Kategoria: Blogi (Page 9 of 23)

Joku on ehkä huomannutkin, että kuukausittaiset raportit kuopukseni kehityksestä tyssäsivät tasan siihen, kun vauvavuosi päättyi ja tytärtä sai luvan kanssa kutsua taaperoksi. (Raapustin tähän syvempääkin analyysia lapsiaiheiden inflaatiosta, mutta taidanpa palata aiheeseen myöhemmin oikein kunnolla.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö pikkuinen pikkusisko kaiken aikaa kasvaisi ja kehittyisi. Voi, mitä kaikkea hän jo osaakaan ja onkaan! Kuusitoistakuisena hän on yhä vain aika ihana. Vuosi ja neljä kuukautta ikää, tahtoa tonneittain ja iloa niin paljon, että suu meinaa ratketa riemusta. Oman hataran muistini tukena olleet kuukausiraportit jäivät, mutta nyt teki taas mieli vähän kirjata ylös, mikä on hip, in ja cool pikkutaaperoiseni taipaleella. 

Pienikokoisena pikkusisko pysyy yhä vain, ja syömispuolella olisi paljonkin toivomisen varaa. Kunnon kulinaristina kuopukseni rakastaa ranskalaisia, pitää pinaattiletuista, popsii pastaa paljain käsin ja arvostaa kaikkea makeaa laskiaispullista suklaakonvehteihin (kyllä, vetäkää ainokaisten äidit ihan rauhassa henkeä vain). Lapsosen lempiruoka on kuitenkin oma inhokkini, kaurapuuro. Sitä hän lappaa itse lusikalla suuhun sellaisella hartaudella, että holvikirkkokin hiljenisi. Vaikka joinain päivinä pieneen ei näytä päätyvän puuron lisäksi melkein mitään muuta, en uskalla olla kovin huolissani. Tuolla touhuamisen määrällä ei tytär taida ainakaan nääntymisen partaalla olla. Ja kaipa hän vähän kasvaakin, kun talvihaalari piti vaihtaa 86-kokoiseen ja bodyt alkavat kinnata pienen pötsin kohdalta.

Puistopiirien ja vauvamuskarin tarjoaman vertailumateriaalin pohjalta sanoisin, että tyttöseni on keskivertoa iloisempi lapsi. Siis vähän sellainen häiritsevänkin hymyileväinen, epäilyttävän onnellisen oloinen. Kuopukseni kestohymy saa aikaan nauruntyrskähdyksiä naapuripöydissä ja päivittelyjä perhekerhossa. Minä en enää ihmettele, miksi seuruettamme usein katsotaan kovin lempeästi – oletan, että siellä se pienin taas flirttailee jostain rattaidenraosta tai syöttötuolin sivusta. Muskarissa meitä saatetaan jo inhota, sen verran paljon pirpanani hengailee ympyrän keskellä hetkutellen, huivinsa kanssa kikatellen tai naapurivauvojen äitejä hymyllään häiriköiden.

Ei tuo touhukas typy tietenkään pelkkää hymyä ole. Haistan tulisen temperamentinalun, sen verran vahvasti pikku-O ilmaisee niin ilonsa kuin murheensakin. Jos joku kiva kielletään, seurauksena on sadan desibelin loukkaantumishuuto, krokotiilinkyyneleet pienillä poskilla – ja viimeisimpänä draamaeleenä settiin lisättiin myös täristen suulle viedyt kätöset. Ensimmäisellä kerralla luulin raukan kolauttaneen hampaansa, mutta tuohan olikin vain osa kokonaisvaltaista harmituskokemuksen ilmaisua. Kovaa on vuosikkaan elämä: joskus viedään kädestä vessaharja, joskus taas isoveli ei päästäkään leikkeihin mukaan.

Lapsosten yhteisleikit alkavat kyllä saada tulta alleen, nyt kun pienemmälläkin on vähän järkeä päässä ja kykyä osallistua esikoisen touhuihin. Kaksikko leikkii joskus kauppaa, toisinaan he kokkailevat keittiön nurkassa yhdessä. Huiveista muodostuu haamuleikki ja soittimilla saadaan aikaan kunnon kotimuskari. Yhtenä iltana yllätin lapset huoneestaan tepastelemasta peräkanaa kirjoista muodostetun temppuradan läpi, ja tänään molemmat pienet viihtyivät pitkän tovin duplojen parissa – isompi rakensi korkeita taloja, pienempi asetteli kukkasia alustalle. (Tässä taidetaan olla sukupuolierojen ytimessä!) Isoveli ja pikkusisko, ihana parivaljakko. Kyyyllähän nuo kinastelevatkin, aina toinen ei muista ikä- tai tasoeroa, tai kumpikin tahtoisi juuri sen saman kirjan käsiinsä. Sitten vähän porataan ja pähkäillään, ja jatketaan leikkejä erikseen tai yhdessä.

Ei niitä kirjoja muuten käytetä pelkästään rekvisiittana: yksivuotiaani on aivan lukemisen lumoissa. Hän selailee suosikkejaan kannesta kanteen, päivästä toiseen, suu keskittyneesti supussa. Jos erehdyn istahtamaan sohvalle, tuolille, lattialle tai tyynylle, ilmestyy käteeni kirja ja syliini pieni takamus. Hän kääntelee sivuja kiivaasti, osoittaa hahmot ja odottaa, että nimeän kaiken. Koira on hau, lammas ää ja muut eläimet äääää. Nukkuvien ihmisten tai eläinten kohdalla pieni pää painuu olkapäälle, ja surullisista kasvoista hän aina vähän häkeltyy. Liikuttavaa, miten paljon pieni ihminen voi lukemastaan ymmärtää. Kerran viikossa käymme kirjastossa, ja se tuntuu olevan pienelle taaperolle taivas: luettavaa, leikittävää, mahdollisuus kirmata hyllyjen välissä kovaa vauhtia karkuun…

Kuopus alkoi kunnolla kävellä kuukausi sitten, ja nyt hän likipitäen juoksee. Huoneesta toiseen kikattaen, ainakin jos vaipanvaihto on kesken. Puistossa hän kuljeskelee kuomissaan ja kyläpaikoissa tassuttelee tottuneesti lempilelujensa äärelle. Kiipeily on kivaa, ja silmän välttäessä O saattaa löytyä vaikkapa vessaa vetämästä tai ruokapöydältä istumasta. Isompia haavereita ei ole ihme kyllä vielä tullut, mitä nyt muutamia mustelmia otsassa. Pienokaisen energialla pyörisi useampikin tuulimylly, ja uloslähdön aikaan hiki on vähintäänkin pukijan otsalla.

Lähes joka päivä huomaan hämmästeleväni sitä, miten paljon noin pieni jo ymmärtääkään. Kysymyksiin vastataan päätä puistellen tai nyökkäyksellä ja saksalaisen tehokkaalla jaah-äänellä, yksinkertaisiin kehotuksiin vaikkapa syömisestä tai istumisesta saa haluamansa reaktion. Ovisummerin soitua pikkuinen kipittää ovelle ja huhuilee postiluukusta. Ruokapöydässä pienempi matkii isompaansa ja synkronoi maidonjuonnninkin, pastillipurkille molemmat tulevat kädet ojossa ja levysoittimestani kuuluva mitäs sitten sanotaan saa palkaksi yhden kiitoksen ja yhden terävän kumarruksen. Iltaisin molemmat lapset valitsevat rutiininomaisesti hyllystä yhden unikirjan, vievät ne kuin yhdestä sopimuksesta sängyn alle odottamaan ja asettuvat sitten kuunteluasentoihin. Yhden erityisen ”miten se tollastakin tajuaa”-hetken koin, kun vauvaseni lohdutti päätä silittäen lattialla harmissaan huutanutta isoveljeään. Empaattinen hän taitaa olla, kaiken tuon tulen, touhun ja tappuran alla.

Ja kun mainitaan musiikki, hän alkaa tanssia.

Hassu O, toteamme me esikoisen kanssa usein. Hulvaton hän kyllä on, höpöttävä hymynaama ja matkiva mekastaja. Nokkela ja oppiva, koko ajan enemmän ymmärtävä. Ja niin iloisen ja onnellisen oloinen, että melkein itkettää. Suloinen kuusitoistakuinen, mun oma pieni.

(Tuosta lapsesta ei meinaa enää millään saada tärähtämätöntä kuvaa! Jos hän on paikoillaan, hän joko syö tai lukee – ja sekin toiminto häiriintyy, jos joku menee kameran kanssa lähelle leijailemaan.)

Helmikuu on ehdottomasti talvikauden kuukausista se oma suosikkini. Yleensä helmikuussa hanget hohtavat ja aurinko alkaa jo vähän lämmittää pakkasessa punertuvia poskipäitä. Päivät pitenevät ja kaamoskamaluus vaihtuu iloon ja valoon.

Helmikuussa tarjolla on parhaita sesonkiherkkuja: laskiaispullia, runebergintorttuja, pannukakkua sen pakollisen hernekeiton perään. Lempikukkaani tulppaania kaupitellaan kohtuuhintaan joka kulmalla, ja imperialistisesta pinkkipropagandaähkystä huolimatta pidän ystävänpäivää varsin mukavana juhlana.

Siinä missä marraskuu on musta ja masentava, joulukuu ihan liian jouluisa ja tammikuu täynnä uuteen vuoteen ja arkeen opettelua, on helmikuussa ainakin minulle jotain riemun ja rauhan sekaista tunnelmaa. Meninpä minä silloin joskus helmikuussa naimisiinkin, sen verran hyvä henki tässä kuussa on. Nyt yritän ohittaa menneen elämän hääpäivän olankohautuksella – tai ehkä kuluvan kuun kahdentenatoista sallin itselleni sen tulppaanikimpun, jos kukaan muu ei älyä moista tyrkyttää. (Viime vuoden helmikuu oli pääasiassa aivan hirveä, se olkoot poikkeuksellinen mätämuna hyvien helmien joukossa.)

Maiseman muututtua valkeaksi tekee mieli vetää kaihtimet ylös ja antaa auringon kylmien säteiden tulvia kotiin. Katseeni on viime päivinä muutenkin kääntynyt yhä enemmän omiin nurkkiin – suunnittelen sisustusta ja haaveilen hankinnoista, ehkä vielä kuritan ne nurkissa pyörivät villakoiratkin jotka kuulemma aurinko tuo ikävästi esiin. Verhojen vaihdolla saa ihmeitä aikaan, ja vuoden verran muuttolaatikoissa majailleet kirjat ja koriste-esineetkin saanen kohta kaivaa kaiken kansan katseltaviksi.

Olen viimeisen viikon aikana päätynyt keskustelemaan kotiäitiyden kauneudesta ja karmeudesta useammankin toverin kanssa. Oman empiriani mukaan kaikki pienten lasten vanhemmat kiehahtavat samoista asioista (tosin me eronneet emme niistä miehistä, jotka töiden jälkeen vain rojahtavat sohvalle – koska emme ole sitä näkemässä), mutta se, onko tämä rutiinista toiseen rullaava, yksinkertainen ja silti niin haastava arki mieluisaa vai ei, riippuu kaiketi tekijästä ja kokijasta. (Ja suoritusrimasta, joka omalla kohdallani on laskettu maanrajaan tai heitetty keihäänä vauvafoorumeita kohti.)

Minä haluaisin olla kuin ystäväni, joka toteaa kahden pienen lapsen kanssa kolmistaan asuessaan olevansa tosi tyytyväinen elämäänsä ja kotona vietettyihin vuosiin. Ja kyllä minä oikeastaan olenkin: vaikka päivittäin menetän hermot pukemistaistelussa ja öisin kiroan kohtaloani kukkuvan kuopuksen sängynlaidalla, on tämä arki kuitenkin pääsääntöisesti aika auvoisaa. Tai ainakin ihan hyvää. En väitä, ettenkö joskus ihan oikeasti haikailisi lapsettoman, huolettoman ja helpomman elämän perään, mutta kyllä minä ihan tästä kaurapuuroarjestakin nautin.

Paljon on mielestäni kiinni valinnoista, ja asenteesta – tänään olisi ollut helppo vajota ketutuksen kuohuihin, kun aamu alkoi kuudelta, vieraat peruivat tulonsa ja viikonloppu lasten kanssa tuntui vain pitkältä tylsältä pakkopullalta (ja viikon laskiais-sellainenkin täyttyi viimeistään eilen). Kaksikon puskeminen auraamattomia teitä pitkin tuntui crossfit-treeniltä, ja viimeistään ruokaostoksilla kaikilla oli hiki ja kiukku. Leuassakin on maailmankaikkeuden isoin ja kipein finni.

Mutta hei, nyt on helmikuu, nyt pitää hymyillä! Vaihdoin lounassuunnitelmat pinaattilettuihin, pysyin zeninä vaikka pikku-O sotki päivän kolmannen vaatekerran pyykkikuntoon ja hymähtelin tyytyväisenä, kun kuuntelin poikasen asiantuntevaa raporttia taivaalla näkyvistä laneetoista. Kun pienempi pääsi päiväunille, pistin Niksu-levyn pyörimään ja keitin itselleni kahvia. Asettelinpa herran tähden sumpit ja suklaat oikein servetin päälle! Tällä hengähdyshetkellä jaksaa taas, ainakin nyt iltaan asti.

Minullakin on kyllä opettelemista siinä, että osaisin nauttia hetkestä tai olla stressaamatta seuraavaa, mutta joskus tekee hyvää pysähtyä juuri siihen meneillä olevaan sekuntiin ja todeta, että sehän on oikeastaan ihan ok. Tämä elämä on tässä ja nyt, ei ihan kohta, joka jossain vaiheessa vähän turhankin tutusti kuului kolmevuotiaan kaikupojan suusta. Onneksi helmikuu alkoi juuri, ja se on oleva hyvä!

Tuttavan facebook-statuksesta bongasin ajatuksen helmikuun helmien etsinnästä, ja minusta se oli mainio. Minä löysin jo monia kermapullista kauniisiin tulppaaneihin, ja listalle voisi lisätä myös esikoisen heränneen piirustusinnon tai kuopuksen käsittämättömän kirjarakkauden, uudistuneessa keittiössä fiilistelyn, toppahousut ja lumienkelit tai vaikkapa sen, että kesäkuu on jälleen yhtä kalenterin kääntämistä lähempänä 😉 Mitä helmiä teidän kuusta löytyy?

Kuka keksii, mitkä kaksi uutta asiaa kamera on tähän kuvaan tallentanut?

Kyllä, minulla on uudet silmälasit! Itse asiassa: minulla on kahdet uudet silmälasit. (Tämä selittyy tietysti sillä, että toiset sai kaupan päälle.) Ja olen niistä sangen iloinen. Uudet kakkulat ovat olleet hankintalistalla jo muutaman vuoden, mutta aina tuli jotain, jonka takia en vain saanut asiaa aikaiseksi. Raskaus- tai imetysaikoina en uskaltanut uusia laseja ostaa, sillä urbaanit legendat varoittelevat vaihtelevista näöntarkkuuksista hormonihyrskyjen aikana. Äidiltäni sain pennosia uusiin prilleihin valmistujaislahjaksi jo puolitoista vuotta sitten, eli nuo eurot on jo moneen kertaan tuhlattu muualle – nyt oikeutin panostuksen oman pärstäni eteen varsin mittavilla veronpalautuksilla.

Vanhat lasini ehtivät palvella minua ainakin yli viisi vuotta, ja vaikka ne olivatkin ihan toimivat, alkoivat hengettömät (eli samalla myös hajuttomat, mauttomat ja hailakat) kehykset pikkuhiljaa tuntua turhan tylsiltä. Loppuaikoina lasit olivat jo kohtalaisen huonossa kunnossa, optikkokin vähän naureskeli naarmuuntuneelle pinnoitteelle.

Mutta nyt on sitten uutta ilmettä tarjolla tähänkin naamariin! Kestää varmasti hetken tottua järeisiin muovikehyksiin, tuijottelen itseäni kaikista heijastavista pinnoista ja tiedostan kehysten olemassaolon kaiken aikaa. Mutta olen valintaani tyytyväinen: violetin-ruskeat kehykset ovat iloinen lisä muuten aika monokromaattiseen pukeutumiseeni, ja muoto tuntuu sopivan kasvoilleni aika mukavasti. Hetkittäin näytän jopa siltä, että kotiorjuuden sijaan voisin jopa olla oikeissa töissä jollakin ihan pätevällä alalla. Hyvät kehykset vievät mukavasti huomion pois myös esimerkiksi siitä, että oikea olkapääni on kuorrutettu räällä (yhden arvion mukaan näytän noissa myös nuoremmalta – jos jokin vippaskonsti vie huomion silmänalusten syvistä kanjoneista, olen kovin kiitollinen).

Vaihtoehtolaseiksi valitsin hillitymmät, haalean oliivinvihreät peruslasit, joille optikko vähän varovasti pudisteli päätään ja jotka toinen asiakas leimasi pliisuiksi. Nuo sopivat niihin päiviin, kun tahtoo olla ihan vaan asiallisesti taustalla. Juhliin ja jumppaan pistän jatkossakin piilolinssit päähän, mutta nyt kelpaa kakkuloissakin koreilla. Jee! Ja seuraavana listalla onkin sitten täsmäisku tuohon värittömään kuontaloon ja kampaaja-ajan varaus…

Ja niin että mikä se toinen uusi asia ensimmäisessä kuvassa oli? No sehän on tietysti peili, jonka kuopuksen kummisetä kävi eilen ritarillisesti poraamassa seinänpätkääni. Nyt tiedän taas miltä näytän myös olkapäistä alaspäin, ja voinpahan piinata teitä hävyttömällä määrällä omakuviakin. Päivän asujen ikuistamista varten pitäisi kai kuitenkin vaihdella tätä harmaa trikoomekko ja kalsarit -lookia hieman, vai kuinka? Uloslähtiessäkin näytän aina ihan samalta, kerrosten määrä vain vaihtelee ja puistopäiviä varten vain tapan erotiikan toppahousuilta ja sullon varpaat soreleihin.

Kun tänään palasimme tuulen ja tuiskun tuivertamina kerhoonvientireissulta, päätin ikuistaa meidät tytöt ulkotamineissaan. Sillä välin kun nappasin kameran keittiöstä, olivat pienet sinisilmät sulkeutuneet ja jatkuva hölötys vaihtunut tasaiseen tuhinaan. Pienin uinuu nyt parvekkeella, minun vatsani on täytetty eilisellä tomaattispagetilla (juuri sillä soosilla, josta kuulemma somessa tällä hetkellä kohistaan – no oli se kyllä vallan mainiota, poikanenkin totesi tyynesti ”on hyvää” ja ikinirso kuopuskin tunki spagua naamaan kaksin käsin) ja kahvinkeitin huhuilee kutsuvasti. Tiistai näyttää hyvältä, eikä vähiten uusien silmälasien ansiosta!

PS. Jotain uutta löytyy myös viimeisestä kuvasta silmälasien alta – palaan valkaistuneen keittiöni hekumointiin ja muutenkin heränneeseen rymsteerausintoon varmasti vielä myöhemmin…

PPS. Ulkonäköuudistusten tuulissa kikkailin vähän blogin ulkoasun ja leveyksien kanssa – katsotaan, näyttääkö nyt paremmalta vai pahemmalta.

Tyylikäs äiti, sua tekee aina mieli halata, totesi eräs toveri eilen, kun haimme poikiamme kerhosta. Miten ihanasti sanottu, vastasin hivenen häkeltyneenä ja halasin takaisin. (Ja se tyylikkyys johtuu tasan tuosta mun mustavalkeasta villahuivistani, en kyllä koskaan luovu siitä!)

Mä lakastan sua äiti, sanoo pieni poikaseni aina silloin tällöin. Mää tykkään susta saattaa kuulua kolmevuotiaan suusta ihan yllättäen, vaikka silloin kun istumme yhdessä vessassa. (Koskahan alkaa se aika, kun kaikki perheenjäsenet käyvät kylpyhuoneessa ovi suljettuna – joskus kouluiän tuolla puolen? Ehkä silloin myös asuntomme toinen wc, joka toimii tällä hetkellä poissa-silmistä-poissa-mielestä -tyyppisenä asioiden varastoimistilana, vihitään aktiivikäyttöön.)

A-aa, huokaisee kiekuva kuopukseni, painaa päänsä olkapäälleni ja moiskauttaa sitten hassun suukon keskelle naamaa. (Hän on selkeästi halailija-ainesta, pojan hyljeksimät pehmolelutkin ovat alkaneet saada hellyyttä osakseen.)

Tosi hyvältä näytät, tokaisee optikko, kun sovittelen silmälaseja. Vihdoinkin sain valittua itselleni uudet kakkulat – itse asiassa kahdetkin. Yhdet villit ja toiset tylsät, sopii hyvin tämän kaksoiselämän kuvioihin. (Tokihan tiedostan, että maireat arviot pärstästäni ovat vain osa myyntitaktiikkaa, mutta kyllä maksettu kehukin lämmittää.)

Te ootte molemmat tollasia…pieniä ja söpöjä! naurahtaa ystävä, kun istun yhden erityisen kainalossa baarin nurkassa. Ollaanpa me söpöjä, totesin minäkin tänään hissin peilikuvalle, kun palasimme lasten kanssa pakkasesta posket punaisina. (Hyvä olo heijastuu peilistä, oletteko huomanneet?)

Kaipaan sun hymyä, kertoo poikaystävä, kun emme ole nähneet pariin päivään. (Ja sitten vasta hymyilyttääkin.)

Luulen, että ihmiselle – lapselle ja aikuiselle – on äärimmäisen tärkeää tuntea olevansa tykätty. Arvokas, rakas, erityinen ja tärkeä. Kehumiskulttuuri on suomalaisuudesta kaukana, mutta ehkä pieniä positiivisia sanoja voisi silti jokainen jakaa lähimmilleen. Kovasti ne ainakin minua lämmittävät tämän jääkauden keskellä. Kun saa itse kuulla kauniita sanoja, tekee niitä mieli jakaa myös eteenpäin: Kehun lapsiani siitä mitä he ovat, ja myös siitä missä he ovat hyviä. Kerron kaverille, jos tällä on hienot vaatteet. Ihastuneena tekee tietysti mieli hipelöidä toista koko ajan – lenkillä ei kuitenkaan kuljeta käsi kädessä, johonkin on raja vedettävä!

Jotain halauksenkaltaista ja kasan kauniita sanoja haluaisin lähettää myös teille. Tahtoisin olla ahkerampi bloggaaja, usein päivän aikana mietin mistä kertoisin, mutten sitten vain ikinä pääse tietokoneen taakse sinä vähäisenä valveillaoloaikana, jonka vietän kodissani ilman kahta kekkaloivaa kakaraa. Kommentteihin vastaaminen on aivan hunningolla, mutta kaikista viesteistä olen kovin kiitollinen. Toivottavasti tiedätte, miten paljon tämä virtuaalipalaute minulle merkitsee!

Olen miettinyt blogin uudistamista. Kadehdin kaikkia niitä, jotka ehtivät, jaksavat ja kykenevät kirjoittamaan järkeviä ja jäsenneltyjä ajatuksia harvase päivä lapsiarjen lomassa – minulle postauksen tuottaminen vaatii vähintään parin tunnin kahvipaussin tai kokonaisen vapaan viikonlopun, hah. Ja sittenkin tuloksena on joku tämänkaltainen ajatuskaaos ja tekstitulva. Ehkä pitäisi opetella postaamaan vain yksi kuva ja muutama rivi – ohimennen, jossakin välissä. En kyllä tiedä, oppisinko pois tästä jaarittelun jalosta taidostani…

No, nyt kuitenkin vähän lisää kahvia (jotta saan ängettyä tekstiin vielä yhdet sulkumerkit, haluan jakaa köyhän yksinhuoltajan vinkin astetta parempaan päiväkahvihetkeen: Pirkan ranskalainen paahto -kahvia ja puolentoista euron maidonvaahdotin Ikeasta – ja olo on kuin Paraisilla, vaikka istuisit keskellä kaoottista kotia!) ja hyvässä fiiliksessä hykertelyä. Ketä sinun tekisi mieli halata tänään?

PS. Oikeasti menen nyt kyllä ripustamaan pyykit, kaivamaan yhden jäätyneen lapsen lämpöpussista parvekkeelta ja alan vääntää tonnikalakastiketta illan eineheksi. Keittiöhääräilyn taustamusiikkinamme soi muuten tätä nykyä aika usein ah niin hyväntuulinen Vain elämää -kokoelma, ja poikasen ah niin naiivi tulkinta ”mä tuun kylmästä lämpimään, haluun tulla vieleesi leikkimään” on aika verraton.

Kun viime viikolla makasin keskellä kaunista talvipäivää viltin alla väsyneenä ja vittuuntuneena, aloin miettiä. Miksi? Miksi tuntui niin tympeältä? Esikoinen oli kerhossa, kuopus nukkui parvekkeella, ulkona oli vihdoinkin kaivattu talvisää, sisällä mukavan lämmintä – ja minulla ihan paska fiilis. Kuulostelin sitä, mistä jonkin – aika pienen – aikaa jatkunut päänsisäinen kireys voisi johtua. Pimeydestä ja katkonaisista unista, se on ihan selvä. Mutta kyllähän niitä nyt on ennenkin kestetty, jokin muukin tässä on taustalla.

Aivojeni analyysin päätteeksi tulin siihen lopputulokseen, että olen jotenkin kummasti hankkinut itselleni sisäisiä ja ulkoisia pitäisi-asioita ihan liikaa. Asioita, jotka pitäisi hoitaa, tehdä, suorittaa, muistaa, osata, jaksaa tai ainakin yrittää. Asioita, jotka henkivät häiritsevästi ja kiristävät hermoja, kuumottavat korvanjuuressa tai aiheuttavat sen, ettei mistään oikein tule mitään.

Koska olen paljon mieluummin iloinen, jaksava ja avoin kuin apea, väsynyt ja ahdistunut, pistin pitäisin-asiat mielessäni järjestykseen. On niitä, joiden aiheuttama ahdistus on ihan oikeutettua: pitäisi saada alta pois syksystä asti rästissä olleet opiskeluhommat. Ja pitäisi fiksata oraalla oleva romanssi, ennen kuin sen pienet ongelmat kasaantuvat liian isoksi harmaaksi kiveksi.

Näille asioille pyhitin viikonlopun vapaahetkeni, ja nyt mieli onkin yhtä inhaa oppimispäiväkirjaa kevyempi ja yksi ihmissuhde ihan pelkkää ihanuutta. Opiskeluahkeruuden ja suloisen seurustelun lisäksi keskityin syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin. Tsa-daa, heti on parempi fiilis!

Tajusin kuitenkin silloin siellä viltin alla myös sen, että niiden oikeasti tärkeiden pitäisi-asioiden lisäksi ihminen (eli nainen) kehittää itselleen harmillisen helposti kaikenlaisia muka-pakkoja, joiden täyttymättömyyttä sitten aivan turhaan tuskailee. Tästähän nyt voi syyttää vaikka tätä kauhean kiireistä yhteiskuntaa, somen aiheuttamaa jakamispakkoa tai vaikka etelän mediaa, mutta jos minäkin, kaiken suorittamisen suuntaan syljeskelevä elämästänauttija sorrun siihen, niin onhan se nyt aika paljon itsestäkin kiinni.

Kun olin rajannut oikeasti pakollisten pitäisi-asioiden joukon kahteen (no okei, lapset pitää ruokkia ja vuokrat maksaa, mutta ne nyt pitää tehdä sellaisella automaatiolla, ettei konditionaalin aikaansaamaa angstailua pääse edes syntymään), laitoin jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen seuraavat to-do-listan tärpit.

Pitäisi sisustaa tätä kotia kauniimmaksi. Ja kun sen ajatuksen aloittaa, on työ loputon. Pitäisi järjestää kaappeja, eli raivata tavaraa, eli viedä asioita kirpputorille, eli tehdä aika paljon sen eteen. Pitäisi kiinnittää tauluja seinille, eli löytää ne jostakin varastosta, keksiä miten porakone toimii (tai hankkia poraamistaitoinen poikaystävä) ja ensinnäkin päättää, että mitä laitetaan minnekin. Pitäisi saada olohuonetta jotenkin kodikkaammaksi muutenkin kuin vain haaveilemalla String-hyllyistä. Ja niin edelleen.

Seis! Tämä koti on ihan ok. Minulla ja lapsilla on seinät ja katto, lämmityskin toimii. Meillä on ihan kivan näköistä, ja sisustuksen ollessa askeettinen on ainakin tilaa temmeltää. Ketä kiinnostaa sotkuiset kaapit, jos on kivaa? Ja jos aina vieraiden saapuessa raivaan ruokapöydästä sekalaisen kokoelman sanomalehtiä, piirustuksia, kuolleita kukkia ja kaukosäätimiä – mitä sitten? Menkööt muualle, jos eivät halua kyläillä kaaoksessa!

Tiedän kyllä sen mahtavan tunteen, kun saa jonkun järjestelyprojektin päätöksen tai kaapin sisuksineen kauniiksi. Eilen ja tänään olen käyttänyt aamupäivän tunteja puoliahkeraan siivoiluun, tuunailuun ja puunailuun, ja kotimme sydämettömin paikka eli keittiö näyttää yks kaks jopa kohtalaisen kelvolliselta. Raivasin tasoilta parin peltohehtaarin verran kaurajuomatölkkejä ja kaiken muun roskan, keksin uuden systeemin kierrätysroskille, teippasin (!) uusvanhan pöytäliinan paikoilleen ja avasin verhot. Näytti ihan nätiltä taas. (Kahden pienen apulaisen – ”äiti minäkin kastelin lätin ja pyyhin vähän…” – kanssa ihan nätti on jo aika hyvä saavutus.)

Seinä odottaa maalaamista, ja koska paholaisen värisilmällään valitsemat pyökkiovet lähtivät viime viikolla maalattaviksi, kaappien kaaos on kaikkien nähtävillä – niiden kimppuun hyökkään kyllä vielä. (Maalarimiesten mutisema ”tässä kohtaa on varmaan hyvä tehdä vähän inventaariota…” oli kutakuinkin suora vihjaus siitä, ettei ole ihan normaalia, että samalla hyllyllä säilytetään kaikkea mahdollista muovailuvahoista kameran objektiiveihin ja maissinaksuista maksettuihin laskuihin.) Lasken vähän sen varaan, että kevätauringon paistaessa yhä korkeammalta alkaa sisustus, uudet pikkuhankinnat ja vanhan omaisuuden ratsaus kiinnostaa koko ajan enemmän. Siihen asti…ollaan kotona niin kuin ollaan. Sängyt sentään petaan (lähes) joka aamu. Ja peitotkin vein pakkaseen, uh!

Pitäisi tehdä jotain sille, että housut ovat alkaneet kiristää. Imetysajan mahdollistama ”syö mitä vaan – ja ota lisääkin” -dieetti ei päde enää, ja olen kerännyt muutaman kilon oman mukavuusrajani yli. Sinänsä ei olisi kovinkaan dramaattista, ettei kahden lapsen äiti mahtuisi koon 34 farkkuihin, mutta koska itse tunnen oloni turpeaksi, vaikuttaa se selvästi myös mielialaan. Tammikuun herkkulakko ei toteutunut, enkä mitenkään haluaisi luopua kokonaan päiväkahvipullasta. Mutta annoskokoon voisin kiinnittää huomiota – nyt pärjään vähemmällä, kun ruokin lautasellani vain itseni (kuopuskin on muuten päättänyt, että hän syö vain ja ainoastaan ihan itse – iltapalan aikaan poistun toiseen huoneeseen, kun en vain kestä katsella sitä kaurapuuroinstallaatiota). Lenkille en näillä keleillä uskaltaudu, mutta jumppaan kyllä raahaan ruhoni hyvin mielelläni taas tänäänkin. Uimisenkin voisi taas ottaa viikko-ohjelmaan! Ylipäänsä oma itserakkautta lähennellyt suhtautumiseni kehoon ehti kadota jonnekin, ja haluaisin sen takaisin. Kumma kyllä sekin taitaa tulla muualta kuin sheivatuista sääristä tai hoidetuista hiuksista – jostain tuolta sisältä.

Pitäisi pitää huolta itsestä, ystävyyssuhteista, lukea kirjoja, välttää liikoja hiilihydraatteja, tampata matot, hankkia lapsille välikausivaatteita (ei kai?), ulkoilla, nauttia auringosta, aloittaa pottaharjoittelu, suunnitella, järjestää, tehdä, tavoitella, olla, mennä ja tulla. Mutta kun aina ei vaan pysty, jaksa, viitsi tai halua. Joskus on oikeasti parempi vaihtoehto vaikkapa istua lattialle ja lukea kolmannenkin kerran Maisa-kirja, tai käyttää vapaa sunnuntai-iltapäivä jäällä kävelyyn ja munkkikahveihin postikorttimaisemassa, tai lähteä kodin puunaamisen sijaan kylään tai kaljalle. On niin paljon asioita, joita ihmisen pitäisi ihan vaan omassa pienessä mielessään.
 
 Ehkä pitäisi vaan olla tosi tyytyväinen siihen mitä on. Vaikkapa sitruunaspagettiin. Tai onnellinen.

PS. Kyllä, pitäisi myös kyetä päivittämään blogia vähän paremmin ja ahkerammin. Ehkä tähän touhuun tarvittaisiin joku muutos?

Kerrankin kuljetin kameraa käsissäni aamusta iltaan, ja ajattelin kertoa teille meidän tavallisesta tiistaista. Tänään alkoi arki yhdellä jos toisellakin – minä ehdin sitä jo ihan odottaakin! Tällainen oli meidän päivä:

06.00

Kuopus aloitti aamun uuteen, tuttuun ja äärimmäisen ei-toivottuun tapaansa jo karvaa vaille kello kuusi. Takana oli jo valmiiksi katkonainen yö: isän luona kyläily näkyy aina kotona levottomana yönä ja kiukkurikkaana päivänä. Yritin nukuttaa itkuista ipanaa uudelleen, mutta luovutin pian ja otin pikkuisen sänkyyni kirjakasan kanssa. Maisan vuorosanoja puoliunessa mutisten sain torkutettua nahkavekkaria lähes seitsemään asti, jolloin sängystään ampaisi isompikin lapsi.

07.00

Pienet pyjamasamikset asettautuivat lastenohjelmien eteen ja minä kampesin itseni kylppäriin. Harjasin hampaat, puuteroin nenän, punasin posket ja sutaisin hiukset sykerölle. Päivän asuksi valitsin jo toista viikkoa päälläni muhivan Marimekon alemekkosen, joka harmaudessaan on vaan ihan äärimmäisen mukava. Pikku-O kyllästyi pian television tarjontaan, annoin pienen leikkiä piilolinsseillä ja hammastahnalla.

08.00

Kun sain itseni ainakin puoliksi hereille, pistin aamupalatehtaan käyntiin. Puuroa pienimmälle, yosaa keskimmäiselle, ja minulle kaikkea hyvää tuorepuuron tapaan. Kolme kulhoa täyttyvät rutiinilla, vaikka puntissa kiehnäisi pieni nälkäinen patukka. Maitomukin jouduin kyllä tarjoilemaan jo lattiatasoon, kun ännä alkoi kaikua vähän turhan tiukkaan sävyyn. Pöydässä lusikoin apetta kolmeen suuntaan, selasin samalla Aamulehteä ja kommentoin television tapahtumia. Äidit on tehty multitaskaamaan.

09.00

Aamut ovat minulle hitaan hääräämisen aikaa. Vaellan huoneesta toiseen, petailen sängyt, puen jälkikasvun päivävaatteisiin, keitän kahvia, luen lehden loppuun, pistän pyjamat paikoilleen, selailen somesta uusimmat juorut. Nyt leikkasin jossain kohtaa kynnetkin. Laiskaa ja aikaansaavaa samalla kertaa, sanoisin. Telkkarin sammuttua Late Lampaan kohdalla lapset alkoivat leikkiä kaikkea sekavaa, pienempi löytyy aina jostain kirjansa kanssa ja isompi keksii milloin mitäkin mielikuvituksellista. Duplojakin rakenneltiin.

10.00

Yleensä olemme suuntaamassa ulko-ovelle jo kello kymmenen aikoihin, mutta nyt aamuhääräily venyi vähän pidemmälle. Poikanen halusi testailla uusia tussejaan, ja yllättikin yleisön piirtämällä ilman aiempaa harjoittelua automerkkejä, omakuvan, perheenjäsenet ja naapurit ja kirjoittamalla (huraa!) oman nimensäkin. Kuvassa näkyvät ”auli” ja ”tojota”, signeeraus on tuossa juuri tekeillä. Minä takasin kahvirauhan istuttamalla Oonkin takaisin pöytään keittämään muumisoppaa.

11.00

Vaikka sisäpuuhat olivat sangen mieluisia, päätin kuitenkin kärrätä poppoomme hetkeksi (synkeään, yh!) ulkoilmaan. Mustanpuhuvat lapset harmaassa sadesäässä olivat jotenkin masentava näky, puistossakin oli porukalla vitsit aika vähissä. Haalarit saivat iiihanan kurapeitteen. Tulis nyt jo se valkeus.

12.00
 
Kerhoon! Kuukauden verran joululomalla ollutta esikoisen kerhoa on odotettu enemmän kuin kuuta nousevaa. Tänään vihdoin alkoivat arkirutiinit tältäkin osin, ja kuskasin poikasen muiden joukkoon lounaalle ja leikkimään. Itku pääsi isoveikalta kun piti hyvästellä äiti, mutta suru oli kuulemma haihtunut samantien. Syömisen sijaan lapseni oli kuitenkin keskittynyt ruokapöydässä rupatteluun, mitä ihmettä.

13.00

Lasten jäädessä kaupungin kasvatettaviksi, suuntasimme kahden kollegan kanssa varjolounaalle. Kuopukset nukkua posottivat sen aikaa, että saimme survottua suuhun sushia parin buffetpöydän verran. Ah ja nam.

14.00

Lounastamisen jälkeen suuntasin kotiin. Vuosikas koisasi kärryissä edelleen, joten istahdin koneelle ja selasin päivän kuvasaldoa. Keitin itselleni kunnon kahvit ja vaahdotin maidotkin suuren maailman malliin. Vähän ennen kolmea havahduin sumpin, suklaan ja sosiaalisen median Bermudan kolmiosta, raijasin rattaat parvekkeelta pihalle ja kiiruhdin kohti kerhoa.

15.00

Kerhossa vastassa oli iloinen poika, joka pöllöili vielä hetken kavereiden kanssa pihamaalla. Lompsimme kotiin, annoin lapsille välipalaa ja aloin tehtailla iltaruokaa. Kaksikko kohelsi tapansa mukaan ja soitteli oikeita sekä keksittyjä soittimia. Jostain saivat mokomat idean myös leikkiä kännykän ja  kameran kanssa, ties mistä ovat mallia tuollaiseen toimintaan saaneet.

16.00

Koheltamisen, komentamisen, kintuissa kiehnäämisen ja kiekumisen keskellä sain taiottua aikas maukasta tonnikalapastaa. Puoli viideltä pääsimme pöytään, ja kuopuskin pisteli pastaa poskiinsa kaksin käsin. Poikasen kohdalla suosio olisi ollut suurempi, jos ruoassa ei olisi ollut sipuliaaargh. Tavallisesti tiistai on minun jumppailtani, ja ennen ruoka-aikaa päästän toisen vanhemman sisään ja singahdan trikoissani ulos ovesta. Tällä viikolla poiketaan kuitenkin kaavasta, ja päivä oli minun lapsivastuutani kokonaisuudessaan.

17.00

Kaikki kotimaiset keskivertoperheet kai tietävät, mitä tuolla kellonlyömällä tapahtuu? Pienten tuijottaessa pyörein vatsoin ja silmin Pingua ja Pikku prinsessaa sain minä siivottua ruokasotkut ja ladattua tiskikoneen. Puolivälissä ohjelmia kellahdin itsekin sohvalle kahden kakaran väliin, nostin jalat ylös ja seikkailin vähän netissä kännykän kautta.

18.00

Huokailen aina kaikille, kuinka kuudesta seitsemään on omien yh-päivieni pisin tunti. Tänään se kuitenkin meni aika rattoisasti – kerhopäivinä iltakin sujahtaa ohi siedettävällä nopeudella. Ensin lueskelimme sohvalla kirjoja, sitten musisoimme lastenhuoneessa. Kylläpä kuulostaakin ällöttävän seesteiseltä! Toki mukaan mahtuu myös aika monta kieltosanaa ja kuopuksen suusta kajahtavaa draamahuutoa, mutta oli meillä varsin mukavaakin. Valtakuntaani eksyi myös pieni prinssi.

19.00

Poikanen on nyt kovin kiinnostunut kellonajoista, ja totuus seitsemältä alkaa iltatoimet edesauttaa asioiden etenemistä yllättävän paljon. Minä olen iltaisin niin rutinoitunut robotti, etten kuule tai näe mitään muuta kuin joka päivä toistuvan tapahtumien sarjan: puuro tulille, lapsi tai kaksi pesulle, pyjamat päälle, iltapalat asemiin, lapset pöytään, lusikoita suihin, hammaspesut ja viimeiset pisut, kaksi unikirjaa sänkyyn ja petiin pötköttämään. Näin toimittiin tälläkin kertaa. Kuvia tästä armeijamaisesta suoritteesta täytyisi palkata ottamaan ulkopuolinen taho, ei tähän tehtäväsarjaan vaan mahduu kameraa käteen!

20.00

Viimeistään kahdeksalta lapset ovat yleensä univalmiudessa. Molemmat saavat valita yhden kirjan luettavaksi, niiden jälkeen peittelen isomman, pussaan ja toivotan hyvät yöt, kippaan kuopuksen pinnasänkyyn ja sammutan valot. Sitten loikoilen kahden sängyn välissä ja yritän olla ajattelematta sitä, kuinka monta minuuttia kestää hiljaisuuden saavuttamiseen. Esikoinen nukahtaa yleensä viimeistään vartissa ja ilman isompia taisteluja, pienempi taas pitää aivan her-vo-ton-ta meteliä omassa pedissään. Hän meuhkaa, möykkää, selostaa iltauutiset omalla kielellään, painii peiton kanssa, nousee ylös ja huutelee hävyttömyyksiä. Ihme kyllä isoveli kykenee nukahtamaan tämän kakofonian keskellä – minä odotan kunnes isommalla on silmät kiinni, poistun sitten paikalta ja palaan x kertaa kaatamaan kuopuksen vaakatasoon, taputtamaan vähän takapuolelle ja toivomaan, että josko hän nyt kohtapuolin malttaisi simahtaa. Yleensä yhdeksään mennessä pieni pirttihirmukin hiljenee.

21.00

Kun lastenhuoneessa on sammunut valon lisäksi kaksi kaunista lasta, alkaa minun oma hiljainen iltani. Pesen naaman, vaihdan pyjamahousut päälle, tekaisen jotakin iltapalaa ja aika usein vain kellahdan sohvalle television eteen ja näpyttelen puhelimella päivän kuulumisia tärkeimmille. Lapsi-iltoina olen tässä vaiheessa aika naatti, enkä siksi useinkaan enää eksy tietokoneelle tai – herran tähden – mihinkään älylliseen toimintaan ylipäänsä. Tänään kuitenkin tarjosin teille tämän arkisen päivätarinan, toivottavasti siitä oli iloa 🙂

Hyvää yötä!

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi?

Nostin eilen teatraalisesti vanhan kalenterin pois seinältä. Puhuin poikaselle vuoden ensimmäisestä päivästä (ja koetin vakuutella, että ei inhoja ilotulituksia ja pelottavia laketteja enää ammuttaisi), uudesta vuosiluvusta ja siitä, kuinka nyt laitetaan uusi kalenteri paikoilleen. Hiljenin toviksi, kun istahdin alas selaamaan viimevuotisen seinäkalenterin lehtiä.

On kuvaavaa, suorastaan pelottavan enteellistä, että kalenterimme ensimmäinen kuukausi on vailla merkintöjä. Tammikuulta en muista mitään muuta kuin sen yhden mustan sunnuntain, kun minulle selvisi, että toivonkipinöistä täyttynyt tunnelma oli turhaa, ja avioliittoni päättyisi pikaiseen eroon. Se ilta on syöpynyt mieleeni niin, ettei siihen tarvitsekaan palata päiväkirjojen avulla. Oikeastihan ostin päivyrin vasta helmikuussa.

Jotenkin kuvittelin, että helmikuussa en olisi tehnyt muuta kuin itkenyt, imettänyt, ihmetellyt ja itkenyt vielä vähän lisää. Kalenterin perusteella olen kuitenkin jollain kummalla voimalla kuskannut esikoista kerhoon ja kuopusta neuvolaan, avannut oven lastenhoitajalle ja lompsinut itsekseni joogaan. Olen nähnyt ystäviäkin, jopa käynyt elokuvissa! Kaiken sen surun ja sumun keskellä olen etsinyt itselleni ja lapsilleni uuden kodinkin. Jos joku kysyisi minulta viime talven sääilmiöistä tai sensaatioista, en kyllä osaisi kertoa yhtään mitään. Ehkä oli lunta, ehkä ei.

Maaliskuun kalenterimerkintöjen määrä on tyrmäävä. Muuttoon liittyviä menoja, kerhoja, hoitotätejä, jumppaa ja joogaa, kavereita ja kahvitteluja, perheneuvoloita ja pääsiäisiä. Kuun puolivälissä kalenteriin alkoivat myös vakiintua ”isin iltoja” merkitsevät kellonajat, ja hajonneen perheen huoltotoimet alkoivat jollain tapaa toimia käytännössä. Aloin liikkua säännöllisesti, pidin lapselliset tuparit uudessa valoisassa kodissa, sain jonkinlaisen otteen elämästä ja käänsin kellot kesäaikaan.

Huhtikuussa uin ja jumppasin sekä uskaltauduin kahdeksan vuoden tauon jälkeen treffeille – tietäähän sen, että etsin vain itsetunnon kohotusta, omaa itseäni ja tietoa siitä, olisinko vielä jotain muutakin kuin kahden lapsen kotiäiti. Taisin olla. Kävin ulkona, siivosin sisällä, hoidin lapsia ja itseäni. Varamummo valjastettiin hoitoavuksi, ihmisten hyvyys veti hiljaiseksi. Kuopus muuttui puolivuotiaaksi, kolmevuotias alkoi reipastua kerhossa kuin taikaiskusta. Alkoi olla kevät ja hetkittäin kepeäkin mieli.

Toukokuu on täynnä iloisia menoja: uimahallia ystävän kanssa, kummitädin kyläilyä ja äitienpäivä parhaassa seurassa, pojan bestiksen synttärit ja kerhon kevätjuhla. Ihania ihmisiä, mukavia muistoja. Taisi olla aika lämmintäkin, elämä tuntui jopa aika hyvältä.

Kesäkuu kului ulkoilmassa, aurinko paistoi ja pisamat palasivat poskille. Poikanen täytti kolme ja sai lahjaksi potkupyörän, iltaisin teimme kolmen hengen kesäreissuja kaupungille kantorepun kanssa. Juhannusta vietimme ystävien mökillä, synttäreitä juhlimme iloisesti kotona. Ostin torilta litroittain tuoreita marjoja, pulahdin järveenkin uimaan ja hörpin siideriä terassilla.

Heinäkuun helteissä juhlittiin ystäväni ja Iin kummitädin häitä, vietimme viikon maalla mummilassa lokoisasti lekotellen. Retkiä lähelle ja kauas, ja lähes joka päivä lähipuistoon. Iloisia lapsia, hiekkaa joka paikassa, tahmaista aurinkorasvaa ja hikisiä päiväunia. Siinä sivussa vietin villiä sinkkukesää, olin vastuuton ja vapaa.

Elokuussa palattiin kesäkoheltamisesta arkeen: kerhotossut pakattiin kettureppuun, kuopus aloitti korvatulehdusten keräämisen, minä huhkin jumpassa ja siirryin järvestä uimahalliin pulikoimaan. Kylässä kävi mummeja, kummeja ja serkkuja. Joku järjesti minut sokkotreffeille, ja kolmannella tapaamisella pussattiin Pyynikillä.

Syyskuussa juhlin omia synttäreitäni. Vietin ensi kertaa yön ilman molempia lapsia, se tuntui hyvältä ja oudolta. Kalenterin perusteella kuukausi oli täynnä lenkkejä, jumppia, antibiootteja ja hervotonta aikataulusäätöä. Ihastumista ja humaltumista, suukkoja ja suurenevia tunteita.  Hankin lisähaastetta ja -stressiä istahtamalla avoimen yliopiston luennoille.

Lokakuussa täydellinen tyttäreni täytti vuoden, minä herkistyin muistelemaan kaikkea kuopukseni kokemaa ja unohdin sytyttää kynttilän kakuttomilla synttärikemuilla. Arki rullasi omaan tapaansa, se oli aika täyttä ja täyteläistä. Lopetin imetyksen, mullistin oman ja koko perheen menojen sovittelun.

Marraskuuta kammosin etukäteen, mutta se menikin vauhdilla. Sen verran väsynyttä meininki on kuitenkin ollut, että ilman blogia en taatusti muistaisi tarkempia tuntoja. Leikkiä ja luentoja, kotiarkea ja kaupungilla käsi kädessä kävelyä – tutuksi ja turvalliseksi muuttunutta.

Joulukuu. Flunssia ja valvottuja öitä, piparitaikinaa ja pikkujouluja. Kuopus oppi kävelemään, minä juoksin tunnin lenkin ja tuuletin tyytyväisenä. Maalaisjoulu mummilassa, kotijoulu kolmen kesken ja lemmenloma pääkaupungissa.

Kaiken tämän keskellä pieni liikkumaton puikulavauva on muuttunut käveleväksi ja koheltavaksi taaperoksi. Vähäpuheinen ja vierastava kaksivuotias on tehnyt täyskäännöksen ja on nyt reipas, rämäpäinen ja taukoamatta höpöttelevä kolmevuotias. Minä muutuin vaimosta sinkuksi ja taas – täysin yllättäen ja pyytämättä – tyttöystäväksi. Kuulemma minä olen parasta, mitä jollekulle on viime vuonna tapahtunut. Se on aika paljon se. Lapsillenikin olen parasta, ja se tuntuu hyvältä.

Jotenkin olen oppinut pyörittämään yhden vanhemman perhettä, käymään kaupassa ja suihkussa silloin kun se on mahdollista. Kykenen ruokkimaan, nukuttamaan, hellimään ja huomioimaan kahta lastani ainakin tyydyttävällä tavalla. Isoin työ on ehkä ollut hyväksyä tämä todellisuus, sopia lapsivuoroista ja -vapaista, merkitä kalenteriin kellonaikoja sen sijaan, että nelihenkinen perhe löhöäisi ruoan jälkeen olohuoneen matolla. Ja aika ison työn olen tehnyt myös siinä, miten paljon tällä hetkellä pidän itsestäni – enkä vain äitinä, vaan myös naisena, ja ihan ihmisenäkin.

Kalenterikin kertoo kyllä sen, että vuonna 2013 minua ovat kannatelleet nimenomaan ihmiset. Vanhat ja uudet tuttavuudet, ystävät ja perhe, kummit ja (vara)mummit. Lapset ja aikuiset, läheiset ja kaukaiset. Kerhosedät ja kaupungin tädit, sisko ja sosiaalityöntekijä. Naapurit, jotka auttavat isossa ja pienessä pulassa, jotka kutsuvat juhannukseksi mökille ja fiksaavat muuttoauton, mummon ja miehenkin (:D). Kolmen hengen ystäväperhe joiden kanssa ollaan syöty lukemattomia lounaita ja pötkötelty päivällisen jälkeen Pikku kakkosen edessä – ja äitiystävä jonka kanssa voi juoruta jumpan jälkeen saunassa tai siiderituopin äärellä terassilla. Kaikki ne kaverit, kahvittelut, halloumisalaatit ja hyvät hetket, jotka lukevat niminä kalenterissani, ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Niistä olen kiitollinen, heidän toivon kulkevan kanssani myös uuteen vuoteen. Ja niin, tekin siellä näyttöjen takana, tekin olette minulle tärkeitä. Kiitos tästä vuodesta.

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi. Mutta myös onnen. Tästä vuodesta toivon totisesti onnellisempaa – niin meille kuin teillekin. Toistaiseksi tammikuun kalenterilehdelle ovat kerinneet vasta merkinnät kerhopäivistä, mutta eiköhän luvassa ole paljon muutakin. Vuoden ensimmäisen illallisen söin afganistanilaisessa ravintolassa – tästä se lähtee. Ja onhan tuo Kanelimaan kalenteri edeltäjäänsä paljon kauniimpikin 🙂

Hyvää uutta vuotta!

Me vietimme joulua piirun verran perinteistä poikkeavin menoin.

Otimme jo viikonloppuna varaslähdön maalaisjouluun mummilassa, jossa porkkanalaatikkoa, kinkkua ja graavilohta mutusteltiin yhdessä siskoni perheen kanssa. Parhaimmillaan tuvan täytti seitsemän serkkulasta, joten villiä melskettä helinää helskettä riitti ihan korviahuumaavaan kikatukseen (ja sitä seuranneisiin kyyneliin/komentamiseen/karjahdukseen) asti. Maaseudun näennäisessä rauhassa lapset nauttivat läheisten läsnäolosta, minä karkasin pari kertaa juoksulenkille, söin aivan liikaa suklaata ja torkahdin päiväunille aina luojan ja mummin niin suodessa. Soittelimme pianolla joululauluja, koristelimme kotimetsän kuusen ja nukuimme siskonpedissä pikkukammarin patjoilla.

Koska näemmä mikään ei tänä vuonna mene niinkuin oli ajateltu, muuttuivat myös meidän joulusuunnitelmamme hieman viime metreillä. Perheenjäsenen vakava sairastuminen pysäytti henkilökohtaisen joululiikenteemme ja pakotti kolmikkomme auvoisan automatkan sijaan junaan. Matkasin ensi kertaa yksin kahden lapsen kanssa, ja matkathan menivät suorastaan mukavasti. Paluumatkalla hankkiuduin vaaroihin tilaamalla kärrymyynnistä tulikuuman kahvinkin – ja sain sen juotua! Kakarat käyttäytyivät kauniisti, leikkipaikka pelasti puolet ja evästauko toisen puolen matkasta, ja asema-apulaisten avulla saimme lastattua muksut, tuplat, turvakaukalot, rinkan ynnä muut tykötarpeet varsin ketterästi kyytiin. Ensi kesän reilimatkaa suunnittelemaan siis…

Kotiin palasimme jo aatonaattona, minä kipaisin hakemassa postista tonttuisan paketin ja lastasin ruokakaupasta pyhien einekset. Kun lapset matkaväsyneinä viimein iltamyöhällä nukahtivat, hiipi ovelleni eräs tonttu jouluntoivotustensa kanssa. Tuntui varsin mukavalta.

Aattoaamuna pienet pyjamaiset avasivat tohkeissaan muumikalenterin viimeisen luukun ja nauliintuivat pukin kuuman linjan eteen aika pitkäksi aikaa. Minä olen kuitenkin niin tylsä tosikko, etten osaa lasketella luikuria Korvatunturin kiertäjästä – meillä joulupukki on vain punaisiin vaatteisiin pukeutunut setä, ja lahjat tulevat ihan oikeilta läheisiltä. Saapa nähdä tuleeko poikasesta aikanaan päiväkodin parjattu totuudenpuhuja…

Aaton ohjelmaksi olimme sopineet yhteisen joulupuuron ystäväperheen kanssa. Ydinperhejoulun puuttuessa on häkellyttävän ihanaa yhdistää kaksi kolmen hengen perhettä ja luoda uusia perinteitä. Me äidit hämmensimme puurokauhaa vuorotellen ja juorusimme kahvinkeiton ja vaipanvaihdon lomassa. Neljä lastamme leikkivät yhdessä ja popsivat puurot ja pasteijat hymyssä suin. Paketitkin vaihdettiin puolin ja toisin, mutta avaamispuuhat jäivät molemmilla tahoilla aattoiltaan.

Kotiin kävelimme kaatosateessa, mutta ihmeen jouluisissa tunnelmissa kuitenkin. Esikoisen katsellessa jouluohjelmia ja kuopuksen nukkuessa sain häärittyä asumuksen siedettävään kuntoon ja pistettyä ilta-aterian alulle. Koska pyhäinhäväistys on ilomme, löytyi triomme joulukinkku pizzasta, ja vieläpä parmalaisena! Maukasta oli – ja ehkä joulupizzastakin muodostuu pienperheemme paheellinen perinne, kun lipeäkalan tai lanttulaatikon ystäviä ei joukostamme liiemmin löydy.

Ruokailun jälkeen kärräsin olohuoneeseen salaperäisen arkun, jonka sisältä paljastui melkoinen kasa avaajia odottavia aarteita. Olemme näemmä olleet kilttejä: kummeksuen katsoin itsekin pakettien määrää. Itse hankin lapsille kaksi kirjaa kummallekin, muista lahjuksista huolehtivat ystävät, sukulaiset, kummit ja varamummit.  Kääreiden alta paljastui juuri sopivia leluja vanhoja varastoja täydentämään, minulle jotain pientä kaunista ja kontaten pöksynsä pilanneelle kuopukselle kasa suloisia housuja. (Huomaatteko muuten, että kävelevä kuopukseni on vihdoin hankkinut itselleen vauvavatsan ja on muutenkin kerännyt kaivattuja kiloja. Ihana pönäköitynyt punaposki!)

Iloinen isoveli-I oli lahjapuuhista aivan tohkeissaan, mutta totesi kahden paketin (duplojen ja junaradan) jälkeen, että kiitos nämä liittää, ja loppulahjojen avaamiseen piti poikasta oikein houkutella. Pikku-O ihastui äänikirjoihinsa ja minulle tuli tippa linssiin, kun yhdestä paketista paljastui pienelle emännänalulle pieni punainen kattila. Asiaankuuluvasti toisaalta tulleet rytmimunat pääsivät heti pataan! (Kuvasta saattaa erottaa myös oman suosikkilahjani – pinkin ulkoisen kovalevyn, eräältä erityiseltä saadun. Ehkäpä nyt liitoksissaan repeilevä tietokoneeni pääsee takaisin elävien kirjoihin…)

Olin etukäteen vähän angstannut aattoiltaa – tulvisiko mieleen vain haikeus ja vaikeus, osaisinko nauttia lasten kanssa kolmistaan olosta? Olisiko lahjasäkki tyhjää täynnä, jäisikö lapsillekin tyhjä mieli? Jouluvalmisteluthan olivat meikäläisellä aika minimissä, kun en vaan saanut aikaiseksi. Ystävä oli hänkin pelännyt lahjapulaamme, ja käärinyt pieniä yllätyksiä moneen eri pakettiin 🙂 Turhaan onneksi stressasin, meillä oli oikein hyvä lämmin hellä olla, vaikka yksi nyt joukosta niin arkena kuin jouluna poissa onkin.

Lahjapapereiden rapinaa ja lasten iloa oli ihana seurata. Kun poikanen huokaili legojensa keskellä ja hoki toistuvasti ”hyvää joulua äiti, hyvää joulua kaikille” ja kun pieni kuopukseni kiljui riemusta kirjojensa kanssa, huomasin taas miten hurmaavat lapset minulla onkaan. Minä liikutuin pelkästään siitä ajatuksesta, miten ihania ihmisiä meidän elämässämme on.

Kun lahjakello alkoi käydä puoli kahdeksaa, pistimme palikat paikoilleen ja pienet iltatoimien kautta petiin. Suloisten lasten simahdettua pistin homejuustoa leivän päälle, kaivoin suklaata kaapista ja asetuin sohvanmutkaan. Ihan hyvä tämäkin oli, tämä meidänlainen joulu. Oikeastaan aika ihana.

Nyt käsillä on ennätyspitkä lapsivapaa, en oikein edes tiedä miten päin olisin. Aika letkeästi, luulisin.