Sokeakin on varmaan huomannut, että erosin lasteni isän kanssa reilu vuosi sitten. Esikoisemme oli tuolloin 2,5-vuotias, kuopus neljän kuukauden ikäinen. Eli siis hirmuisen pieniä molemmat, isompi ihanimmassa uhmassaan, nuorempi ihan avuton patukka vainen. Ero tuli minulle pyytämättä ja yllättäen, en mitenkään olisi osannut kuvitella itseäni eronneeksi naiseksi, kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi tai kahdeksan vuoden parisuhdettamme päättyneeksi. Mutta niin siinä sitten kävi, ja kaikkien sekavien, synkkien ja surullisten tunteiden keskellä oli vain pakko pistää arki uusiksi ja saada lasten – ja omakin – elämä taas onnelliseksi.
Parisuhde päättyy mutta vanhemmuus jatkuu, meille silloin hoettiin kyllästymiseen asti perheneuvolan penkillä. Joojoojoo, mietin silloin mielessäni. Sanat tuntuivat tyhjiltä, kun huoltajuudesta sopimisen, tapaamisista neuvottelun tai älyttömien ”miten puhun alle vuoden ikäiselle erosta” -pohdintojen sijaan olisi tehnyt mieli vaan painua peiton alle suklaalevyn kanssa, hypätä hyiseen järveen tai huutaa kaikille vastaantulijoille että jumalauta tämä elämä on perseestä. En kiellä, etteikö hetkittäin koko vanhemmuus olisi tuntunut maailman surkeimmalta idealta – minä olin halunnut perheen, en mitään joka-toinen-viikonloppu-vanhemmuutta jonkun paskiaisen kanssa. Erokriisin isoimmissa tunnekuohuissa vuorottelivat itsekkäät tunteet ja itkuinen epätoivo: mitä jos vien noi lapset sulta, mitäs jos mä vaan häipyisin, miten mä muka ikinä pärjään. Minä en ollut halunnut parisuhteemme päättyvän, miksi minun piti haluta vanhemmuuden jatkuvan? Mutta noissa sanoissa piilee kuitenkin se kaikkein tärkein: me kaksi emme enää ole pari, mutta olemme yhdessä päättäneet tehdä kaksi lasta, ja meidän tulee heistä myös yhdessä huolehtia. Mahdollisimman hyvin.
Vuoden aikana eroperheen arki on asettunut uomiinsa, tapaamiset ovat muuttuneet riitaisasta säätämisestä rutiiniksi ja lapset ovat omaksuneet kahden kodin elämän ihailtavan hyvin. Minulla ja lasten isällä on asialliset välit, joskus juttelemme ihan kaverillisestikin omista kuulumisista. Lasten asioista olemme aina pystyneet puhumaan (minäkin, kaiken uhoamisen keskellä), tieto kulkee kumpaankin suuntaan ja voisin väittää, että olemme molemmat tehneet töitä sen eteen, että lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Lapsillani on hyvä isä, ja hyvä äiti. He nyt eivät sitten vain enää asu samassa paikassa.
Meillä on lasten isän kanssa yhteishuoltajuus, ja lapset asuvat minun kanssani. Elatusmaksusta ja tapaamisista sovittiin viime keväänä lastenvalvojan luona, mutta paperinmakuisten päätösten sijaan olemme käyttäneet myös omaa vanhemmuusjärkeä aikataulujen sumplimiseen. Koska minä olen kotiäitinä ja lasten isä kokopäivätyössä, ei mikään 50-50-vanhemmuus ajallisesti voisi mitenkään toteutua. Näin pienille lapsille ei mitään vuoroviikko-asumista suositella, ja kaikissa muutoksissa olemme halunneet edetä lasten ehdoilla. Joustamista on kyllä vaadittu, itse kultakin.
Kuopus oli eromme aikaan imeväisikäinen vauva, ja vuoden ikään asti hän oli luonnollisesti fyysisestikin varsin tiiviisti kiinni minussa. Esikoinen puolestaan on herkkä kaikille muutoksille, ja reagoi voimakkaammin uusiin paikkoihin, muuttuviin rutiineihin tai esimerkiksi ikävään, jota ei varmasti eroperheessä voi välttää. Tällä kombolla piti sitten lähteä sumplimaan sitä, miten vanhemmuusvuorot jaettaisiin, miten isä pysyisi tiiviinä osana lasten elämää (ja miten minunkin jaksamiseni pysyisi kohdillaan).
Aluksi isä tapasi lapsia pelkästään uudessa kodissamme. Tavallisesti pari arki-iltaa ja toinen viikonlopun päivistä olivat korvamerkittyjä isälle. Imetys saneli sen, mitä minä noina aikoina tein: saatoin singahtaa syöttövälin aikana jumppaan tai kaverin luokse, vauvan kasvaessa karata useammaksikin tunniksi kaupungille. Isäaikana tein myös niitä hommia, jotka muuten olivat mahdottomia: vein roskat, otin pitkän suihkun, kävin ruokakaupassa haalimassa puolen viikon pöperöt. Saatoin myös torkkua makuuhuoneessa tai livahtaa keittiöön yksityiselle aamupalalle tietokoneen kanssa. Saman katon alla nelistään oleminen ei kuitenkaan ollut kovin rentouttavaa, ja lapsetkin usein vain roikkuivat jaloissa – eikä toisen syliinkaipuuta tietenkään voi ohittaa ”nyt ei oo mun vuoro” -toteamuksella. Helpointa olikin poistua kodin ulkopuolelle. Ilmankos olinkin kesällä niin hyvässä kunnossa, kun jumppasali, uima-allas ja lenkkipolut tulivat tutuiksi 😉 Ja kävin minä välillä kaljallakin! Ja treffeillä. Huhhuh.
Jossain vaiheessa lapset pääsivät käymään isin kodissa, esikoinen oli siellä toisinaan myös yksin yökylässä. Lasten isä asuu kymmenen minuutin bussimatkan päässä meiltä – samassa kaupungissa asuminen on kyllä näin pienten lasten kanssa melkoinen välttämättömyys, jos meinaa saada homman jotenkin toimimaan. Kun kuopusta yritettiin vierottaa yöimetyksestä, isä tuli meidän sohvalle nukkumaan ja hoitamaan hyssyttelyjä. Kun yksi lapsi oli kuumeessa ja toinen oksensi päälleni, soitin paniikkipuhelun keskellä yötä ja auttavat kädet saapuivat. Yhdessä ollaan siis hoidettu tilanne jos toinenkin, joskus jopa syöty yhdessä jauhelihakastiketta saman pöydän ääressä ennen Pikku kakkosta. Kredittiä annan siis entisellekin miehelle, mutta myös itselleni. Edellytykset tällaiseen sopupeliin eivät olleet ollenkaan parhaat, mutta onneksi tilanne on nyt tämä.
Varsinaista lastenvalvojalla määriteltyä tapaamismeininkiä ollaan päästy toteuttamaan sen jälkeen, kun kuopus lopetti imetyksen ja muuttui vauvasta taaperoksi. Ensin lapset olivat isällään yhden yön, ja menestyksekkään kokeilun jälkeen vierailun kestoa pidennettiin kahteen yöhön. Tiedän, mitä psykologit sanovat ikävuosista ja kodin ulkopuolella vietettyjen öiden määrästä – neuvolassa kuitenkin näytettiin vihreää valoa sille, että lapset voivat hyvin olla toisen vanhempansa luona vaikka koko viikonlopun. Joululomalla lapsoset olivat isin kotona kokonaiset kolme yötä, ja palasivat iloisina kotiin. Kesällä tiedossa on todennäköisesti vielä vähän pidempiä isäaikoja. Isän luota kuulen aina aika positiivisia raportteja: lapset syövät hyvin, nukkuvat vielä paremmin (paremmin kuin mun luona, pah!) ja kuulemma kiukuttelevatkin ihan terveellisen tavallisesti. Joskus kyselen viikonlopun aikana viestillä kuulumisia, mutta luotto isän vanhemmuusosaamiseen on sen verran vahva, ettei mitään tarkastussoittoja tarvitse tehdä.
Tällä hetkellä kalentereihin on vakiintunut sellainen malli, että isä on lasten kanssa täällä meillä yhtenä arki-iltana (yleensä tiistaisin, jolloin minä käyn jumpassa). Hän saapuu puoli viideltä, ja huolehtii perheen pyörityksen iltaruoasta siihen asti, että lapset ovat nukkumassa. Kun minä palaan kotiin, on hiljaista, pimeää, ja yleensä ihan mukavan siistiäkin. Joka toinen viikko lapset menevät isälleen perjantaina puoli viideksi ja palaavat sunnuntai-iltana seitsemältä. Minä pakkaan kassiin unipuput, vaihtovaatteet ja mahdolliset muut kausirekvisiitat, lapset vilkuttavat heipat ja häipyvät. Minä nautin lapsivapaasta viikonlopusta aina, ikävöidä en ennätä. Seuraavalla viikolla tiistai-illan rutiini toistuu, ja lisäksi lapset menevät yleensä yökyläilemään torstaista perjantaiaamuun isälle. Esikoisen aamukerhoillessa minulle palautetaan pelkkä kuopus, ja viikonlopun vietänkin sitten kolmestaan lasten kanssa. Tämä on se peruskaava, jolla arkemme pyörii, vaikkakin muutoksia tulee viikosta riippuen enemmän tai vähemmän. Omien opintojeni, ex-miehen työmenojen ja muidenkin aikuisten asioiden takia kalenterin edessä käydään välillä vaikeaakin vääntöä, mutta yleensä päästään sopuratkaisuun. Lapsivuoron vaihtuessa käydään eteisessä yleensä tilanneraportti siitä, mitä merkittävää on tapahtunut, mitä on syöty, kuinka on nukuttu, kuka on kakannut ja kuka ei – perussetit, joita varmaan perusperheissäkin puhutaan.
Lapsille meilän koti ja isin koti tuntuvat luonnollisilta. Yleensä he lähtevät isän luo ihan innoissaan, palaavat aina häkellyttävän iloisina ja kiukuttelevat seuraavana päivänä siirtymäväsymystään minulle. Tähän on tottuminen, mutta ymmärrän heitä kyllä. Kuvittelen jälkikasvujen kokevan suunnilleen samaa tunnetta, kuin minkä itse kohtaa mukavalta matkalta palatessa. Oli kivaa olla poissa, on ihanaa tulla kotiin, mutta kyllä silti vähän väsyttää. Siksi maanantait ovat meillä rauhallisia päiviä, ja yritän itse venyttää vapaaviikonlopun aikana äitihermoni zen-tilaan. Olen oppinut suunnittelemaan viikot aika mainiosti: koska on aikaa käydä kaupassa tai suihkussa, koska pääsee jumppaan, koska voi nähdä poikaystävää, milloin kirjoitan blogitekstin tai aloitan oppimispäiväkirjan, mikä ruoka syödään tänään, mistä jää jämät seuraavalle isi-illalle. Kyllä tässä ainakin organisointitaidot ovat kehittyneet, jos ei mikään muu!
Aina välillä vieläkin hätkähdän sitä totuutta, että minä tosiaan olen eronnut, ja että asun yksin kahden alle nelivuotiaan kanssa. Se, ettei tämä ole toivottua tai norminmukaista, tulee vastaan arkisissa tilanteissa ja arvomaailmoissakin. Kun puolituttu puistossa kysyy ”jokos teillä on kesäloma alkanut – niin siis miehen kesäloma?” tai kun kotihoidontuen uudistuksessa puhutaan vain kahdesta erituloisesta vanhemmasta, jotka automaattisesti asuvat yhdessä. Juuri eräänä iltana tajusin, että yksin nukkumaan meneminen lasten kuorsatessa lastenhuoneessa on muuttunut niin tavalliseksi, että osaisinkohan edes mitään muuta? Juuri nyt (KOPKOPKOPKOP) lapset nukkuvat varsin hyvin, mutta kaikkien yksin hoidettujen yövalvomisten aikoina olen minä tätä tilannetta kironnut montakin kertaa. Alussa esikoinen ikävöi isäänsä joka ilta, eroahdistusvaiheessa olen jättänyt itkevän vauvan isänsä syliin. Onko tämä oikein, en minä tiedä – mutta näin tämä nyt vaan on. Joskus mietin, miten ero vaikuttaa lasten tulevaisuuteen, tuleeko meistä köyhiä, syrjäytyneitä, surullisia? Tällä hetkellä emme ole mitään niistä, tässä yhteiskunnassa ja näiden ihmisten ympäröimänä pysymme toivottavasti onnellisina jatkossakin. Enkä minä tätä tilannetta suostu häpeämään. Tiedän myös, ettemme ole eroperheenä yksin.
Löytyykö teistä yksinhuoltajia, yhteishuoltajia, lähivanhempia tai erokuvioiden kiemuroissa soljuvia? Toivottavasti tästä tekstistä oli jotain apua, kauhean pitkä papatus siitä ainakin tuli 🙂 Kerron mielelläni enemmänkin meidän palapeliarjestamme, vertaistuki toisilta kaltaisilta on toiminut melkoisena voimana minullekin.
