Laumaamme on kuukauden verran kuulunut kuudeskin jäsen. Pikkuruinen pikkusisko, täydenkuun tytär, ihana ihme.
Hänellä on kultaiset hiukset, siniset silmät ja tärkeä paikka uusperheemme ytimessä.
Kuukauden kestänyt äitiysloma ennen vauvan syntymää oli pyhitetty levolliselle valmistautumiselle, mielen ja kehon rauhoittumiselle ja kotipesän rakentamiselle. Kävin äitiysjoogassa ja uimassa, viikkasin pieniä bodeja lipastonlaatikkoon, pakkasin sairaalakassia ja hengittelin supistusten tahdissa. Vaikka vauvaton äitiysloma oli erinomainen ajanjakso, olin henkisesti täysin kypsä synnyttämään, luopumaan odotusajan ongelmista ja ottamaan vauvan vastaan.
Kun pieni sitten saapui, alkoi uudenlainen aika. Enää ei mitata verenpaineita, sf-mittoja, maksa-arvoja tai sykekäyriä. Poissa ovat raskaan raskauden tuomat lukuisat huolet: siinä hän nyt on, lämpimässä sylissä, turvassa ja terveenä. Mittareiksi riittävät vauvan paino ja kaupasta kannettavien vaippojen määrä. Vähän tekee mieli nipistää itseään – olinko se toden totta minä, joka edes oli raskaana, joka ravasi päivystyksessä ja poliklinikalla, jolle povattiin riskiä toisensa perään? Ja jolle lopulta kävikin vain hyvin, joka sai voimallisen synnytyskokemuksen ja täydellisen tyttären.
Ajanlasku on mennyt monella tapaa uusiksi. Huomaan laskevani viikkoja vauvan iässä, kuin huomaamatta talvilomasta on käännetty katse kevääseen ja kalenterilehtikin kääntyy pian taas. Yöllä valvotut tunnit tuntuvat iäisyyksiltä, päiväunilla nukutut silmänräpäyksiltä. Synnytyksestä – saati sitten raskaudesta – on aikaa kuin vuosi tai sitten se tapahtui eilen, pieni Aivi on ollut meillä aina tai hetken verran vain. Kauhean kliseen mukaisesti vauva kasvaa liian nopeasti, vaikka jokainen päivä viekin lähemmän helpompia aikoja. Vaikka eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla, vaan hyvää.
Ensimmäiset viikot sain pesiä vauvan kanssa lapsivuoteeksi muuttuneessa sohvannurkassa, keskittyä imetyksen onnistumiseen ja nysvätä maitohuuruissa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Pikkuhiljaa arki on alkanut meillekin ja päiviä rytmittävät tuttuun tapaan isojen lasten aikataulut. Kouluun saattamista, eskarista hakua, tanssitunteja, käsityökerhoja ja kitarakursseja. On hoidettu jumppapäivät, luisteluvuorot, välikausivaatteet ja jopa se tyhjä maitotölkki pääsiäisaskarteluja varten. Vauva kulkee mukana sen minkä pystyy, puoliso on ottanut isolla kauhalla perhearkea hoitaakseen ja seinäkalenteria tuijotellaan silmät ristissä muistia pinnistellen. Kuka vie, kuka hakee, mitä syödään, koskahan nähtäisiin ihan kahdestaan (siis kolmestaan, joku muistuttaa)?
Isot sisarukset ovat ottaneet vauvasiskon ihailtavan ihanasti vastaan – kuusivuotiaat tyttäret haluavat sylitellä ja helliä, esikoinen esittelee vauvalle korttitemppuja ja toteaa pienen olevan kyllä tosi söpö. Uskonkin vauvasiskon hitsaavan meitä kaikkia lähemmäs toisiamme. Puolipakon edessä isompien tekemisiin on löytynyt uudenlaista omatoimisuutta: hampaita pestään, huoneita siivotaan, iltapalaleipiä voidellaan ja bussilla kuljetaan ihan itsekin ilman kovaa käskemistä, jos kodin ainoa aikuinen on sohvajumissa vauva rinnalla. Toki aikaa koitetaan riipiä myös jättiläislapsiksi muuttuneille koululaisille: iltasadun luen vaikka vauva kainalossa, päiväuniaikaan ehtii tehdä palapeliä, koko perheenä ollaan katseltu uusia muumeja uudella isolla sohvalla. Sisarukset puhuvat Aivista luontevasti, huikkaavat aina hänellekin hyvät yöt ja viihdyttävät lattialla pötköttävää vauvaa. Heillä on kuitenkin edelleen omat juttunsa, huolensa ja herkkyytensä.
Mutta entä se vauva! Viisiviikkoinen kuopus ei ole enää lainkaan se pieni nukkuva nyttyrä, joka sairaalasta turvakaukalossa kotiin kannettiin. Katseessa on tarkuutta, kiekaisussa kipakkuutta, potkuissa jo vatsasta tuttua voimaa ja elämässä hentoista rytmiä. Raskausaikana ehdittiin moneen kertaan ajatella vauvan olevan varsin sitkeä pikkuinen, ja kyllä hän sylin tälläkin puolella on aika kaukana heiveröisestä hissukasta. Vauva pitää huolen saamansa huomion määrästä ja kertoo kurjasta olosta naapureillekin. Ison osan ajasta hän kuitenkin on tyytyväinen tyllerö, joka nukkuu pitkiä päiväunia ja jaskaa hetken tuijotella lelujakin. Onnellisimmillaan hän tuntuu olevan kylläisenä vanhempiensa rinnan päällä, vatsallaan autuaasti uinuen. Kuukauden ikäisenä vauva alkoi väläytellä ensimmäisiä oikeita hymyjä – ihmeellinen vuorovaikutuksen ilmentymä, jota ei voi olla ihastelematta. Toivottavasti aihetta hymyyn hänen elämänpolullaan riittääkin.
Päivät pikkuvauvan kanssa kuluvat pääosin varsin hienosti. Hän syö, nukkuu, syö, seikkailee sylistä toiseen ja ihmettelee maailmaa, syö ja nukkuu taas. Kovin kiinnihän äiti tuollaisessa pienessä on, eikä päivään tohdi suunnitella kovin paljoa suoritteita – blogin pariinkin kykenin tarttumaan vasta nyt! Ja vaikka olenkin nyt kaikkitietävä nimimerkki kolmen äiti, on vauvan kanssa liikkuminen aluksi tuntunut hurjan jännittävältä. Päästäänkö ovesta ulos, tuleeko hänen ulkona kylmä, entä jos nälkähuuto ajoittuu juuri bussimatkan kohdalle? Pikkuhiljaa ollaan opittu, selvitty ja rohkaistuttu liikkumaan sinne sun tänne. Toistaiseksi vaunusiirtymät kannattaa ajoittaa uniaikaan, ruoan on paras olla yhdellä kädellä syötävää ja kaupungin vaipanvaihtomahdollisuuksista voisin jo tehdä oman postauksensa. Imetys sujuu jo varsin hienosti, mikä on minulle iso ilo ja logistiikankin kannalta helppoa. Syöttöpuuhia on jo tullut testattua kotisohvan lisäksi kirjastossa, kaupan eteisessä, kahviloissa, kyläpaikassa ja keittiössä köyhiä ritareita paistaessa.
Vauva on valloittava, ihana kultatukka ja kotielämä tuntuu tässä kohtaa juuri oikealta. Joskus tunnit kuitenkin toistavat itseään ja väsyneenä vauva-arki voi tuntua yhtä aikaa raskaalta ja tylsältä: pyykkivuoren saa valloittaa joka ikinen päivä, vaipanvaihdossa ei ole mitään hehkeää, puklua päätyy juuri vaihdetulle paidalle ja vatsanväänteet pitävät vauvan hereillä. Yöunien määrä ja laatu korreloi seuraavan päivän mielialan ja jaksavaisuuden kanssa. Mutta umpihuononakin päivänä yleensä muistan, että seuraava on varmasti parempi. Eikä minun tässä tietenkään mitenkään yksin edes kuulu pärjätä. Lapsillahan on toisetkin vanhempansa. Mummolan makaronilaatikko pelasti yhden lauantain ja kummitäti yhden ruuhkaisaksi kääntyneen iltapäivän. Neuvolassa huolehditaan kasvun lisäksi jaksamisesta ja apukäsiä on tarjolla useampia. Kummasti olen näinä vähinä vauvaviikkoina myös nähnyt ystäviäni enemmän kuin pitkään aikaan ja voi miten hyvää se tekeekään! Vaikka oma kyvykkyyteni älylliseen keskusteluun tuntuu hupenevan päivä päivältä (tai yö yöltä…), on ollut hurjan piristävää ihan vaan istua ja jutella kahvikuppi kädessä – ja vauva toisessa.
Ensimmäiset päivät ja viikotkin vauvan syntymän jälkeen oma mieli kyllä kävi ylikierroksilla ja surffasi hormonimyrskyjen kanssa aallonharjalta pohjamutiin. Oli onnellisuutta uhkuvia hetkiä pientä nukkuvaa käärylettä tuijotellen ja syvää epätoivoa suurperheen alle hautautumisesta. Odotusajalta päälle jäänyt oman kehon ja vauvan toimintojen tarkkailu sai pelkäämään jokaista oireeksi luokiteltavaa naksahdusta. Aamuyön pimeinä tunteina vastasyntynyt tuntui painavan tonneja. Epäilin omaa jaksamistani, vauvan hyvinvointia, vähän kaikkea maidon riittävyydestä parisuhteen kestävyyteen. Petetyksi ja jätetyksi tulemisen pelko on epäreilu vieras, varsinkin kun se on menneisyyden marinadissa yhdistetty juuri vastasyntyneen ihmeelliseen tuoksuun. Onnea on kärsivällinen kainalo, jossa on tilaa myös järjettömissä ajatuksissa rypevälle ja katteettomia kyyneleitä vierittävälle kumppanille.
Nyt vauva on jo viisi viikkoa vanha ja kulkee käsivarrella kuin siihen olisi aina kuulunut. Tuntuu huikealta olla noin pienen ihmistaimen emo, on ihanaa seurata vauvan ja isin yhteisiä juttuja, olen tästä koko meidän perhekuviosta kovin kiitollinen. Vähitellen kasvaa omakin varmuus: kyllä minä tässä vanhemmuushommassa olen ihan hyvä, vaikken kaikkeen aina pystykään. Olen myös antanut itselleni luvan keskittyä nyt vauvaan ja perheeseen, kaikki muu itsensä kehittäminen saa suosiolla odottaa. Ja jos arjen rima meinaa kivuta liian korkealle, osaa mies onneksi muistuttaa armollisuudesta myös itseä kohtaan. Saatan itkeä väsymystä tai kivahtaa kiukuttelevalle lapselle, eikä se haittaa. Vaikka se vähän hassulta tuntuukin, niin neuvolakorttiin kirjatut kliseiset kehut vauvan kasvusta, läheisten onnittelut ja tuntemattomien lempeät katseet lämmittävät hurjasti. Parasta on kuitenkin jostain oman mielen syvyyksistä päätään nostava hyväksyntä: on hienoa olla äiti, vielä tälle vauvallekin.
Vaikka vauva on ehtinyt matkallaan myllertää mieltä moneen kertaan, antaa se minulle tai meille myös kaivattua rauhaa, hetkeen pysähtymistä ja elämän yksinkertaistamista. Nyt ei ole kiire minnekään, näin on hyvä.
