Kategoria: Blogi (Page 20 of 23)

Kirjoitin eilen ystävilleni viestin. Kerroin, miksi olen viime aikoina ollut niin hiljainen. Miksen ole jaksanut kysellä kepeästi kuulumisia, miksen ole aina edes vastannut puhelimeen. Olen valikoinut ne ihmiset, joita olen kehdannut kuormittaa omilla huolillani, ja jättänyt muut huomiotta. (Aikamoinen valaistumisen paikka muuten sekin, pohtia sitä kuka on niin paljon ystävä, että haluan kertoa myös niistä vaikeimmista asioista.)

Te tuntemattomat siellä ruudun takana ette ole ystäviäni, mutta haluaisin silti kertoa. Olla ihan avoin. Mutta jokin pidättelee minua, jokin haluaa sensuroida tältä lukitsemattomalta päiväkirjalta kaikkein henkilökohtaisimmat tunteet ja tapahtumat.

Kaipaan vanhoja huolettomia aikoja, ja kaipaan myös vanhaa blogia. Lukijamäärän kasvu, tilastoissa ja kommenttimäärissä näkynyt suosio ilahdutti tiettyyn pisteeseen asti, sitten alkoi hirvittää. Miten moni tekstejäni oikein lukeekaan, miten moni minut nyt tunteekaan – tai ainakin kuvittelee tuntevansa? Halusin suojella itseäni ja etenkin lapsiani, aloitin puhtaalta pöydältä ja vedin häilyväisen rajan siihen, mitä blogissa käsitellään ja millaisia kuvia julkaistaan.

En oikein tiedä mitä pelkäsin. Kai sitä, että joku satuttaa. Asiattomat anonyymikommentit loukkaavat ihan oikeasti (huomaan vieläkin pohtivani oikeutta käyttää kaupungin lastenhoitopalveluja, vaikka niitä meille suorastaan tyrkytetään), lasten kuvien väärinkäyttöä on vaikea hallita (enkä ole vielä edes keksinyt, miten sellainen oikeasti meidän elämää vaikeuttaisi) ja (Hämeen)kadulla vastaantulevat pitkät katseet saavat vainoharhaiseksi (kohtaanko vakiolukijan juuri sinä päivänä, kun rähjään lapselle bussipysäkillä pipo vinossa?). Vaikka blogini aika pieni onkin, vaikuttaa se yllättävän moniin asioihin. Voiko lehdessä julkaista vauvan syntymäilmoituksen, saako siitä joku sairas mieli selville enemmän kuin olisi tarkoitus? Voinko osallistua Ravintolapäivään, paljastanko silloin kotiovemme vauvafoorumilla väijyville kirjepommittajille?

Älkää ymmärtäkö väärin, te ihanat kommentoijat ja blogitoverit olette tärkeitä, teille on hienoa kirjoittaa. En valikoi sanomisiani sen perusteella, mikä voisi olla suosittua – itsetuntoni kertoo, että tekstini ovat aika kivoja ja kuvatkin yleensä kohtalaisen kauniita. Olen minä ihan ylpeäkin joistakin yksittäisistä postauksista, ja joskus palailen nostalgisissa tunnelmissa niitä lueskelemaan. Käytän blogia hataran muistini tukena ja olen äärimmäisen iloinen siitä, että lasten ensimmäisiä päiviä, kuukausia ja vuosia on tallennettu niin tarkasti.

Kaipaan kuitenkin sitä, että pystyin pitämään blogia kuin päiväkirjaa. Kertomaan ilot ja surut, lapsen mitat ja parisuhteen pulmat. Että uskalsin sanoa, mitä minulle kuuluu. Että blogi oli jotakin enemmän kuin se perhekerhossa kohdattu puolituttu, jolle tulee aina vastattua vain ihan hyvää, mitäs tässä, perusarkea.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elämäni palapeli on rikottu, ja se täytyy nyt rakentaa uudestaan. Mallikuvaa ei ole näkyvissä, mutta onneksi en ole yksin peliä kasaamassa. Onneksi on ihania ystäviä, puoliso, perhe ja kiitoksen ansaitseva kaupunki (!), jotka auttavat silloin kun omat kyvyt eivät riitä. Onneksi on kaksi kaunista lasta, joista toinen on rakastunut puisiin palapeleihin ja toinen seuraa silmät suurina niiden valmistumista. Vain aika näyttää, löydänkö minä kaikki palat ja tuleeko kuvasta eheä. Juuri nyt tuntuu siltä, että pystyn tähän kyllä.

Mutta miten käy blogin? Kuivuuko se kasaan, koska se ei enää tunnu niin aidolta ja oikealta? Riittääkö hyvän mielen henkireikä, varonko sanojani väsymiseen saakka, pelkäänkö ihan turhaan? Pitäisikö hankkia joku ihan oikea harrastus? 😉

Lapsiperheen arki on välillä melkoista sirkusta. Tirehtöörin täytyy pitää langat käsissä, villieläimet ruodussa, yleisö tyytyväisenä ja huomionkipeät lavapersoonat aisoissa. 

Rauhallinen ruokahetki voi muuttua vauvalla, kahdella haarukalla, maitomukilla ja talouspaperirullalla jonglööraamiseksi – tai ihan rehelliseksi pelleilyksi. Melkoista klovneriaa kuuluu myös jokailtaiseen nukutushösellykseen. Toisinaan tarvitaan leijonankesyttäjän taitoja, kun sapelihammastaapero karjuu kuin viidakon kuningas.

Lattialle räjähtäneen leluarsenaalin läpi luoviminen vaatii trapetsitaitelijan tasapainoa, löysän spagetin lailla kiemurtelevan lapsen pujottaminen talvihaalariin tai yhtäaikainen imetys ja potatus taas aikamoista akrobatiaa.

Taikurin taidoillekin olisi tarvetta, kun pitää saada konkkaronkka siirtymään vaivattomasti paikasta toiseen. Silmänkääntötempun avulla voisi ehkä harhauttaa uhmailevaa nuorisoa, ja mentalistivoimilla arvata kulloisenkin mielipahan aiheuttajan.

Melutasokin on vähän kuin sirkusteltassa: soitto soi, nauru raikaa ja valot vilkkuvat – jos eivät muualla niin tirehtöörin silmissä. Illan esityksen jälkeen esiintyjät vetäytyvät vaunuihinsa, tirehtööri riisuu hattunsa ja huokaisee. Se oli siinä – ja huomenna uudestaan!

Tänään tämä sirkus on siivonnut ja syöpötellyt. Yksi esiintyjistä runnoi naamansa liukumäessä ja toinen yrittää vakuuttaa johtoportaan kauneusunien tarpeettomuudesta. Palapelitaiteilijoille tarjoiltiin jauhelihakeittoa ja marjapiirakkaa, väliajalla yleisössä kiersi huhujen mukaan myös sipsiä ja suklaata. Sirkustunnelman maksimoimiseksi päätähdet puettiin päheisiin pöksyihin. Samanhaisiin, jotteivat eksyisi kilpailevan karavaanin kyytiin.

PS. Enää esiintyjäkaartista puuttuu se parrakas nainen. Raskaudenjälkeinen sulkasato on alkanut, ehkäpä karvankasvuni siirtyykin päälaelta leuan alle?

Jääkööt ne viime vuotta muistelevat kuvakollaasit sittenkin myöhemmäksi, tänään kaikkien katseet ovat kohdistuneet perheemme pienimpään, kolmikuiseen kuopukseen.

”Hyväntuulinen, tyytyväinen tyttö.”

Neuvolan arvio osuu oikeaan – pikku-O on sangen tyytyväinen tapaus.  ”Hyvin voi, minun tietääkseni”, vastaan, kun vauvan vointia kysellään. Syö, nukkuu, hymyilee, katselee maailmaa, huitoo ja hymyilee taas. Hän pitää valoista, väreistä, vaipattomuudesta ja kunnon naisenalun tavoin omasta peilikuvastaan.

Eipä tuo liiemmin itkeskele, mitä nyt iltaisin yrittää ilmaista että nukkumaankin voisi jo päästä ja nälkäisenä ähisee kuuluvasti. Pavuista vauvalle tulee vatsavaivoja, mutta muita allergiaoireita ei vielä(kään!) näy. Kehuttiinpa neuvolassa lapsen pehmoisaa ihoakin, joka lienee tässä perheessä ainoa laatuaan…

”Hymyilee ja ääntelee sävykkäästi.”

Kun perheessä on kaksi alle 3-vuotiasta, lienee kuopuksen osana väistämättä tyytyä hieman kevyempään huomiointiin. Silti – tai ehkä juuri siksi – on pikkusisko aina kovin otettu saamastaan huomiosta, ja räväyttää kasvoilleen käsittämättömän kokoisen hymyn aina kun joku vain katsookin kohti. Isoimmat hymyt taitavat tulla isille, äitikin saa toki osansa, kuin myös isoveli, hymy-helistin ja kylmäkätinen terveydenhoitaja. Ihka oikeaa nauruakin on kuultu muutaman kerran, kutittamalla saadaan kuitenkin toistaiseksi yleensä esiin vain ratkeamispisteessä oleva hymynaama.

Jutellessaan vauva vääntää volyymit kaakkoon, ja ääntelee sangen kuuluvasti. Häy, äy, häyyy, hän sanoo, kurtistaa kulmiaan ja näyttää kovin vakavalta. Meitä muita pienen pontevuus huvittaa, taitaa olla tärkeää asiaa hällä, kun niin kovin yrittää saada ääntään ulottumaan isoveljen älämölön yli. Muista, kuinka äititurkkiani hiveltiin esikoisen 3kk-neuvolassa, kun häntä kehuttiin ihanaksi, seuralliseksi ja vuorovaikustaan upeaksi. Eipä mennyt tämän vanhemman viestintäopinnot aivan hukkaan! Kuopuksen kanssa tunnen samaa hömelöä onnistumisen iloa, kun puolituntemattomat hämmästelevät pikkuvauvan höpinöitä ja ovat humoristisesti kuulevinaan pienestä suusta jotakin ”äiti”-sanaa muistuttavaa.

”Kasvaa äidinmaidolla hyvin.”

Taannoin esittämäni hentoiset huolet maidon riittävyydestä saa nyt heittää romukoppaan: vauva on pulskistunut kuukaudessa melkein kilon, ja pituutta on tullut pari senttiä. Vaatekoko on 68, sekin jo pituudesta bodeissa nafti mutta leveyssuunnassa löysä. Kuulemma O kasvaa omaa siron ihmisen käyräänsä pitkin oikein hyvin, ja kahdeksaankin tuntiin venyvät yöunet ovat merkki siitä, ettei maidon lisäksi tarvitse mitään muita ravintoaineita vielä edes harkita. Viime viikolla ehdin jo pelätä loistavan unionnemme loppuneen, kun O heräsi yöllä syömään parin tunnin välein ja nukkui päivälläkin nanounia. Katsoin sitten kalenteriin, muistin kolmen kuukauden tiheän imun kauden, ja toivoin parasta. Nyt yörauha lienee palannut, ainakin pari viime yötä ollaan nukuttu oikein makoisasti varhaiseen aamuun asti.

Imetys noin suoritteenakin sujuu ihan hyvin, vaikkakin maailmaa havainnoiva vauva ei aina malttaisi rauhoittua ruokailemaan. Taitaa tytössä asua myös pieni kokoomuslainen, sillä vasemmalla puolella syömäpuuhat aiheuttavat välillä suoranaisen protestin. Maitotuokiot vaativatkin vähän kikkailua – oikeaa tarjoan ennen unia, vasenta vasta niiden jälkeen, kun nälkäinen vauva ei muista vastustella. Tätä tapausta ei myöskään voi muuten vain tainnuttaa tissillä unten maille; rinnalle hän nukahtaa vain jos on väsynyt JA nälkäinen. Siispä nukutuskeinona on syötön jälkeen hytkytys samban tahdissa, sitten pinnasänkyyn makuupussiin sullotaan veltto vauva. Hankintalistalla on nyt kapaloliina, jolla myös uutuudenviehätystä pursuavat ja kuolalla kuorrutetu kädet pysyisivät aisoissa unien ajan.

”Jäntevä on, kannattelee päätään hyvin.”

Päiväsaikaan pikkuinen viihtyy jo pidempiä aikoja hereillä, ja syliin sulkemisen sijaan on kivempaa päästä lattialle (tai ruokapöydälle) katselemaan ympäristöä. Geeniperimässä lienee pitkän ja hoikan varren lisäksi tietty jäntevyys, meidän molemmat lapset kun eivät koskaan ole olleet sellaista vauvaisaa pullataikinaa, vaan pikemminkin seipäännielleitä. Syntymästään asti pikkusisko on kyllä ollut veljeään virkeämpi, ja enemmän mukana meiningeissä. Iän myötä olemiseen on tullut enemmän vauhtia, kädet ja jalat vispaavat kovasti eikä kääntyminenkään taida olla kaukana. Sitterissä olevan lelukaaren nallet saavat jo kyytiä, ja helistinkin pysyy asetettuna käpälässä pienen hetken.

”Sai rokotteita.”

Saapa nähdä, toimmeko tänään neuvolasta tuliaisiksi vatsanväänteitä tai menetettyjä yöunia. Pieniin reisiin iskettiin piikki kumpaiseenkin, ja suuhun tuikattiin vielä rota-rokote kaupan päälle. Panadol-pullo on jo korkattu, en anna pienen kärsiä turhan takia. Juuri nyt vauva hytkyy vasemmassa kädessäni.

Legendan mukaan elämä vauvaperheessä alkaa helpottaa kolmen kuukauden kohdalla. Minä en toivo tytön eloon minkään sortin helpotusta, sen verran vaivaton tapaus hän on ollut tähänkin asti (minun toiveeni vaikean raskauden jälkeen oli huoleton vauva, ja sen taisin saada). Pikku-O on löytänyt paikkansa perheessä, ja kulkee mukana siellä missä muutkin. Ruokapöydässä, ravintoloissa, palapelien ja pikkuautojen seassa lattialla, elokuvaseurana sitterissä ja puistovauvana vaunuissa. Iloisena, melkein aina.

On vuoden viimeinen ilta, huomisesta alkaen pitää opetella kirjoittamaan päiväys-sarakkeeseen epäonnen luku. Toivon tosin, että tuleva vuosi toisi tullessaan paljon paljon onnea ja onnellisuutta.

Vuosi 2012 on valehtelematta ollut minulle tähänastisen elämäni rankin, ja muistot siitä ovat tällä hetkellä kovin ristiriitaiset. Loppuvaan vuoteen mahtui paljon isoja asioita – ehkä liikaakin. Huomenna lienee aika kurkkia kuva-arkistoon ja luoda katsaus kuluneeseen vuoteen. Sulattelemista kaikki tänä vuonna koettu toden totta vaatii.

Olen tämän vuoden aikana tainnut itkeä enemmän kuin koskaan ennen. Ilosta, surusta, huolesta, hormoneiden herkistämänä. Kiitollisuudesta ja kivusta, väsymyksestä ja vauvahuuruista. Epätoivosta, onnesta, rakkaudesta ja raivosta. Olen jo aika kyllästynyt kyynelehtimiseen, ja toivon uudelta vuodelta huoletonta hymyä ja nautinnollista naurua. Tunnelmat vuoden vaihtuessa ovatkin nyt toiveikkaat ja odottavat. Ehkä kalenterin vaihtuessa (kääk, uusi on vielä ostamatta!) alkaa myös vähän vaivattomampi ja huolettomampi ajanjakso elämässä.

Uuden vuoden otamme vastaan joululomalta tutulla tavalla: perheen kesken pötsejä kasvatellen. Tänään paistoimme Veeran keittiöpuuhat -kirjan innoittamina pizzaa, josta tuli kiistatta vuoden paras. Mies teki makoisan taikinan, minä läiskin täytteiksi tomaattikastiketta, juustoa, parmankinkkua ja kirsikkatomaatteja. Pöydässä vielä iso kasa parmesania ja rucolaa, ja tunnelma oli kuin saapasmaassa konsanaan. Jälkiruoaksi kunnon cappuccinot ja kaupan hyllyltä löytyneet tiramisut, ohjelmapuolesta vastasivat ikkunan takana näkyvät ilotulitukset. Naapurit huolehtivat rakettiviihteestä, me pysyttelemme kodin lämmössä (ja toivomme, että lastenhuoneen Oho, taas ilotulitus! -nukahtamismantra jossain vaiheessa vaimenee…).

Vajaa vuosi sitten, kevättalvella, (toistaiseksi lapseton) ystäväni oli kylässä. Jotenkin keskustelu kääntyi äityteen, siihen kuinka siitäkin on tullut suorittamista ja kuinka äidit lokeroivat itseään ja toisiaan kummallisilla kriteereillä. Millainen äiti sinä sitten olet? kysyi ystävätär. Ja ihan yks kaks, sen kummempia miettimättä vastasin varmaan sellanen lukeva ja läsnäoleva. Sellainen taidan olla edelleen, tai ainakin haluaisin olla.

Lukeminen kannattaa aina, sanotaan. Minä olen kasvanut kirjojen kanssa, löytänyt lukemalla uusia ulottuvuuksia ja uponnut sanojen maailmaan suurella innolla. Kotikyläni kellarikirjastosta haettiin kassillinen luettavaa, ja isän ollessa kokouksessa pidettiin äidin kanssa ”ison sängyn iltoja”, jolloin kuuntelimme milloin mitäkin tarinoita. Opin lukemaan 5-vuotiaana, luin maitotölkit ja Maaseudun Tulevaisuudet ja pitkästyin koulun tavuviivateksteihin. Minusta kehittyi nopea lukija, ja pärjäsin lukuaineissa hyvin. Kahmin kirjastosta heppakirjat, dekkarit, Tuija Lehtiset ja Erlend Loet. Lukioikään asti luin paljon, yliopistomaailma kirjatentteineen toi valitettavasti katkoksen kaunokirjalliseen puoleen. Pidän mustasta huumorista, Riikka Pulkkisesta, Kjell Westöstä, Populäärimusiikista Vittulajänkältä, oivaltavista aiheista ja taitavasta kielenkäytöstä. Nyt äitielämässä tartun kuitenkin kirjaan ihan liian harvoin. Ja kun tartun, kaipaan jotain kevyttä, höttöisää chick litiä tai mukaansatempaavaa jännitystä. Luen kyllä edelleen päivittäin – mutta lähinnä lehtiä ja lastenkirjoja.

Leikeissä olen vähän kehno, puistoissakin tykkään lähinnä pönöttää ja askartelevaa äitiä minusta ei saa millään. Kirjoja jaksan kuitenkin kahlata, uudestaan ja uudestaan. Aluksi vauvalle osoitellen, sitten luukkuja aukoen, pikkuhiljaa pidempiä lauseita lukien ja jossain vaiheessa jo kokonaisia tarinoita kertoen. Meidän poikanen on perinyt jonkinlaisen lukutoukkageenin, ja on koko ikänsä ollut hullaantunut kirjoista. Jo 1-vuotiaana hän jaksoi istua itsekseenkin selaamassa kirjahyllyn tarjontaa, ja paljon ennen television kiinnostavuutta hän uppoutui kirjojen kuviin.

Kirjojen avulla on selvitty junamatkoista ja pottaharjoituksista, ja ovatpa ne tulleet ruokapöytäänkin tunkeilemaan. Iltasatu on luettu siitä asti kun vauva osasi istua ja katsoa, ja kirjastoreissu saa lapsen silmät yhä vain loistamaan. 2,5-vuotiaana hän käyttää edelleen päivästään aika ison osan kirjojen parissa, suosikit (Maisa, Maisa, muumit ja Maisa) ovat pysyneet samoina jo yli vuoden päivät mutta uusia hittejäkin löytyy (Veera, Tatu ja Patu, Myyrä). Nyt paitsi osoitellaan kuvia, myös vaaditaan tarinankerrontaa ja ”luetaan” myös itse – jotkut tekstit kun ovat uponneet pieneen päähän sangen hyvin. Lienee lukemisen ansiota, että lapsi myös osaa ja tunnistaa kaikki kirjaimet, ja on niistä niin kovin kiinnostunut. Aika näyttää, miten lukuinto lapsosta muokkaa, tai miten se hänen uravalintaansa vaikuttaa. Tuleeko hänestä kirjaviisas, kehittyykö mielikuvitus hurjiin mittoihin, auttaako lapsuuden ”lukeneisuus” myöhemmin koulutiellä? Iloa lukemisesta ainakin on, jo tässä hetkessä.

Ja mitä tulee siihen läsnäolevuuteen: haluan olla pienille lapsilleni paitsi paikalla, myös läsnä. En ole luomuäiti, ekoäiti, superäiti tai keskinkertainen äiti. En harrastusäiti (?), huono äiti, kiintymyssuhdeäiti, kilpavarusteluäiti tai välinpitämätön äiti. Olen mielestäni hyvä äiti (hui!), vaikka joissain asioissa voisinkin petrata vielä paljon. Tärkeintä ei meidän lapsille näytä olevan se, onko nakkeja tarjolla kerran vai kaksi viikossa, onko päällä kirppikseltä löytynyt raitapaita vai Metsolan uutuus (molempien täytyy vain miellyttää minun silmääni, köh) tai käytänkö nukuttamiseen syliä vai sitteriä (tässä juuri vasen jalka hytkyttää ja vauva vaipuu uneen). Mikä merkitsee, on se, että olen läsnä. Kuuntelen, kuulen, komennan, kehun ja kiitän. Pysähdyn kesken pyykinviikkaamisen korjaamaan irronneen duplo-oven, jotta ukkelit pääsisivät sisään kotitaloonsa. Halaan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, otan syliin ja puhallan pipin pois. Rauhoitan rinnalle ja silitän silkkipäätä. Kerron kymmenettä (miljoonaa) kertaa, miksi autotiellä ei saa kävellä tai mitä Veera-kirjassa tapahtuu.

Aina ei tietenkään jaksa, ei pysty olemaan sitä mitä haluaisi. Väsymys, uupumus ja paha olo tulevat omien periaatteiden ja positiivisuuden tielle. Siitä niitä syyllisyydentuntoja sitten kai revitäänkin, kun omat ihanteet ja todellisuus eivät aina osu yksiin. Kun takana on yö täynnä herätyksiä tai kuukausi täynnä murheita – kuten nyt vaikka tänään – ei aamua voi mitenkään aloittaa iloisella lukutuokiolla. Silloin etsitään digiboksilta lastenvahti, laitetaan vauva seurustelemaan peilikuvansa kanssa ja keitetään tarpeeksi vahvaa kahvia. Aamulehden jälkeen olo on yleensä jo ihmismäinen, ja päivä on astetta paremman näköinen. Joskus tarvitaan toinenkin kahvikupillinen, ystävän tarjoama tai kahvilassa leikkipaikan vieressä nautittu. Vertaistuen voimalla jaksaa aika paljon, ja huolten keskellä voi hymyilläkin – myös sille Maisa-kirjalle, jonka loppuratkaisu on ollut yllätys jo parisataa kertaa. Ja myönnettäköön, niiden tutuimpien kirjojen kanssa voi vähän selata kännykällä nettiä siinä sivussa…

Kun olo on vähän pirteämpi – ja kun jättää tietokoneella roikkumisen vähän vähemmälle – saattaa itsensä löytää lukupuuhista, joihin ei kuulu luukkuja tai Puppe-nimisiä henkilöhahmoja. Kuvissa minun kädessäni on Eve Hietamiehen Tarhapäivä, jonka (ainoa?) ansio on se Yösyötöstä tuttu, joka toisella sivulla vastaan tuleva vanhemmuuteen liittyvä ”tää on niin totta”-tunne. Toimii hyvin imetyslukemisena, mutta alkaa pikkuhiljaa puolivälin lähestyessä ärsyttää lasten sukupuolierojen alleviivaamisellaan. Mies löysi alennusmyynnistä käsiinsä Tuomas Kyröä – minä pidin Mielensäpahoittajasta, mutta en osaa enää suhtautua kirjailijaan ilman television tuomaa ärsytyskerrointa.

Jälkikasvu sen sijaan on tarttunut tyylikkäästi Tolstoin satukirjaan, jonka hankin jo esikoisen odotusaikana isyyspakkaukseen, mutta joka ei ihan vielä ole ikätasoon sopiva. Samassa paketissa oli myös ihanan Kenneth Anderssonin Pieni vilkutuskirja, joka kavereineen  viihdyttää nyt kuopusta. Harmi vaan, että painovoima vetää joskus pienimmän toukan pois lukuasennosta!

Laulussa suukon sai joulupukki epäilyttävissä olosuhteissa, mutta mahtuu pyhiin ja niiden väliin muitakin pusuja.

Vastahakoiselle vauvalle osoitettuja äidinrakkauden ilmauksia…

…eksinopusuja pikkusiskolle…

…ja vähän pikku-Nasullekin…

…sekä tietysti myös syötäviä suukkoja (Brunbergin poliittisesti korrektit puolukka-karpalot ovat paras sesonkituote ikinä, maistakaa!).

Toiset hellyydenosoitukset vaativat enemmän vaivaa kuin toiset. Eilen veimme esikoisen iltakylään kuopuksen korvaamattomien kummien luo, ja vietimme miehen kanssa ravintolailtaa ”kahdestaan” kahdeksan yhteisen vuoden kunniaksi. Vauva oli toki kolmantena pyöränä, heräsi tapansa mukaan heti tarjoilijalle esitetyn tilauksen jälkeen ja viihtyi loppuajan joko vuorosyleissä tai pöydällä pötkötellen (ei kuulemma haitannut henkilökuntaa, mitä nyt vähän söpöydellään vei huomiota). Meidän jälkeemme saapunut raskaanaoleva nuoripari sai otteita tulevaisuudestaan, ja loikin joko kauhunsekaisia tai toiveikkaita katseita pöytäseurueemme suuntaan.

Nyt löllötellään tyttöjen kesken kotosalla, kun miesväki on maitokaupassa. Sää on sumuisa, naamassa on eiliset meikit ja yöunetkin tuli tuhrattua tahattomasti koomisen Twilight-elokuvan takia. Mutta ei se mitään, onneksi lomaa on vielä pari päivää jäljellä. Blogi-intokin on palannut, ja kamerasta löytyy kuvia niin keittiöpuuhista kuin kirjaköllöttelyistä (kuin myös kaksi(-ja-puoli!)vuotiaan taiteellisista näkemyksistä). Postauksia siis piisaa, varmasti myös uuden vuoden puolella 🙂 Toiveita saa toki esittää, minulla on aika mahtava lukijakunta, jolle on ilo tarjoilla palasia arkisesta elosta.

Lentosuukkoja liikenee ilman sen suurempia suunnitteluja, kaikille kaukaisille ihanille. Teillekin, toverit.

Hän on kasvanut vaivihkaa aika isoksi, ihan isoveljeksi asti. Mutta on silti vielä pieni, senkin kun aina muistaisi.

Hän herää aamuisin huonolla tuulella, mutta vaihtaa lastenohjelmien ja jugurtin jälkeen positiivisen vaihteen päälle. Hän hymyilee tutuille ja tuntemattomille ja nauraa kikattaa kaikelle vähänkin hassulle.

Hän lienee pituudeltaan 90 senttiä ja rapiat, paino on saattanut jouluherkkujen myötä heilahtaa jo 13 kilon puolelle. Hoikka poika, siro mutta sopiva. Venähtänyt koon 98 vaatteisiin. Kengänkoko onkin sitten luokkaa kanootti, talvisaappaissa komeilee numerot kaksi ja kahdeksan.

Hän puhua pälpättää lähes taukoamatta, selostaa kaiken näkemänsä ja hiljenee vasta kun uni painaa silmät kiinni. Hän haaveilee tulevaisuuden teoista, muistelee menneitä ja kommentoi kaikkea. Isi tuli töistä kotiin, teeve isi! Äiti peiton alta pois, mennää heikkimään! Kato mikä tuolla on – oho, siellä kukkakeksi! Kattosi äitin pulesta Ämpi pöös liloo. Mitä höytyy jahjapapetista – hotain, hotain…tonttuja! Hoksus synttäliluhlat, sitte pupaltaa kynttilää, hauaa haittaa kuunun päähän.

Hänelle on kehittynyt huumorintajua, jekkumieltä ja källikieroutta. Taivaalla ei ehkä lennäkään suihkukone, vaan pesukone tai pestääntukkakone. Kielletyt kolttoset hän tietää tasan tarkkaan, ja kokeilee aina vaan onneaan kikatuksen kanssa. Me vanhukset muutumme toisinaan ei-saa-painaa-tiskikoneen-nappeja tai ei-saa-koskea-telkkariin -mantrojen hokijoiksi, ja jäähypenkille poikanen kiikutetaan yhden varoituksen jälkeen. Joskus toimii, toisinaan ei, anteeksipyyntöä harjoitellaan vielä hartaasti.

Hän rakastaa kirjoja, kitaransoittoa, kaikkia koneita ja kaiketi vähän myös pikkusiskoaan – jonka kanssa joutuu taistelemaan huomiosta ja jonka kurmoottaminen aina kielletään. Lukutoukka lapsonen osaa kaikki kirjaimet ja laskeakin – ainakin kahteenkymmeneenneljään saakka. Sohvalle hänet saa naulittua levollisella lukuhetkellä tai yhä vain ainoan oikean elokuvatähden eli Maisa-hiiren avulla.

Hänen lempivärinsä ovat punanen, kinkki ja hiila – joskus myös keetanen, varmaan ihan vain äidin väriaivopesun tähden. 

Hän omaa hämmentävän hahmotuskyvyn ja huomioi kaiken samanhaisen ja tietyn häkösen. Kaverin kirjoissa näkyy samanhainen kuva kuin kotona, kylässä oli samanhainen lamppu kuin meidän katossa ja maitotölkin kyljessä on samanhaista juomaa kuin omassa lasissa. Leipä muuttuu parilla haukkauksella mopon häköseksi ja yhdellä puraisulla puolestaan heneen häköseksi.

Hänen lempiruokiaan ovat nakit, lihapullat, makaronilaatikko ja luonnollisesti myös sushi. Hän ei pidä puurosta, inhoaa tilliä eli kaikkea pientä vihreää piperrystä ja kammoksuu äitinsä tavoin jugurtissa piileskeleviä pipanoita. Hoku maaja! hän huudahtaa, ja sylkee sattumat suustaan. Itsenäinen syöminen on vielä vähän hakusessa – ainakin jos tarjolla on jotain muuta kuin lemppareita. Pullaa ja pipareita hän söisi vaikka sylillisen, karkista ei onneksi tiedä vielä mitään.

Hän painii isänsä kanssa, riehuu lumihangessa ja tanssii olohuoneen matolla. Hän pitää palapeleistä, uppoutuu autoleikkeihin ja keksii kymmenen käyttötarkoitusta epämääräisille muoviesineille. Hän piitää, muomailee ja leikkii laululeikkejä kasvot loistaen. Hän antaa pupulle maitoa, heikkaa äitin kanssa ja pistää papiljotteja päähänsä. Syksyistä hoitajaa hän muistelee laittamalla hiuslenksuja ranteeseensa, silloin sitä on yhtä heeno kuin Hanna-täti.

Hän venyttää nukahtamistaan varsinkin iltaisin, ja nukkuu keskimäärin iltakymmenestä aamukahdeksaan. Usein yöllä peitto menee huonosti, ja pikkuhuoneesta kuuluu kirkkaalla äänellä isiiii. Päiväunille hän menee yleensä suhtkoht sievästi, ja nukkua tuhisee kellontarkasti puolitoista tuntia.

Hän on ihan vallan päiväkuiva, käy kotona potalla ja kaupungilla vaikka naistenvessan pöntöllä. Vaippa on käytössä enää öisin, ja toisinaan se on silloinkin turha. Vessatustarve ilmoitetaan tätä nykyä kauniisti kysymyslauseena: onko pissihätä.

Hän ujostelee uusia ihmisiä ja tilanteita, mutta on hämmästyttävän reipas (ja kuulemma myös kiltti) hoitotätien huomassa. Parhaiden kavereiden luona hän on (vähän liikaakin) kuin kotonaan. Hän kaipaa jo kerhoon, muttei varmaan olisi valmis isoon hoitoryhmään. Hän rakastaa rutiineja ja hermostuu muutoksista, vaatii oman aikansa uusiin asioihin.

Hän on söpö ja suloinen, hermoja raastava ja herkkä, kärsimätön ja kaunis. Rasavilli räyhähenki ja rauhallinen runopoika, vuorotellen ja yhtä aikaa.

Meidän ihana Ii, täyttää tänään kaksi ja puoli.

PS. Puolikasta synttäripäivää vietettiin äiti-poika-duona kirjastossa. Kerrankin kahdenkeskistä aikaa: leikkejä lastenosastolla, sylillinen lainakirjoja ja lopuksi pullat ja pillimehut kahvilassa. Äitin kanssa kiijattossa, kahlilassa oli hyvä olla.

…tai juuri sopivan mittainen.

Ja niin joulu joutui, tänne meillekin. Aatto sujui aika pitkälti suunnitelmien mukaan: myös kaksivuotiaan kärsimättömyys ruokapöydässä ja nukahtamisen venähtäminen oli odotettavissa. Ensimmäinen lahjapaketti luovutettiin poikaselle jo alkuillasta, ja uusilla duploilla leikkivä lapsonen antoi työrauhaa keittiöön. Pöytään katettiin kalaherkkuja, kinkkuja, valmislaatikot ja salaatteja. Pojan suosikki (ja ainoa sellainen) joulupöydässä oli graavilohi, me aikuiset nautimme sen wasabilla ryyditettyjen ruisleipästen päältä.

Paketeista paljastui pehmeitä asioita, palapelejä, pari kirjaa ja Tanskanmaalta asti matkustaneita palikoita. Kaikki lahjat saivat kaksivuotiaalta ansaitun VAUUU-reaktion, ja lapsen riemu vieritti meikäläisen poskelle pari kliseistä kyyneltä. Yllätyksistä parhain oli kuitenkin keltainen kitara, jonka me annoimme kerhossa kuuleman mukaan ukuleleen rakastuneelle lapsoselle. Lahjavalinta taisi mennä aika nappiin, sillä nelikielinen soittopeli kulkee nyt kaikkialle ja uniltaan heränneen pojan ensimmäinen kysymys on tätä nykyä missä kitala on?

Perheen pienin vietti joulunsa lähinnä nukkumalla – kun ruoat oli syöty ja lahjatkin avattu, heräsi hän tyrmistyneenä huomaamaan menetyksensä. Iltahämärässä piti sitten vielä räpsiä lavastettuja valokuvia sävy sävyyn puetuista sisaruksista, että saatiin pikkusiskokin mukaan joulun todistusaineistoon.

Kun lapset aattoiltana simahtivat yöunille, kasasimme lautaselle juustoja ja keksejä etsimme puoli tuntia pullonavaajaa ja kaadoimme lasit täyteen punaviiniä. Hiljainen koti, herkistynyt mieli, herkkuja ja hyvää seuraa – mitäpä sitä muuta jouluyöltä kaipaisi.

Joulu on nyt minun mittapuullani ohi – jo eilen luovutimme laatikkotuputtamisen kanssa ja paistoimme lapselle lounaaksi kalapuikkoja. Muuten joulupäivä kului kotosalla uusien lelujen kanssa, pulkkamäessä naapurin pojan rattikelkkaa ihastellessa ja jämäruokia kaapeista kaivellessa. Tänään Tapanina kyläilimme ystäväperheen luona, pojat leikkivät lahjaleluilla ja vauvat tuijottivat toisiaan (tai vähän ohi). Vatsaani on varastoitu pari kiloa konvehteja ja käsittämättömällä kolanlitkimisellä olen saanut vauvankin vihaiseksi. Huomenna palataan arkeen joiltakin osin, minun joululomani eli isimiehen vapaa jatkuu onneksi viikon loppuun asti.

Ai niin, minä sain lahjaksi taianomaisen kahvimukin, tällaiselle kofeiininössölle mitoitetun. Joulun paras lahja oli kuitenkin jotain aivan muuta, jotain jota ei voi lahjapaperiin oikein kääriäkään.

Pyykit on viikattu, lattiat imuroitu ja seilaavat sukat pistetty paikoilleen. Rinkassa on kotiin kannettu kukkuroittain ruokaa, kauppahallista haettu kalat ja kinkut. Jääkaappi on lastattu juustoilla ja piilossa on pullo punaviiniä.

Eilen leivottiin esikoisen kanssa torttuja (minä tein tortut, hän oman sotkunsa) ja minä testasin ankeaa pirkkaniksiä: jos et ehdi leipoa pipareita, polta valmispipari uunissa jouluntuoksun toivossa. Hajuhermot viimeistelin illalla, ja nyhersin muutaman neilikka-appelsiinin ikkunaan roikkumaan. Eiköhän näillä tuoksutteluilla tontut meillekin löydä.

Aattoaamu alkoi kummallisella tunteella: minua ei pitkästä, pitkästä aikaa väsytä yhtään. Perheen pienin esittää joulukuvaelmassa näemmä narkoleptista Jeesus-vauvaa – tyttönen tarjoili jo aiemminkin kehuttujen yöunien jatkoksi oman ennätyksensä, yhdeksän tuntia vailla herätyksiä. Sama tunnelma on jatkunut tähän asti, kolmen ja puolen tunnin aamupäiväunet mahdollistivat minulle rauhaisan suihkun, papiljotit päähän, puuronkeiton ja illan jälkiruoan vispaamisen. Sillä välin miesväki kävi katsastamassa viime hetken joulukuusitarjontaa ja palasi posket punaisina kotiin (vielä yhden) konvehtirasian kera.

Aurinko alkaa jo laskea, kaupungin hyörinä hiljenee ja väki kerääntyy kotien lämpöön. Minä odottelen että poikanen nukahtaa päiväunille (tuo unitautinen vauvatus simahti juuri sitteriin, kun käänsin selkäni…), sitten lienee hyvä hetki kahmia suuhun kahvia ja konvehteja. Jotain jouluhöttöä telkkarista, jalat ylös ja rennoksi. Unien jälkeen pistetään lapset kylpyyn, jakaukset kuntoon ja parasta päälle.

Illalla pistetään pötyä pöytään ja rapistellaan lahjapaperia – läheisten ja kaukaisten tonttujen ansiosta makuuhuoneessa piileskelevä pakettikasa on kasvanutkin aika komeisiin mittoihin. Koska olen itse osallistunut vain kahden lahjan hankintaan, on ilta täynnä jännitystä. Ikiliikkuvan kaksivuotiaan kanssa rauhallinen ruokahetki on miltei mahdottomuus, siksi toimintasuunnitelmana on lahjojen vähittäinen aukominen meidän isojen mussuttaessa muiden tekemiä herkkuja. Vauva viihtynee siinä sivussa, sylissä tai syvässä unessa.

Kunpa kaikilla olisi tänään hyvä mieli ja lämmin olo, kunpa huolet ja murheet pysyisivät poissa joulupöydästä. Kunpa jokaisella olisi joku, jonka kanssa jakaa suklaarasia. Joulurauhaa, muuta en minä juuri nyt toivokaan.

Kiitos kaikille elämää ja imetystä tsempanneille. Olen nyt kiinnittänyt vähän enemmän huomiota rintaruokinnan sujuvuuteen, imetyskerran kestoon ja syöttöväleihin – ja todennut, että eihän tässä voi olla mitään ongelmaa. Yritän myös juoda enemmän (muutakin kuin kolaa) ja syödä useammin (muutakin kuin suklaata), jottei tuotantolaitos pyörisi liian vähällä energialla. Hyvien yöunien alttarilla olen toki valmis uhraamaan muutamat naiselliset epämukavuudet, ehdin vain pelästyä että syömättömät yöt automaattisesti vetäisivät maitomäärän miinukselle. Jos pikkuvauva kuitenkin päättää ruokailunsa joko lempeään uneen tai koko kasvot peittävään hymyyn, lienee huoli maidon riittävyydestä turha.

Myös elämäpuolella näkyy vähän valoa, tai ainakin hentoinen tuikunpilkahdus, tunnelin päässä. Tietyt asiat haluan pitää blogijulkisuuden ulkopuolella, vaikka tiedostan toki että salamyhkäinen surkuttelu voi yleisöä myös ärsyttää. Arvostan siksi kovasti antamaanne tukea, vaikkei se mihinkään konkreettiseen kohdistukaan. Juuri nyt aion kuitenkin heittää arki- ja muutkin huolet hetkeksi nurkkaan ja ottaa vastaan joulun.

Niin, se joulu, siitä on tohistu ja kohistu kaikkialla muualla paitsi meidän huushollissa. Aaton odotus on jäänyt ihan sivuseikaksi – mistä olen toki tuntenut jonkinlaista surua etenkin kaksivuotiaan puolesta. Hän ei onneksi vielä tiedä paremmasta, eikä odota idyllisiä piparinleipomistuokioita tai tontturöykkiöitä ikkunanpielissä. Esikoiselle joulu onkin nyt tiivistetty muotoon ”silloin syödään hyviä ruokia ja sitten voi saada jonkun lahjan”. Toki kaupungilla, kylässä ja kerhossakin tutuiksi ovat tulleet tontut, tortut ja tuiki tuiki tähtöset, ja kyllä me kotonakin sentään joulukalenteria olemme aukoneet.

Nyt kun maailmanlopun tunnelmista on päästy pikkuisen parempaan tolaan, on omassa mielessänikin paikka joululle. En ole mikään hc-jouluihminen, minulle tässä(kin) juhlassa tärkeintä on lämpö, läheisyys ja läski  hyvä ruoka. Joulustressiä en ymmärrä, eikä omassa suvussani ole ikinä koettu sitä lahjatulvaa, jota jotkut vanehmmat valittelevat. Joulun hengellinen puolikaan ei minua kosketa, siispä juhlin pimeän talven katkaisevaa ilon ja valon juhlaa. Kiitollisena otan myös vastaan ylimääräiset (miehen) lomapäivät, jouluherkut ja lahjatkin, jos niitä joku erehtyisi käteeni ojentamaan. Joulupukki-asiaan en kuitenkaan osaa oikein suhtautua, jotenkin tuntuu vähän liian härskiltä ihan kirkkain silmin valehdella omalle jälkikasvulle. Meillä lahjat tulevat siis ihan vaan rehellisesti läheisiltä ihmisiltä, joskin tonttu aina toisinaan päiväuniaikaan kurkkiikin ikkunan takaa kilttejä nukahtajia…

Eilen kävimme ihmettelemässä ihka elävää aasia ja leppoisia lampaita, ja ostin kotiin tämän joulun ainoan koristeen. Tänään suhasimme pakkasen pelossa ostoskeskuksessa ja törsäsin lasten rahat omaan ja miehen lahjoihin. Oman kiltteyteni kiittämisen varmistin isolla, lämpimällä ja sangen ajankohtaisella lahjuksella. Kaapissa odottavat paketit myös poikaselle, joka mummien ja kummien ansiosta kyllä saa osansa. Ihan vaan kasvatuksellisista syistä taidan kääriä jonkin uusista vauvanvaatteistakin raitapaperiin, jottei taaperoinen ihan luulisi joulun tarkoittavan toista syntymäpäivää.

Viikonlopun suunnitelma on yhtäkkiä selvä: huomenna ruuhkaiset ruokaostokset, sunnuntaina säpäkkä siivous. En ala kuurata kaappeja kristuksen tähden, mutta petivaatteet voisin viskellä pakkaseen ja pölyt pyyhkäistä. Joulun vietämme ihan vaan perheen kesken kotosalla, ruoat ostetaan vähintään puolivalmiina ja suklaata – sitä ei vaan voi syödä liikaa. Jos rahkeet riittävät, käydään aattoaamuna kärkkymässä jämäkuusia torilta. Oletukseni on, että päivän mittaan television pukit ja petterit viihdyttävät poikasta, vauva nukkuu jouluonnensa ohi ja me vanhukset mussutamme konvehteja kaapin perukoilta. Illlalla syödään hyvin, etsitään ehkä joku kynttilä jostain ja revitään paketteja auki taaperon tarmolla. Kun iltahämärässä lapset leikkivät lahjoillaan, minä ajattelin vetää graavilohiöverit, villasukat jalkaan ja pari lasillista punaviiniä.

Ikkunan takana aukeaa talven ihmemaa ja maisemat ovat kuin postikortista. Piparintuoksuun ei tarvita leivontatalkoita eikä onni löydy lahjapaketista. Maailmanloppu jäi tällä kertaa väliin, vaikka oma mikrokosmos vielä vähän väriseekin. Ehkä se joulu sieltä kuitenkin tulee, myös meille.