Kategoria: Blogi (Page 22 of 23)

– Ihana auringonpaiste hellii tietysti juuri silloin, kun kamera ei suostu toimimaan eikä puistoonkaan voi kunnolla lähteä.

– Päivän kuvat voi onneksi napsia myös kännykällä (pääosin imetyspisteestä). 

– Vauva on kehitellyt kuusiviikkoiselle kuuluvasti jonkinlaisen tiheän imun tarpeen. Se ei vielä manifestoi itseään yöunissa, sillä kahtena viime yönä on syöttöpuuhia harrastettu vain kahdesti. Ihanaa.

– Taapero kampesi itsensä isoon sänkyyn aamuyöllä, ja nukuimme kaikki ilman välihuutoja. Tämä kaduttanee viimeistään viikon päästä.

– Lapsen lelujen siivoaminen leikkimisen lomassa on vähän ääliömäinen idea. Voi että kun äiti j-u-s-t laittoi ne kaikki palikat nätisti laatikkoon.

– Kuivakaapin katsastus on ihan fiksua suorittaa ainakin kerran vuodessa. Neuvoo nimimerkki Neljäs kaapin perukoilta löytynyt luomutäysjyväspagettipussinjämä alkoi jo naurattaa.

– Siskonmakkarakeitossa ei ole koskaan tarpeeksi makkaroita.

– Puoli kiloa päi-väs-sä voi toteuttaa myös vaakaan lastatuilla vitamiineilla. 

– Juhlat ovat lauantaina, ja minulta puuttuu sukkahousut. Miten ne puuttuvatkin aina, mitä niille tapahtuu kaikkien juhlien jälkeen?

– Kaksivuotias jätti yhden vaipan kaatopaikkakuormasta, ja heräsi yöunilta kuivin housuin. Hämmentävää, kenties vain kertaluontoista. (Eilen unohdin päiväunivaipankin, se kyllä yleensä onkin ihan turha.)

– Maatalon tyttö oppi uutta: raakamaito haisee lehmälle. Urbaani turbaanini alkoi vähän kiristää kun totesin hajun olevan vähän iljettävä. Maidosta tehty pannukakku oli kyllä ihan järjettömän hyvää.

– Jos leikkipaikka on rakennettu kerrostalojen sisäpihalle, kaikuu tahtoikäisen kotiinlähtökohtaus aika kauniisti.

– Suurin osa tuttavista on tainnut nähdä vauvan vain vähän hullunkurisesti pää alaspäin, tuntemattomat eivät taida edes tajuta että vaunukopassa kulkee joku.

– Influenssarokote – uhka vai mahdollisuus? Näemmä rokotuksen saavat nyt riskiryhmien lisäksi myös sellaisten läheiset, eli käytännössä koko meidän perhe. Kannattaako, kaduttaako, tuleeko jollekin nukkumatauti?

– Vauvan väläyttelemä hymy on ihana, vähän vino ja veikeä. Vauva ilonen, vauva naulattaa! sanoo isoveli.

– Esikoisen muisti, assosiaatiokyky ja asioiden yhdistelmisen taito yllättää isosti. Mainoksessa nähty hampurilainen on saman-hainen sämpylä M-kahlilassa (hysssst!) ja aamulla kuunnellun Radio Novan uutistunnari saman-hainen mummin autossa – jossa tenava on matkustanut autoradiota kuunnellen viimeksi joskus kesällä. Kylpyhuoneen seinälle vauvaa varten kiinnitetty hymynaama puolestaan on saman-hainen Onni-poika kiijassa. Näinhän se on.

– Vanhemmuudessa onnistumisen perusedellytys on tasainen verensokeri. Ja pulla päiväuniaikaan. Tänään puuttuivat molemmat, arh!

– Itselausuttua ukaasia ”nämä pitää sitten säästää nimiäisiin” voi kiertää kätevästi laittamalla konvehdit jo nyt tarjoilukulhoon ja napsimalla ylijäämät yksi kerrallan aamuteen tai päiväkahvin kavereina. Poikasen nukkuessa voi myös kähveltää kourallisen keksejä.

– Yksi kotipäijä on kiva, toisena alkaa keittää itse kullakin. Ainakin jos kämpässä kykkiminen on puolipakko yhden valuvan kerholaisnenän vuoksi. Sormet nistiin ja nuhanenät tukkoon, jotta päästäisiin huomenna ihmisten ilmoille!

Aamu alkoi tänään vähän liian aikaisin, onneksi sentään Pikku kakkosen alkamisaika oli ohitettu. Takana oli myös sangen virkistävät yöunet – lapset herättivät vain kaksi kertaa kumpainenkin, huraa! Ulkona tuli vettä taivaan täydeltä ja poikasen mielestä oli aika viettää kotipäijä. Niinpä hyllytin ajatukset jonkun-ihan-kenen-tahansa kyläänkutsumisesta (sekä seuramielessä että avuksi banoffeenjämän jakamiseen) ja jätin verkkarit jalkaan. Ollaanpa kerrankin ihan kotona vaan, ei näytetä nenänpäitä edes leikkipaikalla.

Käytin sitten aamupäivän tunnit niihin kotihommiin, joita en juuri koskaan ole siihen aikaan paikalla tekemässä. Pesin pari koneellista pyykkiä, viikkasin telineellisen kaappeihin, järjestelin epämääräisen huojuvan kasan puolipitoisia vaatteita, ladoin tiskit koneeseen, lajittelin keittiössä tölkit ja purkit, taittelin biopussin, pyyhin pöydän ja raivasin ikkunalaudalta lastenkirjavuoren hyllyyn. Tulevia nimijuhlia silmälläpitäen järkkäilin myös vähän näkyvimpiä paikkoja – sellaiset ”mä vaan vähän tätä järjestän”-hommat vaan tuppaavat edetä ketjureaktion tavoin, ja ykskaks sitä huomaa lajittelevansa lääkekaapin sisältöä (jos huuliherpesrasva on mennyt vanhaksi vuonna 2003, se tuskin saa hymyä ainakaan kauniimmaksi).

Synkkyyden ja epäsosiaalisuuden maksimoimiseksi verhosin tänään sekä itseni että jälkikasvun piki- ja kokomustiin asuihin. Vauva mahdollisti kotihääräilyn nukahtamalla ruokapöydälle (varmaan yhden äiti tulee ihan kohta -hetken aikana…) ja esikoinen jaksoi hyvin viihdyttää itseään, kun aina välillä osallistuin vasemmalla kädellä leikkeihin tai tarjosin mielikuvituksen vietäväksi jonkin järkkäilyistä ylijääneen tavaran. Tiskivuori selättyi muovailuvahan avulla ja pyykkihuoltoon saa vapaat kädet kun tarjoaa tärkeitä ”viehän sukat kaappiin”-tehtäviä taaperolle. Lääkelajittelusta löytynyt lääkeruisku olikin superjännä, ja pienen pojan mielessä vuoroin kaulin, lipputanko, toovi, pilli, taikuli tai ihan vaan mukavaa näperreltävää. Halvat on huvit, mutta rikas mielikuvitus!

Siinä puuhastellessani mietin, että tällaista varmaan on sellaisen kunnollisen kotirouvan arki. Kodin huoltoa, järjestelyä, siivoamista, viikkaamista ja värkkäämistä. Kyllähän kämppä toki pysyisi kiiltävänä ja tavarat järjestyksessä, jos aina käyttäisi aamupäivän huushollin hoitoon. Minä olen kuitenkin sen verran suurpiirteinen ja ehkä sitten sosiaalinenkin martta, että tarvitsen kodin ulkopuolista elämää, tekemistä ja ihmisiä täyttämään ne lounasta edeltävät tunnit. En siis ole ikinä oikein samaistunut siihen kotiäitien joukkoon (heitäkin nimittäin on!), jotka tuskailevat kun aamuisin ei saa mitään tehtyä ja koti on kaaoksessa.

Pyykit pistän pyörimään päiväuniaikaan, mies on virallinen tiskivastaava, vessanpesuun menee muutama hetki, pojat imuroivat ehkä kerran viikossa ja pölyjä pyyhitään kriittisistä paikoista juuri ennen kuin vieraat soittavat ovikelloa. Lapsen lelut kerätään aina paikalleen ennen unia (joiltain osin myös ennen päiväunia, jotta illuusio huolettomasta elämästä säilyy kahvimukin ääressä vietetyn oman ajan verran). Ruokahuolto toimii niin, että mies käy töistä tullessaan kaupassa, joku tekee ruoan Pikku kakkosen aikana ja samaa pöperöä syömme seuraavana päivänä lounaaksi.

On meilläkin tavarat välillä hyrskyn myrskyn, tasot täyttyvät epämääräisestä sälästä, villakoirat räksyttävät nurkissa, biojäte pursuaa ja pyykkejä löytyy joka puolelta, mutta ihan suhtkoht siedettävässä siisteystilassa tämä koti kuitenkin yleensä on – tai ainakin muutettavissa sellaiseksi melko lyhyelläkin yllätysvierasvaroajalla.. Jos aina häärisin aamut kotona sitä kiillottaen, nyhjäisin nurkkia rätin kanssa tai imuroisin joka ikisen eteiseen tulleen hiekanmurusen, olisin varmaan vähän väsyneempi äiti.

Yksi aika hieno kuulemani lastenhoitoajatus onkin se, että lapset muistavat ne hetket kun rakensit heidän kanssaan palikkatorneja, ei niitä jolloin siivosit palikoita laatikkoon. Tämä mietelause mielessä jätän siis palikat levälleen (ja pakenen pöllöilevän poikasen kanssa puistoon tai perhekerhoon)!

Sillä niin, onhan ne lapsetkin tässä jaloissa ja syleissä pyörimässä ja pistämässä kotia sekaisin. En ole ollenkaan sellainen sadepäivinä askarteleva äiti, enkä vietä jokaista valveillaolohetkeä sylikkäin pikku kullanmurusten kanssa. Haluan kuitenkin olla lapsille läsnä, kuunnella kun on asiaa, rakentaa junarataa kun sitä tarvitaan ja laulaa äitin hassu he’elmälaulua ihan muuten vaan. Kotihommia tehdessä sitä aika helposti muuttuu äksyksi äläs nyt koske siihen –tiuskijaksi, joka tulee aina ihan kohta. Ja neljän seinän sisällä alkaa joku seinistä kaatua pian päälle, jos juttukaverina on vain töllöilevä tahtotaapero tai höy-äänteellä varustettu vauvanen.

Mutta ihan mukavahan tällainen kotipäijä oli vaihteeksi, ei tarvinnut kiskoa haalareita niskaan, ei kuoriutua noista ihanista verkkareista eikä säntäillä bussin perässä, ei myöskään jutella mukavia hiekkalaatikon laidalla. Viekas vauva meni vaan keskeyttämään päiväunihetken, isovelikin heräsi puolivälissä banoffeeta ja bloggailua. Onneksi päivän tv-ajasta voi uhrata muutaman hetken Maisa-videoille, jotta saa näpyteltyä itsensä netissä taas vähän läsnäolevammaksi 😉

Esikoista odottaessani en tiennyt juuri mitään äitiydestä, joten enpä ollut itselleni juuri mitään periaatteita sen suorittamiseen asettanutkaan. En valinnut äitityyppiäni tai laatinut tiukkaa listaa siitä, miten asiat meidän lapsemme hoidossa tai kasvatuksessa tullaan tekemään. Hyvä kai niin, eipä ollut sitten kovin montaa sanaa syötävänä kun vauvanen putkahti maailmaan.

Vauvavuoden aikana kuitenkin tietyt asiat saivat perheessämme jonkinlaisen periaatepäätöksen leiman: syypäänä oli varmaankin perustyytyväinen vauva, jonka kanssa oli helppo kieltäytyä sellaisista arjen helpottajista, joilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia. Saatoimme sanoa kiitos ei sitterille ja tervemenoa tutille, kun ei niitä oikeastaan tarvittu (tai osattu käyttää). Syömäpuolella imetyksestä tuli periaattellinen kysymys, nukkumisasioissa taas luotettiin joiltain osin lapsentahtisuuteen ja jaksettiin yösyöttöjä vuoden verran. Ruoka oli pääasiassa itsetehtyä ja leikit harvojen lelujen ja oman mielikuvituksen varassa.

Kun vauvasta tuli taapero, tuli periaatteisiin terveydellisten seikkojen lisäksi enemmän kasvatuksellisuutta. Meillä vuoden vanhalle ei näytetty lastenohjelmia, ruokarytmi pidettiin säännöllisenä ja sokeriherkut pidettiin pannassa varsin pitkään. Hiekkalaatikolla ei saanut viedä lapiota toisen kädestä ja kotona lyömisestä joutui jäähylle jo puolitoistavuotiaana. Oman kokemukseni mukaan lapsen toisen elinvuoden aikana on vielä varsin helppoa pitää kiinni ”periaatteistaan”. Tahtova taapero karjuu ehkä aikansa kun kiva kielletään, mutta jos sulkee korvansa ja pitää päänsä, ei aatteista tarvitse juurikaan käydä kiivaita väittelyitä. Jos taas antaa pikkusormen, saattaa koko käsi solahtaa tahtoikäisen vietäväksi.

Nyt kun lapsesta on kasvanut ihan oikeaa kasvatusta vaativa kaksivuotias, ovat periaatteet muuttuneet toisenlaisiksi. Päivärytmistä pidämme edelleen kiinni, ja joku roti pitää käytöksessäkin olla. Hampaat pestään iltaisin ja lyömisestä päätyy edelleen jäähylle. Vanhemmat päättävät mitä ostetaan kaupasta ja koska katsotaan Maisa-videoita, vaikka joku aina välillä ”hauaa” yhtä sun toista. Lepsumista ja lipsumista sallitaan kuitenkin puolin ja toisin. Ranskalaiset perjantaina tai suklaakeksi sunnuntaina ovat jo ihan sallittuja, Pikku kakkosestakin on tullut melkein perinne. Pienet poikkeamat periaatteista eivät tunnu kovin kummoisilta, nyt suurimpia kysymyksiä aikaansaa se, miten onnistumme kasvattamaan lapsista tasapainoisia, hyvällä itsetunnolla ja tarvittavilla sosiaalisilla taidoilla varustettuja, iloisia ihmisiä.

Kun lapsella on herkkä mieli, äimistyttävä assosiaatiokyky ja norsun muisti, tuntuu välillä siltä että tarvittaisiin vähintään psykologin pätevyys arjen pulmatilanteiden ratkomiseen. Lähes joka päivä eteen tulee tilanne, jonka voisi halutessaan paisuttaa kasvatuskysymykseksi. Saako niin tehdä, entä noin, voiko tässä joustaa, miten tämä tilanne nyt ratkaistaan? Nyt kun poika puhuu, ja paljon, vaativat kaikki asiat verbaalisen selityksen. Miksi isi saa ottaa lapsen kädestä sakset, miksei Hirveä Henri ole hyvä lastenohjelma, miksei äiti voi aina tulla illalla nukuttamaan? Mitä tehdä jos kerhossa alkaa harmittaa, miksi äänilelut ovat pelottavia, miksi vauvan täytyy olla niin paljon äidin sylissä?

Huomaan tätä nykyä pohtivani aika paljon sitä, miten jokin valinta nyt vaikuttaa lapsen elämään tulevaisuudessa. Jos lapsi jää itkevänä kerhoon, meneekö (kornilta kuulostava) kiintymyssuhteemme pilalle iäksi? Jos karjaisen kerran, puretaanko traumaa terapiassa? Tuleekohan siitä tv-dinneriä mikrottava ylipainoinen amerikkalainen, kysyin tänään mieheltä kun tarjoilin lapselle aamupalaleivän television eteen – ja mietin hiljaa mielessäni sitä, kuinka olen paitsi vannonut ettei näin tule koskaan tapahtumaan, myös itse usein ruokaillut telkkarin ääressä. Että ehkei tuo pienestä pilalle mene, kunhan isot linjat ovat kunnossa. Kun katson kahvilassa kauniisti käyttäytyvää tai kirjainmagneeteista sanoja rakentelevaa kaksivuotiasta, tuntuu siltä että jotakin ainakin on tehty oikein. Kahvi, kalja ja kola ovat aiku huomaa, jälkiruoaksi riittää kolme keksiä ja kerhossa kuulemma osataan leikkiä kaikkien kanssa. Jokin oppi on siis mennyt perille, kyllä me jotain kai osataan! (Päinvastaisen tunteen saavat sitten aikaan ne hetket, kun jälkikasvu esittää demonia leikkipuiston liukumäessä…)

Monet perheperiaatteet kumpuavat varmasti joko tutkimustiedosta, virallisista suosituksista tai omista kokemuksista ja uskomuksista. Omille periaatteilleen on helppoa löytää sekä tukijoita että vastustajia, oli kyseessä sitten ruokinta, television katsominen tai läheisyyden tarjoaminen. Voipa periaatteistaan luoda ihan ideologiankin ja mollata omasta leiristään toisin tekeviä. Toisille tietyt asiat vain ovat tärkeämpiä kuin toiset – minä haluan välittää lapsille terveen (ja suhtkoht terveellisen) suhtautumisen ruokaan, tarjota aivoille muutakin virikettä kuin valmiiksipureskeltua tv-viihdettä ja opettaa sosiaalisen elämän pelisääntöjä. Turhan tiukkoja sukupuolirooleja ei minusta tarvitse toitottaa lasten vaatetuksella – vaikka ne lahjaksi saadut vaaleanpunaiset asiat ovatkin jo päätyneet pikkuvauvan päälle… Monet meidän ”periaatteista” tulevat ihan vaan omasta asennemaailmasta: kaikkea haluamaansa ei voi saada, toisille ihmisille pitää olla kiva, hyvä ruoka parempi mieli.  Minkäänlaista periaatekeskustelua ei ole meidän perheessä edes käyty lapsen fyysisestä kurituksesta, se on ilman muuta kiellettyä.

Vähän veikkaan, että meille käy klassisesti, ja toisen lapsen kohdalla pienemmät periaatteet ovat kultainen muisto vain. Hävettää ehkä vähän myöntää, mutta mielessäni siintää jo unikoulu ja yövieroitus joskus ensi keväänä. Purkkiruoka saattaa pelastaa pulasta useammin, pikkusisko tuskin välttyy Pikku kakkoselta ikinä ja eiköhän niitä keksejäkin osata kohta jo kärttää isoveljen kädestä. Sitteriä testattiin vauvalle ensi kertaa tänään, ja vaikkei se vielä vakuuttanut, niin eiköhän tuotakin tule joitakin kertoja hytkyteltyä sylin sijasta. Päivähoitoon en haluaisi alle 2-vuotiasta laittaa, mutta katsotaan tätä mielipidettä uudelleen ensi syksynä… Sitä tuttia en periaatteessa edes vastusta, mutta enpä osaa sitä vauvan suuhun oikein tyrkätäkään!

Jospa kuitenkin ne isot linjat pysyisivät perheen paisuessakin. Kliseisesti rajoja ja rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä – siitä loppupeleissä kaikissa periaatteissakin pitäisi olla kyse. Noudatamme kasvatuksessa kultaista keskitietä ja kohtuus kaikessa -mentaliteettia, itse uskon että maalaisjärkinen suhtautuminen asioihin on yleensä se paras. Karkit pidetään kuitenkin vielä piilossa poikaselta, äitin pastilleista ei ihan vielä riitä jaettavaksi 😉 Ja yksi periaate säilyy aina vain: muista pyhittää päiväunihetki – herkuille!

PS. Jos teksti on täynnä sekavuutta, johtuu se sekä imetysdementian aikaansaamasta aivolukosta että parista pienestä keskeyttäjästä…

Keskiviikkoa viedään. Alkuviikon päiviin on mahtunut paljon perusarkea, ja juuri sopivasti sitä sekoittavaa vaihtelua. Tämä kahden lapsen pyörittäminen alkaa sujua jo varsin rennosti, eivätkä spontaanit syöksymiset sinne tai tänne sekoitakaan koko pakkaa.

Olen aiemminkin jorissut siitä, kuinka pidän tarkan päivärytmin ja tiettyjen rutiinien noudattamisesta. Ne lienevät hyväksi lapsellekin, ainakin jos jälkikasvu sattuu olemaan sellaista turvallisuushakuista sorttia. Pikkuvauvan saapumisen jälkeen olemme pyrkineet pitämään esikoisen aikataulun ennallaan, ja jotenkin vaivihkaa on vauvakin saatu siihen solutettua oikein mainiosti.

Aamulla pienempi herää yleensä vähän aikaisemmin, ja viihtyy tai torkkuu syömisen, aamujumppailun ja huoltotoimien jälkeen ruokapöydällä jonkin aikaa. Isompi könyää tukka sekaisena pupunsa kanssa sängystä Pikku kakkosen eteen, ja lastenohjelmien suoman rauhan aikana pistän aamupalan valmiiksi ja kampaan oman naamani. Tänään olin vieläpä niin hövelillä tuulella, että jugurtit pistettiin takaisin jääkaappiin ja poikanen sai nakertaa kolme (!) voileipää sohvalla. Näin ne periaatteet vain rapisee, rips ja raps 🙂

Kun kaikilla on päivävaatteet päällä ja vauva tankattu täyteen maitoa, rykäisemme ulkokamppeet niskoihin ja suuntaamme rattailla maailmalle (pientä neuvonpitoa voidaan käydä paitsi hanskojen pukemisesta, myös siitä kuka onkaan se pippunen vauva joka saa kunnian matkustaa kopassa).

Liikekannalle lähtö kannattaa lähes aina – kotona joku hyppii seinille viimeistään kymmenen aikaan ja ihmisten ilmoilla nyt on vaan hauskempaa. Onnea onkin virkeä ja hyvällä hengellä varustettu leikkipuisto, josta löytyy seuraa sekä äidille että lapselle. Nyt meidän kaksivuotiaiden vanhempien keskuudessa velloo myös sen luokan vauvabuumi, että vertaistukea riittää niin yösyöttöihin kuin uhmailuihin. Kolmas puistovauva syntyi toissayönä, ja pari muuta ovat kuukauden sisällä erkaantumassa yksiöistään. Kun toiset katoavat töihin ja päiväkoteihin, seisomme me toisen kierroksen mohikaanit liukumäen juurella maailman tappiin asti!

Puistoilun tai muun sosiaalisen elämän jälkeen palaamme normaalisti kotiin lounaalle, ja vauva heräilee sisälle siirryttäessä. Syötän ensin puolikkaan vauvan, sitten lämmitän ruoan itselleni ja Iille, ja vauva viihtyy joko pöydällä tai sylissä ruokailun ajan. Lounaan jälkeen sen verran leikkiä, että vauva ehtii taas väsähtää ja vaipanvaihdon ja uusintatankkauksen jälkeen voikin pikkusiskon kääriä peittoon ja pistää pinnasänkyyn. Sitten isoveljelle unikirja ja silittelyä sängyssä, ja puolentoista tunnin päiväuni-ihanuus on käsillä.

No, tylsäähän tämä päivästä toiseen toistuva aamupala-puistoon-lounas-päiväunet-rumba olisi, jos ei mitään vaihtelua keksisi johonkin väliin. Maanantaita muokkasin ihan ex tempore kyläänkutsulla, kun bongasin naapurit pihamaalta. Lapsi sai leikkiseuraa ja minä juttuseuraa lounaspöytään, pojat jakoivat jälkkärikeksin ja äidit ajatuksiaan. Vähän riskaabeliahan se oli kutsua uusi tuttavuus ensivisiitille ilman alkuvalmisteluja tahi eteisen raivausta, mutta tulipahan kerralla selväksi kotimme siisteystaso!

Tiistai puolestaan oli poikasen kerhopäivä, ja hienosti menneen kerhoilun jälkeen kävimme lupaukseni mukaisesti lunastamassa pienen autopalkinnon. Kaupan hyllyltä valittu punanen hussi onkin nyt kulkenut mukana niin rattaissa, ruokapöydässä kuin unille mentäessäkin… Illalla jätin pojat kotimiehiksi ja kärräilin pikku-Oon kanssa tulevien kummien luokse pannukakulle – varsin virkistävää, ja miten helppoa onkaan liikkua pelkän vauvan kanssa!

Keskiviikko kuulosti kirjastopäivältä, ja olimme heti aamutuimaan Metson ovella. Pikkuvauva kuorsasi rattaissa, poikanen leikki lastenosastolla ja minä keräsin kyytiin uutta luettavaa. Kun kahvihammasta alkoi kolottaa, hipsimme hissillä kahvioon. Keksiä kakaralle, donitsia ja aika pitkä kahvi äidille. Odotettavissa olleen pillimemu-mankumisenkin sain estettyä vesilasilla ja sinisellä pillillä, huraa! Sivumainintana voitaneen myös kertoa se, että poikanen on ryhtynyt kokolailla päiväkuivaksi, ja hädän yllättäessä oli kirjaston naistenvessan iso pönttö tarpeeksi lähellä. Huraa sillekin! (Ulkoilun, toppahaalarin ja puolen minuutin varoajalla kajahtavan pissihätä-käskyn yhdistelmää en sen sijaan ole onnistunut ratkaisemaan. Konkarit, miten toimia?)

Koska kirjastokahvittelun jälkeen vauva alkoi vaatia ravintoa eikä kello ollut vielä tarpeeksi, päätimme kurvata vielä perhekerhon puolelle. Tämä hairahdus ja suusta/autoleikeistä kiinni jääminen sitten tietysti kostautui kotiinlähtökiireenä, myöhästyneenä lounaana ja venähtäneenä päiväuniaikana, mutta ehkä siitäkin selvitään. Tuolla nuo nyt ainakin nukkuvat, toistaiseksi. Kotoa ovat keksit jo loppu, mutta onneksi aina on oltava suklaata.

Että tämmöstä tänne. Postaustahdin laiskistuminen ei siis kerro kiireestä tai oman ajan puutteesta, vaan ihan vaan arjen arkisuudesta. Nyt kun olohuoneessamme on vihdoin kattovalaisin (!), saa blogi ehkä uutta puhtia kuvausmahdollisuuksien myötä. Postaustoiveitakin saa esittää, oma ajatuksenjuoksuni on tätä nykyä aika liisterimäistä ja tekstintuottaminenkin vähän takkuilee…

PS. Voisi kai tässä jotakin päivänpolttavaakin kommentoida, mutta mitä kertoo uutispimennostani se, että hoksasin merentakaisen presidenttikisan kuninkaan vasta eräästä äitiblogista? Omama hampalääkijään totesi puolestaan pieni vaaliasiantuntijamme nähdessään voittajan leveän hymyn. Kolmas huraa nyt kuitenkin sinne rapakon taakse!

Taas tuli todettua, että jos jokin asia lastenhoidossa vaivaa tai ahdistaa, kannattaa siitä avautua neuvolassa ja/tai netissä. Pim, ongelma katoaa (ainakin hetkeksi) ja oma valitus tuntuu vain typerältä. Tämä taika toimii tietysti myös toisinpäin – niistä hyvistä hetkistä ei kannata liikaa huudella, tai muutos on jo ovella koputtamassa. Jätetään siis tarkemmat yksityiskohdat yllättävän hyvistä yöunista, hämmentävän hyväntuulisesta vauvasta, parhaita puoliaan esittelevästä esikoisesta ja suorastaan seesteisesti sujuneesta aamupäivästä kertomatta.

Ovellamme ei ole näkynyt karkkikeppostelijoita eikä hautausmaallekaan taida tiemme viedä, mutta pyhäinpäivän läsnäolon voi päätellä ainakin olohuoneen ikkunasta stalkattavien sunnuntaikävelijöiden määrästä. Kun sade hetkeksi taukosi, lähdimme mekin laiskasti lompsimaan lähitienoille.

Minä vaihdoin Halloweenin hengessä luonnenäyttelijän zombi-lookin kirkkaankeltaiseen kurpitsa-asuun. Kyllä tällä ilmestyksellä parit lapset pelästytetään, eikö?

Poikanen puolestaan hyppeli vesilätäköissä polviaan myöten ja kuorrutti kostyyminsa haudastanousseen haalarimiehen tavoin kuralla. Kädessä kulkenut keppi on luonnollisesti lehtipunallin, aika hyytävä äänihän siitäkin kyllä tulee.

Ja että missäkö on perheen pienin? Tyttönen on tietysti lepakon lailla tarrautuneena emonsa rinnuksiin! Uinumista muistuttava olotila on vain hämäystä, ja verenhimoinen vampyyri on villahaalarissaan valmiina liitelemään seuraaavan uhrinsa luokse.

(Joku ehkä muistaa, kun kesemmällä huhuilin Beco Butterfly -kantorepun perään. Noh, sain sellaisen käsiini käytettynä, ja nyt kun pikkuvauva on ylittänyt ohjekirjojen minimipainorajan on reppu päässyt paremmin testiinkin. Huomattavasti paremmin sopii tämä härpäke minun muodoilleni kuin muinainen Manduca, jee! Vauvan asettelu vaatii vielä harjoittelua, mutta ihan hyvinhän tuo näyttää nytkin kyydissä viihtyvän. Tänään reppu oli ensimmäistä kertaa ulkokäytössä, jännittävää.)

Kurpitsakävelyllä tuijottelimme kalmankalpeaa maisemaa ja odotimme järvihirviön ilmestymistä. Hyvin sopii sää pyhäinpäivän henkeen, illemmalla ja yksin saattaisi jopa vähän pelottaa…

Löytyipä kävelykierrokselta jotain haaveilemisen arvoistakin, ja kotona pisteltiin punaisiin poskiin uunissa muhinutta kinkkukiusausta. Aika raisua! Sanomattakin lienee selvää, että juuri nyt lapsukaiset nukkuvat sängyissään, kahvit höyryävät mukeissa ja kupit on lastattu keksijäätelöllä. Oli sitten pyhäinpäivä tai ei, päiväunihetki on aina pyhitetty herkuille!

Illalla paistetaan piffiä ja saatetaanpa kaivaa keittiön kätköstä kesästä asti odotellut punaviininretalekin. Karkkia pitäisi vielä jostain saada, jos vaikka joku pikkunoita eksyy ovelle…

Meitä on ollut neljä jo kuukauden verran. Ajankulu tuntuu aika uskomattomalta, toisaalta taas raskausaika on kuin kaukainen muisto vain ja elämä ennen pikkuvauvaa jossakin muistin syövereissä. Lokakuuhun on mahtunut tunteita laidasta laitaan, ihan jokaiselle perheenjäsenelle osansa.

Arkeen on kuitenkin asetuttu, rutiinit alkavat pikkuhiljaa löytyä, päivärytmi on päätetty. Aamut ovat melkoista sähellystä ja koomassa makaaville aivoille jopa aika haastavia, kun neljän ihmisen tarpeet törmäävät toisiinsa. Kuka saa käydä suihkussa, kenen pitäisi olla jo aamupalalla, miten niillä aina onkin kakkahätä yhtäaikaa? Aina ollaan kuitenkin selviydytty ulos ovesta (tai päästetty kyläilevä kaveri siitä sisään) kymmenen tienoilla, ja ulkona on taas vähän helpompi hengittää. Lounasaikaan härdelli uusiutuu, mutta nyt olen löytänyt aika sutjakkaan tavan ruokkia kaikki meidät sulassa sovussa. Kiillotan myös edelleen supermutsin sheriffintähteä sillä saavutuksella, että lapsukaiset ovat vielä-toistaiseksi-ainakin-kopkop nukkuneet joka päivä päiväunensa suhtkoht samanaikaisesti.

Yöunet ovat kuitenkin viime aikoina olleet varsin vähäisiä, nukkumishaaveita varjostavat mahavaivat, maitorohinat ja mystiset yöhuudot naapurihuoneesta. Illalla torkun sohvalla jo ennen yhdeksää ja jätän tietokoneen suosiolla hyllylle. Joinakin päivinä huomaan kellon käyvän iltakymmentä siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei roiku kädessäni/jalassani/rinnallani/sylissäni ja kun vaihdamme miehen kanssa ensimmäiset jotakin muuta kuin lastenhoitoa käsittelevät lauseet (eli ”teetkö mulle iltapalaa?”). Tää on nyt tät, sanoisi äitini.

Pikkuvauva kasvaa kohisten – tämänpäiväisen neuvolakäynnin myötä korttiin kirjattiin kilo lisäpainoa ja reilut neljä senttiä pituutta syntymämittoihin nähden. Ilmankos ne pienimmät bodyt alkavat kinnata haaruksista ja jättävät Rolexin verran tilaa ranteiden kohdalle. Tyttösen posket pyöristyvät ihan silmissä ja parin tunnin välein toistuvat yöimetykset ovat aikaansaaneet tyylikkään leuka per viikko -tanakoitumisen.

Neuvolan arvion mukaan meillä asustaa ”tyytyväinen tyttö”. Kotioloissa pikkusisko pikkarainen on kyllä todettu temperamentiltaan isoveljeään topakammaksi tapaukseksi. Ei tullut meille toista lattialla tyytyväisenä pötköttävää patukkaa, vaan sylimyyräilevä ja kimakasti kiekaiseva vauva, joka kyllä kertoo jos ei huomiota heru riittävästi. Kyllä minä vähän jo vauvamahaani tuijotellessa aavistin, että pikkusisarus kyllä pitää meidät hereillä. Saapa nähdä miten luonteenlaatu kehittyy pikku-Oon kasvaessa, kenties uhmaikä onkin sitten vastapainona ihan pala kakkua?

Omia tunteitani voimistaa hormonihyrskyt, jotka saavat mielentilan vaihtelemaan kiitollisesta liikutuksesta (ihan vain hiukan kyynelehdin kun kirjoitin herkkää runonpätkää nimiäiskutsuihin) ahdistavaan elämänloppumisfiilikseen (apua en koskaan enää ole mitään muuta kuin äiti). Jos aika kuitenkin kuluu tätä vauhtia, saatan kaivata näitä ensimmäisiä viikkoja pikemmin kuin osaan arvatakaan.

Esikoisen vauva-aikana kanssaäitien vertaistuki helpotti pukemisvalinnoissa, vaippamerkeissä tai ihottumataisteluissa – nyt huomaan, että vauvan perushoito menee vaikka vasemmalla kädellä (tai sitten, kröhöm, ihan vaan unohtuu, kertoo nimimerkki olen kylvettänyt kuukauden ikäisen lapseni jo kahdesti), mutta omat omituiset tunteet kaipaavat jonkinlaista ”mä niin tiedän miltä susta tuntuu” -vastakaikua. Nyt sitä ehkä myös uskaltaa paremmin avautua läheisille ihmisille, jos jokin asia ahdistaa. Jos osaisin syyllistyä, olisin pulassa, sen verran paljon paskamutsiutta mahtuu kahden lapsen arkeen. Kun vauva nukahtaa omaan huutoonsa uloslähdön aikana, kun esikoiselle tulee tiuskaistua liiankin kovalla äänellä, kun tuntuu ettei millään nyt jaksaisi enää yhdenkään tarpeen tyydyttämistä.

Onneksi on paljon myös hyviä hetkiä, tunteita, ajatuksia ja arkea. Kun esikoinen kuuntelee mielikuvitusradiota ja tanssii ympäri olohuonetta. Kun vauva väläyttää ensimmäisen hymynsä (!). Kun illalla nauretaan kaksin kerroin taaperon hölmöille jutuille. Kun saa omat farkkunsa ajalta ennen raskautta nappia myöden kiinni. Kun ystävä tuo tullessaan pullaa ja pistää kahvitkin kiehumaan. Kun mies kantaa kaupasta kysymättä lisää lakuja ja kun telkkarista tulee Solsidan. Kun vatsan päällä nukkuu tuhiseva vauva ja vieressä istuu iloinen lapsi, joka toteaa todenmukaisesti ”hyvä äiti, aika hyvä”.  

Kuluneeseen kuukauteen on mahtunut ihania ilonaiheita, kamalia kasautumisia, pelottavia hetkiä ja pakahduttavaa rakkautta. Nyt mennään jo marraskuussa, eikä meillä enää asu edes vastasyntynyttä. Mieletöntä.

Löimme viikonloppuna lukkoon pikkusiskon nimiäispäivän. Ensi kuun puolivälissä pidetään pienet nimijuhlat perheen pienimmän kunniaksi.

On ihanaa saada saman katon alle läheisiä ihmisiä, jotka asuvat eri puolilla Suomea (tai maailmaa, missä se kaksivuotiaan kummitäti nyt milloinkin sattuu majailemaan) ja siksi kohtaavat melko harvoin. Esikoisen nimijuhlat mahtuivat viisikymmenneliöiseen kaksioon, nyt tilaa on vähän enemmän mutta kutsuttavien joukko kutakuinkin sama: lasten kummit, mummit ja muut mukavat sukulaiset.

Pidän juhlien järjestelystä, leipomisesta ja toisiinsa sopivien asioiden sommittelusta. Kuten mieheni jo muutamien kekkereiden kokemuksella tietää, ensimmäisenä täytyy tietysti päättää juhlien teemavärit. Häissä valkoista, violettia ja omenanvihreää; esikoisen nimiäisissä kesäistä vehreyttä ja kaksivuotiskemuissa raikasta punavalkoista. Nyt hakusessa oli jokin kaunis ja herkkä väri mustan ja valkoisen kaveriksi, jotakin ei-pinkkiä mutta ehkä kuitenkin vähän vauvahtavaa.

Juhlakattaukseemme kuuluva miehen perintöastiasto on varsin kauniin värinen, sellainen hailakan kalpea, harmahtava mintunvihreä. Olisiko siinä ainesta koko kekkereiden väritykseen? Mustaa, valkoista ja minttua – ei ollenkaan hassumpi ajatus. Alkuviikosta haalin hieman rekvisiittaa (kädettömään) kutsuaskarteluun, ja väritys tarkentui mustavalkopilkulliseen ja hailakkaan mintunvihreään. Lahjapaperirulla löytyi pöytäliinaksi, ja jo aiemmin bongaamani valkoiset, mustilla pilkuilla koristellut servetitkin vain odottavat ostajaansa. Kun vielä lisätään sävyiltään sopiva kukkakimppu ja blogikollega Spatzilta tilattava (hurjan hieno, oletan!) kakunkoriste, alkaa kattaus olla kunnossa.

Oikeastihan juhlien ulkoasulla ei ole mitään merkitystä, jos tarjoilut eivät ole kunnossa. Siispä pötyä pöytään, ja kakkua kaikille! Vähän delegointia ja enemmän googlailua, ja menyy alkaa olla valmiina. Äitini tuo juhliin perinteikkäät pikkupizzat, ja toisena suolaisena ajateltiin tarjota Mami go gon esittelemää pinaatti-fetapannukakkua. Makeita kakkuja täytyy olla kolme, yksi kullekin nimelle. Prinsessakakku (no tietysti – sama tosin oli tarjolla esikoisenkin kemuissa), lakkajuustokakku ja sitten kai…jotain suklaista. Minttusuklaakakku sopisikin väri-ideaan aika vinkeästi. Jos pöytään vielä isketään Domino-keksejä ja minttulakuja (huh, tämähän karkaa ihan käsistä), niin eiköhän siinä ole suunnilleen sen seitsemää sorttia!

Nimiäisistä puuttuu kirkonmenojen sanelemat kaavat ja rituaalit, joten ohjelmanumerot ovat herrasväen itsensä keksittävissä. Esikoisen ensimmäisissä juhlissa ”virallinen” osuus koostui kummitodistusten jaosta, pojan nimien ja niihin liittyvien tarinoiden paljastamisesta ja kummitädin lukemasta tekstistä. Nyt mennään samalla hyväksi havaitulla linjalla – pikkuvauvan etunimi on toki jo kaikkien tiedossa, mutta toisen ja kolmannen nimen kertomisen olemme jättäneet siihen hengitystä pidättelevään hetkeen nimijuhlissa. Kummitodistukset puolestaan kertovat kummien tärkeydestä ja jäävät kivaksi muistoksi kaikille osapuolille. Muuta ohjelmaa pieniin juhliin tuskin tarvitaan, jonkinlainen nimiarvaus tai interaktiivinen vieraskirja voisi tietysti olla ihan kiva ajatus. Löytyyhän meiltä muutama metri liitutauluseinää, ehkä sinne jätetään tällä kertaa onnentoivotukset pikku-Oolle.

Juhlakalu vanhempineen täytyy tietysti vaatettaakin. Nyt hakusessa onkin musta (imetys)mekko minulle ja mustavalkoinen minimekko tyttärelle. Ei ihan helpoin tehtävä. Mitään järkeähän ei ole maksaa kovin suuria summia kerran tai kaksi käyttöön pääsevästä puolitoistakuiselle mahtuvasta mekkosesta – siksi tuntuukin niin väärältä, että markkinoilta löytyy jotakin näin täydellistä. Kuka lupaa ostaa tuon pois kuleksimasta heti meidän juhlien jälkeen? 😉

Näillä suunnitelmilla edetään nimiäisiä kohti. Enää puuttuu se aika, jaksaminen ja yöunet, joilla saadaan juhlat ihan järjestettyäkin. Nimet sentään on jo päätetty, ja maistraatin paperi odottelee postiinpääsyä. Lapsi tulee siis saamaan nimensä, vaikka kakku tai kaksi vähän kärähtäisikin!

Minkälaisia ovat olleet teidän lasten ensimmäiset omat juhlat? Entä löytyykö vinkkejä juhlapöytään tai nimiäisohjelmaan?

PS. Kaikki lukijat taitavat meidän lapsosten nimet vielä muistaa, mutta pidän ne tästedes poissa kirjoitetusta tekstistä – ja siksi myös kommenteista 🙂

Talvi yllätti autoilijat – ja valloitti taaperot.

Kömmin aamulla pedistä pimeyteen, ja olohuoneessa mies kehotti kurkkaamaan ikkunasta ulos. Ohhoh, maa vallan valkeana! Ihana lumi oli satanut maahan viime yönä, ja nyt kaikki on kuorrutettu kimmeltävällä kauneudella. Aurinkokin alkoi aamupäivän aikana paistaa täydeltä terältä, siispä ihan täydellinen ensilumipäivä. Vähän ehkä hämmentää keltaisten lehtien ja valkoisen lumen yhdistelmä, mutta kyllä tuota mieluummin katselee kuin kuralla kuorrutettua synkeää syyssäätä.

Aamulla pähkäilin aikani lasten pukemispolitiikan kanssa, ja päätin sitten kaivaa kaapista kesästä asti odottaneen toppahaalarin pojalle. On se vaan hieno, onneksi päädyin kokomustaan versioon tälläkin kertaa. Ja olipas eteisessä suorastaan helppoa tänään, kun ei tarvinnut villaa ja välikerroksia, sen kun vaan sujautti (rimpuilevan) lapsosen suoraan haalarin sisälle. Vauvan ei ollut tarkoitus ulkoilla aamupäivän aikana kovinkaan pitkiä aikoja, joten luotin neulehaalarin ja windfleece-puvun yhdistelmään. Eipä tuo tyttönen vaunujen uumenista tainnut edes tajuta muuttunutta maisemaa, saattoi ehkä haistaa jostakin rakosesta uuden lumen tuoksun. Toivottavasti pikkusisko pikkarainen kuitenkin ehtii kasvattaa itsensä kokoon 62 sopivaksi ennen varsinaisten toppahaalareiden tarvetta…

Aamubussin väkimäärästä päätellen jokunen oli jättänyt talvirenkaiden vaihdon vähän viime tippaan, onhan se lumentulon ennustaminen tietysti lähes mahdoton tehtävä. Me kärryilimme kerhoon ja ihmettelimme jalan alta kuuluvaa narskumista ja kaikkialla näkyvää hunta. Poikasen mielestä nyt onkin sitten jo taavi, eikä enää ollenkaan syksy. Taavikenkä ja säähän sopivat hanskathan tuosta kuvasta vielä kyllä puuttuu, että taisi se vuodenajan vaihtuminen äiti-ihmisenkin yllättää ns. välikausihousut kintuissa.

Kahden tunnin kerhoajan käytin tällä kertaa täsmäostoksiin tulevia nimiäisjuhlia ajatellen sekä täysin ansaitsemattomaan lattea ja lätinää -hetkeen toisen kerhoäidin kanssa. Kerhopaikassa syötin vielä vauvan sekä vaihdoin vaipan ja muutaman sanan ohjaajien kanssa. Kaksivuotiaamme pärjää kerhossa nykyään vallan mainiosti. Hän osallistuu leikkeihin ja lauluihin ja on iloinen pieni hymynaama heti eteisessä pärähtävän eroitkun jälkeen. Tänään kerhossa kuulemma syötiin kalakuikkoja ja jälkkäriksi oli saanut pari muumikeksiä oijoijoi!

Kaupungin kerho on kyllä ihan täydellinen ratkaisu meidän perheelle, ja on mahtavaa että alun sopeutumisvaikeuksien jälkeen esikoinenkin on ottanut kerhon omakseen. Kerhorepussa kulkevat mukana keltaiset tossut ja Erkki-kissa, kotona hoilataan kerholauluja ja suosikeiksi nousseet kerhosedät ovat usein jutuissa mukana. Raskausaikana vähän visioin, että voisin ehkä joskus kerhoaikana käydä vauvan kanssa rauhassa kahvilla, ja nyt tuo haave on muuttunut todeksi! Vielä kun saataisiin toinen viimeisiä viikkojaan mahassa viettävä kerhovauva maailmaan, niin olisi aina vertaisseuraakin tarjolla 😉

Kerhon jälkeen vietimme vielä hetken puistossa ja pihapiirissä lunta ihmetellen. Kuulemma kaivurillakin voi tehdä humiukon. Sitten sisälle, vähän välipalaa kaikille, tutti suuhun toiselle, äärimmäisen epäuskottava Nukku-Matti-tarina toiselle ja avot, päiväuniaika on täällä taas. Suklaa vaan puuttuu, muuten olisikin kai liian täydellistä…

Jotkut sanat, tiheästi toistuvasta käytöstään huolimatta, tuntuvat tällä hetkellä omasta suusta kuultuina kovin kummallisilta.

Pikkusisko. Tytär. Kuopus.
Isoveli. Esikoinen.
Meidän lapset.

Kun miehen kanssa toivotimme toisen lapsen tervetulleeksi, oli perhepohdintoja luonnollisesti vahvistanut omat kokemuksemme sisaruksista. Emme halunneet tarkoituksella jättää esikoista ainokaiseksi, lapsuusvuosien leikkiseuran lisäksi kun sisarus tarjoaa parhaimmillaan niin paljon muutakin. Tukea, turvaa, ymmärrystä, apua.

Sisaruus ei tietenkään automaattisesti tarkoita sielujen sympatiaa tai elinikäistä yhteyttä. Voi vain toivoa (ja kai vähän kasvattaakin niin), että tupaamme tupsahtanut pikkusisko ja yhdessä illassa isoveljeksi muuttunut esikoinen tulevaisuudessa muodostavat vahvan duon, rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen elintärkeitä.

Toistaiseksi isoleli hakee omaa paikkaansa muuttuneessa perheessä ja pippukikko toljottaa silmät ymmyrkäisinä kaksivuotiaan touhuja. Vauva on edelleen pojan mielestä inana, vähentynyt huomio kostetaan ainakin vielä vain vanhemmille. Me isot yritämme muistaa, että kovin pienihän tuo poikanenkin vielä on – ”isot pojat osaa jo…” vaan lipsahtaa suusta aika helposti. Kahden kesken ei lapsukaisia vielä voi vahtimatta jättää, isoveljen innostus paijata vauvaa kun saattaa hetkessä muuttua vähän varomattomammaksi kurmootukseksi. Olemme koettaneet kieltämisen ja varottamisen sijaan opastaa helliä siskonkäsittelykeinoja, vauvan pienuuden muistaminen vaan taitaa vaatia vähän aikaa (ja sittenhän se onkin jo suurensuuri, tai ainakin viemässä parhaat lelut kädestä).

On mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta yhtä elämän tärkeintä ihmissuhdetta. Ovatkohan lapset  luonteeltaan samanmoisia? Entä samannäköisiä? Mistähän leikeistä pikku-O aikanaan innostuu, tuleeko tyttöys jossakin kohtaa esille? Puolustaako poikanen pienempäänsä vai kiusaako sen minkä kerkiää? Tullaanko meillä tappelemaan verisesti jäätelönjaon oikeudenmukaisuudesta vai juonivatko sisarukset pikemminkin vanhempiaan vastaan?

Taitavat nuo jo tykätä toisistaan, vähän veikkaan että keksivät vielä yhdessä jos jonkinlaisia kolttosia.

Kuvat ovat tältä aamulta, joka oli vaihteeksi ihanan verkkainen. Olohuoneessa vaan oli yöpakkasista ja patteria käännelleestä pikkuveijarista johtuen tunnelma kuin Siperiassa! Pikkuvauva pötkötteli viltin alla mahavaivojaan märisten ja poikanen palapelasi paljain varpain. Perheen miesväki se vaan kulkee ilman sukkia sisätiloissa kesät talvet, me tyttäret kyllä verhoudutaan villasukkiin aina kun mittari menee alle hellelukemien…

Elämä on täynnä valintoja. Isoja ja pieniä, tärkeitä ja tympeitä, mittavia ja melko merkityksettömiä.

Käyttääkö aamulla ylimääräiset kolme minuuttia teenjuontiin vai tukan asetteluun?

Luopuuko rauhallisemman aamiaisen toivossa television ja ruokapöydän yhdistelmän kieltämisestä vai kasvattaako taaperon nälkäkiukkua pitämällä kiinni ”periaatteestaan”?

Riisitauti vai vähemmän mahavaivoja?

Kun vauva lukitsee imetysjumiin ja taapero löytää kirjahyllystä (kyllä) vessapaperirullan, huuteleeko sohvalta turhia kieltoja vai salliiko sinänsä harmittoman paperisilpun tuottamisen?

Vaihtaako vaipan vai pyyhkiikö pyllyn?

Yrittääkö tehdä kolme asiaa yhtäaikaa vai käyttääkö jälleen yhden Maisa-videon saadakseen itsensä ja vauvan puettua ennen puistoonlähtöä?

Säästääkö kurahanskataistelun vasta puiston portille vai kuunteleeko kotiovelta bussipysäkin kautta kaikkien korviin jatkuvaa karjumista?

Sinnitteleekö sateisessa puistossa vai tarttuuko taaperon tarjoukseen ”Soko-hauppaan, kahlilaan!” ja muuttaakin ulkoiluhetken pullakahveiksi?

Jättääkö ihmisten ilmoilla tukalan toppatakin päälle vai onko välittämättä siitä, että liivinsuojat saattavat tursuta paidankauluksesta ja olkapäällä on ainakin puklua (tms)?

Jättääkö vauvan vahtimatta vai poikasen vessattamatta?

Ruokkiiko ensin itsensä, vauvan vai taaperon, kun yhden mahasta kuuluu murinaa, toisen kitusista nälkä-ähinää ja kolmannen suusta kiljaisu ”kova nääkä, makkalaa!”?

Kun lapset nukahtavat päiväunille – samanaikaisesti mutta ennalta-arvaamattomaksi ajaksi – keskittyykö kaaosmaisen kodin kuosiinlaittamiseen vai onko vähät välittämättä olohuoneen paperi-installaatiosta, kuralla kuorrutetusta eteisestä sekä kaikki mahdolliset tasot täyttävistä kasoista, ja tyytyy pyykkikoneen pyörimiseen ja kahvinkeittimen protkotukseen?

Muisteleeko ulkona vihmovaa tuulta ja piiskaavaa sadetta, vai sitä muutamiksi minuuteiksi asunnon valaissutta ihmeellistä aurinkoa?

Käyttääkö päiväuniajan viisaasti nukkumiseen vai vielä viisaammin suklaan ja sosiaalisen median suussasulavan yhdistelmän kanssa?

Miten sinä valitsisit? 🙂