Kategoria: Blogi (Page 19 of 23)

Olemme ongelman äärellä.

Joitakin viikkoja sitten esikoinen sattui iltaisella kauppareissulla ohittamaan kirkon sen kellojen soidessa. Kotiin palasi punaposkinen ja suurisilmäinen lapsi, joka ei meinannut pysyä pöksyissään. Mikä nähtiin siellä kaupunnilla? Kiikonkellonääni! Tuli sieltä toonista kiikonkellonääni! Siellä soi kiikonkellon ääni! Mennää kattomaa sitä kiikonkelloo! Ii kysyy kiikon talonmieheltä ’saako kattoo kiikonkelloo?’

Tämän vavisuttavan kokemuksen jälkeen asia nimeltä kiikonkellonääni muuttui suorastaan lihaksi, ja toistuu päivittäisissä keskusteluissa kaksivuotiaan kanssa. Eikä siinä kaikki, kiinnostus kirkkoihin on muutenkin lähtenyt vähän (jumalan, tsah) käsistä. Kerhomatkalla parasta on se, että saa kävellä kirkon ohi. Leikkipuistossa hakeudutaan aidan viereen, koska sieltä näkyy kirkon torni. Bussissa lapsi herättää hymähtelyjä tuijottamalla ikkunasta ja huokailemalla ooo siellä näkyy kiikko, hauaa mennä kiikkoon! Herran temppeleitä bongaillaan paitsi kaupungilla, myös kirjoista. Viimeisimpänä kirkkoilmiönä ovat Duplo-palikat, joista luonnollisesti rakennetaan niinkin lapsekkaita rakennelmia kuin tuomiokiikko ja Alesin-kiikko. Kirkossa on aina oltava torni, ja värikkäistä kukista väsätään katolle kolitte. Tin-kongg, soi kiikonkello.

Että semmosta.

Kaikki tämä olisi varmaan vain ihanaa ja odotettua, jos perhetaustamme olisi vähän toisenlainen. Mutta mehän emme siis kuulu kiikkoon, itse olen vielä varsin angstinen ateisti. Lapsen huikea kirkkoinnostus herättääkin kysymyksiä siitä, mitä ja milloin näistä uskonasioista oikein voi puhua? Tähän asti olen rakennellut palikkakirkkoja olohuoneen lattialla, houkutellut venkoilevan poikasen pukemaan ”sitten nähdään varmaan se kirkkokin matkalla”-lauseella, tuijotellut tuomiokirkkoa ulkoapäin seurakunnan läsnäollessa ja myöskin luvannut, että voidaan joskus mennä pojan kanssa kahdestaan kirkkoon vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia. Samalla taisin mutista jotakin siitä, että toiset tykkäävät käydä kirkossa mutta että äiti ja isi…eivät niin…välitä.

Uskonasioista puhuminen lapselle, joka muun muassa hauaa mennä Muumilaaksoon, tuntuu vähän turhan monimutkaiselta. Jumalaa tai Jeesusta en haluaisi oikeastaan edes mainita ennen kuin niiden käsittely merkittävänä historiallisena tarinana saisi osakseen jonkinlaisen ymmärryksen. Uskon, että lapsi aikanaan tutustuu eri uskontoihin jo kouluopetuksen avulla, ja saa sitten omien tuntemustensa mukaan tehdä omat ratkaisunsa. Me opetamme arvoja, emme uskoa. Mutta ne kirkot….

Jos kaksivuotias hauaa mennä kiikkoon istumaan penkillä, pitääkö pakanaäidin pistää sunnuntaina ykköset päälle ja kuunnella papin saarnaa vastoin tahtoaan? Saako kirkkorakennuksista nauttia ilman korkeampia voimia? Onko olemassa jotakin kirjaa, joka vapauttaisi kasvatusvastuusta tässä asiassa? 🙂

Muutaman viikon päästä on aika vaihtaa maisemaa. Vielä hetken katselen kaunista kotiani – kotiamme –  ja huokailen. Kohta kai joku muu saa nauttia näistä kulisseista.

Näiden seinien sisälle kätkeytyy paljon surua, mutta myös iloa. Ensimmäinen ikioma koti, ensimmäinen remontti ja omilla sävyillä maalatut seinät. Muuttopäivänä tein positiivisen raskaustestin, täällä esikoinen muuttui vähäsanaisesta taaperosta puhua pälpättäväksi pojaksi. Ja mitä kaikkea muuta, muistoja joita en halua jäädä tuijottamaan tyhjiltä seiniltä.

Eihän tämä kivitalokolmio mikään täydellisyys ole. Pitkä kapea eteinen, turmanloukku-lempinimeä kantava kylpyhuone, turhan vähän kaapistoja ja puolitiehen jääneitä säilytysratkaisuja. Sijainti metsän siimeksessä ja rannan lähellä ovat toki idyllisiä, mutta kauppamatka on aina kiristänyt hermoja ja bussikyyti tullut liiankin tutuksi. Kuitenkin uskoin asuvani tässä talossa useita vuosia, katselin kaihoisasti naapuritalon täydellistä  päivähoitopaikkaa ja kuvittelin lapseni hiusten hulmuavan pihamaalla juoksentelevan poikajoukon jatkona. Piknikit uimarannalla ja metsäretket kaakaotermoksen kanssa olivat tietysti kuviteltuja sille perheelle, jota ei enää ole.

Nyt vaihdan lainaloukun vuokrakolmioon, yritän oppia elämään puunvärisen keittiön kanssa ja tuumailen, menevätkö sisarusrattaat vaihtoon minikokoisen hissin vuoksi. Keskitän mieleni uuden kodin sisustukseen, tuijotan värikarttoja ja neuvottelen vuokraisännän kanssa uusista seinistä. Hymyn tuo huulille vaatehuone ja nykyiseen verrattuna valtava olohuone, kaksi (!) vessaa ja piskuinen parveke. Siellä vauva luonnollisesti tulee nukkumaan kolmen tunnin päiväunia, sehän on selvä. Monen metrin liitutauluseinää tai valkoista parkettia en enää saa, mutta saan tilaa ja toimivuutta sekä meille kolmelle täydellisen sijainnin: kauppa on naapurissa, kirjasto kivenheiton päässä, kaverit lähikulmilla ja kerhoonkin kävelee (kiireessä, kuten aina) kolmessa minuutissa.

Home is where your heart is, sanoovat. Minun sydämeni särkyi tässä talossa, on aika korjata se uudessa kodissa. Mukana muuttavat Marimekon astiat, mustavalkoinen matto ja tietysti ne kaksi tärkeintä. Kolmestaan me teemme kodin, kenties oikein ihanan.

Tänään on päivä ystävien. Harvoin kai olen helmikuun neljäntenätoista ollut näin, nääääääin kiitollinen omista ystävistäni. Olen kaiken kriisin, kaaoksen ja kuohunnan keskellä saanut niin paljon tukea, apua, iloa ja uskoa tulevaan, että tekee mieli piirrellä vaaleanpunaisia sydämiä sinne sun tänne. Ystävät ovat valtava voima, se pitäisi tietysti muistaa vuoden jokaisena päivänä.

Omat ystäväni ovat tarttuneet hihaani kuka missäkin elämänvaiheessa. Minä olen kulkenut omia polkujani, mutta oikeastaan jokaisesta elämänmuutoksesta on matkapuhelimen muistiin ja kahvikutsulistalle jäänyt yksi, kaksi tai muutama erityisen läheistä ihmistä. On leikki-iässä tavattu lapsuudenystävä, yläasteen ikätoverit, lukiovuosien läheisimmät, opiskeluaikojen uskolliset, solukämpän kanssa-asukki ja tietysti viimeisimpien vuosien äitikaverit, joista jokunen on muuttunut muskaritutusta tai vauvajumppaseurasta ihan sydänystäväksi asti. Eipä ole blogikaan ollut ihan turha väline ystäväpiirin laajentamisessa, virtuaalisen seuran lisäksi internetin ihmemaasta on löytynyt ihan eläviäkin kavereita.

Mistä tunnet sä ystävän, kyselee laulukin. Minä tunnen sen siitä, ettei omia sanojaan tarvitse seurassa sensuroida. Voi heittää ilmaan mustaa huumoria, kyynelehtiä tai vaikka kiroilla, kertoa tunteistaan vailla pelkoa niiden mitätöinnistä. Tunnen sen myös siitä, että vaikka välimatkaa – olkoon se sitten henkistä, fyysistä tai vaikka ikävuosissa mitattavaa – olisi runsaastikin, jatkuu juttu aina tapaamisella niin kovin luontevasti. Omat ystäväni ovat keskenään varsin erilaisia, mutta jokin hyvyys heitä kaikkia yhdistää. Avoimuus, epäitsekkyys, älykkyys, ja se hurjan olennainen huumorintaju. Toisten kanssa yhteistä ovat koulumuistot, joidenkin seurassa puidaan lasten kehitysvaiheita. Mutta jotta ystävyys olisi ystävyyttä, tarvitaan jotain tässä hetkessä olevaa, jotain niin tärkeää, etten oikein osaa sitä edes kuvailla.

Tänään mietin, millainen ystävä mahdan itse olla. Surkea yhteydenpitäjä, hajamielinen hömelö, joka ei aina muista kiittää eikä ehkä edes pyytää anteeksi. Ehkä turhan kärkäs, varmaan vähän ärsyttäväkin. Hauska, ainakin omasta mielestäni. Luotettava, tietääkseni. Kiva ja kiinnostunut, toivottavasti. Aina valmis kahviseuraksi, piirakankin leivon jos saan vähän etumatkaa.

On jännittävää seurata sivusta, millaisia ystävyyssuhteita omat lapset tulevat solmimaan. Äitikavereiden ansiosta myös jälkikasvulla riittää leikkiseuraa, ja saman vuosimallin vekarat näkevät toisiaan varsin usein. Kenties joku näistä ystävyyssuhteista kulkee läpi kerhojen, koulujen ja kapakoiden aina kiikkustuoliin asti.

Kaksivuotiaalle kaverit alkavat olla jo tärkeitä, mutta poikanen ei ystävysty ihan kenen kanssa tahansa. Kerhosta mainitaan vain tietyt tyypit, puistossa pöllöillään harvojen ja valittujen kanssa, ja yksi ystävä on ylitse muiden. Yllättyneenä sain maanantaina seurata, kuinka isoksi kasvanut I noin vain heittäytyi leikkiin uuden kaveruksen kanssa. Se osaa, se uskaltaa, se on hyvää seuraa! Toki yhteisleikit vaativat vielä vanhempien väliintuloa eikä empatiakyky ole vielä kovin kehittynyt, mutta hiljaa hyvä tulee – ystävyyssuhteissakin.

Kuopus on vielä siinä ihailtavassa vauvamaailmassa, jossa jokainen keikistelevä kasvo on kutsu ystävyyteen. Hän väläyttää hampaattoman hymynsä vaikka kiinteistövälittäjälle, eikä turhia kysele taustoja. Kokoistensa kanssa pikku-O tekee tuttavuutta kaksin käsin, ja varsin kiihkeästi. Mahtavan sattuman ansiosta esikoisen parhaan kaverin pikkuveli on meidän pikkaraista tasan viisi viikkoa nuorempi – kokoerosta voi ehkä päätellä muuta, mutta puumanaisen elkeet paljastavat ikäeron suunnan. Kenties yhteisellä viltillä lyödään alkutahteja ystävyydelle, joka on alkanut jo kahden raskaustestiviivan aikaan? Tänä ystävänpäivänä vauvat virnuilivat toisilleen, me äidit joimme kahvia, esikoispojat katselivat Pingua ja jakoivat sydänpullan. Aika ihmeellistä, minusta.

Miten paljon olenkaan viimeisen vuoden aikana muuttunut.

Korkeakouluopiskelijasta kotiäidiksi.
Esikoisen epävarmasta ensikertalaisäidistä kahden lapsen kaikkitietäväksi konkariksi.
Puolisosta entiseksi.

Vaan olenko sittenkään, oikeasti muuttunut? Ehkä olen se sama mitä aina ennenkin, kenties se vanha hyvä oikea minä on vain väijynyt piilossa vatsakummun, vauvailun ja välikausihankintojen alla. Jossakin imetyspaitojen luukkujen takana kurkistelee se nainen, joka osasi nimetä lempibändinsä, kävi ex tempore elokuvissa tai raahasi rinkkansa Albaniaan asti. Se, joka omisti mielipiteitä muustakin kuin soseruokailusta, se, joka raapusti äänestyslippuunsa oman numeron. Sitä minulla on vähän ehkä ikävä, ja nyt tunnen että teemme uudestaan tuttavuutta.

Olen viime viikkoina miettinyt ihan hirveän paljon itseäni, sitä mitä minä olen, mitä arvostan, mistä pidän, mitä toivon tai mitä odotan. Olen oppinut uusia asioita minusta, mutta todennut myös vanhojen sääntöjen pitävän. Perfektionismi pitää, kontrollifriikiksi olen kasvanut huomaamatta. Jännitän uusia ihmisiä, mutta juttelen sulavasti ventovieraiden kanssa. Kutsun kahden minuutin keskustelun jälkeen kahville, mutta suljen haaveet sydänystävyydestä jos vastapuoli ei osaa sarkasmia. Olen kai ihan kiva kaveri, ainakin.

Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Tämä ajatus on jäänyt aivoihini muhimaan, sydämeeni sulatettavaksi. Nyt, kun toden totta olen itse vastuussa monestakin asiasta, tuntuu omaan itseen panostaminen erityisen tärkeältä – ja oikealta. Lapset heijastavat omaa hyvinvointiani, mutta se ei ole ainoa syy pitää itsestäni huolta. Minun elämäänihän tämä kuitenkin loppujen lopuksi on, saan kai ollakin vähän itsekäs. Hetken päästä lähden joogaan, kun kaupungin hoitaja ulkoilee lasten kanssa. Illaksi pusersin pulloon desin verran maitoa, jottei hätäsoitto kotoa katkaise elokuvailtaa uuden ystävän kanssa. (Ja mitäpä muutakaan menisin näin viimeisen hääpäivän ja ah niin ahdistavan ystävänpäivän välimaastossa katsomaan, kuin kotimaisen 21 tapaa pilata avioliitto. Koskettavaa, oletan!)

Arki muuttuu, niin minäkin. Mutta ehkä astun pari askelta taaksepäin, kenties nyt ihan oikeaan suuntaan – omaksi itsekseni. Juuri nyt odotan tulevaa pienellä innollakin, näen edessä muutakin kuin harmaata sumua ja synkkää yksinäisyyttä.

Yksi syy iloon löytyy konkreettisesta muutoksesta – siis muutosta. Kaunis kivitalokoti vaihtuu vuokrakolmioon keskustan vilinässä! Pakkaan itseni, jälkikasvuni ja kaiken tärkeän mukaan ja aloitan uuden elämän uusien seinien sisällä. Tapetit vain pitää vaihtaa ensin 🙂

PS. Täytyy kai äitiysblogiin aina ängetä mukaan tilapäivitys pienokaisista. Muutosten kourissa ovat hekin: vauva on muuttunut pötköttelevästä puikulasta kääntyileväksi kääryleeksi, poikanen taas puhua pälpättää kuin mikäkin huunepeli ja pärjää ilman vaippaa päivin ja öin. Toisen hiukset lyhenivät viitisen senttiä, toisen kuontalon kasvua yhä vain odotellaan. Onko kaikki hyvin? kyselee esikoinen itseltään, ja vastaa iloisesti joooo. Kuopus kiekuu oman vastauksensa hervottoman hymyilyn keskeltä.

PPS. Kuvissa minä ja tytär noin tunti synnytyksen jälkeen. Ensimmäisestä saan valtavasti voimaa, toisesta tajuan tuntea kiitollisuutta. Näitä kuvia tuijotan usein, ihmeissäni.

Lapsilla on tapana kasvaa, ja kriisinkin keskellä on kuopuksemme kehittynyt ihan ikätasoisesti. Eilen pikkuruinen pikkusisko kävi neuvolassa hakemassa uudet numerot papereihin ja lääkärin nyökkäykset pieniin huoliin (tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun minä en ollut läsnä lasten neuvolakäynnillä – kuinka keskiaikaista!).

Painoa viisi pilkku kahdeksan, pituutta kuusikymmentä ja kolme. Kasvu tasaista, painoa kai voisi olla enemmänkin, pää kasvaa niin kuin kuuluukin, kääntyminen ei ole kaukana. Hämmentävä hymynaamamme oli saanut nuivan lääkärin taas vähän lämpiämään, ja neuvolakortin lakonisten kommenttien joukossa oli jopa maininnat hymyilystä, naurusta ja jokeltelusta. ”Silläpä on paljon asiaa”, oli tohtorska todennut, kun pikku-O höpötteli menemään. Meitä muitakin tyttösen juttutuokiot tietysti lämmittävät, mutta ilta-aikaan huvitus saattaa vaihtua jopa pieneen ärtymykseen. Monipuolisen ilmaisun lisäksi vauvasella on nimittäin sangen kuuluva ääni, ja häyyy-öyyy-pöyvöyy -pöpötys sekä erilaiset pärinät ja kiekaisut iltakymmenen jälkeen muuttuvat toisinaan hellyyttävistä häiritseviksi. Olet sinä ihana, mutta olisitko hetken hiljaa? huokaisin eilen varsin väsyttävän päivän päätteeksi.

Totta puhuakseni olen ihan vain onnellinen siitä, että pikkuvauva pitää meteliä noinkin hyvässä hengessä. Kuopuksen koko naaman peittävä hymy on minulle merkki siitä, että perhetilanteesta huolimatta pienellä on hyvä ja turvallinen olo. Huikea naurunräkätys taas antaa viitteitä siitä, että sisko on perinyt sen tärkeimmän, eli hyvän huumorintajun 🙂 Itkuun pikkutirppa parahtaa aniharvoin, suurimmat surut tulevat kuumissaan ja väsyneenä vaunukopassa odotellen. Öisin hän ilmoittaa lähestyvästä nälästä hellävaraisesti ähisten ja puhisten, kunnes havahdun siirtämään maitovauvan makuupussista rinnalle.

Neuvolasta kotiin kulkeutui kevyttä sosepropagandaa, mutta ihan vielä ei oma innostus riitä bataattisotkuihin. Ja koska täysimetys toimii niin hyvin, pidettäköön siitä kiinni. Päivisin en osaa syöttövälejä edes huomioida, mutta öihin ajoittuva keskimäärin kuuden tunnin unipätkä kertoo sen, että maito täyttää mahaa ihan tarpeeksi. Kuukauden päästä katsotaan painonkehitystä uudestaan, toiveenani olisi puolen vuoden täysimetys – ja vielä parin kuukauden verran armonaikaa ennen sose-showta ja porkkananväristä pikkupyykkiä.

Painokäyrä saattoi notkahtaa, mutta muuten vauvan kehityksessä on tapahtunut harppaus ylös- ja eteenpäin. Sylimyyräilevä sisko viihtyy jo varsin pitkiä aikoja lattialla, kunhan vain ympärillä on tapahtumia seurattavana. Isoveli on jo nyt idoli, mutta hurmaava hymy heitetään ihan kaikille. Villin vispaamisen saavat vauvassa aikaan myös lastenhuoneen verhojen hauskat hahmot. Lelukaari viihdyttää tovin, ja kaikki käden ulottuvilla (ja tietysti pelkät kädetkin) päätyvät pieneen suuhun. Tuttihan sinne ei ole koskaan sopinut, joten sormet ovat kuolalla kuorrutetut ja pikkukätösten iho kovilla. Viimeisen kuukauden aikana vauvan iho on myös alkanut osoittaa atooppisuuden merkkejä, ja omalla mama-mutulla olen huomaavinani kananmuna-allergian tai ainakin yliherkkyyden. Jätän siis aamiaisomeletit väliin, sen dramaattisempaan dieettiin ei liene ainakaan vielä tarvetta.

Omat tuntemukseni perheen pienintä kohtaan ovat olleet niin hurjia ja häpeällisiäkin, että soimaan niistä itseäni varmasti aina. Nyt alan nähdä vauvan olemassaolossa niin paljon hyvää, että ehkä kaikki kielletyt tunteet jonain päivänä unohtuvat. Minulla on vauva, minulla on tytär. Saan kokea kahden lapsen äitiyden, voin tuntea sen huikean eron esikoisen ja toisena tulleen välillä. Poikasella on pikkusisko, sisaruksilla on toisensa. Triona olemme toimiva perhe. Pikku-O on täydellinen ja tärkeä, ihan vaan olemassaolollaan.

Pikkuneito nelikuinen, rakastettava ja rikastuttava, ihana ja iloinen, painoaan paljon arvokkaampi.

Hetkittäin tuntuu ihan hyvältä.

Kun aamukahdeksalta ovesta astuu hoitotäti, joka istuu esikoisen kanssa aamupalapöytään ja sanoo sitten annetaanpa äidin syödä rauhassa ja mennään leikkimään. Kaupungin kultainen perhetyöntekijä, joka jaksaa lukea, laulaa ja leikkiä lasten kanssa koko aamupäivän. Neljän tunnin kotiavun aikana söin, join teetä, luin lehden, viikkasin pyykkejä ja jopa nukuin, kun naapurihuoneessa paukutettiin peltipurkkirumpuja kahden lapsen muskarin voimin. Hoitaja kävi vielä poikasen kanssa pihalla tekemässä lumiukon, minä keittelin pikkusiskon kanssa siskonmakkarasoppaa ja jaksoin lounaalla sitä mitä pitääkin: syödä, jutella, hokea otapa muutakin kuin makkaroita ja polkea sitterissä pötkötellyt vauva unten maille.

Kun ruoka maistuu, kaapista löytyy pari muumikeksiä ja lasta laulattaa. Yritän etsiä jälkikasvusta merkkejä, reaktioita kodin tunnelmaan, jotakin mitä tullaan vielä terapiassa purkamaan. Mutta isompi on kärpäsenkokoisista asioista uhmaava ja kaikesta muusta huikean iloinen ipana, ihan kuten ennenkin. Pienempi taas on täydellinen indikaattori turvallisuudentunteesta: vauva, joka hymyilee kun joku vaan katsookin kohti, ja aloittaa hurjan naurunräkätyksen heti herättyään, syötyään tai huomattuaan isoveljen leikkivän lähistöllä. Ihania ovat molemmat, ja ihanan huolettomia. Ihmeellisen tärkeitä toisilleen jo nyt. Ehkä me pystymme pitämään heidät sellaisina.

Kun vauva vetäytyy päiväunille ja esikoinen peiton alle katsomaan Maisa-videota. Minäkin suljen silmäni ja vedän viltin päälleni. Uniasiat ovat mielessä, niissä pärjääminen vaatii varmasti paljon opettelua. Isommalta päiväunet pois ja helpompi iltanukutus? Voiko puolentoista tunnin unet korvata puolen tunnin levolla ja lukemisella ja viidenkymmenen minuutin Maisalla? Voihan, kiitos? Entä miten venyn yöllä kahteen paikkaan, jos vauva syö ja lapsi huutaa? Päädymmekö kohta kolmen hengen perhepetiin, silleiksi suolaan? Saako hätänumerosta apua, jos kaikkia itkettää yhtä aikaa?

Kun makustelen veljeni viisautta, lapsilla on tapana kasvaa. Poikaa tuskin voi enää kutsua taaperoksi, uhmaikäkään ei enää tunnu iskulta vasten äitiyttä. Tietyt vauvaetapit ovat kovin lähellä, kuola enteilee hampaita ja jumppatuokiot kääntymistä. Joko se syö kiinteitä? ei enää olekaan ihan absurdi ajatus. Kuin huomaamatta täysimetin neljä kuukautta, sekin merkitsee minulle aika paljon. 

Kun tajuan, että kevät lähestyy. Kuu on vaihtunut, aurinko alkaa kohta lämmittää. Tänäkin vuonna lumi sulaa, ja kukat alkavat kasvaa.

Kun jaksan kuvata monenlaisia muumeja, kertoa arjestamme tarinan, edes ajatella että tämä hetkihän on aika hyvä.

Yritän pitää itseni kasassa. Vahvana, pienesti urheana. Haluaisin lopettaa itkemisen hetkeksi, se on vienyt jo ihan liikaa voimia. Huomaan, että vihassa vellominenkaan ei auta, ei edes itseäni.

Koetan hakemalla hakea tästä typerryttävästä tilanteesta pieniä positiivisia pilkahduksia. Itsekäs minäni siinä aika hyvin onnistuukin, äiti-minällä on vaikeampaa. Eihän tämä ole mitenkään päin lapsille parasta, en usko että kaikki selviävät kolhuitta. Paljon on nyt kiinni minusta, siitä mihin pystyn tai mitä edes haluan. Ja koska olen minä, haluan lapsilleni niin paljon hyvää kuin on mahdollista. Tunnen itseni nyt aikuisemmaksi kuin koskaan.

Voisin vajota synkkyyteen, hokea elämäni olevan pilalla ikuisiksi ajoiksi. Mutta en tahdo! Siksi etsin hyvyyttä nykyisyydestäkin, vaikka väkisin. Epätietoisuus on ohi. Oma aika tulee tuplaantumaan. Voin maalata makuuhuoneen seinän vaikka kirkuvan pinkiksi. Ehkä tulevaisuudessa tapahtuukin niitä asioita, jotka olin jo ajatellut ohitetuiksi.

Juuri nyt pidän huolta vain itsestäni. Syön aamupalaksi pekonia ja iltapalaksi spagettia, sipsiä ja suklaata aina silloin kun mikään muu ei maistu. Oikaisen itseni sohvalle, luovutan lastenhoidon ja kotityöt sille, jota pitää opetella kutsumaan uudella tittelillä. Otan kiitollisena vastaan ystävien lounastarjoilut, saunakutsut ja varamummosuunnitelmat. Huomenaamulla siirrän vetovastuun kaupungin kaikkitietävälle kotiavulle, minulle riittää pelkästään ylimääräinen silmäpari lukemaan esikoisen kanssa kirjoja.

Tänään kävin yksin joogassa ja palasin tyhjään kotiin lasten ulkoillessa isänsä kanssa. Kuin huomaamatta vauva on kasvanut siihen ikään, ettei maitotarjoilun tarvitse väijyä kulman takana odottamassa jokaista ähähdystä. Kriisin keskellä on kotiin ostettu myös korviketetroja, mutta ne ovat toistaiseksi pysyneet koskemattomina – typerä minä meni lukemaan ainesosalistan ja pyörsi puheensa pullotreeneistä. Eilen kuitenkin poistuin ilman ennakkovalmisteluja kotoa pariksi tunniksi, söin sushia parhaassa seurassa ja jopa nauroin tilanteelleni. Mistä mä enää edes osaisin puhua joillekin miehille, imetyksestä? 

Aina ei onneksi tarvitse olla vahva, eikä usein edes yksin. Nyt olen heikko ihan luvan kanssa, puhun ja puhun kunhan joku vain jaksaa kuunnella. Vertaistuen voimaa taidan tarvita nytkin, ehkä löydän itseni uudenlaisesta seurasta. Häkellyn yhä vain teiltä tulleista kommenteista ja koskettavista sähköposteista. Kiitos niistä vielä. (Ja sinä saman kokenut Saara, laita ihmeessä sähköpostia jos haluat tavata!)

Ehkä jo kohta kerron taas arkisia kuulumisia. Siskonmakkarakeitosta, sunnuntaikävelyistä, isoveljen laululeikeistä ja pikkusiskon tajunnanräjäyttävästä räkätyksestä. Ehkä ensi viikolla jaksan innostua välikausivaatteista, kenties jo huomenna kiroan omaa ja poikasen orastavaa flunssaa. Ehkä kohta kuvaan muutakin kuin surkeaa naamaani. Taidan vain tarvita uuden kameran, ihan oman.

Juuri nyt juon vähän lisää teetä.

Tulimme tänään kotiin. Istuin kaksi tuntia auton takapenkillä kahden lapseni välissä, viihdytin välillä toista ja kuuntelin radion populaarimusiikkitulvaa.

Tuntui vähän hölmösti siltä, että joka ikinen kappale koskettaa minua jotenkin juuri nyt.

Ensimmäistä kertaa kuuntelin kunnolla esikoisen pitkäaikaisen suosikkibiisin, Elokuun Soutaa huopaa -kappaleen sanoja. Osui ja upposi, suorastaan pudotti veneestä.

Harvinaisen hajuton ja mauton Juha Tapiokin lauloi ihan asiaa. Sinussa on valo, sinussa on yö. Sinulla on sitkeä sydän joka lyö. Väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää. 

Kun Chisu hönki kaiuttimista anna mun mennä, mun koti ei oo täällä, aloin itkeä.

J. Karjalaisen mennyt mies, on historiaa puolestaan alkoi jo naurattaa – miten osasittekin soittaa sen heti perään!

Ehkä vielä jonain päivänä käännän volyymit kaakkoon ja luukutan Haloo Helsinkiä hymy huulilla. Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta. Huuda, huuda onnesta. Ja sä voit poistuu hymyillen.

Vielä tänään olen itkenyt, olemme itkeneet yhdessä. Ei aina käy niin kuin haaveillaan. Mutta asiat järjestyvät, minä järjestyn. Musiikki ei koskaan kuole, minäkään en vielä pitkään aikaan.


Lämmin, lämmin kiitos teille kaikille ihanista, voimaa antavista sanoista. Olen virtuaalituen edessä mykistynyt. Kiitos.

Enpä olisi uskonut.

Olen kuullut tuon lauseen jo lukemattomia kertoja. Itsekin olen puistellut päätäni ja hokenut sitä. Luulen, että tarinaani seuranneet siellä ruutujen takana henkäisevät samat sanat.

Olen aina ihmetellyt niitä keltaisen lehdistön kuninkaallisia, jotka ovat selvästi tehneet elämässään vääriä valintoja, törttöilleet tai rötöstelleet, valinneet väärät ihmiset lähelleen – ja jotka silti toteavat, etteivät kadu mitään. Tällä hetkellä kadehdin tuota taitoa, sitä, että pystyy näkemään elämänsä valinnat vain oikeina. Sitä, että onnellinen aika viisi vuotta, vuosi tai viikko sitten ei muutu onnettomaksi sitä muistelemalla. On hetkiä, jolloin kadun niitä kahta kauneimpaakin, ajatuksia jotka saavat minut voimaan pahoin. Muistoja, jotka tuntuvat mitättömiltä.

Olen itkenyt itseni läpi kaamoksen, yrittänyt ja pyristellyt. Vajonnut epätoivoon, etsinyt toivoa, löytänytkin sitä. Koittanut pitää itseni kasassa, kuihtunut mittoihin joita ei edes verenluovuttajalle sallita. Nyt on aika päästää irti, kääntää uusi sivu ja antaa kevätauringon tuoda pisamat poskille.

En tiedä missä olisin ilman ihania ystäviäni – ehkä Pyhäjärven pohjassa punaviinin värjäämien huulieni kanssa. Nyt jäin vain rannalle ruikuttamaan, ja sieltäkin minut on tultu hakemaan pois. En kaipaa sääliä, spekulointia tai syyttelyä. En edes kauhistelua, kaikkein vähiten vahingoniloa. Tarvitsen tukea ja turvaa, ja sitä minulla onneksi on. Läheisten sanat kaikuvat mielessäni ja kannattelevat niinä hetkinä, kun oma mieli mustuu. Sinä olet vahva nainen, lupaan että selviät. Selviätte kaikki. Sulla on kaks helvetin tärkeetä syytä selvitä.

En aio vajota pohjalle, järveenkin juoksen vasta kesäkuumalla. Haluan olla vielä onnellinen, uskon että onneni myös ansaitsen.

Vielä hetken annan mummin viihdyttää kaksivuotiasta ja vaarin naurattaa vauvaa. Käperryn viltin alle, oletan että joku pitää huolta. Pian alkaa sopiminen ja selvittely, kohta ihan uudenlainen arki. Pää on täynnä kysymyksiä, onneksi en ole yksin etsimässä vastauksia. Ehkä joku osaa kertoa senkin, miten enää ikinä koskaan pääsen käymään suihkussa!

Nyt meitä on kolme.