Kategoria: Blogi (Page 21 of 23)

Kaksi ja puoli kuukautta. Painoa villisti veikaten viitisen kiloa, pituutta (selässä) niin paljon että koko 62 kinnaa haaruksista (ja mahtavan musta talvihaalari ei enää aiheuta tukehtumisefektiä). Silkkipää, nappisilmät, äidin geeniperimästä poimittu nöpöleuka.

Siro on tyttösemme yhä vain, vaikka maitomakkaroita reisistä ja leuan alta löytyykin. Viime päivinä olen miettinyt soittoa neuvolaan ja jonkinlaista painotarkistusta, josko vaikka maitomäärä ei olisikaan ihan kohdillaan. Imetys sujuu hyvin ja elämän eliksiiri suihkuaa edelleen, mutta ihan täysin huoleton en tämän(kään) asian suhteen tällä hetkellä ole. Vauva viihtyy rinnalla yleensä vain lyhyen hetken kerrallaan, ja jättää toisinaan yösyönnit kokonaan väliin – viime yönäkin makuupussissa tuhistiin iltayhdestätoista aamuseitsemään ilman minkään sortin älähdystä. Myös se imetyksen aikaansaama ilmiö, joka naisen elämää niin kovin helpottaa, päättyi eilen (!?), mikä saa mietteliääksi. Riittääkö maito? on ehkä typerin kysymys tuoreelle äidille, mutta nyt se on kerrankin hiipinyt mieleeni. Järjen ääni sanoo, että kyllä lapsi maitonsa tilaa tai tyytymättömyytensä näyttää; mutta sitten on se osa äitiä, jonka pitää aina olla vähän varpaillaan.

Perheen neljäs jäsen on tainnut aavistaa olosuhteiden paineet, ja hellii meitä helppoudellaan. Yöunista kiitän kaikkia luojia vuoronperään, koliikkivauvan kanssa olisin varmasti aivan kuutamolla. Aamulla vauva on hereillä tasan tunnin, torkkuu toisen ennen uloslähtöä ja osallistuu pukemishärdelliin pötköttämällä puolivalmiina sitterissä. Puistossa esikoisen kanssa pöllöillessä tai kahvilassa ystäväterapian aikana saatan jopa unohtaa vaunuissa koisaavan kuopuksen. Joskus päästään kotiin asti ilman että kukaan on saanut ihailla seurueen pienintä jäsentä, toisinaan tyttönen käy tankkaamassa ja tähyilemässä kaupungin valoja ja nukahtaa kotimatkalla uudelleen. Ennen virallista päiväuniaikaa on hetken verran seurusteltava, kaksivuotiaan sängyn vieressä voi toljotella kattoon ja kun äidin kahvihammasta kolottaa, onkin jo aika nukahtaa itsekin. Iltaan mahtuu yleensä vielä yhdet torkut, mutta kuudesta kymmeneen vietetään epämääräistä hytkyttelyn ja syöttelyn maratonia, joka päättyy yleensä kaikkien osapuolten nukahtamiseen. Väliin mahtuu myös köllöttelyä sohvalla ja perinteistä pierujumppaa polvien päällä, sekä sisarusten piirun verran liian villejä yhteisleikkejä.

Aika kaukaisilta ja jopa koomisilta tuntuvat ne konkreettiset arkihuolet, joita minulla ennen vauvan syntymää oli. Miten me päästään ikinä ulos? Kuinka sitä ehtii imettää? Ei enää ikinä rauhallista päiväuniaikaa! Pyh ja pah. Ulos pääsee kun pukee lapset ja avaa oven (ja juoksee bussiin, koska aina menee vähän liian tiukille), imettää voi ihan rauhassa kunhan esikoisella on joku mukatärkeä aktiviteetti (kirja on paras, kirjahyllyyn kiipeäminen huonoin) ja päiväuniharmonia on saatu aikaan rytmikkäällä toiminnalla ja vauvaraukan runnomisella rutiineihin. Jos arki olisi pelkästään tätä, elämäni olisi ehkä liiankin helppoa.

Pikkuruinen pikkusisko kuitenkin kasvaa ja kehittyy kaiken muun kriisiviestinnän keskellä. Poden huonoa omaatuntoa vauvalle jäävästä pienestä huomiomäärästä ja siitä, miten itkuisen äidin hän on nyt saanut omakseen. Itseäni en voi olosuhteista liikaa syyttää, mutta sydäntä särkee silti. Miten tämä kaikki sylivauvaan vaikuttaa, imeekö hän itseensä suruni ja huoleni? Onko maitoni täynnä stressiä, muistanko hymyillä tarpeeksi?

Onneksi vauva jaksaa hymyillä, niin paljon ettei naama aina tunnu riittävänkään. Toissailtana sain kutiteltua esiin ensimmäisen kunnon kikatuksenkin – kymmenviikkoisen kilkattava ääni tuntui kamalan kaamoksen keskellä maailman kauneimmalta ääneltä. ”Vauva naulasi!”, totesi isovelikin innoissaan.

PS. En ehdi – tai ihan rehellisesti sanottuna välttämättä edes jaksa – vastata kaikkiin kommentteihin, mutta luen ne kyllä ja niistä kovasti ilahdun. Kiitos siis, ja anteeksi.

Varmasti jokainen vanhempi miettii sitä mielessään: mitähän noistakin tulee? Mielessä saattaa käydä jälkikasvun uravalinta, opiskelupolku, perhemuoto tai ammattihaaveet. Joku toivoo juristia, toinen pelkää pitkäaikaistyötöntä. Tuleeko opettajan lapsesta kansankynttilä toisessa polvessa, ei kai siitä vain tule insinööriä isän esimerkistä? Koskahan ovelle ilmestyy ensimmäinen poika- tai tyttöystävä, saankohan joskus suukotella lapsenlapsia? Onnellisuus on varmasti kaikkien kasvattajien ykköstoive, mutta viattomat visiot lapsukaisten elämänpoluista lienevät ihan inhimillisiä myöskin. (Meidän esikoisestahan tulee arkkitehti, kuopuksen urasuunnitelmat ovat vielä kesken.)

Kaksivuotias on alkanut esittää omia näkemyksiään tulevaisuudesta. Useimmiten niihin liittyy jonkin asian ajaminen – eikä nyt siinä lakimiesmielessä. Kirjoissa ja kaduilla näkyvät autot, mopot, lumiaurat ja traktorit herättävät toiveen siitä, että poikanenkin hoksus ajaa hotain kyseistä kapinetta. ”Kyllä sinä joskus voit jotain ajaakin”, vastaan (ja lasken mielessäni autokoulumaksuja ja liikenneonnettomuuksia). Saman vastauksen annan myös, jos unelma-ajokkina on paloauto, kaivuri tai vaikka raketti. Onhan se mahdollista, kaikki on.

On ihanaa nähdä, kuinka leikki-ikäinen lapsi on avoin kaikille mahdollisuuksille, vailla ennakkoluuloja tai omien kykyjen vähättelyä. Kun duplot loksahtelevat paikoilleen, kehuu lapsi itseään hienotti, kaikki osaa!, eikä mieti sitä miten tuokin palikka voisi olla paremmin sijoiteltu. Tulevaisuuden haaveita eivät estele taloudelliset rajoitteet tai uskonpuute, ei edes se ärsyttävä ”enhän minä nyt sentään”-ajattelu, johon aikuinen aika usein haksahtaa. Lähes kaiken voi vielä oppia ja saavuttaa – ja ainakin kaikesta voi haaveilla.

Taaperoinen ei myöskään määrittele itseään tiukkojen sukupuoliroolien tai sosiaaliluokkien mukaan. Aamulla voi povata parrankasvua miehen mallin mukaisesti (hoksus iso hoika, sitte tässä kaakee paata) ja illalla tanssia kuten muutkin tytöt (hauaa tanssia hameella!). Parta-asia tullee aikanaan, mutta hame päällä tanssimista voi harrastaa onneksi vaikka heti. Eilisiltana pistin poikaselle pyynnöstä hamosen päälle ja äitin hukiikkia eli The Crashia soimaan. Vauva heitettiin kantoliinaan ja volumet kaakkoon, sitten pyörähdeltiin villisti ympäri olohuonetta. Ii tanssii huujatti, hienotti, sehän on selvä.

Minä en pysty tarjoamaan lapsille kuuta taivaalta – enkä ehkä haluaisikaan – mutta haluan valaa heihin sen uskon, toivon ja luottamuksen, että sekin voi olla mahdollista. Ainakin kuuhun voi ajaa, vaikka sillä raketilla. Ehkä sitä kyyniseksi ja kriittiseksi kasvanut äiti-ihminen itsekin vielä pystyy asioihin, joita ei olisi ennen pitänyt mahdollisena.

Ei ole joulutunnelma vielä saapunut tähän tupaan, pikemminkin tuntuu että samaa tahtia kuin poikasen Mauri Kunnas -joulukalenterin luukut aukeavat, sitä vähemmän koko valon ja ilon juhla meikäläistä jaksaa kiinnostaa. Karua mutta totta, pää ja sydän ovat nyt täynnä ihan vallan muita aatoksia kuin aatto-sellaisia.

(No mutta löytyyhän meiltä tosiaan se aamujen ”nyt loppui lastenohjelmat, tuupa vielä aamupalalle”-kriisin pelastava luukkukalenteri, telkkarista tuijotetaan härskisti uusintana näytettävää Tonttu Toljanteria, glögiäkin juotiin ja ne kliseiset lapsikuvakortitkin pistin tilaukseen. Että ei tässä nyt ihan joulupimennossa sentään eletä.)

Jotteivat huolet ihan täysin veisi mennessään, täytyy pitää itsensä liikkeessä ja arjen pyörityksessä. Että jospa sellainen perusneutraali arkiraportti tähän väliin, kun kahden lapsen kanssa on talsittu jo reilut kaksi kuukautta. Että mitenkä sujuu, kun sitä vielä muutama kuukausi sitten niin kovasti jännitin.

Tämähän sujuu kuin tanssi! Aluksi musiikkina taisi soida huumehia vaativa trance, sitten siirryttiin rumban rytmeihin ja nyt valssataan aika auvoisesti päivästä toiseen, vauva kainalossa ja kaksivuotias Kuomissaan tepsutellen. On jopa vähän naurettavaa, miten vähällä vaivalla (ja liian vähällä huomiolla?) vauva numero kaksi mukana menossa kulkee. Hän syö, hymyilee, vaatii vaipanvaihtoa, seurailee isoveljen touhuja ja hymyilee vielä vähän. Nukkuu milloin missäkin, mutta aika kellontarkasti kuitenkin. Ja itkeekin toki, kun väsyttää – tai jos kukaan ei hoksaa, että ne käskevät kiekaisut lattianrajasta tarkoittavatkin jotakin. Tyytyväinen tyttönen hän muuten tuntuu olevan, aivastelee kuin äitinsä ja venyttää isän esimerkkiä seuraten selkäänsä hämmentäviin mittoihin (ei kai kaksikuinen pikkuriikkinen voi noin vain siirtyä kokoon 68, eihän?).

Päivät olisivatkin lähes lomailua, jos ei huollettavana olisi tuota toista, vähän vaativampaa tapausta. Ihana isoveli osaa karjua kuin leijona, mutta myös olla lauhkea kuin lammas. Kieltoja uhmataan ja jäähyllä istutaan, mutta vastapainoksi saa myös seurata laululeikkejä esittävää ja duplo-palikoista hotain kouluja rakentelevaa lapsosta. Ja silmäkulmahan siinä kostuu, kun poikanen asettuu pikkusiskon viereen lattialle ja lukee tälle Nalle Puh -kirjaa ääneen. Kuka messän siisain eläin – se pöllö! (Seuraavassa hetkessä saa tietysti pelastaa pötköttävän pikkuvauvan taaperojyrän alta, mutta se on sitten toisenlaisia silmäkulmia vaativa juttu se.)

Ensimmäiset viikot isyysloman jälkeen tsemppasin, raksutin aivojani ja olin aina askeleen edellä päivän kulussa. Kun tullaan ulkoa sisälle, kuka riisutaan ensin, kuka sitten, kenelle ruokaa ensin, kenelle sitten, missä välissä vaippa, potta, unikirjat, nukutus? Uusien rutiinien ja rytmien löytyminen vaati hieman aikaa, muttei ollutkaan mitenkään mahdotonta. Tokihan edelleen ja aina tulee tilanteita, joita ei vain voi ennakoida tai joissa meinaa palaa hihat – mutta niistäkin selviää. Joskus vuotaa vaippa, toisella kerralla nenä, bussista voi myöhästyä ja päiväunet jäädä liian lyhyiksi. Entäs sitten? Nyt osaan jo relata, tiedän että kaikki menee kuitenkin loppujen lopuksi aina ihan hyvin.

Vaikka olen aina kohautellut olkiani äitiyteen liittyville suorituspaineille ja syyllisyydentunnoille, olen ihan viime viikkoina oikeasti tajunnut totaalisesti luopua niistä. Kyllä ne maailmat romahtavat ihan muista syistä kuin siitä, syökö lapsi aamupalaleipänsä sohvalla vai pöydässä, hytkytänkö vauvaa sitterissä ihan vaan teekupillisen tähden tai siitä, onko taaperon talvihaalarin alla pelkkä pyjama (no ei edes ollut!). Osaan myös vetäistä hihasta sopivan ässän, kun sitä tarvitaan: kahden kitinän voi sammuttaa värikynillä ja kantorepulla, uloslähtiessä on hyvä hetki muistella Toljanterin seikkailuja ja päiväuniaikaan saattaa nukkuvia lapsia tarkkaileva tonttu löytyä ikkunan takaakin…

Olen tainnut toisen lapsen myötä muuttua entistä itsekkäämmäksi – ehkä ihan terveellä tavalla. Happimaski ensin omalle naamalle ja suklaapalat omaan suuhun ennen lasten ruokkimista. Tänään väsäsin törkeästi itselleni lounaaksi sitä avokadopastaa, samalla kun poika napsi siskonmakkaroita toissapäiväisestä sopasta. Tilille rapsahtaneet ruhtinaalliset veronpalautuksetkin aion ”tuhlata” ihan itseeni – ensimmäinen ostos olivat satasen Sorelit, joiden toivon pitävän varpaat lämpiminä tulevat talvet. Kaupassa tuli noilla klompsoilla ihan kuuma, puistossakaan ei palellut. Sen verran painavat kengät on kyseessä, että kuntosalikäynnin saa helposti korvattua parinkymmenen kilon lapset+ruokaostokset -lastia lumipöperössä työntämällä. Huh!

Seuraavaksi taidankin sitten marssia silmälasikauppaan, jospa vihdoin saisin uudet kakkulat nenälle ja näkökentän kirkkaammaksi. Ehkäpä se elämä kirkastuisi sitten muillakin osa-alueilla, kun oma peilikuva miellyttäisi tämänhetkistä näkyä enemmän. Niitä muita arkihuolia poisheittämään tarvittaisiin ehkä pieni tonttuarmeija, onneksi lähipiiristä löytyy yksi jos toinenkin avulias punalakki. Ja kaksi pientä punaposkista pirpanaa, jotka hymyilevät ihan vailla huolia.

Vauva lumihangessa, itkevä taapero eteisessä.

(Ulkona otettiin härskisti lavastettuja joulukorttikuvia, mutta sieltä piti tulla sisällekin.) 

 
Sylivauva sitterissä, kaksivuotias toista tuntia Maisa-videoiden edessä.

(Kädet eivät ihan aina riitä, joskus ei jaksaminenkaan.)

Rommikola ja maitopullo vierekkäin sohvalla.

(Isompi lapsi unilla, pienempi isänsä sylissä äidinmaidolla täytetyn vatsansa kanssa.)

 
Kaikki ei taida aina olla ihan sitä miltä näyttää? Ei edes blogimaailmassa!

Talvi tuli, yllätti tapansa mukaan autoilijat ja sai meidät palelevaiset haukkomaan henkeään. Perjantai-iltana uhmattiin myrskyn merkkejä, kärrättiin kaksivuotias iltakylään ja istuttiin vauvan kanssa iltaa intialaisessa ravintolassa. Kumma kyllä olo tuntuu lähes lapsettomalta, jos seurueessa on vain tuo yksi rintaruokittava rääpäle. Tietysti pikku-O heräsi heti alkusalaatin jälkeen, mutta jaksoi kuitenkin töllistellä värikästä sisustusta laskuun asti.

Eilen aamupalan aikaan ikkunan takana olikin vastassa hanget korkeat nietokset. Säätilan muutos havahdutti huomaamaan poikasen vaatepuutokset, ja niinpä sitten säntäiltiin kaupungilla pakkasenkestävien talviasusteiden perässä – ja minä myin jälleen yhden periaatteeni äitinä. Syksyllä jo annoin periksi goretexien kiihkeälle ja kosteussuojatulle kutsulle, nyt meni sitten viimeisetkin tyylipisteet ja taaperon jalkoja koristavat kotimaiset Kuomat. Kaupan hyllyltä löytyi onneksi ihan kohtalaisen siedettävä mustavalkoinen malli ja kun hintalappu oli 25 euron pienemmällä puolella, oli pakko nöyrtyä.

Tänään sitten laitettiin talvitöppöset tositestiin ja vietettiin muutama hetki pulkkamäessä. Naapureiden rattikelkka kulki lujempaa kuin meidän peruspulkka, ja lumesta riitti riemua ihan lapioitavaksi asti. Saaliiksi saatiin punaiset posket ja tietysti myös asiaankuuluva kotiinpaluuhuuto. Lounaaksi siskonmakkarasoppaa, tottakai. Juuri tällä hetkellä kitusiin tungetaan kahvia ja sokerimunkkia, arvatenkin se isompi lapsi on nyt päiväunilla. Kaksikuinenkin nukahti munkinhakumatkani aikana lattialle, näemmä oli vähän liian unettavaa luettavaa hällä…

Kun maa on valkeana, näyttää koko maailma vähän valoisammalta paikalta – vaikkei henkilökohtainen elämä muutukaan huolettomaksi lumisateen myötä. Aurinko kuitenkin paistoi tänään, ainakin hetken verran.

Pistimme pikkuvauvan pöydälle pötköttämään. Mahalleen muikistelemaan, päätään pyörittelemään. Siinä se silmät suurina sädehtii, kauniisti kuikuilee. Jännittää jäseniään, ihmettelee isoveljeään, huikkaa huolettomasti Häy.

Vastahan hän syntyi, kohta on jo kaksikuinen. Taas kerran terveeksi todettu tyttönen, vaakakin näytti jo melkein neljää ja puolta. Rokote maistui makoisalle ja hoitajallekin piti vähän huhuilla. Stetoskoopin alle ei tällä kertaa tästä perheestä tuotukaan pää punaisena parkuvaa poikasta, vaan flirttaileva pikkuflikka. Taisi (tavallisesti tympeähkö) tohtorskakin lämmetä, kun päivää vaille kahdeksanviikkoinen niin avoimesti hieroi tuttavuutta. ”Hymyn väläytti!”, ihmetteli lääkäri kesken keuhkojenkuuntelun.

Pikkuruinen pikkusisko kasvaa läpi vaatekokojen, valvoo vaikka pikkutunneille ihan vaan elämisen ilosta ja haluaa olla siellä missä tapahtuu. Kukkuu illalla, nukkuu yöllä, simahtaa kesken aamutohinoiden. Kulkee siinä sivussa, käsivarrella, kantorepussa tai vaunukopassa. Kuopuksen rooli on omaksuttu huolella: odotellessa voi vaikka pienet torkut jos kiekaisuja ei kuulla. Maito maistuu vaikka puolijäisellä puistonpenkillä ja hoitopöydällä hengailu on herkkua. Kädet vispaavat, silmät etsivät sielua ja suu – se vääntyy ihanaan vinoon hymyyn ja juttelee jo vaikka mitä.

Aika komiasti tuo jo kannattelee päätänsä, vaikka onkin vielä pikkarainen. Toisinaan tytär on tarmokkaampi kuin äitinsä, ja veikeä hymy hakee vastakaikua kyyneltenkin läpi. Onneksi on ystäviä ja yhteisöjä, jotka tukevat niskaa, vaikka se nuokkuisi puolentoista metrin korkeudessa. Tärkeitä olette tekin, kiitos vielä kauniista sanoista.

PS. Viikko sitten kysyin kaksivuotiaalta veikkauspisteen luona lottorivin viimeistä onnennumeroa. Vastaukseksi tuli kryptinen kissa (”Eikun sano joku numero.” ”Kissa!”). Valittiin sitten kuitenkin poikasen lempinumero eli seittänän, ja kah, sen avullahan saatiinkin muhkea yksi oikein -tulos. Osaisikohan tuo meidän Neiti Keno osoittaa oikean numerosarjan ja ohjata jättipotin tähän osoitteeseen?

Pistin blogin jäähylle. Supernannykin sen sanoo: jäähyn syy täytyy selittää ja kesto mitoittaa ikätasoisesti.

Elämässä kuohuu ja tulee vastaan karikoita, silloin täytyy yrittää keskittyä olennaiseen. Päässä suhisee ja mahassa myllää, kaikki on ainakin heikun keikun.

Lapset voivat hyvin, isompi lähti juuri kerhoon ja pienempi torkkuu sohvanmutkassa. Vauva pullistuu päivä päivältä, kiekuu kauniisti ja koettaa kai kääntyilläkin – ja tarjoilee edelleen älyttömiä kahdeksan tunnin yöunia kaikille. Kaksivuotias harjoittelee kerhon joulujuhlaa varten, draamailee tämän tästä ja lukee Veera-kirjoja silmät suurina.

Tartun taas kameraan ja kirjoitukseen, kun se hyvältä tuntuu. Nyt juon vähän teetä.

Kiitos teille, palataan.

Jos ajanlasku aloitetaan ensimmäisen raskauteni alusta, olemme nukkuneet yömme perheenä nyt tuhat ja yksi yötä – ja vähän enemmänkin. Lapsiperheissä nukkuminen puhuttaa kutakuinkin aina, siitä puhe mistä puute pätee tässäkin asiassa. Kuka valvoo eniten, kuka heräilee ja kenenkin vierestä, miten mustaksi aamukahvin voi saada, päättyykö unikoulun oppivelvollisuus ikinä? Yllättäen meilläkin nukkumisjutut ja unijorinat ovat aika monen päivän polttava puheenaihe.

Esikoisemme, joka kohta saavuttaa jo kahden vuoden ja viiden kuukauden kunnioitettavan iän, on varmaankin ollut koko ikänsä sellainen keskivertolapsi nukkumisen saralla. Vastasyntyneenä poikanen ei olisi muuta tehnytkään kuin nukkunut, ja pikkuvauvana vakiintui noin kolmen yöheräämisen tahti. Hampaansa tuo veijari teki aika aikaisin ja melko kivuttomasti, mutta toki ne toivat oman lisänsä yöheräilyihin – samoin kuin seisomaanoppimiset ja muut kehitysvaiheet. Yösyöttöjä jaksettiin vuoden ikäiseksi asti, sitten unikoulun avulla nukuttiin muutama kuukausi superhyvin ja sen jälkeen kaikenlaiset muutokset ja Vaiheet (TM) ovat heijastuneet yöuniin.

Viime aikoina (syynä varmasti huikea elämänmuutos nimeltä pikkusisko) esikoinen on heräillyt öisin vaihtelevia kertoja ja vaihtelevan hysteerisenä, yleensä tainnutukseen riittää kuitenkin vain käväisy lastenhuoneessa. Muutama viikko koettiin ensi kertaa se ihme, että lapsi poistui itse sängystään keskellä yötä, ja ilmestyi meidän makuuhuoneeseen. Tokkuraisena päästettiin sitten ”isoo sänkyy” haluava poikanen meidän väliin, ja siellähän se on sitten siitä asti aina välillä viihtynyt aamuyön tunteina.

Mutta tämä uusi vauva sitten, sekin kohta jo kaksikuinen. Ensimmäiset viikot kolmen tunnin yösyöttövälejä varmisteltiin herätyskellolla, sitten tuntui että molemmat lapset herättivät läpi yön vuoron perään, ja sitten tapahtui käänne. Viime viikolla pikkusisko alkoi nukkua huikaisevan pitkän unipätkän yön aluksi, sellaisen neljä-viisikin tuntia. Sitten työmiehen tavoin vartissa hotkaistu yöpala ja lisää unta palloon, ainakin pari tuntia kerrallaan. Huraa, siinähän ehtii itsekin levähtää! Nyt kaksi viime yötä ovat olleet vieläkin uskomattomammat: toissayönä ensimmäinen herätys tuli viideltä, viime yönä vähän ennen kuutta. Siis kello kuutta, sehän on käytännössä jo aamua! Ja unille vauvanen oli simahtanut joskus kymmenen tienoilla. Luksusyön kruunasi omassa sängyssään inahtamatta nukkunut esikoinen, ja me miehen kanssa olimme aamulla lähestulkoon puheväleissä! (Olikohan tässä jo tarpeeksi huutomerkkejä?)

Siinä missä nukkumisasiat ovat nyt kokolailla kiitettävällä tasolla, on nukahtamispuolella kyllä paljon parantamisen varaa. Esikoisen kanssa käydyistä nukutustaisteluista ei näytä tulevan loppua – päiväunille hän kyllä käy varsin kauniisti ja nopeasti, mutta iltaisin mies viettää nukutussouvissa tunnin tai puolitoista. Jotain pitäisi tilanteelle tehdä, sillä olisihan se ihan jees viettää avioparina aikaa enemmänkin kuin se väsynyt hetki sohvalla iltakymmenen jälkeen. Tänään neuvolassa ehdin sivusilmällä lukaista Meidän perheestä iltahärdellejä käsittelevää juttua, voipi olla että huomenna tie vie lehtihyllyn kautta kotiin kokeilemaan luvatun toimivia vinkkejä…

Jälkikäteen ajatellen ja vailla mitään tieteellistä todistusta uskon, että poikasen nukutusongelmat ovat pitkälti itseaiheutettuja. Varmasti helpommalla oltaisiin päästy, jos oltaisiin aina pidetty tietty sama, tiukka linja nukutuskäytännöissä ja opetettu lapsi paremmin nukahtamaan itsekseen. Kyllähän meiltä iltarutiinit löytyy, vieläpä armeijamaisen tiukat ja jo vauva-aikana samalla kaavalla aloitetut – mutta se nukuttaminen, se on sitten välillä lipsunut sirkustemppujen puolelle. Takaraivossa on kai kummitellut älytön ajatus ”jos se ei vaikka ikinä koskaan nukahdakaan” ja jokaiseen Vaiheeseen (TM) on vastattu keksimällä jokin uusi keino. Ja kun se keino ei enää tepsi, on täytynyt keksiä toinen.

Nyt vauvan kanssa yritetään välttää aiemmin tehtyjä ”virheitä”, ja toivotaan että mahdollisimman simppeli nukutustaktiikka toisi onnen tulevaisuudessa. Toistaiseksihan nukutan vauvan metodilla syötä, vie sänkyyn, unohda olemassaolo (tai vaihtoehtoisesti: jätä johonkin odottamaan esikoisen pukemista ja survaise nukkuvana rattaisiin…). En jää paijailemaan tai hyssyttelemään, vaan poistun kylmästi paikalta ja keitän vaikka teetä. Kuulostelen pinnasängystä kuuluvaa öhinää ja töhinää, odotan hetken, toisen ja kolmannenkin ennen kuin käyn kurkkaamassa. Jos ääni muuttuu itkuksi, syötän yleensä uudestaan (tässä voisi myös olla tutin paikka, huomaan), muuten en menoon puutu. Ja jos vauva ei nukahda, niin sitten ei nukahda, sitten hengaillaan hetki ja yritetään vähän päästä uudestaan. Öisin sama, kylmän äidin ignooraus näyttää toimivan, sillä vauva harvemmin jää hereille syötön jälkeen (ja silloinkin yleensä vain rohisemaan sen verran, että nenäfriida-kidutuksen ja uusintasyötön jälkeen nukumme taas).

Voi toki olla että pikkuvauvan unenlahjat ovat Vaihetta (TM) vain, mutta kyllä niistä kelpaa nauttia vaikka vain yö kerrallaankin. Väsyneenä kaikki on vähän vaikeampaa, joten nämä meille suodut levon hetket otan kyllä kiitollisena vastaan!

PS. Mikähän siinäkin on, että nukkumisasioihin saa liittymään ihan hupsua taikauskoa? Puin vauvaa koko viime viikon puolipukluiseen pyjamaan, koska olin varma että juuri se sai aikaan hyvät yöunet. Jos taas esikoinen on tietyn unikirjan jälkeen nukkunut erityisen hyvin, luetaan samaa nallesatua viikosta toiseen. Ja ensi yönähän meillä ei varmasti nuku kukaan, kun menin jotakin hyvistä yöunista kailottamaan koko maailmalle….

Pikkuneidin nimijuhlat menivät hienosti. Päivänsankari puettiin mustavalkoiseen mekkoasuun ja poikanen kauluspaitaan, itse jätin puolivahingossa päälleni aika arkisen imetysmekon. Kakut maistuivat kaikille, kummien puheenvuoron aikana kyynelehti itse kukin ja yhteislaulussa oli varmasti Simon Cowellin mielestä some real tuning issues. Lapsoset käyttäytyivät koko juhlan ajan käsittämättömän kauniisti, paketeista paljastui aarteita sekä pikkusiskolle että isoveljelle ja lämpötila kodissamme kohosi varsin korkealle – niin tunnelman kuin pieneen tilaan pakkautuneen ihmisjoukon vuoksi.

Mutta, kuten arvattua, niin kivaa ja kiireistä oli isäntäväellä, että kamera lepäsi koko kekkereiden ajan laakereillaan. Onneksi on kummeja, joilla on kuvaustaidot hanskassa ja kamera hyppysissä. Palaan siis ehkä vielä nimiäistunnelmiin kuvavyöryn kera, jahka otokset kummitusten kameroista kätösiini päätyvät 🙂

Tänään rääpimme jäljellejääneitä kakkuja ystäväperheen kanssa, ja saimme tutustua toiseen tuoreeseen tulokkaaseen, kaksiviikkoiseen pikkuprinssiin. Näiden vauvojen isoveljet ovat jo parhaita ystävyksiä, kenties lattialla vieretysten pötkötelleet pikkuvauvatkin päätyvät sydänystäviksi? Kun esikoispojat riekkuivat, nukkuivat kuopukset toisistaan tietämättä ja heräsivät sitten synkronoidusti syömään. Ikäeroa pikkaraisilla on tasan viisi viikkoa, kokoeron nuorempi kuroikin jo kiinni varsin kuninkaallisilla syntymämitoillaan. Vähän veikkaan, että tällä kokoonpanolla pistetään puistoja ja perhekerhoja päreiksi vielä useampaan otteeseen…

Jaa niin se meidän vauvasen nimikö? Etunimen taidatte jo tietääkin, toinen muuntui anopin muistosta marjaisaksi ja kolmas kulki äidiltä tyttärelle. Hieno nimi, totesivat nimiäisvieraatkin. Toinen onnistunut tytönnimi löytyy muuten valtakunnan virallisen valittajamutsin (siis sen toisen, minähän myös sain saman tittelin eräältä anonyymikommentoijalta) eli Verskin pesueesta – siellähän juhlittiin eilen samoissa merkeissä. Onnea heille ja onnea meille, ihanista pikkusiskoista!

Ja koska kuitenkin kysytte: kakun päällä pötkötellyttä sokeri-Oota en todellakaan ole tehnyt itse, siitä on vastuussa huikean taitavat kätöset omaava Spatz. Pikkusiskon potkuhousut taas ovat Hannen tekosia, samoista käsistä ja materiaalista syntyi myös nimiäismekko. Näitä kotimaan kamaralla toimivia, palvelualttiita ja päteviä tekijöitä suosittelen ihan pyytämättä!

Huomenna juhlitaan topakkaa tytärtä, pikkuruista pikkusiskoa, meidän omaa Oota.

Nimiäisvalmistelut ovat verottaneet päiväunien mittaista omaa aikaani, ja siksi blogimaailmassa haahuilu on jäänyt vähemmälle. Tarmolla ja tehokkuudella olen saanut jääkaappiin loihdittua kolme kakkua, jotka toivon mukaan ovat paitsi aika hienon näköisiä, myös ihan maistuvia. Suolapalat on ulkoistettu mummille ja kummeille, ja muut tarjottavat päätyvät kaupan hyllyltä kippoihin.

Tänään siivottiin apinoiden raivolla, istutettiin esikoinen Maisa-videoiden ääreen ja pistettiin huushollia järjestykseen. Perintöastiasto on tiskattu, lautasliinat hankittu ja laulunsanat tulostettu. Mätsäävät mustat mekot löytyivät yllättävistä paikoista (vaatekaapista ja nettiompelijalta), mustia sukkahousuja en kuitenkaan onnistunut saalistamaan kuin itselleni. Huomiselle jäi vielä pölyjenpyyhintää, poikasen hiustenpesu ja oman pärstän puunaaminen – sitten saa juhlat alkaa. Paljon kaikkea pientä piperrystä oli juhlajärjestelyä rakastavassa mielessäni, mutta ihan kaikkeen ei aika ja rahkeet riitä.

On tähän viikkoon mahtunut muutakin kuin juhla-ajatuksia: lastenkulttuuria, kahvittelua kavereiden seurassa, kotoilua, kauppojen kiertelyä, hissimatka taikurin kanssa ja yksi iloinen kerholainen. Hyvä viikko, joka saa huipentua juhlahumuun läheisten ja liian monen kakkupalan kanssa. Mieltä vain painaa pieni huoli vauvatoverista, toivottavasti sekin hälvenee vielä.

Iltaisin, kun mies nukuttaa kaksivuotiasta, vietämme me tytöt kahdenkeskistä laatuaikaa sohvalla. Syöttelen, silittelen, saatanpa vähän nuuhkaista sitä kuuluisaa vauvantuoksua. Päivän tohinoissa vauva saa kovin vähän jakamatonta huomiota, jo raskausaikana alkaneet iltahivelyt ovat siis pieni hiljainen hetki äidin ja tyttären kesken. Kun vauva alkaa väsähtää, kannan hänet sänkyynsä, kiedon peiton tiukasti ympärille ja hipsin olohuoneeseen odottamaan. Yleensä tuhina ja töhinä vaimenee nopeasti, ja pieni käy yöunille kauniisti.

Tänään televisiossa liikututtiin Katri Helenan kappaleista. Juuri kun pikku-O torkahti rinnalle, lauloi Jari Sillanpää nuoruuden suunnattomasta seikkailuista. Minäkin liikutuin, kun tuijottelin pientä maitonaamaa, joka ei vielä tiedä seikkailuista tuon taivaallista. Mahtaakohan edes aavistaa, että huomenna juhlitaan juuri häntä? Paljo onneja vaa, sanoo isoveli – poikasenkin mielestä on kijaa että vauva asuu meijä kotissa ja on osa meijä peehettä. Mimiluhlassa parasta taitaa kuitenkin olla se, että kyseessä on samalla myös keksipäijä.

Paljo onneja, niitä meillä nyt totisesti on.