sillä koon 68 vaatteet alkavat nekin kinnata haaruksista ja hihat jäävät lyhykäisiksi. Päivärytmi on vakiintunut kaksiin uniin, jotka ovat parhaimmillaan vaunuissa nukuttuina. Odotankin siis uuden kodin parveketta aika isolla innolla…

Vaikka vatsa on vaivannut ja unet olleet katkonaisia – ja äitee ollut välillä vähän enemmän kuin vain väsynyt -, ei kuopuksen hymy tunnu hyytyvän millään. Hän väläyttää (toistaiseksi) hampaattoman hymynsä kaikille, ja melkein missä tilanteessa tahansa. Tarkkaavainen tyttö hän tuntuu myös olevan, ja monesti varsin (kovassa) äänessä. Mikä täällä mölisee? osaa isovelikin kysyä, kun sitteristä kuuluu kiekumista. Pientä vierastusilmiötä on vauvan suunnalta myös havaittavissa, mutta suurimmaksi osaksi pikku-O vain nauttii saamastaan huomiosta. Ja kaiken huomion hänelle toki soisinkin, ja toivoisin itsekin sitä pystyväni enemmän antamaan. Ehkä pikkuisen puolivuotispäivänä oma elämä on jo sen verran järjestyksessä, että hymy säilyy kaikkien huulilla aamusta iltaan 🙂

PS. Kannoin tänään ystäväni kanssa ensimmäiset banaanilaatikot uuden kodin keittiöön. Muissa huoneissa remonttimies huhki seiniä valkeiksi ja vaaleanharmaiksi (tähän vähän sydämiä), aurinko valaisi viidennen kerroksen kauniiksi ja kaikki näytti paljon paremmalta kuin muistinkaan. Varsinainen muutto tapahtuu viikon päästä, huh sentään!