Kirjoittajalta Sanna (Page 11 of 24)

Kun viime viikolla makasin keskellä kaunista talvipäivää viltin alla väsyneenä ja vittuuntuneena, aloin miettiä. Miksi? Miksi tuntui niin tympeältä? Esikoinen oli kerhossa, kuopus nukkui parvekkeella, ulkona oli vihdoinkin kaivattu talvisää, sisällä mukavan lämmintä – ja minulla ihan paska fiilis. Kuulostelin sitä, mistä jonkin – aika pienen – aikaa jatkunut päänsisäinen kireys voisi johtua. Pimeydestä ja katkonaisista unista, se on ihan selvä. Mutta kyllähän niitä nyt on ennenkin kestetty, jokin muukin tässä on taustalla.

Aivojeni analyysin päätteeksi tulin siihen lopputulokseen, että olen jotenkin kummasti hankkinut itselleni sisäisiä ja ulkoisia pitäisi-asioita ihan liikaa. Asioita, jotka pitäisi hoitaa, tehdä, suorittaa, muistaa, osata, jaksaa tai ainakin yrittää. Asioita, jotka henkivät häiritsevästi ja kiristävät hermoja, kuumottavat korvanjuuressa tai aiheuttavat sen, ettei mistään oikein tule mitään.

Koska olen paljon mieluummin iloinen, jaksava ja avoin kuin apea, väsynyt ja ahdistunut, pistin pitäisin-asiat mielessäni järjestykseen. On niitä, joiden aiheuttama ahdistus on ihan oikeutettua: pitäisi saada alta pois syksystä asti rästissä olleet opiskeluhommat. Ja pitäisi fiksata oraalla oleva romanssi, ennen kuin sen pienet ongelmat kasaantuvat liian isoksi harmaaksi kiveksi.

Näille asioille pyhitin viikonlopun vapaahetkeni, ja nyt mieli onkin yhtä inhaa oppimispäiväkirjaa kevyempi ja yksi ihmissuhde ihan pelkkää ihanuutta. Opiskeluahkeruuden ja suloisen seurustelun lisäksi keskityin syömään hyvin ja nukkumaan vielä paremmin. Tsa-daa, heti on parempi fiilis!

Tajusin kuitenkin silloin siellä viltin alla myös sen, että niiden oikeasti tärkeiden pitäisi-asioiden lisäksi ihminen (eli nainen) kehittää itselleen harmillisen helposti kaikenlaisia muka-pakkoja, joiden täyttymättömyyttä sitten aivan turhaan tuskailee. Tästähän nyt voi syyttää vaikka tätä kauhean kiireistä yhteiskuntaa, somen aiheuttamaa jakamispakkoa tai vaikka etelän mediaa, mutta jos minäkin, kaiken suorittamisen suuntaan syljeskelevä elämästänauttija sorrun siihen, niin onhan se nyt aika paljon itsestäkin kiinni.

Kun olin rajannut oikeasti pakollisten pitäisi-asioiden joukon kahteen (no okei, lapset pitää ruokkia ja vuokrat maksaa, mutta ne nyt pitää tehdä sellaisella automaatiolla, ettei konditionaalin aikaansaamaa angstailua pääse edes syntymään), laitoin jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen seuraavat to-do-listan tärpit.

Pitäisi sisustaa tätä kotia kauniimmaksi. Ja kun sen ajatuksen aloittaa, on työ loputon. Pitäisi järjestää kaappeja, eli raivata tavaraa, eli viedä asioita kirpputorille, eli tehdä aika paljon sen eteen. Pitäisi kiinnittää tauluja seinille, eli löytää ne jostakin varastosta, keksiä miten porakone toimii (tai hankkia poraamistaitoinen poikaystävä) ja ensinnäkin päättää, että mitä laitetaan minnekin. Pitäisi saada olohuonetta jotenkin kodikkaammaksi muutenkin kuin vain haaveilemalla String-hyllyistä. Ja niin edelleen.

Seis! Tämä koti on ihan ok. Minulla ja lapsilla on seinät ja katto, lämmityskin toimii. Meillä on ihan kivan näköistä, ja sisustuksen ollessa askeettinen on ainakin tilaa temmeltää. Ketä kiinnostaa sotkuiset kaapit, jos on kivaa? Ja jos aina vieraiden saapuessa raivaan ruokapöydästä sekalaisen kokoelman sanomalehtiä, piirustuksia, kuolleita kukkia ja kaukosäätimiä – mitä sitten? Menkööt muualle, jos eivät halua kyläillä kaaoksessa!

Tiedän kyllä sen mahtavan tunteen, kun saa jonkun järjestelyprojektin päätöksen tai kaapin sisuksineen kauniiksi. Eilen ja tänään olen käyttänyt aamupäivän tunteja puoliahkeraan siivoiluun, tuunailuun ja puunailuun, ja kotimme sydämettömin paikka eli keittiö näyttää yks kaks jopa kohtalaisen kelvolliselta. Raivasin tasoilta parin peltohehtaarin verran kaurajuomatölkkejä ja kaiken muun roskan, keksin uuden systeemin kierrätysroskille, teippasin (!) uusvanhan pöytäliinan paikoilleen ja avasin verhot. Näytti ihan nätiltä taas. (Kahden pienen apulaisen – ”äiti minäkin kastelin lätin ja pyyhin vähän…” – kanssa ihan nätti on jo aika hyvä saavutus.)

Seinä odottaa maalaamista, ja koska paholaisen värisilmällään valitsemat pyökkiovet lähtivät viime viikolla maalattaviksi, kaappien kaaos on kaikkien nähtävillä – niiden kimppuun hyökkään kyllä vielä. (Maalarimiesten mutisema ”tässä kohtaa on varmaan hyvä tehdä vähän inventaariota…” oli kutakuinkin suora vihjaus siitä, ettei ole ihan normaalia, että samalla hyllyllä säilytetään kaikkea mahdollista muovailuvahoista kameran objektiiveihin ja maissinaksuista maksettuihin laskuihin.) Lasken vähän sen varaan, että kevätauringon paistaessa yhä korkeammalta alkaa sisustus, uudet pikkuhankinnat ja vanhan omaisuuden ratsaus kiinnostaa koko ajan enemmän. Siihen asti…ollaan kotona niin kuin ollaan. Sängyt sentään petaan (lähes) joka aamu. Ja peitotkin vein pakkaseen, uh!

Pitäisi tehdä jotain sille, että housut ovat alkaneet kiristää. Imetysajan mahdollistama ”syö mitä vaan – ja ota lisääkin” -dieetti ei päde enää, ja olen kerännyt muutaman kilon oman mukavuusrajani yli. Sinänsä ei olisi kovinkaan dramaattista, ettei kahden lapsen äiti mahtuisi koon 34 farkkuihin, mutta koska itse tunnen oloni turpeaksi, vaikuttaa se selvästi myös mielialaan. Tammikuun herkkulakko ei toteutunut, enkä mitenkään haluaisi luopua kokonaan päiväkahvipullasta. Mutta annoskokoon voisin kiinnittää huomiota – nyt pärjään vähemmällä, kun ruokin lautasellani vain itseni (kuopuskin on muuten päättänyt, että hän syö vain ja ainoastaan ihan itse – iltapalan aikaan poistun toiseen huoneeseen, kun en vain kestä katsella sitä kaurapuuroinstallaatiota). Lenkille en näillä keleillä uskaltaudu, mutta jumppaan kyllä raahaan ruhoni hyvin mielelläni taas tänäänkin. Uimisenkin voisi taas ottaa viikko-ohjelmaan! Ylipäänsä oma itserakkautta lähennellyt suhtautumiseni kehoon ehti kadota jonnekin, ja haluaisin sen takaisin. Kumma kyllä sekin taitaa tulla muualta kuin sheivatuista sääristä tai hoidetuista hiuksista – jostain tuolta sisältä.

Pitäisi pitää huolta itsestä, ystävyyssuhteista, lukea kirjoja, välttää liikoja hiilihydraatteja, tampata matot, hankkia lapsille välikausivaatteita (ei kai?), ulkoilla, nauttia auringosta, aloittaa pottaharjoittelu, suunnitella, järjestää, tehdä, tavoitella, olla, mennä ja tulla. Mutta kun aina ei vaan pysty, jaksa, viitsi tai halua. Joskus on oikeasti parempi vaihtoehto vaikkapa istua lattialle ja lukea kolmannenkin kerran Maisa-kirja, tai käyttää vapaa sunnuntai-iltapäivä jäällä kävelyyn ja munkkikahveihin postikorttimaisemassa, tai lähteä kodin puunaamisen sijaan kylään tai kaljalle. On niin paljon asioita, joita ihmisen pitäisi ihan vaan omassa pienessä mielessään.
 
 Ehkä pitäisi vaan olla tosi tyytyväinen siihen mitä on. Vaikkapa sitruunaspagettiin. Tai onnellinen.

PS. Kyllä, pitäisi myös kyetä päivittämään blogia vähän paremmin ja ahkerammin. Ehkä tähän touhuun tarvittaisiin joku muutos?

Kerrankin kuljetin kameraa käsissäni aamusta iltaan, ja ajattelin kertoa teille meidän tavallisesta tiistaista. Tänään alkoi arki yhdellä jos toisellakin – minä ehdin sitä jo ihan odottaakin! Tällainen oli meidän päivä:

06.00

Kuopus aloitti aamun uuteen, tuttuun ja äärimmäisen ei-toivottuun tapaansa jo karvaa vaille kello kuusi. Takana oli jo valmiiksi katkonainen yö: isän luona kyläily näkyy aina kotona levottomana yönä ja kiukkurikkaana päivänä. Yritin nukuttaa itkuista ipanaa uudelleen, mutta luovutin pian ja otin pikkuisen sänkyyni kirjakasan kanssa. Maisan vuorosanoja puoliunessa mutisten sain torkutettua nahkavekkaria lähes seitsemään asti, jolloin sängystään ampaisi isompikin lapsi.

07.00

Pienet pyjamasamikset asettautuivat lastenohjelmien eteen ja minä kampesin itseni kylppäriin. Harjasin hampaat, puuteroin nenän, punasin posket ja sutaisin hiukset sykerölle. Päivän asuksi valitsin jo toista viikkoa päälläni muhivan Marimekon alemekkosen, joka harmaudessaan on vaan ihan äärimmäisen mukava. Pikku-O kyllästyi pian television tarjontaan, annoin pienen leikkiä piilolinsseillä ja hammastahnalla.

08.00

Kun sain itseni ainakin puoliksi hereille, pistin aamupalatehtaan käyntiin. Puuroa pienimmälle, yosaa keskimmäiselle, ja minulle kaikkea hyvää tuorepuuron tapaan. Kolme kulhoa täyttyvät rutiinilla, vaikka puntissa kiehnäisi pieni nälkäinen patukka. Maitomukin jouduin kyllä tarjoilemaan jo lattiatasoon, kun ännä alkoi kaikua vähän turhan tiukkaan sävyyn. Pöydässä lusikoin apetta kolmeen suuntaan, selasin samalla Aamulehteä ja kommentoin television tapahtumia. Äidit on tehty multitaskaamaan.

09.00

Aamut ovat minulle hitaan hääräämisen aikaa. Vaellan huoneesta toiseen, petailen sängyt, puen jälkikasvun päivävaatteisiin, keitän kahvia, luen lehden loppuun, pistän pyjamat paikoilleen, selailen somesta uusimmat juorut. Nyt leikkasin jossain kohtaa kynnetkin. Laiskaa ja aikaansaavaa samalla kertaa, sanoisin. Telkkarin sammuttua Late Lampaan kohdalla lapset alkoivat leikkiä kaikkea sekavaa, pienempi löytyy aina jostain kirjansa kanssa ja isompi keksii milloin mitäkin mielikuvituksellista. Duplojakin rakenneltiin.

10.00

Yleensä olemme suuntaamassa ulko-ovelle jo kello kymmenen aikoihin, mutta nyt aamuhääräily venyi vähän pidemmälle. Poikanen halusi testailla uusia tussejaan, ja yllättikin yleisön piirtämällä ilman aiempaa harjoittelua automerkkejä, omakuvan, perheenjäsenet ja naapurit ja kirjoittamalla (huraa!) oman nimensäkin. Kuvassa näkyvät ”auli” ja ”tojota”, signeeraus on tuossa juuri tekeillä. Minä takasin kahvirauhan istuttamalla Oonkin takaisin pöytään keittämään muumisoppaa.

11.00

Vaikka sisäpuuhat olivat sangen mieluisia, päätin kuitenkin kärrätä poppoomme hetkeksi (synkeään, yh!) ulkoilmaan. Mustanpuhuvat lapset harmaassa sadesäässä olivat jotenkin masentava näky, puistossakin oli porukalla vitsit aika vähissä. Haalarit saivat iiihanan kurapeitteen. Tulis nyt jo se valkeus.

12.00
 
Kerhoon! Kuukauden verran joululomalla ollutta esikoisen kerhoa on odotettu enemmän kuin kuuta nousevaa. Tänään vihdoin alkoivat arkirutiinit tältäkin osin, ja kuskasin poikasen muiden joukkoon lounaalle ja leikkimään. Itku pääsi isoveikalta kun piti hyvästellä äiti, mutta suru oli kuulemma haihtunut samantien. Syömisen sijaan lapseni oli kuitenkin keskittynyt ruokapöydässä rupatteluun, mitä ihmettä.

13.00

Lasten jäädessä kaupungin kasvatettaviksi, suuntasimme kahden kollegan kanssa varjolounaalle. Kuopukset nukkua posottivat sen aikaa, että saimme survottua suuhun sushia parin buffetpöydän verran. Ah ja nam.

14.00

Lounastamisen jälkeen suuntasin kotiin. Vuosikas koisasi kärryissä edelleen, joten istahdin koneelle ja selasin päivän kuvasaldoa. Keitin itselleni kunnon kahvit ja vaahdotin maidotkin suuren maailman malliin. Vähän ennen kolmea havahduin sumpin, suklaan ja sosiaalisen median Bermudan kolmiosta, raijasin rattaat parvekkeelta pihalle ja kiiruhdin kohti kerhoa.

15.00

Kerhossa vastassa oli iloinen poika, joka pöllöili vielä hetken kavereiden kanssa pihamaalla. Lompsimme kotiin, annoin lapsille välipalaa ja aloin tehtailla iltaruokaa. Kaksikko kohelsi tapansa mukaan ja soitteli oikeita sekä keksittyjä soittimia. Jostain saivat mokomat idean myös leikkiä kännykän ja  kameran kanssa, ties mistä ovat mallia tuollaiseen toimintaan saaneet.

16.00

Koheltamisen, komentamisen, kintuissa kiehnäämisen ja kiekumisen keskellä sain taiottua aikas maukasta tonnikalapastaa. Puoli viideltä pääsimme pöytään, ja kuopuskin pisteli pastaa poskiinsa kaksin käsin. Poikasen kohdalla suosio olisi ollut suurempi, jos ruoassa ei olisi ollut sipuliaaargh. Tavallisesti tiistai on minun jumppailtani, ja ennen ruoka-aikaa päästän toisen vanhemman sisään ja singahdan trikoissani ulos ovesta. Tällä viikolla poiketaan kuitenkin kaavasta, ja päivä oli minun lapsivastuutani kokonaisuudessaan.

17.00

Kaikki kotimaiset keskivertoperheet kai tietävät, mitä tuolla kellonlyömällä tapahtuu? Pienten tuijottaessa pyörein vatsoin ja silmin Pingua ja Pikku prinsessaa sain minä siivottua ruokasotkut ja ladattua tiskikoneen. Puolivälissä ohjelmia kellahdin itsekin sohvalle kahden kakaran väliin, nostin jalat ylös ja seikkailin vähän netissä kännykän kautta.

18.00

Huokailen aina kaikille, kuinka kuudesta seitsemään on omien yh-päivieni pisin tunti. Tänään se kuitenkin meni aika rattoisasti – kerhopäivinä iltakin sujahtaa ohi siedettävällä nopeudella. Ensin lueskelimme sohvalla kirjoja, sitten musisoimme lastenhuoneessa. Kylläpä kuulostaakin ällöttävän seesteiseltä! Toki mukaan mahtuu myös aika monta kieltosanaa ja kuopuksen suusta kajahtavaa draamahuutoa, mutta oli meillä varsin mukavaakin. Valtakuntaani eksyi myös pieni prinssi.

19.00

Poikanen on nyt kovin kiinnostunut kellonajoista, ja totuus seitsemältä alkaa iltatoimet edesauttaa asioiden etenemistä yllättävän paljon. Minä olen iltaisin niin rutinoitunut robotti, etten kuule tai näe mitään muuta kuin joka päivä toistuvan tapahtumien sarjan: puuro tulille, lapsi tai kaksi pesulle, pyjamat päälle, iltapalat asemiin, lapset pöytään, lusikoita suihin, hammaspesut ja viimeiset pisut, kaksi unikirjaa sänkyyn ja petiin pötköttämään. Näin toimittiin tälläkin kertaa. Kuvia tästä armeijamaisesta suoritteesta täytyisi palkata ottamaan ulkopuolinen taho, ei tähän tehtäväsarjaan vaan mahduu kameraa käteen!

20.00

Viimeistään kahdeksalta lapset ovat yleensä univalmiudessa. Molemmat saavat valita yhden kirjan luettavaksi, niiden jälkeen peittelen isomman, pussaan ja toivotan hyvät yöt, kippaan kuopuksen pinnasänkyyn ja sammutan valot. Sitten loikoilen kahden sängyn välissä ja yritän olla ajattelematta sitä, kuinka monta minuuttia kestää hiljaisuuden saavuttamiseen. Esikoinen nukahtaa yleensä viimeistään vartissa ja ilman isompia taisteluja, pienempi taas pitää aivan her-vo-ton-ta meteliä omassa pedissään. Hän meuhkaa, möykkää, selostaa iltauutiset omalla kielellään, painii peiton kanssa, nousee ylös ja huutelee hävyttömyyksiä. Ihme kyllä isoveli kykenee nukahtamaan tämän kakofonian keskellä – minä odotan kunnes isommalla on silmät kiinni, poistun sitten paikalta ja palaan x kertaa kaatamaan kuopuksen vaakatasoon, taputtamaan vähän takapuolelle ja toivomaan, että josko hän nyt kohtapuolin malttaisi simahtaa. Yleensä yhdeksään mennessä pieni pirttihirmukin hiljenee.

21.00

Kun lastenhuoneessa on sammunut valon lisäksi kaksi kaunista lasta, alkaa minun oma hiljainen iltani. Pesen naaman, vaihdan pyjamahousut päälle, tekaisen jotakin iltapalaa ja aika usein vain kellahdan sohvalle television eteen ja näpyttelen puhelimella päivän kuulumisia tärkeimmille. Lapsi-iltoina olen tässä vaiheessa aika naatti, enkä siksi useinkaan enää eksy tietokoneelle tai – herran tähden – mihinkään älylliseen toimintaan ylipäänsä. Tänään kuitenkin tarjosin teille tämän arkisen päivätarinan, toivottavasti siitä oli iloa 🙂

Hyvää yötä!

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi?

Nostin eilen teatraalisesti vanhan kalenterin pois seinältä. Puhuin poikaselle vuoden ensimmäisestä päivästä (ja koetin vakuutella, että ei inhoja ilotulituksia ja pelottavia laketteja enää ammuttaisi), uudesta vuosiluvusta ja siitä, kuinka nyt laitetaan uusi kalenteri paikoilleen. Hiljenin toviksi, kun istahdin alas selaamaan viimevuotisen seinäkalenterin lehtiä.

On kuvaavaa, suorastaan pelottavan enteellistä, että kalenterimme ensimmäinen kuukausi on vailla merkintöjä. Tammikuulta en muista mitään muuta kuin sen yhden mustan sunnuntain, kun minulle selvisi, että toivonkipinöistä täyttynyt tunnelma oli turhaa, ja avioliittoni päättyisi pikaiseen eroon. Se ilta on syöpynyt mieleeni niin, ettei siihen tarvitsekaan palata päiväkirjojen avulla. Oikeastihan ostin päivyrin vasta helmikuussa.

Jotenkin kuvittelin, että helmikuussa en olisi tehnyt muuta kuin itkenyt, imettänyt, ihmetellyt ja itkenyt vielä vähän lisää. Kalenterin perusteella olen kuitenkin jollain kummalla voimalla kuskannut esikoista kerhoon ja kuopusta neuvolaan, avannut oven lastenhoitajalle ja lompsinut itsekseni joogaan. Olen nähnyt ystäviäkin, jopa käynyt elokuvissa! Kaiken sen surun ja sumun keskellä olen etsinyt itselleni ja lapsilleni uuden kodinkin. Jos joku kysyisi minulta viime talven sääilmiöistä tai sensaatioista, en kyllä osaisi kertoa yhtään mitään. Ehkä oli lunta, ehkä ei.

Maaliskuun kalenterimerkintöjen määrä on tyrmäävä. Muuttoon liittyviä menoja, kerhoja, hoitotätejä, jumppaa ja joogaa, kavereita ja kahvitteluja, perheneuvoloita ja pääsiäisiä. Kuun puolivälissä kalenteriin alkoivat myös vakiintua ”isin iltoja” merkitsevät kellonajat, ja hajonneen perheen huoltotoimet alkoivat jollain tapaa toimia käytännössä. Aloin liikkua säännöllisesti, pidin lapselliset tuparit uudessa valoisassa kodissa, sain jonkinlaisen otteen elämästä ja käänsin kellot kesäaikaan.

Huhtikuussa uin ja jumppasin sekä uskaltauduin kahdeksan vuoden tauon jälkeen treffeille – tietäähän sen, että etsin vain itsetunnon kohotusta, omaa itseäni ja tietoa siitä, olisinko vielä jotain muutakin kuin kahden lapsen kotiäiti. Taisin olla. Kävin ulkona, siivosin sisällä, hoidin lapsia ja itseäni. Varamummo valjastettiin hoitoavuksi, ihmisten hyvyys veti hiljaiseksi. Kuopus muuttui puolivuotiaaksi, kolmevuotias alkoi reipastua kerhossa kuin taikaiskusta. Alkoi olla kevät ja hetkittäin kepeäkin mieli.

Toukokuu on täynnä iloisia menoja: uimahallia ystävän kanssa, kummitädin kyläilyä ja äitienpäivä parhaassa seurassa, pojan bestiksen synttärit ja kerhon kevätjuhla. Ihania ihmisiä, mukavia muistoja. Taisi olla aika lämmintäkin, elämä tuntui jopa aika hyvältä.

Kesäkuu kului ulkoilmassa, aurinko paistoi ja pisamat palasivat poskille. Poikanen täytti kolme ja sai lahjaksi potkupyörän, iltaisin teimme kolmen hengen kesäreissuja kaupungille kantorepun kanssa. Juhannusta vietimme ystävien mökillä, synttäreitä juhlimme iloisesti kotona. Ostin torilta litroittain tuoreita marjoja, pulahdin järveenkin uimaan ja hörpin siideriä terassilla.

Heinäkuun helteissä juhlittiin ystäväni ja Iin kummitädin häitä, vietimme viikon maalla mummilassa lokoisasti lekotellen. Retkiä lähelle ja kauas, ja lähes joka päivä lähipuistoon. Iloisia lapsia, hiekkaa joka paikassa, tahmaista aurinkorasvaa ja hikisiä päiväunia. Siinä sivussa vietin villiä sinkkukesää, olin vastuuton ja vapaa.

Elokuussa palattiin kesäkoheltamisesta arkeen: kerhotossut pakattiin kettureppuun, kuopus aloitti korvatulehdusten keräämisen, minä huhkin jumpassa ja siirryin järvestä uimahalliin pulikoimaan. Kylässä kävi mummeja, kummeja ja serkkuja. Joku järjesti minut sokkotreffeille, ja kolmannella tapaamisella pussattiin Pyynikillä.

Syyskuussa juhlin omia synttäreitäni. Vietin ensi kertaa yön ilman molempia lapsia, se tuntui hyvältä ja oudolta. Kalenterin perusteella kuukausi oli täynnä lenkkejä, jumppia, antibiootteja ja hervotonta aikataulusäätöä. Ihastumista ja humaltumista, suukkoja ja suurenevia tunteita.  Hankin lisähaastetta ja -stressiä istahtamalla avoimen yliopiston luennoille.

Lokakuussa täydellinen tyttäreni täytti vuoden, minä herkistyin muistelemaan kaikkea kuopukseni kokemaa ja unohdin sytyttää kynttilän kakuttomilla synttärikemuilla. Arki rullasi omaan tapaansa, se oli aika täyttä ja täyteläistä. Lopetin imetyksen, mullistin oman ja koko perheen menojen sovittelun.

Marraskuuta kammosin etukäteen, mutta se menikin vauhdilla. Sen verran väsynyttä meininki on kuitenkin ollut, että ilman blogia en taatusti muistaisi tarkempia tuntoja. Leikkiä ja luentoja, kotiarkea ja kaupungilla käsi kädessä kävelyä – tutuksi ja turvalliseksi muuttunutta.

Joulukuu. Flunssia ja valvottuja öitä, piparitaikinaa ja pikkujouluja. Kuopus oppi kävelemään, minä juoksin tunnin lenkin ja tuuletin tyytyväisenä. Maalaisjoulu mummilassa, kotijoulu kolmen kesken ja lemmenloma pääkaupungissa.

Kaiken tämän keskellä pieni liikkumaton puikulavauva on muuttunut käveleväksi ja koheltavaksi taaperoksi. Vähäpuheinen ja vierastava kaksivuotias on tehnyt täyskäännöksen ja on nyt reipas, rämäpäinen ja taukoamatta höpöttelevä kolmevuotias. Minä muutuin vaimosta sinkuksi ja taas – täysin yllättäen ja pyytämättä – tyttöystäväksi. Kuulemma minä olen parasta, mitä jollekulle on viime vuonna tapahtunut. Se on aika paljon se. Lapsillenikin olen parasta, ja se tuntuu hyvältä.

Jotenkin olen oppinut pyörittämään yhden vanhemman perhettä, käymään kaupassa ja suihkussa silloin kun se on mahdollista. Kykenen ruokkimaan, nukuttamaan, hellimään ja huomioimaan kahta lastani ainakin tyydyttävällä tavalla. Isoin työ on ehkä ollut hyväksyä tämä todellisuus, sopia lapsivuoroista ja -vapaista, merkitä kalenteriin kellonaikoja sen sijaan, että nelihenkinen perhe löhöäisi ruoan jälkeen olohuoneen matolla. Ja aika ison työn olen tehnyt myös siinä, miten paljon tällä hetkellä pidän itsestäni – enkä vain äitinä, vaan myös naisena, ja ihan ihmisenäkin.

Kalenterikin kertoo kyllä sen, että vuonna 2013 minua ovat kannatelleet nimenomaan ihmiset. Vanhat ja uudet tuttavuudet, ystävät ja perhe, kummit ja (vara)mummit. Lapset ja aikuiset, läheiset ja kaukaiset. Kerhosedät ja kaupungin tädit, sisko ja sosiaalityöntekijä. Naapurit, jotka auttavat isossa ja pienessä pulassa, jotka kutsuvat juhannukseksi mökille ja fiksaavat muuttoauton, mummon ja miehenkin (:D). Kolmen hengen ystäväperhe joiden kanssa ollaan syöty lukemattomia lounaita ja pötkötelty päivällisen jälkeen Pikku kakkosen edessä – ja äitiystävä jonka kanssa voi juoruta jumpan jälkeen saunassa tai siiderituopin äärellä terassilla. Kaikki ne kaverit, kahvittelut, halloumisalaatit ja hyvät hetket, jotka lukevat niminä kalenterissani, ovat minulle äärimmäisen tärkeitä. Niistä olen kiitollinen, heidän toivon kulkevan kanssani myös uuteen vuoteen. Ja niin, tekin siellä näyttöjen takana, tekin olette minulle tärkeitä. Kiitos tästä vuodesta.

Kaksituhattakolmetoista. Epäonnen vuosi. Mutta myös onnen. Tästä vuodesta toivon totisesti onnellisempaa – niin meille kuin teillekin. Toistaiseksi tammikuun kalenterilehdelle ovat kerinneet vasta merkinnät kerhopäivistä, mutta eiköhän luvassa ole paljon muutakin. Vuoden ensimmäisen illallisen söin afganistanilaisessa ravintolassa – tästä se lähtee. Ja onhan tuo Kanelimaan kalenteri edeltäjäänsä paljon kauniimpikin 🙂

Hyvää uutta vuotta!

Me vietimme joulua piirun verran perinteistä poikkeavin menoin.

Otimme jo viikonloppuna varaslähdön maalaisjouluun mummilassa, jossa porkkanalaatikkoa, kinkkua ja graavilohta mutusteltiin yhdessä siskoni perheen kanssa. Parhaimmillaan tuvan täytti seitsemän serkkulasta, joten villiä melskettä helinää helskettä riitti ihan korviahuumaavaan kikatukseen (ja sitä seuranneisiin kyyneliin/komentamiseen/karjahdukseen) asti. Maaseudun näennäisessä rauhassa lapset nauttivat läheisten läsnäolosta, minä karkasin pari kertaa juoksulenkille, söin aivan liikaa suklaata ja torkahdin päiväunille aina luojan ja mummin niin suodessa. Soittelimme pianolla joululauluja, koristelimme kotimetsän kuusen ja nukuimme siskonpedissä pikkukammarin patjoilla.

Koska näemmä mikään ei tänä vuonna mene niinkuin oli ajateltu, muuttuivat myös meidän joulusuunnitelmamme hieman viime metreillä. Perheenjäsenen vakava sairastuminen pysäytti henkilökohtaisen joululiikenteemme ja pakotti kolmikkomme auvoisan automatkan sijaan junaan. Matkasin ensi kertaa yksin kahden lapsen kanssa, ja matkathan menivät suorastaan mukavasti. Paluumatkalla hankkiuduin vaaroihin tilaamalla kärrymyynnistä tulikuuman kahvinkin – ja sain sen juotua! Kakarat käyttäytyivät kauniisti, leikkipaikka pelasti puolet ja evästauko toisen puolen matkasta, ja asema-apulaisten avulla saimme lastattua muksut, tuplat, turvakaukalot, rinkan ynnä muut tykötarpeet varsin ketterästi kyytiin. Ensi kesän reilimatkaa suunnittelemaan siis…

Kotiin palasimme jo aatonaattona, minä kipaisin hakemassa postista tonttuisan paketin ja lastasin ruokakaupasta pyhien einekset. Kun lapset matkaväsyneinä viimein iltamyöhällä nukahtivat, hiipi ovelleni eräs tonttu jouluntoivotustensa kanssa. Tuntui varsin mukavalta.

Aattoaamuna pienet pyjamaiset avasivat tohkeissaan muumikalenterin viimeisen luukun ja nauliintuivat pukin kuuman linjan eteen aika pitkäksi aikaa. Minä olen kuitenkin niin tylsä tosikko, etten osaa lasketella luikuria Korvatunturin kiertäjästä – meillä joulupukki on vain punaisiin vaatteisiin pukeutunut setä, ja lahjat tulevat ihan oikeilta läheisiltä. Saapa nähdä tuleeko poikasesta aikanaan päiväkodin parjattu totuudenpuhuja…

Aaton ohjelmaksi olimme sopineet yhteisen joulupuuron ystäväperheen kanssa. Ydinperhejoulun puuttuessa on häkellyttävän ihanaa yhdistää kaksi kolmen hengen perhettä ja luoda uusia perinteitä. Me äidit hämmensimme puurokauhaa vuorotellen ja juorusimme kahvinkeiton ja vaipanvaihdon lomassa. Neljä lastamme leikkivät yhdessä ja popsivat puurot ja pasteijat hymyssä suin. Paketitkin vaihdettiin puolin ja toisin, mutta avaamispuuhat jäivät molemmilla tahoilla aattoiltaan.

Kotiin kävelimme kaatosateessa, mutta ihmeen jouluisissa tunnelmissa kuitenkin. Esikoisen katsellessa jouluohjelmia ja kuopuksen nukkuessa sain häärittyä asumuksen siedettävään kuntoon ja pistettyä ilta-aterian alulle. Koska pyhäinhäväistys on ilomme, löytyi triomme joulukinkku pizzasta, ja vieläpä parmalaisena! Maukasta oli – ja ehkä joulupizzastakin muodostuu pienperheemme paheellinen perinne, kun lipeäkalan tai lanttulaatikon ystäviä ei joukostamme liiemmin löydy.

Ruokailun jälkeen kärräsin olohuoneeseen salaperäisen arkun, jonka sisältä paljastui melkoinen kasa avaajia odottavia aarteita. Olemme näemmä olleet kilttejä: kummeksuen katsoin itsekin pakettien määrää. Itse hankin lapsille kaksi kirjaa kummallekin, muista lahjuksista huolehtivat ystävät, sukulaiset, kummit ja varamummit.  Kääreiden alta paljastui juuri sopivia leluja vanhoja varastoja täydentämään, minulle jotain pientä kaunista ja kontaten pöksynsä pilanneelle kuopukselle kasa suloisia housuja. (Huomaatteko muuten, että kävelevä kuopukseni on vihdoin hankkinut itselleen vauvavatsan ja on muutenkin kerännyt kaivattuja kiloja. Ihana pönäköitynyt punaposki!)

Iloinen isoveli-I oli lahjapuuhista aivan tohkeissaan, mutta totesi kahden paketin (duplojen ja junaradan) jälkeen, että kiitos nämä liittää, ja loppulahjojen avaamiseen piti poikasta oikein houkutella. Pikku-O ihastui äänikirjoihinsa ja minulle tuli tippa linssiin, kun yhdestä paketista paljastui pienelle emännänalulle pieni punainen kattila. Asiaankuuluvasti toisaalta tulleet rytmimunat pääsivät heti pataan! (Kuvasta saattaa erottaa myös oman suosikkilahjani – pinkin ulkoisen kovalevyn, eräältä erityiseltä saadun. Ehkäpä nyt liitoksissaan repeilevä tietokoneeni pääsee takaisin elävien kirjoihin…)

Olin etukäteen vähän angstannut aattoiltaa – tulvisiko mieleen vain haikeus ja vaikeus, osaisinko nauttia lasten kanssa kolmistaan olosta? Olisiko lahjasäkki tyhjää täynnä, jäisikö lapsillekin tyhjä mieli? Jouluvalmisteluthan olivat meikäläisellä aika minimissä, kun en vaan saanut aikaiseksi. Ystävä oli hänkin pelännyt lahjapulaamme, ja käärinyt pieniä yllätyksiä moneen eri pakettiin 🙂 Turhaan onneksi stressasin, meillä oli oikein hyvä lämmin hellä olla, vaikka yksi nyt joukosta niin arkena kuin jouluna poissa onkin.

Lahjapapereiden rapinaa ja lasten iloa oli ihana seurata. Kun poikanen huokaili legojensa keskellä ja hoki toistuvasti ”hyvää joulua äiti, hyvää joulua kaikille” ja kun pieni kuopukseni kiljui riemusta kirjojensa kanssa, huomasin taas miten hurmaavat lapset minulla onkaan. Minä liikutuin pelkästään siitä ajatuksesta, miten ihania ihmisiä meidän elämässämme on.

Kun lahjakello alkoi käydä puoli kahdeksaa, pistimme palikat paikoilleen ja pienet iltatoimien kautta petiin. Suloisten lasten simahdettua pistin homejuustoa leivän päälle, kaivoin suklaata kaapista ja asetuin sohvanmutkaan. Ihan hyvä tämäkin oli, tämä meidänlainen joulu. Oikeastaan aika ihana.

Nyt käsillä on ennätyspitkä lapsivapaa, en oikein edes tiedä miten päin olisin. Aika letkeästi, luulisin.

Kirjoitin tähän ensin aika paljon tekstiä. Alkuun vähän valitusta nuhasta, köhästä, kuumeesta, kiukuttelusta ja kerhon ylipitkästä joulutauosta, joka tekee kotipäivistä elinkautisen mittaisia. Sitten ajattelin kertoa vähän tämän viikon tapahtumista, ja tajusin, että meillähän on jossain kohtaa ollut vallan mukavaakin. Aika monessa mutkassa on kyllä myös ärsyttänyt.

Päätin kuitenkin olla ihan hiljaa vain, ja julkaista kolmetoista kuvaa, ilman mitään selittelyjä. Se sopinee tähän perjantaihin aika hyvin.

…ja koska tänään on perjantai ja kolmastoista päivä, se viimeinen kuva ei millään suostu latautumaan tähän. No, ei se onneksi kovin kummoinen ollutkaan. Voitte siis kello neljän kuukuvan sijaan tuijotella kaksinkertaisen ajan tuota nyreää naamaa, jonka uusi uuu-ihana villahuivi meinaa saada hymyilemäänkin. Sain jokunen tovi sitten kerrassaan kohtuuttoman löytöpalkkion ryöstetyltä rouvalta, viikko sitten Designtorilla kiedoin hulvattoman hintaisen merinovillahuivin kaulaani, sanoin joo en mä tätä enää ota pois ja lampsin kotiin vähän iloisempana. Jos mikään muu ei lämmitä, niin tämä ainakin!

Vaikka kyllähän nuo muutkin tämän päivän aikana räpsityt muistot ovat lämpöä tulvillaan.

Ystävä, joka kutsuu kotiinsa koristelemaan piparitaloja ja pakkaa viemisiksi vielä kynttilänkin mukaan, niin on teilläkin vähän joulutunnelmaa. Kolmevuotias, joka on ihan käsittämättömän viisas ja ihana. Lastenhuone, jota on ilo järjestellä, ja jossa on jopa ihan hauska hengailla. Joulukalenteri, jonka avaamisesta syntyy suurta riemua (ja jonka luukuista löytyy minimaalisia hahmoja – kenen idea oli se pienin Vilijonkan lapsi, minä vaan kysyn). Edesmenneen ex-anopin piparimuotti, joka on vääntynyt hullunkuriseksi ja tuottaa tätä nykyä pilvi-pipareita – sekä ne päiväuniaikaan poikasen kanssa leivotut piparit, joita kahden kesken keittiössä kuuta tuijotellen mutusteltiin. Dvd-hetki, jolloin ehdin hääriä kodin kauniimmaksi tai ihan vain hengähtää hieman. Kettureppu, jota kantaa niin kovin reipas kerholainen.

Se löystynyt moraali, joka whatsapittaa aamulla ”kauhee tuuli – ette kai mee puistoon – tulkaa meille – ai niin mites ruoka – heh mäkin mietin just heseä…”, sallii perjantailounaaksi hampurilaisateriat ja tarjoilee ranskalaisia myös yksivuotiaalle (ja kiittelee jokseenkin järkeviä lastenateriakylkiäisiä, jotka siis kuvassa näkyvät). Rauha, joka makuuhuoneessani vallitsee – nykyisin myös öisin, ainakin toisinaan. Pieni tytöntyllerö, joka sai päälleen elämänsä ensimmäisen hameen, ja alkoi heti plärätä kirjasta esiin prinsessaa. Lapset, jotka ovat löytäneet itsensä ja toisensa, jotka leikkivät yksin ja yhdessä, jotka nauraa käkättävät omille hölmöille jutuilleen, halaavat ja lakastavat niin hurjasti.

Ja sitten minä, olen minäkin ihan hyvä ilonaihe, kohtalaisen kelvollinen lämmike ja joskus jopa kevyesti kuuma! Ja sitten mulla on toi huivi, se ainakin on hyvä.

Oho, enpäs sitten osannutkaan olla hiljaa tai antaa kuvien kertoa tuhansia sanoja. Nyt otan iltapalaa, hyvää yötä ja parempaa huomista! Minun kalenterissani lukee lauantain kohdalla firman pikkujoulut, en tiedä voiko siitä seurata yhtään mitään hyvää…

Tämä teksti ja nämä kuvat piti päästää eetteriin jo viikko sitten. Nimittäin: kun kalenteri kääntyi, joulukalenterin ensimmäinen luukku napsahti auki ja jouluradio alkoi soida keittiössä, iski joulumieli minuunkin. Vaikka takana oli aika väsyttävä viikonloppu kahdeksan luentotunnnin ja täyspäiväisen lastenhoidon vuoksi (yhdistelmän mahdollisti varamummo, kymmenenkään joulukukkaa ei riittäisi kiitokseksi), oli tunnelma sunnuntaiaamuna rauhaisa ja reipas.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maisema oli kuin postikortista, puistossa oli aurinkoa, lunta ja hyvä meininki. Mustanpuhuvat lapsukaiset leikkivät yhdessä ja erikseen sekä söivät lunta kymmenistä kielloista huolimatta. Onnea on olla tamperelainen, jota presidentin pirskeiden ohella hellitään uusilla, kiehtoviksi kunnostetuilla leikkipuistoilla.

Kotimatkalla ostimme puuttuvat ainekset piparitaikinaan ja päiväuniajan hiljaisuudessa meikäemäntä tekaisi elämänsä ensimmäisen tee-se-itse-taikinan. Appelsiinilla säväytetty seos oli niin maukasta, että tästä taitaa tulla se äidin piparitaikinan ohje, jota omat muksuni vuosikymmenten päästä muistelevat. Kun taikina oli tekeytynyt vuorokauden verran, kutsuimme kaverit muutaman korttelin päästä leipomistalkoisiin. Jauhoa hiuksissa, taikinaa suissa, ja aika monta söpöä piparia pellilläkin.

Tortut sentään tehtiin valmiista taikinasta, ihan hullu en sentään ole.

Minä en ole mikään jouluihminen, kohautan olkiani sellaisille termeille kuin ”joulusiivous” ja katselen huvittuneena sitä, kuinka mainosmaailma yks kaks muuttaa kaikki maailman tavarat täydellisiksi joululahjoiksi. Joulukoristeita meillä ei (vielä?) ole, valoja katselemme kaupungilla ja lauluja laulelemme iltojen iloksi. Lahjoja hankin vain lapsille ja parille lähimmälle, ja tietysti itsekkäänä ihmisenä kirjoitan pakettikortin myös omalla nimelläni – ihan vain etten jäisi ihan osattomaksi. Tällä hetkellä minulla on sielussani sellainen pieni lämmin joulutunnelma, mutta myös keskinkertainen sekavuustila siitä, miten kahden lapsen, kahden erillään asuvan vanhemman, isovanhempien ja erinäisten muiden liikkuvien osasten yhdistäminen kutakuinkin kauniiksi jouluksi onnistuisi. ”Joulustressiin” en kuitenkaan suostu, minun puolestani voidaan syödä aattona vaikka nakkeja kolmeen pekkaan. Otamme varaslähdön jouluun vanhempieni luona, ja välipäivinä ajattelin suunnata lapsettomalle lemmenlomalle (minua on kylläkin kielletty käyttämästä kyseistä termiä, ainakin blogin puolella).

Kulunut viikko on mennyt sellaisella vauhdilla, että tahtia hidastamaan tarvittiin flunssanryökäle. Maanantaina minulla oli poikkeuksellisesta vapaailta, ja myhäillen mussutin pizzaa tunnelmallisilla treffeillä. Tiistaina taputettiin taitaville kerholaisille ja kyynelehdittiin meidän omalle rumpalipojalle pienten pirpanoiden joulujuhlassa. Keskiviikkona kauhoimme joulupuuroa perhekerhon puolella, illalla minä karkasin jouluostoksille (ja päädyin ostamaan vain juoksuvaatteita, oho). Torstaina lunastin antamani synttärilahjakortin ja leikin jumpan verran lastenvahtia omieni lisäksi ystävän kahdelle pienelle. Neljä meni siinä missä kaksikin! Perjantaina lapset siirtyivätkin aamupäiväpuuhien jälkeen isänsä huomaan, ja palaavat vasta tänä iltana takaisin. Olisin siis ehtinyt tehdä ties mitä jouluvalmisteluja, vaikka sitten siivota, kenties kirjoittaa koulutehtäviä tai ainakin tehdä jotain superjärkevää – mutta päädyin viettämään itsenäisyyspäivää ihanien ihmisten seurassa, tanssimaan torilla Tonava kaunoisen tahdissa, tuijottamaan ilakoivan kaupungin ilotulitusta, kohottamaan kulmiani koheltaville kiakkovieraille ja turisemaan tyttöjen kanssa viinipullon voimalla puoleenyöhön tamperelaisjuhlien pauhatessa kulman ja ruudun takana.

Sitten iskikin flunssa, ja eilisestä valtaosan loikoilin laiskiaisena kivassa kainalossa. Tänään aion tehdä linssikeittoa, jos vaikka chilillä saisi ajettua pöpöt pitkälle. Designtorillakin olisi kiva käydä, kipeä kurkkuni kaipaisi kipeästi lämmintä villahuivia suojaksi…

Ai niin, miksikö tuo otsikko? Reippaasti etenevät päivät, mutta niin myös perheen pienin: kuopus otti jalat alleen ja lähti kävelemään. Hän on uudesta taidosta (kuten nyt about kaikesta muustakin tässä maailmassa) äärimmäisen riemastunut, ja mennä töpöttää suu suuressa hymyssä ja kevyesti kikattaen. Ihana tyttö, ihana taapertaja!

Onhan ne nyt aika ihania. 

Kun ne katsovat lastenohjelmia vieretysten pyjamissaan. Aamulla niillä on omat maneerinsa – toinen kiekuu hammastahnatuubin kanssa vessassa, toinen könyää silmät ristissä sängystä pupu kainalossa. Sitten ne kipuavat sohvalle ja tuijottavat televisiota tohkeissaan, antavat äitinsä kammeta itsensä koomasta, kammata naamansa ja pistää puuron porisemaan.

Kun ne intoutuvat leikkeihin, yksin ja yhdessä. Esikoisella on ehtymätön mielikuvitus, tänään hän on seilannut veneillä järvessä (kaikki muovikipot on aseteltu keittiössä sinisen jumppamaton päälle), ollut yökylässä (pieneen matkalaukkuun pakattiin kaikki hammasharjasta ja yölaseista lähtien), nukkunut makuupussissa (vaaleanpunainen pyyhe vuoroin levitettiin lattialle ja käärittiin rullalle) ja tietenkin soittanut rumpuja ties missä bändissä. Pienempi saa aina välillä tulla touhuun mukaan, vaikkei kai ihan kaikkea ymmärräkään. Moikka O, tuutko sinäkin lummuttamaan?

Kun ne osaavat taas jotakin uutta. Toinen rakentaa huiman palikkarakennelman tai muotoilee duploista eläimiä, toinen pudistaa päätään kiellon merkiksi ja nyökkää myöntymykseksi. Toinen harjoittelee beat-komppia ja toinen tietää, mitä maagiset sanat pastilli, lamppu, kakka tai Maisa tarkoittavat. Pienempi seuraa isompaa, katsoo ihaillen idoliaan ja toistaa kaiken tempuista töllöilyihin.

Kun ne lukevat. Kirjan kanssa istuva lapsi on ehkä kauneinta. Toinen osasi aakkoset kaksivuotiaana, toinen tunnistaa vuosikkaana suosikkinsa kirjahyllystä. Isompi muistaa tarinat ulkoa yhden lukukerran jälkeen ja lukeepa niitä joskus sisarelleen ääneen. Pienempi repii, puree ja raastaa kirjoja, mutta jaksaa myös selata niitä edestakaisin. Iltaisin toinen asettelee tyynyn sängynlaidalle ja toinen pyllyn syliini, ja sitten luetaan kaksi unikiijaa, ihan aina.

Kun ne syövät! Erinäisiä nirsoiluvaiheita läpikäyneet lapsoset ovat kerrankin, ja vieläpä yhtä aikaa, kunnon syömämoodissa. Poikanen popsii lautasen tyhjäksi viimeistä makaronilaatikon murusta myöten, kerhosta kommentoidaan kolmatta annosta ja todetaan jotakin sellaista kuten ”me kokeiltiin antaa sille jälkkäriksi koko banaani ja se söi senkin!”. Vauva (on se vielä vauva) on vihdoin alkanut huolia muutakin kuin pikkuruisia pilttipurkkeja, ja puurolusikan edessä pieni suu meinaa revetä. Kotiruoka ei hälle meinaa kelvata vieläkään, mutta ehkä ennen kouluikää pääsemme purkkikierteestä paremmalle tolalle… Poikanen onneksi syö lähes mitä vain, ja avustaa innokkaasti myös keittiön puolella.

Kun ne kertovat tunteistaan. Vuosikas kapuaa syliin kesken ruoanlaiton, helähtää nauruun tullessani kotiin tai hymyilee maailman leveimmän hymyn musiikin soidessa. Kolmevuotias kertoo lakastavansa, tahtoo myös silloin tällöin syliin, viihtyy parhaiten kotona ja ikävöi isäänsä iltaisin. Minusta tuntuu, että he tuntevat olevansa turvassa.

Kun ne ovat omia itsejään. Minun kaunis poika, herkkä haaveilija, iloinen villikko. Lapsi, joka aina puolivälissä haalarinpukemista unohtuu hyräilemään, joka rakastaa ajoneuvoja ja pelkää ilotulituksia, ujostelee outouksia, kyselee kaikkea ja rakentaa palapelin hetkessä. Minun pikkuinen tytär, tomera touhuaja, tunteikas ja tulinen, ihan ihmeellisen iloinen. Lapsi, joka tahtoo olla siellä missä tapahtuu, joka ei väistele vaaroja, joka koheltaa ja kikattaa lähes koko ajan. Piskuinen pirpana, joka hekottaen työntelee taaperokärryä pitkin poikin kirjastoa tai tunkeutuu naama virneessä toisten äitien syliin kesken vauvamuskarin. Olen näihin kahteen niin tyytyväinen, äidillisesti ällöttävän ylpeä – tällaisia me ollaan saatu aikaan, siis: onhan nämä nyt aika ihania.

Tokihan meillä välillä karjutaan ja kiljutaan – joskus kaikki kolme kaanonissa. Molempien saaminen pukeissa pihalle vaatii aina vähän vääntöä ja vikurointia, nukuttamisessa lasken joskus sataan tai kahteenkin. Öisin kiroan sen minkä mielessäni kerkiän, ja yritän keksiä, mistä saa hakea korvauksia katkerille silmänalusille. Kun kädet ovat täynnä, takki tyhjä, pää puolillaan ja jääkaapissa vain ällöjä jämiä, tuntuvat lapset alunperinkin ihan älyttömältä idealta. Viime päivät ovat kuitenkin olleet kumman seesteisiä, täynnä iloa ja onnistumista, pieniä kauniita hetkiä. (Öistä en sanokaan sitten mitään, voi morjens.) Jäähypenkkiä ei tarvita juuri koskaan, kuopuksen kolhut menevät ohi olankohautuksella ja arjen toiminnot alkavat pikkuhiljaa helpottua. Aamupäivisin yhytän sisarukset yhteisleikeistä lastenhuoneesta ja iltaisin tapojeni vastaisesti jopa vähän herkistyn, kun kaksi kaunista nukahtaa samalla kellonlyömällä. He ovat toisilleen jo tärkeitä, ehkä tarkoitus olikin, että heitä on juuri kaksi. Halusin tallentaa tämänhetkiset tunteet kuviksi, katselen näitä sitten kun taas seuraavan kerran kaduttaa tai kiukuttaa.

Ja vaikka minä välillä toivon, että voisin olla vain itseni kanssa. Vaikka lasken tunteja tai päiviä oman ajan alkuun, hehkutan yksin nukuttuja öitä tai taianomaisia leffatreffejä. Vaikka voisin perjantai-iltana ilomielin vaihtaa Pikku kakkosen isoon kolmoseen. Vaikka joskus kilahdan, kadun, kyynelehdin tai kiroankin. Vaikka en kestäisi ilman näitä hiljaisia hetkiä, kun isompi on kerhossa ja pienempi parvekeunilla. Ja vaikka joskus vähän valintaani valitankin.

Kyllä minä näitä kuitenkin aika paljon rakastan.

Tämä näyttää tulleen tavaksi: päivitän blogia vain lapsivapaapäivinäni, silloin kun tunnelma on aina vähän omituinen, herkkä ja haaveileva. Silloin, kun kaurapuuron sijaan keitän vain kahvia, tai kun nukuttamisen sijaan saatan itse nukahtaa sohvalle pariksi tunniksi – aamupäivällä.

Olin aikeissa kirjoittaa teille jo aiemmin tällä viikolla. Siitä, kuinka kaikki tuntui vähän vaikealta ja haikealta. Kuinka vuoden takaiset muistot oman elämän palapelin pirstoutumisesta tunkeutuivat mieleen. Kuinka se marraskuinen aamupäivä, minulle sanotut särkevät sanat, ja siitä seurannut pitkä, musta, mieltä ja kehoa raastanut ja lopulta perheemme hajottanut talvi tuntuvat yhtä aikaa kauhean kaukaisilta ja ihan liian läheisiltä. Siitä, kuinka kuopuksen yökukkumiset tekevät minusta väsyneen äyskijän, aamuviideltä suklaata syövän ja silmänalusiaan tyrmistyneenä tuijottavan haamunaaman. Ja siitä, kuinka olen itse aiheuttanut itselleni opiskelupaineita ja lähestyvien deadlinejen luoman huonon omatunnon. Vähän siitäkin, kuinka tämänhetkinen parisuhde nostaa esiin kipupisteitä ja kasaantuvia ajatuksia, kuinka ihmissuhteista ei vain voi selvitä itkemättä. Kuvasin ikkunasta märkiä rättejä, sellaisia tuntui tulevan naamalle vähän turhankin paljon.

Joskus on ihan hyvä, ettei blogin pariin pääse sillä hetkellä kun huvittaisi. Ehtii vähän ajatella ja elää – tai yrittää epätoivoisesti pelastaa valokuvavuorta kaatumaisillaan olevan tietokoneen uumenista… Parhaimman mielen saan, kun voin kertoa teillekin niistä iloisista asioista, joita elämässäni on. En tahdo kaunistella tai koristella, koetan vain nähdä hymyjä harmaudessakin ja aurinkoa paksunkin pilviverhon takaa. Postaukset otsikoilla Tavallinen torstai tai Perusperjantai odottavat edelleen tekijäänsä, nykyisin tekstini taitavat olla melkoista sekametelisoppaa ja tunnelmia kunkin viikon varrelta. En millään pysty vastaamaan kaikkiin kommentteihin, vaikka se oikein olisikin. Kiitollinen niistä olen kyllä, ja otettu kaikesta palautteesta. Tuntuu hienolta, että kykenen tajunnanvirrallani koskettamaan teitä.

Haluan pitää blogini hyvänmakuisena, vaikka se aina ajottain väläyksiä vihasta, väsymyksestä ja vaikeista tunteista heijastaakin. Tällä viikolla olisin voinut kirjoittaa kymmeniä kipakoita sanoja, vuodattaa vähän ja valittaa vielä enemmän. Paiskoa ajatuksiani postaukseksi, kuvata vaikka sitä ulko-ovemme eteen sijoitettua koirankakkakikkaretta ja tarjoilla sen teille tunteitteni tulkkina. Mutta jos nyt muistelen mennyttä viikkoa, mieleen tulevat ennen kaikkea ihanat ihmiset ympäriltäni:

Maanantaina peruskotipäivää värittäneet puistotuttavat ja iltapäivän tunnit pelastanut yh-ystävä lapsineen – kahden kolmikon yhteiset illalliset ovat tulleet jo tavaksi, ja kohta taidan ehdottaa joulunviettoakin yhdessä 😉 Nauroimme eteisessä, kun kyläilijät toivat tullessaan täydennystä päivällispöytään – ja lainasivat pankkikorttiani unohtuneen lompakon takia. ”Kiitos kulta, oliko hyvä työpäivä” olisi kai ollut tilanteeseen sopiva repliikki, jos kahden miehettömän perheen sijaan eläisimme ydinarkea. Neljä lasta menevät kahden aikuisen voimalla ihan siinä sivussa, tiskit saa koneeseen kun toinen vähän vahtii ja Pikku kakkosen aikana voi vähän juorutakin.

Tiistaina oma äitini, joka visiitillään leikitti lapset, siivosi keittiön, vapautti minut juoksulenkille ja tarjosi lounaalla mahtavan muiston erosta ja exästä: Jos se olis ollu lähempän ni miä olisin ampunu sen! (No, onneksi ihan niin radikaalia ratkaisua ei kukaan kerennyt tehdä.) Lapset olivat mummin vierailusta ikionnellisia, iltatoimet sujuivat kuin itsestään ja aamulla sain juoda kahvini rauhassa.

Keskiviikkona lahjakas luennoitsija, joka pisti nuutuneet aikuisopiskelijat ölisemään ja heilumaan, jotta johtamisopit menisivät paremmin perille – ja joka toteaa sellaisia totuuksia, kuten kaikki mitä nuoret miehet armeijassa oppivat, on ihan täyttä paskaa. Ja pitkän viileän iltakävelyn päätteeksi myös se poikaystävä, joka ei tee asioita helpoiksi, mutta on silti aika…jees. Sulla on ihana hymy ei ehkä koskaan ennen ole kuulostanut yhtä hyvältä.

Torstaina tulikin talvi. Taivaalta satoi aamusta alkaen jättimäisiä lumihiutaleita ja yks kaks kaupunki peittyi valkeaan vaippaan. Työnsin tuplarattaat tyhjään puistoon, kolmevuotias oli haltioissaan ja yksivuotias tuijotti epäuskoisesti hymyillen taivaalle. Äiti tehlään lumiukko! hihkui poikanen parin sentin lumipeitteessä. Ihmettelimme uutta ihanaa satupuistoa, pompimme trampoliineissa, heittelimme lumipalloja ja etsimme pienenpientä Tiitiäistä. Vaikka välillä vain lasken tunteja vanhemmuusvuoron vaihtoon, ovat nuo lapset kuitenkin rakkaita ja parhaita. Esikoinen on reipastunut hurjasti, latelee sellaisia totuuksia kuten äiti minä tykkään sinusta tosi paljon ja hämmentää soittamalla vispilöillä beat-komppia sohvatyynyjä vasten. Kuopus nauraa kahdeksalla hampaallaan, koheltaa ja kihertää, syö hyvin (ja nukkuu huonosti), huutelee kägä kä-GÄ ja painaa vielä päänsä syliini kuin pikkuvauva.

Perjantaiaamun pelasti mahtava varamummomme, jonka apukädet ovat muodostuneet perinteeksi silloin kun pitää saada poikanen kerhoon liian aikaisin ja samanaikaisesti lusikoida puuroa kuopuksen kitaan. Pullakahvien kautta kärräsin kuopuksen vauvamuskariin, kiitin taas mielessäni esikoisen kerhopaikan parhautta ja koetin olla repeilemättä ”vauvalleni”, joka pisti bileet pystyyn muskaripiirin keskellä ja oli ehkä maailman iloisin saadessaan leikkiä värikkäällä huivilla. Iltapäivällä hulinoimme lapsellisilla pikkujouluilla, jälkikasvuni söi liikaa pipareita ja nukahti illalla ennätysajassa. Kahdeksan jälkeen korkkasin kolan, kuuntelin naapurin bilemeteliä ja katselin sitcomia sipsikulho sylissäni.

Tänään olenkin sitten ilahtunut, noh, itsestäni. Lapset lähtivät aamupäivällä isänsä luo, matkalla vapaapäivälle kasaamiini velvollisuuksiin minä kellahdin hetkeksi sohvalle ja ummistin silmäni. Pari tuntia myöhemmin heräsin ja huomasin menettäneeni aamupäivän tehokkaat tunnit. Suloiset unet tekivät kyllä terää, ehkä sellaiset asiat kuin siivoaminen ovat toissijaisia. Marssin kirjastoon, tajusin kulkea kerrankin portaita ja kiertää lastenosaston kaukaa. Kahmin sylillisen kirjoja opintoja ajatellen ja huomasin nyökytteleväni visuaalisen viestinnän opukselle innoissani. Kahvikin oli hyvää! Kotiinpalattuani en ensimmäisenä avannutkaan äitiysblogeja vaan työpaikkasivustot, jokin pieni pilkahdus tulevaisuuden tehtävistäni oli taas palannut mieleen.

Ja niin, se talvikin sitten katosi yhtä nopeasti kuin tulikin. Lumi suli yön aikana, ja jo eilen poikanen julisti että nyt on kevät. Ja ehkä vähän onkin: oma mieleni kääntyi tummista talviaatoksista kepeämpiin kevätmietteisiin, vaikka kylmää kautta onkin tulossa vielä kuukausitolkulla. Juuri nythän minun pitäisi kirjoittaa oppimispäiväkirjaa – sellaista, joka on vähän akateemisempi kuin tämä virtuaalinen tekeleeni. Kerroin sitten kuitenkin (kuvattomasta…) viikostani teille, ja itselleni, ihan vain jotta muistaisin olla kiitollinen. Se kun kuulemma on tärkein edellytys hyvälle elämälle. Ja sellaista minä ainakin aion elää. Lumipyrystä pääsee aina sisälle lämpimään, kyyneleet kuivuvat siinä missä kastuneet talvihanskatkin.

Lapsivapaa viikonloppuni on pitänyt sisällään kaikkea sitä, mitä lasten seurassa on miltei mahdotonta tehdä. Opiskelua, seurustelua, kiireetöntä syömistä ja kainalossa nukkumista. Ennen kaikkea suunnittelematonta oleilua, hetken mielijohteita ja vain omasta itsestä huolehtimista.

Perjantaina hyvästelin pienokaiset ja singahdin yliopistolle kuulemaan tymäköitä totuuksia johtamisesta. Esittelykierroksen aikana hymähdytin kanssakurssilaisia kertomalla, että tällä hetkellä harjoitan johtamista ja organisointia kotioloissa, 1- ja 3-vuotiaiden kanssa. Melkoista kaaoksenhallintaa, epävarmuuden sietämistä ja suhdejohtamistahan tämäkin touhu toisinaan on. Luento itsessään oli ennakko-odotuksiani paljon parempi, ja onneksi väsymyksestä ja velttoudesta huolimatta sain itseni sille raahattua.

Tarkoitukseni oli luennon jälkeen painua pizzan kautta kotisohvalle, mutta jotenkin kummasti päädyinkin korkkaamaan vierasvarahammasharjan ja heräsin aamulla lämpimästä kainalosta. Aamupalakin jäi syömättä, pihistin vain pöydältä pari klementiiniä ja kurvasin jälleen opintojen pariin. Luentopäivän jälkeen löysin itseni taas toiselta sohvalta, ja koko ilta kuluikin aika tunteikkaissa merkeissä. Illallisen ja siiderituopin aikana taas muistin, kuinka uskomattomalta tämä elämäni tuntuu. Kotiovellani sain vielä suukon, sitten kaaduin suihkun kautta sänkyyni ja nukkua tuhisin tauotta aamuseitsemään asti – ilmeisesti sisäinen kelloni soi aikaisin, vaikkei nahkavekkareita mailla halmeilla olisikaan.

Herääminen yksin tyhjässä kodissa tuntui taas yhtä oudolta. Hammaspesulla ei tarvitse pidellä kainalokaveria vasemmalla kädellä, meikkipussin sisältöä ei tarvitse keräillä lattialta pienten käpälien jäljiltä, kukaan ei kärtä lastenohjelmia eikä kaapista tarvitse kaivella kaurahiutaleita puuroa varten. Ja sitten on ihan häiritsevän hiljaista. Pistin vähän normaalia enemmän poskipunaa ja punasin huulet, otinpa itsestäni pitkästä aikaa kuvankin. (Ja totesin tuota naamavärkkiä katsoessani, että näillä univeloilla pitäisi kai lainantarjoajalta saada vähintäänkin valokynä kylkiäisiksi…) Tunsin itseni ihan bloggariksi viimeistään siinä vaiheessa, kun rappukäytävässä räpsäisin itsestäni kokokuvan. Siis (lähes-joka-) päivän asun, hah!

Kun lapset ovat isien hoivassa, äidit tietysti treffaavat aamupalalla ja puivat miesjuoruja niin, että korvat naapuripöydissä punoittavat. Ystävän kanssa ahdoimme itseemme perinteistä aamiaistarjoilua mannapuuroineen ja meetvurstisämpylöineen, siinä sivussa sitten tuli juteltua kaaaikenlaista. Joulutorttujakin oli tarjolla! Tankkaamisen jälkeen kiersimme kirpputorin, kerrankin löysin kivoja vaatteita itselleni. Lokoisat kotifarkut pääsivätkin heti käyttöön. Ulkona puhaltaa pirunpoinen puhuri, joten villasukissa velttoilu kotona tuntuu ihan oikealta teolta. Lenkille ehtii sitten, kun viima ei vie lenkkareita mennessään.

Lapset ovat olleet ensi kertaa isällään koko viikonlopun ja kaksi yötä – pelkään tietysti, että pienempi ei enää edes muista minua, ja että perinteinen kotiinpaluukiukku on huomenna kaksinkertainen. Mutta tällaista vähän pidempää vapaa-aikaa olen kyllä totta vie kaivannutkin, ehkä kohta alan jo pikkuisen pikkuisia ikävöidäkin. Sitä ennen ehdin vielä elokuviin irtokarkkien kanssa, toivon mukaan siistiä kaoottisen kodin ja käydä ruokakaupassa lastaamassa jääkaapin täyteen ensi viikon murkinoita varten. Ja ehkä hetken verran olla vain, sekin harrastus jää joskus kahden kanssa yksin ollessa ihan unholaan.