Kirjoittajalta Sanna (Page 10 of 24)

Tässä kahvikupin ja suklaapatukan kanssa kököttäessäni minulla olisi kerrankin aikaa kirjoittaa kunnon blogiteksti, pukea ajatukset sanoiksi ja postata arki kuviksi. Jostain syystä vain pää ei oikein tuota tekstiä, kamera ei ole tallentanut mitään olennaista, enkä mitään maailmanpolitiikan myllerryksiäkään halua lähteä ruotimaan. Vähän voi ehkä syyttää viime viikon (tai vuoden) aikana kertynyttä univajetta, joka saa aivot puuroksi ja pään humisemaan tyhjyyttään. Kenties päällä on nyt jonkinlainen blogikriisikin. Kaipaisin selkeämpää suuntaa, rajatumpia aiheita, suurempaa motivaatiota – ja toki myös toimivampaa tekniikkaa ja vähän enemmän aikaakin – jotta blogi pysyisi raikkaana ja reippaana.

Kai tänne voisi kertoa ihan peruspäivistä. Siitä, kuinka aamulla pistän lastenohjelmat pyörimään ja sohin kaurahiutaleita mikroon silmät puoliummessa. Siitä, miten kuopus valitsi hammashoitolassa vihreän Nalle Puh -harjan, eikä olisi halunnut millään keskeyttää leikkihetkeä hoitajan kanssa. Siitä, kuinka esikoinen on välillä universumin ärsyttävin lapsi ja seuraavassa hetkessä supersuloinen ja ällistyttävän älykäs. Siitä, miten meidän kolmikkomme on aika hyvin hitsautunut yhteen, miten eroperhekin voi olla onnellinen – ja miten vaivalla aikaansaatu kahden lapsen kahden kodin kansalaisuus käytännössä toimii. Aina välillä mietin, kiinnostuisiko joku vaikkapa siitä, miten meillä lastenhoito on järjestetty, tai siitä, miten onnistuu etukäteen niin pahoin pelkäämäni kahden-lapsen-iltatoimet-yksin aika monena iltana viikossa. Kiinnostuisikohan?

Viime viikolla olisin voinut vuodattaa useammankin rivin sisällä sairastamisen syvyydestä, viikonloppuna taas olisin voinut hehkuttaa maailman parasta parisuhdetta. Olisin kuvannut ennen lauantain luentoputkea minulle tarjoiltua muna-aamiaista (no pun intended!) tai kenties kaivanut vaivihkaa kameran esiin sunnuntaina Andy Warholin omakuvien edessä. Eilen olisin voinut angstata flunssakautta oikein urakalla, tai sitten fiilistellä aurinkoisessa puistossa popsittuja banaaneja ja Pikku kakkosen aikaan ajoitetun iltalenkin tuomaa endorfiinituulahdusta (juu en jättänyt lapsia keskenänsä kotiin sentään, siinä olisi ehkä ollut jotain vähemmän fiiniä). Kun jälkikasvu jo ennen iltakahdeksaa tuhisi unissaan, olisin voinut jättää venyttelyt ja aurinkotervehdykset väliin ja kerrata päivänkulun kirjallisesti. Mieluummin sitten kuitenkin levitin jumppamaton olohuoneen lattialle, kasasin huikean iltapalan ja päästin vielä erään iltavieraankin sisälle ja sohvakaveriksi. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa, niin voisi kertoa sitten siitä?

Tiedän tiedän, postaustahti ei ole olennaisinta, tärkeämpää on sisältö. Mutta eihän tällainen peli vetele! Tykkään blogistani, se on minulle kovin tärkeä. Jotain uutta kuitenkin tarvittaisiin, jottei tämä harrastus ihan haalistuisi pois muun elämän pyörteissä. Eilisiltana juuri mietin puoliääneen sitä, mihin suuntaan haluaisin blogia viedä. Vauvakupla on puhjennut aikoja sitten, välikausivaatteiden esittely tuntuu typerältä (”onneksi” olimme viime viikon kevätsäiden aikaan kipeinä kotona, eipähän tarvinnut vielä miettiä, mitä hittoa puetaan toppavaatteiden jälkeen!) ja henkilökohtaisen elämän raportointi kieltämättä vähän hirvittää. Erokriisistäkään ei enää kauheasti saa sosiaalipornoa revittyä! (Tai, kuten poikaystävä ehdotti: ”Sä taidat olla liian onnellinen sun blogiin.”) Omasta perhe-elämästäni olen sen verran iloinen ja kai ylpeäkin, että kyllä sitä tekisi mieli jakaa muillekin. Tai vähintäänkin tallentaa muistoiksi myöhempiä aikoja varten. Ettei aivan unohtuisi se, kuinka kuopus huutaa HAU-HAU aina nähdessään (tai ajatellessaan) koiria, kuinka kolmevuotias ottaa pikkusiskoa kädestä ja huomauttaa ”kato äiti kun me ollaan nätisti” tai se, miten ihmeessä tästä härdellistä selviää ainakin melkein täysjärkisenä – päivästä toiseen. Mutta ketä tällainen kiinnostaa – teitäkö?

Tämä nyt on tällaista tympeää metabloggaamista, jota itse aina toisten tonteilla inhoan. Avasinpa nyt vain omia ajatuksiani, ehkä ne näpyteltyinä kirkastuvat. Ehkä blogista voisi tulla vähän kevyempi, kepeämpi – kaupallisuuteenkaan en enää suhtaudu pelkästään kielteisesti. Huomaan, että omat suosikkiblogini ovat muuttuneet, ehkä minunkin olisi aika. Tekstit voisivat varmasti olla lyhyempiä, jaarittelutaipumukseni kun ei ole kovin kustannustehokas. Kuvausinto pitäisi sekin palauttaa, siihen ratkaisuna olisi tietysti uusi kamera, eikös niin? Uusia tuulia odotellessa olisi kiva kuulla, mitä te siellä näyttöjen äärellä toivoisitte. Katsotaanko yhdessä, mihin uudet kevätpopot vievät?

Esikoiselle nousi kuume. Sehän tarkoittaa tietysti sitä, ettei kerhoon ole menemistä, puisto on pannassa, kaverit karsastavat ja kolmikkomme on tuomittu tuijottamaan tyrmäävän täydellistä auringonpaistetta neljän seinän sisältä, likaisten ikkunoiden takaa. Ja toki myös sitä, että yöt ovat jotain ihan muuta kuin nukkumista varten. Että päivät kuluvat panadol-pullojen, duplo-palikoiden ja dvd-levyjen muodostamassa Bermudan kolmiossa, jos ei noin vain paeta sivistyksen tai sosialisoinnin pariin.

Sairas lapsi on kurja juttu kaikin puolin. Meitä onneksi ovat tähän asti vaivanneet vain perusflunssat, korvatulehdukset, parit allergiat ja yksi inha vatsatauti – voin vain kuvitella, miltä tuntuu vakavasti sairaan lapsen lähellä oleminen. Tämänkertainen tauti diagnosoitiin tänään korvatulehdukseksi – niitä ei poikasella tainnutkaan olla ainakaan pariin vuoteen. Antibiootit ovat kehissä, toivomme pikaista paranemista ja edes muutaman tunnin mittaisen unipätkän ensi yöhön. Naapuriin asti kuuluu se puunkoputus, jonka säestyksellä ihmettelen kuopuksen ainakin toistaiseksi tervettä ja terhakkaa olemusta. Oma oloni on siinä hilkulla, kauppareissulla iskevä tuskanhiki kertonee joko kevättakin puutteesta, tai sitten en ihan täydessä iskussa ole minäkään.

Tuntuu myös vähän siltä, että minä olen viime päivinä jakaantunut kahtia: toinen puoleni on huolehtiva ja huolestuva emo, joka jaksaa tarjoilla tulikuumalle lapsoselle pillimehua ja keksejä sohvalle, silittää hikistää otsaa yön pimeydessä ja lohduttaa kipujensa keskellä surkeana huutavaa pikkupotilasta. Se toinen taas on täysin kyrsiintynyt sisällä kökkimiseen, tylsyyttään jätättävään kelloon, kiukutteleviin sisaruksiin ja Mimmikoto-ohjelmiin (Kansamusiikkia ja kotoilua lapsille! Jösses.) Kun tämän viikon kerho-päiväuni-tuntini valuivat tiimalasin ulkopuolelle, menivät kaikki asioidenhoitosuunnitelmatkin uusiksi. Jossakin välissä ehdin kuitenkin näpytellä työ- ja päivähoitohakemuksia, kehitellä vähän uusia mahdollisuuksia bloginkin suhteen ja keksiä pakkomielteen olohuoneen verhosta. Sitten riensin taas niistämään, matkalla nappasin pärstästäni peilikuvan muistoksi.

Uneton viikko näkyy naamassa ja tuntuu kehossa – aivot ovat jäässä, kroppa jumissa ja tulevien viikkojen opiskelut tuntuvat aivan mahdottomalta tehtävältä. Juuri ostamani ihmetekoja lupaava korjaava silmänympärysvoide joutuu nyt tositestiin… Meneväthän ne päivät näinkin (yöt sen sijaan eivät!), mutta aika ankeaa tällainen sairastaminen on. Huomaan taas, että jos tässä kotiäitiydessä jokin tökkii, niin ei niinkään se äitiys vaan se koti-osuus. Enkä nyt tarkoita tätä nimenomaista asumusta (vaikka se juuri nyt kipeästi suursiivousta ja yhtä sun toista kohennusta kaipaisikin), vaan sitä kolmeen pekkaan aamusta iltaan vietettyä sisäarkea, joka ei meille sovi sitten ollenkaan. Muutamassa päivässä olen muuttunut marisevaksi marttyyriksi, joka ei jaksaisi enää mitään!

Lapset ovat varmaan käyttäytyneet ihan kohtalaisen hyvin (kenties paremmin kuin äitinsä), ja eilen kuvailinkin heitä hyvinä hetkinä (aina kun kuumelääke oli ehtinyt vaikuttaa eikä kukaan kehittänyt kriisiä toisen kädessä olevasta legopalikasta). Suloiset sisarukset ovat kaiken nahistelun keskellä hellyyttävän tärkeitä toisilleen, yhteisleikitkin alkavat olla liikuttavaa seurattavaa. Ihaniahan nuo ovat, pysyisivätpä aina perusterveinä. 

Hetki sitten teki mieli vääntää naama allaolevaan muotoon, mutta kun lapset nukahtivat, ei tässä nyt itsekään enää jaksa olla niin ärtynyt. Olohuoneessa lainehtii lelumeri, kaurapuuro kuivuu kiinni lattiaan, mutta kohta alkaa Klikkaa mua ja iltapala-avokadotkin taitavat olla juuri sopivan kypsiä. Kaiken lisäksi huomisiltana saan kuulemma pizzaa, Breaking Badia ja olla vähän aikaa ajattelematta mitään tai ketään – ne hetket tulevat kyllä niiiin tarpeeseen.

Parempaa viikonloppua itse kullekin – toivottavasti pysytte terveinä!

Joka toinen viikonloppu voin himmailla ja hummailla kuin mikäkin puolivallaton naisenpuolikas, joka toinen viikonloppu taas olen niin paljon äiti, että joskus ihan ärsyttää. Lapsiviikonloppuni olisivat kyllä nykyistä paljon tylsempiä ja työläämpiä, jos muutaman korttelin päästä ei löytyisi mahtavaa vertaisseuraa, äitiystävää ja kahta pienokaista – kahden viikon välein keskenään viikonloppua viettäviä siis hekin. Kahden äidin ja neljän alle nelivuotiaan kombolla olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä, ja erityisesti pyhäpäivät pelastavia perheviikonloppuja olemme kiitelleet kuorossa.

Eilisen vietimme tällä tutulla kokoonpanolla aamusta iltaan. Aamutoimien jälkeen pakkasin katraani kärryihin ja kipitimme kotikatua pitkin ystävien luo. Lapset sujahtivat leikkeihin heti haalareista kuoriuduttuaan, me naiset juorusimme (miehistä, tietenkin) ja mietimme lounaskuvioita. Pienokaiset touhusivat täydellisessä harmoniassa, piirtelivät pöydän ääressä ja popsivat emännän loihtimat pastat suihin suorastaan sulavasti.

Jälkkärikahvien jälkeen otimme suunnan kohti leikkipuistoa keskustan toisella laidalla, matkalla ihastelimme aurinkoa ja ensimmäisiä kevätkukkia. Puistossa pienin nukkui päiväunensa, isompia nosteltiin vuorotellen kiipeilytelineelle ja keinuteltiin keväisessä (mutta kuitenkin petollisessa, sanoo aina äitikin!) säässä.

Kotimatkalla kolmen aikaan mutisimme me molemmat mutsit, miten nyt loppuilta sitten kuluisikaan kotona omissa oloissa. ”Vai tulisitteko te meille?”, ehdotin. Lapset lupasivat käyttäytyä kunnolla, joten hilasimme kuraiset kakarat vuorostaan meidän kotiin. Taioin pakastimen jämäosastolta ihan mukiinmenevän tortillalasagnen ja tekaisin salaattia kaveriksi. Ääneen ajateltu mustuvien banaanien ja parasta ennen -maidon kohtalo muuntui yhdessä väsätyksi banaanipannukakuksi.

Kun me kaksi äitiä puuhailimme keittiössä, leikkivät lapsoset aivan käsittämättömän hienosti keskenään. Naureskelimme viimeistään pannarivaiheessa, että tämä on kyllä oikea superäitien supersunnuntai. Ruvettiin vielä leipomaankin, huh huh. Minä – kenties kevätauringon sulattaman sydämen tai maca-jauhon aikaansaaman hormonihäiriön vuoksi – huokailin, kuinka ihanan suloisia lapsia meillä onkaan. Toki 1-, 2- ja 3-vuotiaiden kokoonpanoon mahtuu aina muutama välienselvittely, draamahuuto tai hermopinne, mutta jälkikasvumme tulee kyllä kiitettävän kauniisti toimeen keskenään. Tänään ei tarvittu edes videoiden tuomaa viilennystaukoa! Emmekä me äiditkään tainneet ihan totaalisesti menettää hermojamme 😉

Ruokapöydässä puhelimme myös siitä, kuinka tällaiset päivät erehdyttävästi muistuttavat ydinperhekuvioita. Ilman parisuhderiitoja! Vaan kuinka helppoa olisikaan, jos ne toiset kädet ja hartiat olisivat aina viikonloppuisin mukana kuvioissa. Se aika alkaa jo tuntua kaukaiselta, kun päivän hyvät ja huonot hetket sai jakaa puolison kanssa. Mitähän sitten tehtiin, kun lapset olivat nukkumassa? Toinen tietokoneelle, toinen television eteen, tiuskimista kotitöistä tai väsynyttä kettuilua? Tai sitten katsottaisiin yhdessä leffaa ja syötäisiin kainaloikkain irtokarkkeja? On niitä sellaisiakin pariskuntia, totesin.

Kellon käydessä kohti iltakuutta ystävämme lähtivät kotiinsa, kilvan kiittelimme lapsia huikean hienosti sujuneesta päivästä. Me vilkutimme eteisessä hyvät yöt ja Buu-klubbenin jälkeen paimensin pienokaiset pesulle.Suihkuttelin päivän pölyt pois molemmista, kuurasin esikoisen liehuvan letinkin. Iltapalan, hammaspesujen ja unikirjojen jälkeen ei tarvinnut kovin kauaa odotella, kunnes sängyistä kuului vain tasaista tuhinaa ja vienoa kuorsausta. Pimeän laskeuduttua ovelleni saapui vielä eräs sveitsiläisten suklaatuliaisten kanssa ja petiin pääsin vasta puolenyön tienoilla – todellinen supersunnuntai siis loppuun asti.

Seuraavana sunnuntaina onkin sitten isien vuoro nauttia ihanista lapsistaan. Me mammat taidamme tuolloin toipua tanssintäyteisestä klubi-illasta, luulen ma!

PS. Kuvamateriaalista käy kiittäminen kaveria – oma kamerani lojui taas jossain ylähyllyllä…

Muistattekohan te vielä, miltä minä ja elämäni näytimme vuosi sitten? Aaaivan.

Paljon on vettä virrannut viimeisen vuoden aikana. Kyynelinä silmäkulmista, hikenä juoksupaidan alta, kuohuina Tammerkoskesta. On häkellyttävää huomata, että raastavasta erostani on kulunut jo neljä vuodenaikaa. Että tässä me nyt elelemme tätä arkea, ihan kuin näin sen pitäisi ollakin. Että esikoinen hätkähtää vanhempiensa hääkuvaa ja ihmettelee sitä, kuinka sinä ja isi seisotte vielekkäin! Hänelle ydinperheellinen yhteiselomme on hatara muisto vain, tarkempiin uteluihin saamme takuulla vastata tulevaisuudessa.

Mutta mitä kaikkea viime päivinä on tapahtunut? Me pienet vietimme viiden päivän viikonlopun maalla mummilassa. Junamatkat kahden lapsen kanssa menivät joulun alla hankitun itsevarmuuden turvin aivan mainiosti – puolet ajasta leikkivaunussa, toinen puoli rusina-askien kanssa. Perillä lapset nauttivat isovanhempien huomiosta, uusista vanhoista leluista ja kaikista niistä kynnyksistä, joiden yli sopii tepastella pienin askelin. Esikoinen keitteli leikkikahvinkeittimellä tsufeeta kerran jos toisenkin, kuopus kunnostautui hysterianluojana ottamalla huikkaa ikkunalaudalle unohtuneesta pesupallosta. Saavutinpa minäkin sen vanhemmuusetapin, jolla kuuluu soittaa myrkytystietokeskukseen.

Minä hiihtelin maalaisloman läpi trikootunikassa ja kalsareissa, kellahdin kakkukahvittelujen välissä sohvalle ja hylkäsin lapset aina tilaisuuden tullen mummin huomaan. Suin sydänsuruja saunassa, survoin kiukun lenkkitossuihin ja hölköttelin tunnekuohuissani tähänastisen lenkkiennätykseni, kymmenen kilometriä tunnissa. Suljin silmät ja korvat aina kun lapset söivät suklaakeksejä, jäskiä tai muhvinsseja, otin niin rennosti kuin ihminen vain osaa.

Tuliaisiksi toimme tuttuun tapaan tymäkän flunssan, joka pitikin kolmikkomme kotosalla loppuviikon. Nyt on minun vuoroni nauttia lapsivapaasta, ja viikonlopusta tulikin odotuksiani paljon ihanampi.

Eilen vietimme suloisen Saaran kanssa ystävyytemme vuosipäiväjuhlaa – laittauduimme treffikuntoon, istuimme iltaa ravintolassa, pyörähdimme vaatekaupoissa ja vajosimme elokuvateatterin punaisiin penkkeihin kotimaisen romanttisen komedian (joka oli ihan siedettävän hyvä!) äärelle. Ilman tätä ystävyyttä elämäni olisi aivan erilainen: blogikommentin kautta yh-ystäväksi, lapsilauantaiden pelastajaksi ja baari-iltojen iloksi muuttunut nainen olisi oiva vetäjä mille tahansa eronneiden naisten tsemppipiirille. Eilen me tunnustimme tykkäyksiämme leffateatterin aulassa – ja puhuimme sitten sujuvasti sekä välikausivaatteista että miesten peniksistä.

Iltamyöhäisellä tunne-elämän töyssyihin tömähdellyt parisuhteeni palasi raiteilleen, yöllä minua halattiin niin lujaa ettei hymy meinannut vaihtua uneksi millään. Tänään olen tyhmyyksissäni jättänyt kaikki velvollisuudet hoitamatta, ostanut kaupasta aikuisruokaa avokadopasta-aineksista kahvimaitoon ja lämmittänyt pakastekeittoa vain itselleni. Torkuinkin keskellä päivää, pari tuntia nuhaisena viltin alla. Ilta kului hyvin ystävieni ja kuopuksen kummien uutta tupaa juhlien – tarjolla ollut paella oli kyllä parasta ikinä. Avecini lennähti Alpeille, minä jatkan omaa korkean paikan leiriäni jälleen huomenna lasten palatessa kotiin.

Jos elämä menisi yhtenä päivänä erilailla tai vuoden aikana olisi tapahtunutkin jotain aivan muuta, olisi tämäkin teksti ihan toisenlainen. Ehkä en olisikaan kuvissa onnellinen, iloinen, hilpeä ja hymyilevä. Ehkä en osaisi elää arjessani, ehkä en selviäisikään kaikesta siitä, mitä ennen oli hoitamassa kaksi käsiparia. (Ja ehkä minulla ei olisi huikean ihanaa mutta tässä hämmentävässä kevätsäässä vähän jo turhankin kuumaa villahuivia, uusia hienoja silmälaseja tai hetken mielijohteesta koiran trimmaussaksilla lyhyeksi naksaistua otsatukkaa!) Voisin tämän jäätävän univelan lisäksi kamppailla ties mitä tuulimyllyjä vastaan, kipuilla kaikkea vuosi sitten satuttanutta päivästä toiseen, olla harmaa ja hymytön. Kohtaloon en usko, mutta jotain johdatusta täytyy aina hetkittäin hieman epäillä. Kun kertaan kaikkea vuoden aikana koettua, elämääni ilmaantuneita ihmisiä ja heidän myötään nykyiseksi muovautunutta arkea, olen ennen muuta kiitollinen. On ihanaa olla onnellinen.

Ystäväni totesivat juuri tänään, että olen viimeisen vuoden aikana muuttunut enemmän minuksi, ja se taitaa pitää paikkaansa (saattoi olla kyllä humalaisten horinaakin, samaan syssyyn minua kehuttiin älykkääksi…). Lieneekö syynä ero – ehkä hieman – vai vain se, että lapsikupla on puhjennut jo aikaa sitten ja äitiyden lisäksi olen kaikenlaista muutakin. Nainen, naapuri, ystävä, tyttöystävä, aikuisopiskelija, aikuinen kai muutenkin. Olen itsenäinen ja itsepäinen, itken liian helposti ja ilkeä huumorintajuni ei aina aukea kaikille. Minä kuitenkin pidän tästä minusta, tutusta ja turvallisesta, vahvemmasta ja aikavammasta. Ja kaikkien valvottujen öiden, väsyneiden aamujen, pitkien päivien tai yksinäisten iltojen keskelläkin pidän tästä elämästäni, tällaisena. Juuri nyt on aika hyvä, yritän pitää tästä tunteesta kiinni. 

Taisin minä sittenkin olla sellainen pieni urhea nainen (vaikken vieläkään kestä katsoa tuota kurjuutta huokuvaa kuvaa – tai lukea sen alle ilmaantuneita huikeita kommentteja – ilman kyyneleitä). Toivottavasti pysyn sellaisena vielä pitkään.

Olenpa ollut saamaton blogisti. Kommenttiboksissakin huhuiltiin tiuhemman päivitystahdin perään. Sorry, folks. Kyllähän minä kirjoittaisin, kun vaan kerkiäisin!

Kerrottakoon nyt kuitenkin kepeästi kuulumisia. Elo soljuu eteenpäin iloisesti, lapset kasvaa ja kevät lähestyy. Kotimme on muuttunut kymmenen astetta kivemman näköiseksi pienten ja isompien muutosten ansiosta (tästä lisää vielä!), huokaillen tuijotan uutta hyllyäni ja keittiössäkin kelpaa nyt katsoa ympärilleen. Etsin olohuoneeseen hempeää verhoa ja mietin, mitä radikaalia muutoskohdetta kehtaisin seuraavaksi vuokraisännälle ehdottaa (kakkosvessasta kotikylpylä, vaatehuoneesta infrapunasauna?).

Lapset muuttuvat päivä päivältä fiksummiksi, helpommiksi, vaikeimmiksi ja rakkaammiksi. Esikoinen on kaiketi ottanut varaslähdön nelivuotisuhmaan tahi esiteiniyteen kiukuttelemalla kuin pahainen…kakara – minä yritän vastata huomionkipeyteen ottamalla tyypin aina hyvinä hetkinä kainaloon ja perjantaiksi sovimme kahdenkeskiset treffit kaupungille (kolmevuotiaani tahtoisi kuulemma istua vieressäni ja syölä sushia, on se siis aika ihana kaiken tuon härväämisen ja herjaamisen alla). Kuopus on innostunut hyppimisestä ja varpaillaankävelystä, tovi sitten hän päätti puuronlusikoinnin ohella aloittaa itse myös pottaharjoittelun. En vastusta, taputan vain tyhmänä vierestä. 

Jotkut päivät ovat pitkiä ja tylsiä, toiset taas liiankin lyhyitä kaikkeen haluttuun. Olemme kyläilleet kavereiden luona ja keitelleet kahvia kotosalla, syöttäneet Tammerkosken sorsille leipää ja lainanneet kirjastosta niin uudenkarhean Maisa-kirjan että hirvittää. Puistot ovat muuttuneet kuraliejuksi, helmikuun hohtavat hanget loistavat poissaolollaan ja ikkunan takana alkava harmaus meinaa vetää mielenkin mustaksi. Onneksi pikku-Oon naama loistaa aurinkona vaikka taivaalta tulisi räntää, ja esikoisen höpöttelytkin hymyilyttävät. (Isi mikset sinä ole aikuinen? Mikset sinä ole äiti?) Molemmat lapset ovat innostuneet piirtelystä, isompi taiteilee tähtiä ja kirjoittaa oman nimensä jo aika taitavasti, pienin toki suttaa paperin ohella oman pärstänsäkin.

Minä sumplin arkea eteenpäin ja kuorrutan kalenteria kerhopäivillä, jumppailloilla, yökyläilyillä ja monilla muilla menoilla ja tuloilla. Öihin kaipaisin kipeästi enemmän unta, mutta näillä nyt mennään näemmä hamaan hautaan asti. Lapsivapaat lomapäivät tulevat aina tiukkaan tarpeeseen, ja otan niistä kaiken irti. Jostakin syystä vapaahetket tahtovat vaan toisinaan kulua jossain muussa kuin bloggerin kainalossa… Viimeisen viikon aikana olen myös vaihtanut iltayhdeksältä alkavan passiivisen mediakulutuksen lukemiseen, joka tuntuu pitkästä aikaa hyvältä ja oikealta. Riikka Pulkkisen Totta tempaisi mukaansa, vaikken sille nyt ihan täysin lämpenekään. Talviloman kerhotaukoa pakenemme mummilaan, luvassa siis pelkoa ja inhoa junan leikkivaunussa ja hurjaa härdelliä serkkulassa. Taidan pakata mukaan myös koulukirjan ja huvilukemista, toivoa sopii että joku soisi minulle hetken hengähdyksen myös saunan löylyissä.

Ystävänpäivänä olisin halunnut kiittää ihanista ihmisistä ympärilläni, kertoa meillä leikkineistä lapsiystävistä ja siitä hulvattomasta lahjasta (suklaata ja kondomeja, ”jos toiselle ei ole tarvetta niin muista toinen!”) jonka kohtalotoverilleni annoin, ja kuvata niitä täydellisen pinkkejä tulppaaneja, jotka tumman suklaan kera ovelleni toimitettiin. Mutta sekin päivä meni ohitseni niin, etten ehtinyt edes vilkaista tietokoneeseen päin – jos päivän aikana ehtii saatella esikoisen kerhoon, käydä kuopuksen kanssa kahvilla, ostaa vatupassin, emännöidä häpeällisen huonosti ystäväperhettä, keskustella porakoneen käytöstä ex-miehensä kanssa, lähettää lapset yökylään, ja viettää yhdet täydellisen kliseiset valentine-treffit, ei siihen kauhean montaa kirjoitushetkeä saa sovitettua. Ja minä kuitenkin mieluummin koen niitä kaikkia tilanteita ja tunteita kuin kurkin kameran takaa tai näpyttelen sijaintia someen. (Jälkikäteen sitten raportoin, mitä kaikkea jännää tuli tehtyä, ärsyttävää oversharingiä kai sekin.)

Monesta muustakin asiasta voisin kirjoittaa, mutta ajanpuutteen lisäksi bloggaamista rajoittaa se, että aiheet eivät oikein tahdo työntyä päästäni tekstiksi asti. Päivähoito puhuttaa – mutta siitä nyt on varmaan ehditty sanoa jo ihan kaikki. Välikausivaatteet pitäisi hankkia – eivätköhän ne jostain kävele vastaan ilman isompia ajatuksiakin. Joku kyseli minun ja lasten isän väleistä – ne pysykööt blogin ulkopuolella ja asianomaisten sisäpuolella. Lapsiaiheiden sijaan tekisi mieli puhua vaikka politiikasta tai omasta pärstästä, tenavien touhut kun eivät enää ole se yksi ja ainoa arkea värjäävä osanen. Ja jos ihan totta puhutaan, niin tälläkin hetkellä minun niin pitäisi ennemmin kirjoittaa luentopäiväkirjaa tai työhakemusta. Tai mennä vaikka nukkumaan! (Lastenhuoneestakin kuului juuri yön ensimmäinen hälytysääni, oi voi, lisää suklaata suuhun ja ryppyjä silmien alle.)

Lyhyesti: täällä me ollaan, voidaan hyvin ja hengaillaan. Piirrellään enemmän kuin kirjoitellaan. Mitäs te siellä touhuatte?

Joku on ehkä huomannutkin, että kuukausittaiset raportit kuopukseni kehityksestä tyssäsivät tasan siihen, kun vauvavuosi päättyi ja tytärtä sai luvan kanssa kutsua taaperoksi. (Raapustin tähän syvempääkin analyysia lapsiaiheiden inflaatiosta, mutta taidanpa palata aiheeseen myöhemmin oikein kunnolla.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö pikkuinen pikkusisko kaiken aikaa kasvaisi ja kehittyisi. Voi, mitä kaikkea hän jo osaakaan ja onkaan! Kuusitoistakuisena hän on yhä vain aika ihana. Vuosi ja neljä kuukautta ikää, tahtoa tonneittain ja iloa niin paljon, että suu meinaa ratketa riemusta. Oman hataran muistini tukena olleet kuukausiraportit jäivät, mutta nyt teki taas mieli vähän kirjata ylös, mikä on hip, in ja cool pikkutaaperoiseni taipaleella. 

Pienikokoisena pikkusisko pysyy yhä vain, ja syömispuolella olisi paljonkin toivomisen varaa. Kunnon kulinaristina kuopukseni rakastaa ranskalaisia, pitää pinaattiletuista, popsii pastaa paljain käsin ja arvostaa kaikkea makeaa laskiaispullista suklaakonvehteihin (kyllä, vetäkää ainokaisten äidit ihan rauhassa henkeä vain). Lapsosen lempiruoka on kuitenkin oma inhokkini, kaurapuuro. Sitä hän lappaa itse lusikalla suuhun sellaisella hartaudella, että holvikirkkokin hiljenisi. Vaikka joinain päivinä pieneen ei näytä päätyvän puuron lisäksi melkein mitään muuta, en uskalla olla kovin huolissani. Tuolla touhuamisen määrällä ei tytär taida ainakaan nääntymisen partaalla olla. Ja kaipa hän vähän kasvaakin, kun talvihaalari piti vaihtaa 86-kokoiseen ja bodyt alkavat kinnata pienen pötsin kohdalta.

Puistopiirien ja vauvamuskarin tarjoaman vertailumateriaalin pohjalta sanoisin, että tyttöseni on keskivertoa iloisempi lapsi. Siis vähän sellainen häiritsevänkin hymyileväinen, epäilyttävän onnellisen oloinen. Kuopukseni kestohymy saa aikaan nauruntyrskähdyksiä naapuripöydissä ja päivittelyjä perhekerhossa. Minä en enää ihmettele, miksi seuruettamme usein katsotaan kovin lempeästi – oletan, että siellä se pienin taas flirttailee jostain rattaidenraosta tai syöttötuolin sivusta. Muskarissa meitä saatetaan jo inhota, sen verran paljon pirpanani hengailee ympyrän keskellä hetkutellen, huivinsa kanssa kikatellen tai naapurivauvojen äitejä hymyllään häiriköiden.

Ei tuo touhukas typy tietenkään pelkkää hymyä ole. Haistan tulisen temperamentinalun, sen verran vahvasti pikku-O ilmaisee niin ilonsa kuin murheensakin. Jos joku kiva kielletään, seurauksena on sadan desibelin loukkaantumishuuto, krokotiilinkyyneleet pienillä poskilla – ja viimeisimpänä draamaeleenä settiin lisättiin myös täristen suulle viedyt kätöset. Ensimmäisellä kerralla luulin raukan kolauttaneen hampaansa, mutta tuohan olikin vain osa kokonaisvaltaista harmituskokemuksen ilmaisua. Kovaa on vuosikkaan elämä: joskus viedään kädestä vessaharja, joskus taas isoveli ei päästäkään leikkeihin mukaan.

Lapsosten yhteisleikit alkavat kyllä saada tulta alleen, nyt kun pienemmälläkin on vähän järkeä päässä ja kykyä osallistua esikoisen touhuihin. Kaksikko leikkii joskus kauppaa, toisinaan he kokkailevat keittiön nurkassa yhdessä. Huiveista muodostuu haamuleikki ja soittimilla saadaan aikaan kunnon kotimuskari. Yhtenä iltana yllätin lapset huoneestaan tepastelemasta peräkanaa kirjoista muodostetun temppuradan läpi, ja tänään molemmat pienet viihtyivät pitkän tovin duplojen parissa – isompi rakensi korkeita taloja, pienempi asetteli kukkasia alustalle. (Tässä taidetaan olla sukupuolierojen ytimessä!) Isoveli ja pikkusisko, ihana parivaljakko. Kyyyllähän nuo kinastelevatkin, aina toinen ei muista ikä- tai tasoeroa, tai kumpikin tahtoisi juuri sen saman kirjan käsiinsä. Sitten vähän porataan ja pähkäillään, ja jatketaan leikkejä erikseen tai yhdessä.

Ei niitä kirjoja muuten käytetä pelkästään rekvisiittana: yksivuotiaani on aivan lukemisen lumoissa. Hän selailee suosikkejaan kannesta kanteen, päivästä toiseen, suu keskittyneesti supussa. Jos erehdyn istahtamaan sohvalle, tuolille, lattialle tai tyynylle, ilmestyy käteeni kirja ja syliini pieni takamus. Hän kääntelee sivuja kiivaasti, osoittaa hahmot ja odottaa, että nimeän kaiken. Koira on hau, lammas ää ja muut eläimet äääää. Nukkuvien ihmisten tai eläinten kohdalla pieni pää painuu olkapäälle, ja surullisista kasvoista hän aina vähän häkeltyy. Liikuttavaa, miten paljon pieni ihminen voi lukemastaan ymmärtää. Kerran viikossa käymme kirjastossa, ja se tuntuu olevan pienelle taaperolle taivas: luettavaa, leikittävää, mahdollisuus kirmata hyllyjen välissä kovaa vauhtia karkuun…

Kuopus alkoi kunnolla kävellä kuukausi sitten, ja nyt hän likipitäen juoksee. Huoneesta toiseen kikattaen, ainakin jos vaipanvaihto on kesken. Puistossa hän kuljeskelee kuomissaan ja kyläpaikoissa tassuttelee tottuneesti lempilelujensa äärelle. Kiipeily on kivaa, ja silmän välttäessä O saattaa löytyä vaikkapa vessaa vetämästä tai ruokapöydältä istumasta. Isompia haavereita ei ole ihme kyllä vielä tullut, mitä nyt muutamia mustelmia otsassa. Pienokaisen energialla pyörisi useampikin tuulimylly, ja uloslähdön aikaan hiki on vähintäänkin pukijan otsalla.

Lähes joka päivä huomaan hämmästeleväni sitä, miten paljon noin pieni jo ymmärtääkään. Kysymyksiin vastataan päätä puistellen tai nyökkäyksellä ja saksalaisen tehokkaalla jaah-äänellä, yksinkertaisiin kehotuksiin vaikkapa syömisestä tai istumisesta saa haluamansa reaktion. Ovisummerin soitua pikkuinen kipittää ovelle ja huhuilee postiluukusta. Ruokapöydässä pienempi matkii isompaansa ja synkronoi maidonjuonnninkin, pastillipurkille molemmat tulevat kädet ojossa ja levysoittimestani kuuluva mitäs sitten sanotaan saa palkaksi yhden kiitoksen ja yhden terävän kumarruksen. Iltaisin molemmat lapset valitsevat rutiininomaisesti hyllystä yhden unikirjan, vievät ne kuin yhdestä sopimuksesta sängyn alle odottamaan ja asettuvat sitten kuunteluasentoihin. Yhden erityisen ”miten se tollastakin tajuaa”-hetken koin, kun vauvaseni lohdutti päätä silittäen lattialla harmissaan huutanutta isoveljeään. Empaattinen hän taitaa olla, kaiken tuon tulen, touhun ja tappuran alla.

Ja kun mainitaan musiikki, hän alkaa tanssia.

Hassu O, toteamme me esikoisen kanssa usein. Hulvaton hän kyllä on, höpöttävä hymynaama ja matkiva mekastaja. Nokkela ja oppiva, koko ajan enemmän ymmärtävä. Ja niin iloisen ja onnellisen oloinen, että melkein itkettää. Suloinen kuusitoistakuinen, mun oma pieni.

(Tuosta lapsesta ei meinaa enää millään saada tärähtämätöntä kuvaa! Jos hän on paikoillaan, hän joko syö tai lukee – ja sekin toiminto häiriintyy, jos joku menee kameran kanssa lähelle leijailemaan.)

Helmikuu on ehdottomasti talvikauden kuukausista se oma suosikkini. Yleensä helmikuussa hanget hohtavat ja aurinko alkaa jo vähän lämmittää pakkasessa punertuvia poskipäitä. Päivät pitenevät ja kaamoskamaluus vaihtuu iloon ja valoon.

Helmikuussa tarjolla on parhaita sesonkiherkkuja: laskiaispullia, runebergintorttuja, pannukakkua sen pakollisen hernekeiton perään. Lempikukkaani tulppaania kaupitellaan kohtuuhintaan joka kulmalla, ja imperialistisesta pinkkipropagandaähkystä huolimatta pidän ystävänpäivää varsin mukavana juhlana.

Siinä missä marraskuu on musta ja masentava, joulukuu ihan liian jouluisa ja tammikuu täynnä uuteen vuoteen ja arkeen opettelua, on helmikuussa ainakin minulle jotain riemun ja rauhan sekaista tunnelmaa. Meninpä minä silloin joskus helmikuussa naimisiinkin, sen verran hyvä henki tässä kuussa on. Nyt yritän ohittaa menneen elämän hääpäivän olankohautuksella – tai ehkä kuluvan kuun kahdentenatoista sallin itselleni sen tulppaanikimpun, jos kukaan muu ei älyä moista tyrkyttää. (Viime vuoden helmikuu oli pääasiassa aivan hirveä, se olkoot poikkeuksellinen mätämuna hyvien helmien joukossa.)

Maiseman muututtua valkeaksi tekee mieli vetää kaihtimet ylös ja antaa auringon kylmien säteiden tulvia kotiin. Katseeni on viime päivinä muutenkin kääntynyt yhä enemmän omiin nurkkiin – suunnittelen sisustusta ja haaveilen hankinnoista, ehkä vielä kuritan ne nurkissa pyörivät villakoiratkin jotka kuulemma aurinko tuo ikävästi esiin. Verhojen vaihdolla saa ihmeitä aikaan, ja vuoden verran muuttolaatikoissa majailleet kirjat ja koriste-esineetkin saanen kohta kaivaa kaiken kansan katseltaviksi.

Olen viimeisen viikon aikana päätynyt keskustelemaan kotiäitiyden kauneudesta ja karmeudesta useammankin toverin kanssa. Oman empiriani mukaan kaikki pienten lasten vanhemmat kiehahtavat samoista asioista (tosin me eronneet emme niistä miehistä, jotka töiden jälkeen vain rojahtavat sohvalle – koska emme ole sitä näkemässä), mutta se, onko tämä rutiinista toiseen rullaava, yksinkertainen ja silti niin haastava arki mieluisaa vai ei, riippuu kaiketi tekijästä ja kokijasta. (Ja suoritusrimasta, joka omalla kohdallani on laskettu maanrajaan tai heitetty keihäänä vauvafoorumeita kohti.)

Minä haluaisin olla kuin ystäväni, joka toteaa kahden pienen lapsen kanssa kolmistaan asuessaan olevansa tosi tyytyväinen elämäänsä ja kotona vietettyihin vuosiin. Ja kyllä minä oikeastaan olenkin: vaikka päivittäin menetän hermot pukemistaistelussa ja öisin kiroan kohtaloani kukkuvan kuopuksen sängynlaidalla, on tämä arki kuitenkin pääsääntöisesti aika auvoisaa. Tai ainakin ihan hyvää. En väitä, ettenkö joskus ihan oikeasti haikailisi lapsettoman, huolettoman ja helpomman elämän perään, mutta kyllä minä ihan tästä kaurapuuroarjestakin nautin.

Paljon on mielestäni kiinni valinnoista, ja asenteesta – tänään olisi ollut helppo vajota ketutuksen kuohuihin, kun aamu alkoi kuudelta, vieraat peruivat tulonsa ja viikonloppu lasten kanssa tuntui vain pitkältä tylsältä pakkopullalta (ja viikon laskiais-sellainenkin täyttyi viimeistään eilen). Kaksikon puskeminen auraamattomia teitä pitkin tuntui crossfit-treeniltä, ja viimeistään ruokaostoksilla kaikilla oli hiki ja kiukku. Leuassakin on maailmankaikkeuden isoin ja kipein finni.

Mutta hei, nyt on helmikuu, nyt pitää hymyillä! Vaihdoin lounassuunnitelmat pinaattilettuihin, pysyin zeninä vaikka pikku-O sotki päivän kolmannen vaatekerran pyykkikuntoon ja hymähtelin tyytyväisenä, kun kuuntelin poikasen asiantuntevaa raporttia taivaalla näkyvistä laneetoista. Kun pienempi pääsi päiväunille, pistin Niksu-levyn pyörimään ja keitin itselleni kahvia. Asettelinpa herran tähden sumpit ja suklaat oikein servetin päälle! Tällä hengähdyshetkellä jaksaa taas, ainakin nyt iltaan asti.

Minullakin on kyllä opettelemista siinä, että osaisin nauttia hetkestä tai olla stressaamatta seuraavaa, mutta joskus tekee hyvää pysähtyä juuri siihen meneillä olevaan sekuntiin ja todeta, että sehän on oikeastaan ihan ok. Tämä elämä on tässä ja nyt, ei ihan kohta, joka jossain vaiheessa vähän turhankin tutusti kuului kolmevuotiaan kaikupojan suusta. Onneksi helmikuu alkoi juuri, ja se on oleva hyvä!

Tuttavan facebook-statuksesta bongasin ajatuksen helmikuun helmien etsinnästä, ja minusta se oli mainio. Minä löysin jo monia kermapullista kauniisiin tulppaaneihin, ja listalle voisi lisätä myös esikoisen heränneen piirustusinnon tai kuopuksen käsittämättömän kirjarakkauden, uudistuneessa keittiössä fiilistelyn, toppahousut ja lumienkelit tai vaikkapa sen, että kesäkuu on jälleen yhtä kalenterin kääntämistä lähempänä 😉 Mitä helmiä teidän kuusta löytyy?

Kuka keksii, mitkä kaksi uutta asiaa kamera on tähän kuvaan tallentanut?

Kyllä, minulla on uudet silmälasit! Itse asiassa: minulla on kahdet uudet silmälasit. (Tämä selittyy tietysti sillä, että toiset sai kaupan päälle.) Ja olen niistä sangen iloinen. Uudet kakkulat ovat olleet hankintalistalla jo muutaman vuoden, mutta aina tuli jotain, jonka takia en vain saanut asiaa aikaiseksi. Raskaus- tai imetysaikoina en uskaltanut uusia laseja ostaa, sillä urbaanit legendat varoittelevat vaihtelevista näöntarkkuuksista hormonihyrskyjen aikana. Äidiltäni sain pennosia uusiin prilleihin valmistujaislahjaksi jo puolitoista vuotta sitten, eli nuo eurot on jo moneen kertaan tuhlattu muualle – nyt oikeutin panostuksen oman pärstäni eteen varsin mittavilla veronpalautuksilla.

Vanhat lasini ehtivät palvella minua ainakin yli viisi vuotta, ja vaikka ne olivatkin ihan toimivat, alkoivat hengettömät (eli samalla myös hajuttomat, mauttomat ja hailakat) kehykset pikkuhiljaa tuntua turhan tylsiltä. Loppuaikoina lasit olivat jo kohtalaisen huonossa kunnossa, optikkokin vähän naureskeli naarmuuntuneelle pinnoitteelle.

Mutta nyt on sitten uutta ilmettä tarjolla tähänkin naamariin! Kestää varmasti hetken tottua järeisiin muovikehyksiin, tuijottelen itseäni kaikista heijastavista pinnoista ja tiedostan kehysten olemassaolon kaiken aikaa. Mutta olen valintaani tyytyväinen: violetin-ruskeat kehykset ovat iloinen lisä muuten aika monokromaattiseen pukeutumiseeni, ja muoto tuntuu sopivan kasvoilleni aika mukavasti. Hetkittäin näytän jopa siltä, että kotiorjuuden sijaan voisin jopa olla oikeissa töissä jollakin ihan pätevällä alalla. Hyvät kehykset vievät mukavasti huomion pois myös esimerkiksi siitä, että oikea olkapääni on kuorrutettu räällä (yhden arvion mukaan näytän noissa myös nuoremmalta – jos jokin vippaskonsti vie huomion silmänalusten syvistä kanjoneista, olen kovin kiitollinen).

Vaihtoehtolaseiksi valitsin hillitymmät, haalean oliivinvihreät peruslasit, joille optikko vähän varovasti pudisteli päätään ja jotka toinen asiakas leimasi pliisuiksi. Nuo sopivat niihin päiviin, kun tahtoo olla ihan vaan asiallisesti taustalla. Juhliin ja jumppaan pistän jatkossakin piilolinssit päähän, mutta nyt kelpaa kakkuloissakin koreilla. Jee! Ja seuraavana listalla onkin sitten täsmäisku tuohon värittömään kuontaloon ja kampaaja-ajan varaus…

Ja niin että mikä se toinen uusi asia ensimmäisessä kuvassa oli? No sehän on tietysti peili, jonka kuopuksen kummisetä kävi eilen ritarillisesti poraamassa seinänpätkääni. Nyt tiedän taas miltä näytän myös olkapäistä alaspäin, ja voinpahan piinata teitä hävyttömällä määrällä omakuviakin. Päivän asujen ikuistamista varten pitäisi kai kuitenkin vaihdella tätä harmaa trikoomekko ja kalsarit -lookia hieman, vai kuinka? Uloslähtiessäkin näytän aina ihan samalta, kerrosten määrä vain vaihtelee ja puistopäiviä varten vain tapan erotiikan toppahousuilta ja sullon varpaat soreleihin.

Kun tänään palasimme tuulen ja tuiskun tuivertamina kerhoonvientireissulta, päätin ikuistaa meidät tytöt ulkotamineissaan. Sillä välin kun nappasin kameran keittiöstä, olivat pienet sinisilmät sulkeutuneet ja jatkuva hölötys vaihtunut tasaiseen tuhinaan. Pienin uinuu nyt parvekkeella, minun vatsani on täytetty eilisellä tomaattispagetilla (juuri sillä soosilla, josta kuulemma somessa tällä hetkellä kohistaan – no oli se kyllä vallan mainiota, poikanenkin totesi tyynesti ”on hyvää” ja ikinirso kuopuskin tunki spagua naamaan kaksin käsin) ja kahvinkeitin huhuilee kutsuvasti. Tiistai näyttää hyvältä, eikä vähiten uusien silmälasien ansiosta!

PS. Jotain uutta löytyy myös viimeisestä kuvasta silmälasien alta – palaan valkaistuneen keittiöni hekumointiin ja muutenkin heränneeseen rymsteerausintoon varmasti vielä myöhemmin…

PPS. Ulkonäköuudistusten tuulissa kikkailin vähän blogin ulkoasun ja leveyksien kanssa – katsotaan, näyttääkö nyt paremmalta vai pahemmalta.

Tyylikäs äiti, sua tekee aina mieli halata, totesi eräs toveri eilen, kun haimme poikiamme kerhosta. Miten ihanasti sanottu, vastasin hivenen häkeltyneenä ja halasin takaisin. (Ja se tyylikkyys johtuu tasan tuosta mun mustavalkeasta villahuivistani, en kyllä koskaan luovu siitä!)

Mä lakastan sua äiti, sanoo pieni poikaseni aina silloin tällöin. Mää tykkään susta saattaa kuulua kolmevuotiaan suusta ihan yllättäen, vaikka silloin kun istumme yhdessä vessassa. (Koskahan alkaa se aika, kun kaikki perheenjäsenet käyvät kylpyhuoneessa ovi suljettuna – joskus kouluiän tuolla puolen? Ehkä silloin myös asuntomme toinen wc, joka toimii tällä hetkellä poissa-silmistä-poissa-mielestä -tyyppisenä asioiden varastoimistilana, vihitään aktiivikäyttöön.)

A-aa, huokaisee kiekuva kuopukseni, painaa päänsä olkapäälleni ja moiskauttaa sitten hassun suukon keskelle naamaa. (Hän on selkeästi halailija-ainesta, pojan hyljeksimät pehmolelutkin ovat alkaneet saada hellyyttä osakseen.)

Tosi hyvältä näytät, tokaisee optikko, kun sovittelen silmälaseja. Vihdoinkin sain valittua itselleni uudet kakkulat – itse asiassa kahdetkin. Yhdet villit ja toiset tylsät, sopii hyvin tämän kaksoiselämän kuvioihin. (Tokihan tiedostan, että maireat arviot pärstästäni ovat vain osa myyntitaktiikkaa, mutta kyllä maksettu kehukin lämmittää.)

Te ootte molemmat tollasia…pieniä ja söpöjä! naurahtaa ystävä, kun istun yhden erityisen kainalossa baarin nurkassa. Ollaanpa me söpöjä, totesin minäkin tänään hissin peilikuvalle, kun palasimme lasten kanssa pakkasesta posket punaisina. (Hyvä olo heijastuu peilistä, oletteko huomanneet?)

Kaipaan sun hymyä, kertoo poikaystävä, kun emme ole nähneet pariin päivään. (Ja sitten vasta hymyilyttääkin.)

Luulen, että ihmiselle – lapselle ja aikuiselle – on äärimmäisen tärkeää tuntea olevansa tykätty. Arvokas, rakas, erityinen ja tärkeä. Kehumiskulttuuri on suomalaisuudesta kaukana, mutta ehkä pieniä positiivisia sanoja voisi silti jokainen jakaa lähimmilleen. Kovasti ne ainakin minua lämmittävät tämän jääkauden keskellä. Kun saa itse kuulla kauniita sanoja, tekee niitä mieli jakaa myös eteenpäin: Kehun lapsiani siitä mitä he ovat, ja myös siitä missä he ovat hyviä. Kerron kaverille, jos tällä on hienot vaatteet. Ihastuneena tekee tietysti mieli hipelöidä toista koko ajan – lenkillä ei kuitenkaan kuljeta käsi kädessä, johonkin on raja vedettävä!

Jotain halauksenkaltaista ja kasan kauniita sanoja haluaisin lähettää myös teille. Tahtoisin olla ahkerampi bloggaaja, usein päivän aikana mietin mistä kertoisin, mutten sitten vain ikinä pääse tietokoneen taakse sinä vähäisenä valveillaoloaikana, jonka vietän kodissani ilman kahta kekkaloivaa kakaraa. Kommentteihin vastaaminen on aivan hunningolla, mutta kaikista viesteistä olen kovin kiitollinen. Toivottavasti tiedätte, miten paljon tämä virtuaalipalaute minulle merkitsee!

Olen miettinyt blogin uudistamista. Kadehdin kaikkia niitä, jotka ehtivät, jaksavat ja kykenevät kirjoittamaan järkeviä ja jäsenneltyjä ajatuksia harvase päivä lapsiarjen lomassa – minulle postauksen tuottaminen vaatii vähintään parin tunnin kahvipaussin tai kokonaisen vapaan viikonlopun, hah. Ja sittenkin tuloksena on joku tämänkaltainen ajatuskaaos ja tekstitulva. Ehkä pitäisi opetella postaamaan vain yksi kuva ja muutama rivi – ohimennen, jossakin välissä. En kyllä tiedä, oppisinko pois tästä jaarittelun jalosta taidostani…

No, nyt kuitenkin vähän lisää kahvia (jotta saan ängettyä tekstiin vielä yhdet sulkumerkit, haluan jakaa köyhän yksinhuoltajan vinkin astetta parempaan päiväkahvihetkeen: Pirkan ranskalainen paahto -kahvia ja puolentoista euron maidonvaahdotin Ikeasta – ja olo on kuin Paraisilla, vaikka istuisit keskellä kaoottista kotia!) ja hyvässä fiiliksessä hykertelyä. Ketä sinun tekisi mieli halata tänään?

PS. Oikeasti menen nyt kyllä ripustamaan pyykit, kaivamaan yhden jäätyneen lapsen lämpöpussista parvekkeelta ja alan vääntää tonnikalakastiketta illan eineheksi. Keittiöhääräilyn taustamusiikkinamme soi muuten tätä nykyä aika usein ah niin hyväntuulinen Vain elämää -kokoelma, ja poikasen ah niin naiivi tulkinta ”mä tuun kylmästä lämpimään, haluun tulla vieleesi leikkimään” on aika verraton.