Kirjoittajalta Sanna (Page 13 of 24)

Sunnuntaina juhlimme suloista yksivuotiasta, meidän kuopuskirppua, pikkuruista pikkusiskoa.

Näiden kekkereiden kohdalla jätin valmistelut ihan viime tinkaan – elämä on ollut hyvällä tavalla täyttä viime aikoina, eikä juhlasuunnitelmia ole voinut ihan entisellä pieteetillä pyöritellä. Viime viikonloppuunkin mahtui juhlahumua ennen muun muassa kaksitoista tuntia luentoja, yksi selvitetty ihmissuhde, iltateetä ystävän kanssa ja nolla minuuttia aikaa puunata kotia tai pyöritellä pullia. Jo aiemminkin olin kyllä päättänyt, että tällä kertaa vieraslista koostuu vain kotikaupungin kavereista ja kummeista, ja että kaikki ylimääräinen härpätys ja häsellys jätetään minimiin.
 
Yllättäen ja pyytämättä vieraaksi ja vapaiksi käsiksi saapui isoveli-Iin ihana kummitäti, joka paitsi otti kauniita kuvia itse kemuista, myös mahdollisti aamupäivän aikana omat leipomukseni. Toivatpa kummi ja poikanen puistoreissulta kauniit syksyn lehdetkin kahvipöydän koristeeksi. Muuten juhlien väriskaalaksi oli omassa päässäni muodustunut pinkin, oranssin ja keltaisen sekamelska, ja mukavasti sopivatkin yhteen kaappien kätköjen koristukset. Vain muffinssivuoat ostin ihan vain yksivuotiskemuja ajatellen – ja päästin nyt tyttölapsen äitiä velvoittavan pinkkimanian liikkeelle.

Vaikka ihana tyttöseni olisi toki kakkunsa ansainnut, ei sellaista löytynyt tarjottavien joukosta nyt lainkaan. Nimen velvoittamat lakat päätyivät leipäjuuston päälle, lihattoman lokakuun hengessä suolapaloina toimivat pinaattipannarin palaset. Kummitädin viihdyttäessä lapsikaksikkoa pyöräytin superhelpot ja varsin makoisat mustikka-banaanimuffinsit ja puolukkaiset kaurakeksit, pakastimesta löytyikin jo aiemmin tehty omenapiirakka. Kas vain, teemahan olikin kuin itsestään syksyisen luonnon antimet! Ja aika nättihän tuosta tarjoilupuolesta sitten tulikin, kerrankin ehdin jopa napsaista kuvan ennen ahnaita keksikäpäliä ja kaatuneita maitomukeja…

Vieraiden saapuessa päivänsankari veteli päiväunia parvekkeella, ja ensimmäinen kattaus mussutettiin parempiin suihin pienimmän silmiltä suojassa. Kun vihdoin kaivoin unisen Oon vaunuistaan, olivat siniset silmät varsin suurina ihmismäärän ja lapsivilinän edessä. Tytär sai päälleen punaista ja pilkkuja (huomaattehan muuten, että vieraita myöten pukukoodina on pojilla raitaa ja tytöillä palloja :D) ja pääsi heti herättyään lahjapakettien kimppuun. Enemmän tosin taisivat olla nuo meidän esikoisemme avaussessiosta innoissaan…

Ihania lahjoja ihanilta ihmisiltä – taustalta tosin kuului motkotusta siitä, että meikäläisen vaativa vaatemaku tekee lahjaostoksista suorastaan stressaavia… No, nyt on kuitenkin pikku-Oolla paitsi leikittävää ja luettavaa, myös (vähän enemmän) mustaa ja valkoista päällepantavaa. Itsehän jätin lapseni täysin lahjattomaksi, tätä traumaa purettaneen muiden mukana sitten myöhempinä aikoina.

Lahjojen avaamisen aikana lauloimme onnittelulaulun pienelle pyöreäsilmäiselle pirpanalle, ihanalle yksivuotiaalle. Vieraat koostuivat juuri niistä ihmisistä, joista olen viimeisen vuoden aikana ollut kaikkein eniten kiitollinen. Melkoinen vauvavuosi meillä onkin ollut, sen yhden ihmisen puuttuminen näistäkin pippaloista tuskin kävi vuosi sitten kenenkään mielessä. Pidemmän puheet jäivät nyt pitämättä; toivottavasti toverini kuitenkin tietävät, miten tärkeitä he meille ovat.

Kakku puuttui, ja se yksi kynttiläkin jäi sytyttämättä, mutta aika ihanat juhlat sai pikku-O kuitenkin. Herkkuja ja hulvattomia juttuja, rentoa menoa ja riekkuvia lapsia, mukavia muistoja ja ihania ihmisiä. Sellaiset juhlat sai minun pieni synttärityttöni, toivottavasti tuleva vuosi koostuu kutakuinkin samanlaisista asioista.

Kuvista (kahvipöytäosellaisia lukuunottamatta) kiitokset kuuluvat tietysti tänne.

Ihana, iloinen, ilmeikäs ja ihmeellinen. Ilkikurinenkin, uskottekos! Touhukas ja tomera tyttö, joka tömistelee täyttä vauhtia taaperokärryllään. Mestarillinen mielensäpahoittaja, joka parahtaa palosireeniksi kun maailma ei pyöri mielihalujen mukaan. Kirjoja kääntelevä, palikoita pinoava, rinnalla rauhoittuva, sylissä sinkoileva, keinussa kikattava ja patjalla pöllöilevä pienokainen. Pikkuruinen pikkusisko, joka ihailee isoveljeään ja kipuaa kolmevuotiaan kintereillä samaan sänkyyn kuuntelemaan iltasatua.

Tänään hän on yksivuotias. Meidän vauvavuotemme on nyt ohi, ja taaperoaikaan kurvaillaan kovaa kyytiä. Tämä päivä on varattu haikeudelle ja herkistelylle, huomenna sitten keräämme neuvolasta pisteet (ja painokäyrät…) kotiin. Minä yritän ryhdistäytyä ja raportoida tännekin reaaliaikaiset vuosikaskuulumiset, enkä vain märehtiä epämääräisessä voi jösses mikä vuosi tämä onkaan ollut -tilassa. Herkkulakko kyllä nyt katkeaa hetkeksi – kaksi vanhempaa ja kaksi lasta aikovat tänään kokoontua samaan kahvipöytään omenapiirakan ja onnittelujen kera. Lahjoja ei lapsukainen vielä osaa kaivata, saakoon hän tänäänkin paljon rakkautta, vähän enemmän pusuja ja niin paljon ajatuksia että oma pääni meinaa pakahtua.

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun kuopukseni päästi ensimmäisen parkaisunsa. Ennen kuin vajoan vauvavuosimuisteloihin, päivittelen pienen nappisilmäni kasvua ja kehitystä tai herkistyn haikeuksissani, ajattelin jakaa teidän kanssa jo toistamiseen pikku-Oon synnytyskertomuksen. Kirjoitin sen hetikohta h-hetken jälkeen, ja julkaisin tekstin vanhan blogin puolella. Luin kertomuksen nyt uudestaan, ja tuijotin aikani tuota ensimmäistä kuvaa – se oli muuten eron jälkeen yksi niistä asioista, joka antoi minulle voimaa ja vahvuutta. Tyttäreni synnytys oli sen verran hurja, hulvaton ja huikea kokemus, että halusin vielä kerran (tuskin viimeistä sellaista, näitä inttijuttujahan pitää märehtiä aina sopivassa seurassa säännöllisin väliajoin) palata noihin tunnelmiin. Kas tässä, synnytyssaaga vuoden takaa, lokakuulta 2012:

Viimeisimmällä äitiyspolivisiitilläni päädyttiin siihen, että synnytys käynnistetään raskaushepatoosin vuoksi. Kännistyspäiväksi minulle kerrottiin tiistai toinen lokakuuta, jolloin kasassa oli raskausviikot 38+5. Kyseessä oli virallisten protokollien mukaan ”induktioharkinta”, eli vasta käynnistyspäivänä lääkäri päättäisi suoritetaanko käynnistys juuri silloin ja otetaanko minut sisään osastolle. Vaikka tiesin hepatoosin usein johtavan käynnistykseen ennen laskettua aikaa, tuli aikainen päivämäärä silti vähän yllätyksenä. Tilanne down under oli myös sen verran epäkypsä, että murehdin sairaalavisiitin venyvän monen päivän mittaiseksi, tuskaiseksi kärvistelyksi. Öiset supistelut ja erinäiset ässät eivät tuottaneet tulosta, ja tiistai koitti nopeammin kuin toivoinkaan. Kalenteriin merkitty käynnistys toki mahdollisti mummin saapumisen esikoisen hoitoavuksi jo tiistaiaamuna, mikä helpotti omaa huolta huomattavasti.

Tiistaina siis läksin sairaalaan heti aamukahdeksalta, ja löysin tieni työmaata muistuttavalle vuodeosastolle. Hoitaja otti minut vastaan, esitteli paikat ja vaatetuksen sekä kyseli ruokatoivomukset. Lääkärin tapaamista sain odottaa pitkälle aamupäivään, ja kulutin aikaani KaksPlussan ja kännykän netin parissa. Makasin myös puolisen tuntia sikiön sykekäyrällä, jolle piirtyi myös pari supistusta.

Lääkärin tutkimushuoneessa minua odotti (taas!) monipäinen opiskelijalauma ja jokseenkin nuiva vastaanotto. Lääkäri kyseli tuntemuksia ja totesi, ettei tilanne ollut käynnistyksen suhteen vielä ollenkaan kriittinen. ”Mutta haluaisitko että se syntyisi nyt?”, kysyttiin, johon mutisin jotain sen tapaista että ”kun nyt tänne kerta on tultu”. Sisätutkimuksen jälkeen sain valita käynnistystavaksi kohdunsuulle asennettavan ballongin, jonka olin kuullut olevan lääkkeellistä käynnistystä hellempi ja luonnollisempi. Ballongin asettaminen tuntui tosi epämukavalta, eikä tilannetta helpottanut tumpelo asentaja. Kaiken lisäksi operaatio epäonnistui ja päättyi verta, hikeä ja kyyneleitä -henkisesti. Siinä vaiheessa säikähtäneen näköiset kandit saivat todistaa synnyttäjän herkkyystilaa ja lääkärikin vähän taputteli olkapäälle rauhoittavasti. Koska ballonki kirjaimellisesti meni reisille, siirryttiin plan beehen ja päädyttiin lääkkeisiin eli Cytotec-käynnistykseen. Lääkäri puhui jotain kolmesta päiväannoksesta ja kolmen vuorokauden kestosta, minä yritin päässäni keksiä miten ihmeessä saisin ajan kulumaan ankealla osastolla…

Sain ensimmäisen murusen Cytoteciä lounasaikaan, puoli yhden maissa. Lähettelin kotiin väliaikatietoja ja mies saapuikin lisäviihteen kera seurakseni joskus kahden maissa. Raskauden aikana erittäin tutuiksi tulleet supistukset alkoivat tuntua vähän voimakkaammilta, mutta niitä tuli vielä harvakseltaan. Kävimme kahviossa pehmiksillä, minä marssin sisupäissäni portaat neljännestä kerroksesta alas ja ylös rivakkaa tahtia. Mies lähti takaisin kotijoukkojen avuksi neljän aikoihin, ja minut pistettiin pitkälleen uudelle sykekäyrälle. Mainitsin hoitajalle, että supistuksia tuli nyt vähän tiheämmin, ehkä kymmenen-viidentoista minuutin välein – mutta että eivät ne vielä kauhean kivuliaita olleet. Hoitaja pohdiskeli asiaa ja päädyttiin siihen, ettei aikataulun mukaista seuraavaa Cytotec-annosta otettaisikaan, ettei kohtu vahingossa jäisi jonkinlaiseen kestosupistustilaan.

Makasin käyrällä ikuisuudelta tuntuvan ajan, koska sikiön sykettä haluttiin tarkkailla erityisesti aina supistuksen jälkeen. Jossain vaiheessa (ehkä viiden aikoihin) hoitaja teki sisätutkimuksen, ja tuomiona oli kaksi senttiä avautumista. Pientä edistymistä siis, muttei mitään kovin merkittävää. Minä kuuntelin televisiosta kuuluvaa Huippumalli haussa -ohjelmaa, harmittelin etten nähnyt ruutua ja vilkuilin vähän epäuskoisena kelloa, kun tajusin supistusten tulevan välillä jo tiheämmin kuin viiden minuutin välein. Polttelu alkoi myös olla sen verran kivuliasta, että hengittelin varsin kovaäänisesti verhoni takana ja yritin muistella, missä kohdassa se kämmenen akupaineltava kipupiste sijaitsikaan.

Päivällinen saapui pöydälleni puoli kuudelta, mutta jouduin makaamaan vielä jonkin aikaa käyrällä. Paikallaan olo oli tuskallista, olisin halunnut kävellä aina supistuksen aikana. Kun hoitaja vihdoin tuli päästämään minut pahasta, kerroin supistusten olevan jo varsin tiheitä ja kipeitä. Nyt ajatuksena oli, että voisin syödä hieman, saada peräruiskeen (siinä järjestyksessä!) ja hengailla sitten vessassa ennen mahdollista synnytyssaliinlähtöä. Lappasin hieman kanakeittoa suuhun, mutta supistukset pakottivat minut nousemaan ja kävelemään edestakaisin. Aloin itse epäröidä, miten selviäisin tyhjentävästä vessareissusta – esikoisen synnytyksessä kun kyseinen toimitus kesti ainakin puoli tuntia. Hoitaja palasi huoneeseen ja meni mietteliääksi. Hän kävi keskustelemassa kollegoiden kanssa tilanteesta ja tuli takaisin – jospa tehtäisiin nyt ensin vielä sisätutkimus.

Hopsansaa, kohdunkaula oli kadonnut ja olin 4,5 cm auki. Kello oli vähän vaille kuusi. ”Ehkä on parasta että ruvetaan lähtemään saliin, niin ehdit saada kivunlievitystä”, todettiin. Minä soitin miehelle, että nyt lähdetäänkin jo, ala tulla taksilla kotoa. Kasasin supistusten kourissa kamppeeni sängylle, pyysin huonekaveria avuksi ja luovutin tälle lukemattomiksi jääneet naistenlehteni. Hoitajan mielestä oli parasta että minut kuskattaisiin saliin sängyllä, ja kun supistukset saivat silmäni sumeiksi, aloin olla samaa mieltä.

Matka osastolta synnytyssaliin oli synnytyksen hurjin hetki. En voinut tehdä kivulle mitään muuta kuin hengittää, kokeilin amerikkalaisista tv-sarjoista tuttua puuskutusta ja kuulin itseni huutavan ”Pelottaaaaa!” kun sänky kiisi käytäviä pitkin. Papereiden mukaan saavuin saliin klo 18.00. Onneksi huone oli valmiina ja kätilö vastassa, minä kampesin itseni sängyltä salin puolelle ja hoitaja koetti rauhoitella. ”Nyt olet hyvissä käsissä!” Jos olisin ehtinyt, olisin ehkä järkyttynyt kun kätilö kertoi, että puuttuvan verinäytteen takia en voisi saadakaan epiduraalia vielä. ”Kohdunkaulan puudutteen voin sulle antaa!”, hän lupasi.

Minä huusin avuksi ilokaasua ja pusersin maskia väärinpäin kasvoilleni. Istuin puoliksi sängynlaidalla ja hönkäilin kaasua, joka ehkä hieman vei ajatuksia pois järjettömistä supistuksista. Kätilö lähti käymään jossakin (kenties tilaamassa puudutteen) ja minä jäin hetkeksi yksin kaasumaskini kanssa. Yritin pysyä tolpillani ja keksiä jotain ajateltavaa, etten menisi ihan paniikkiin. Fiksuna likkana aloin laulaa naamariin esikoisen kerhossa kuultua Senjo-tonttu -laulua! Tajusin kyllä itsekin tilanteen koomisuuden ja ehdin miettiä, josko muistaisin tämän herkullisen yksityiskohdan vielä myöhemmin. Senjooo-tonttuuuu heräää jooo, lapset ovat tääääl-läääää…

Kätilö tuli takaisin saliin, ja perässä hiipi pieni hipsterin näköinen miehenalku. ”Olen lääketieteen opiskelija, saisinko tulla seuraamaan…” – ja kerrankin, kaikkien epäkohteliaiden ja liian komeiden kandien jälkeen sain sanotuksi että TÄLLÄ KERTAA EI, ja surkea hipsteri poistui graafikkolaseineen salista. Kätilö nyökytteli ymmärtäväisenä, ”mä sanoinkin sille että saa tulla itse kysymään”. Seisoskelin edelleen sängyn vieressä ja höngin kaasua, kun alkoi tuntua joltain. ”Sua taitaa ponnistuttaa”, huudahti kätilö ja kippasi minut sängylle puoli-istuvaan asentoon. Kuulemma en voisi tehdä vauvalle vahinkoa, vaikka vähän ponnistelisinkin. Pikapikaa pöksyt pois jalasta ja tilannetarkastus. Täysin auki, sieltä se vauva tulee.

Järkytys. Mies istui taksissaan jossakin punaisissa liikennevaloissa keskellä Hämeenkatua, ja vauva oli tulossa. En ollut ehtinyt muutamien kaasuhönkäysten lisäksi saada mitään kivunlievitystä. Eijeijei, eihän sen näin pitänyt mennä. Viime kerralla avautumisvaihetta kesti puoli vuorokautta ja ihana epiduraali vei mennessään kaikki kivut. Jotain sen suuntaista olin kaavaillut tälläkin kertaa.

Tässä vaiheessa synnytyssalissa kaikunut sananvaihto jää varmaan mieleeni iäksi. ”Ei se vielä voi tulla!” – ”Kyllä se vaan voi!” ja nyt jo sketsimäisiä piirteitä saava ”Mutku en mä ehtinyt saada mitään!” – ”Sää saat vauvan!” Jos ensimmäisessä synnytyksessä kiittelin nuorta, lempeää, rauhallista mutta reipasta kätilöä, oli nyt kokenut, rempseä ja loistavalla huumorintajulla varustettu lapsenpäästäjä nainen todellakin paikallaan. Kätilö hälytti vielä kollegan avukseen ja sitten sainkin luvan ponnistaa aina kun siltä tuntui. Ja siltähän tuntui! Kaasumaskia en pystynyt enää pitelemään käsissäni, joten kestokykyä piti löytää jostain sisuskaluista. Kuulin, kuinka joku huoneessa huusi kuin eläin (se olin minä) ja joku kehotti pitämään pienempää ääntä ettei kaikki voimat menisi karjumiseen (se oli kätilö).

Kello 18.15 räjähtivät lapsivedet, hetkeä myöhemmin kuului vauvan parkaisu kun pää oli ulkona. Siinä vaiheessa ovesta kurkkasi myös se lääkäri, joka oli tulossa antamaan kohdunkaulanpuudutetta. ”Myöhästyit, tää syntyy jo!” Sitten minun käskettiin olemaan ponnistamatta kovin lujasti – napanuora oli kiertynyt henkseleiksi vauvan kaulan ympärille, ja se jouduttiin leikkaamaan että hartiat saatiin ulos. Sitten vielä yksi puserrus ja avot, O oli ulkona. Syntymäajaksi merkittiin 18.20, siis kaksikymmentä minuuttia saliin saapumisen jälkeen ja viiden minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi. Synnytyksen kokonaiskesto oli 2h15min – sekin kyllä ihan vaan oman arvioni perusteella, kun ei kukaan sitä varsinaista alkupäätä ollut määrittämässä.

Kun vauvaa esiteltiin minulle ja tungettiin yöpaitani alle, toivoin jonkun nipistävän minua. Ihanko totta, tässäkö se oli, syntyikö se oikeasti näin? Olin epäuskoinen, järkyttynyt, äärimmäisen onnellinen ja lievästi liikuttunut – kaikkea mahdollista yhtä aikaa. Vauva katseli maailmaa silmät yhtä suurina kuin äidillänsä, pikkuruista rimpulaa kehuttiin reippaaksi kun toljottelimme toisiamme.

Lapsen isä säntäsi saliin siinä puoli seitsemän maissa (ovelta taisi näkyä juuri se ihastuttava naudanpaisti, joka vauvan jälkeen pitää vielä pusertaa ulos). Hämmennys oli aika suuri, kun vastassa ei ollutkaan epiduraalipöllyssä hengaileva vaimo vaan onnittelut ja uunituore tyttölapsi. Oli tietysti iso harmi, ettei mies ollut mukana syntymäsekunneissa, mutta jälkikäteen ajatellen kaikki kävi niin nopeasti että tilanne olisi voinut olla enemmänkin järkyttävä kuin ihastuttava. En myöskään ehtinyt kaivata kädestäpitelijää ja henkistä kivunlievittäjää, kun kaikki keskittyminen meni, noh, synnyttämiseen.

Tämän synnytyksen kantavana teemana taisi muutenkin olla ei ehditty. Se peräruiske jäi saamatta (onneksi – muuten olisi saattanut vauva syntyä vessanpönttöön…), epiduraali antamatta, samoin kaikki muut kipulääkkeet. Sairaalan yöpaidan ehdin juuri ja juuri heittää päälleni ennen saliin siirtymistä, synnytyksen jälkeen omat alusvaatteet, sukat ja kengät löytyivät jostain sängyn alta ja nurkkiin viskottuina. Tietoja esimerkiksi eri vaiheiden alkamisista ei ehditty kirjata ennen kuin vauva oli jo maailmassa, kukaan ei ehtinyt näyttää minulle kätilön kutsunapin sijaintia eikä luonnollisesti kukaan ollut kameran kanssa kuvaamassa synnytystapahtumaa. Tällä kertaa kiire oli kuitenkin ihan ”itseaiheutettua”: sairaalassa oli muuten hämmentävän rauhallista, vaikka minuakin oli peloteltu vauvabuumin aiheuttaneella ruuhkalla ja siivouskomerossa synnyttämisillä.

Vaikka touhu oli melkoista rytinää ja paikoin pienen paniikinkin arvoista, olen ihan todella iloinen tästä synnytyksestä. Ylpeäkin vähän, vaikken koekaan tehneeni itse paljoakaan – toisaalta en ehtinyt olla tekemättäkään! Käynnistys ja ilokaasu taisivat viedä synnytykseltä luomu-statuksen, mutta kyllä se aika huikea kokemus oli silti 😉 Lääkkeettömyyden ja nopean keston takia olin heti synnytyksen jälkeen tosi hyvissä voimissa – keskustelin miehen ja kätilön kanssa ihan järkevästi ja kävelin omin jaloin suihkuun sillä aikaa kun vauva pestiin, punnittiin ja kapaloitiin. Tajusin siinä sivussa myös kysellä, että saihan mummi esikoisen iltanukutusohjeet ja pesittehän neulepaitani kolmessakympissä 😀

Synnytys oli siis melkoisen nopea tapaus, ja niin on ollut siitä toipuminenkin. En kärsinyt juuri minkäänlaisia vaurioita, yhden tai kaksi tikkiä kätilö ompeli pienen kosmeettisen repeämän korjaamiseksi. Jos jälkisupistuksia ja massiivista maidonnousua ei oteta lukuun, olen ollut kohtalaisen kivuton ja olo on kaiken kaikkiaan vähemmän pöhnäinen ja väsynyt kuin edelliskerralla.

Pikku-O asetettiin ensimmäiselle maitohetkelle rinnalleni puolen tunnin ikäisenä, ja imetys kesti lähes tunnin. Voi miten hyvin se heti onnistuikaan – vauva söi reippaasti eikä hommaan tarvittu mitään kikkakolmosia. Mittausten (2760 grammaa ja 49 senttiä) jälkeen saimme saliin vähän iltapalaa, ja sitten siirryimme synnyttäneiden osastolle. Saimme hengata kolmistaan huoneessani iltayhdeksään asti, sitten mies hyvästeli perheen naisväen ja lähti kotiin. Sairaalassa viihdyimme kaksi yötä, vaikka itse olisin ollut ihan valmis kotiutumiseen jo seuraavana päivänä. Piskuisen tyttösen syömisiä ja vointia haluttiin kuitenkin tarkkailla, mutta yöhoitajan väläyttämiä verensokeriongelmia ja lisämaitoja ei missään vaiheessa havaittu tai tarvittu. Keskiviikkona isoveli kävi tutustumassa pikkusiskoon ja torstaina tulimme kotiin.

Ja täällä sitä nyt ollaan – valmiina kertomaan kaikille kyläilijöille tätä huikeaa synnytyssaagaa (kyllästymiseen asti, oletan). Parasta synnytyksessä oli tietysti sen lopputulos eli ihana terve vauva, mutta hyvänä kakkosena tulee kyllä se, että raskas raskaus huolineen ja vaivoineen on nyt ohi. Takanani on nyt kaksi täysin erilaista raskautta ja synnytystä – molempiin mahtuu hurjan paljon tunteita.

Moni teistäkin on varmaan huomannut Docventures-ohjelmasta liikkeellelähteneen Lihaton lokakuu -haasteen. Tavoitteena on vähentää lihasyöntiä kuukauden ajan – kukin voi itse sitten valita, tarkoittaako tämä kevyesti yhtä kasvisruokapäivää viikossa vai fanaattista fennoveganismia. Ystävä yllytti minutkin mukaan, ja niinpä huomisesta alkaen lautaselta ei enää löydy lihaa – siis ei myöskään kanaa tai nakkeja. Sydänperuna siivittäköön tälle matkalle, enemmänhän tuollainen lämmittää kuin tehotuotettu streroidibroileri.

Koska ainakin teoriassa ja mahdollisuuksien ynnä mielialan mukaan käytännössäkin kannatan kasvispainotteista ruokavaliota, yritän elää jollain tasolla eettisesti ja ekologisesti, ei haaste tunnu yhtään pöllömmältä. Tiedostavana teininä olinkin jonkin aikaa kasvissyöjänä, mutta jotenkin soijarouheet ja hampputofut ovat unohtuneet viimeistään lasten ja jauheliha-arjen myötä. Lihattomasta lokakuusta innostuneena kyselin kasvissyöjäkavereilta hyviä ja lapsiystävällisiä reseptejä, ja viikon ruokalistalla onkin mukavanoloisia makuja.

Oman kierteensä lihattomuuteen tuo meikäläistä vielä vähän aikaa sitova maidottomuus – monet kasvisreseptit kun ovat maukkaita tuntuvan juustolisäyksen ansiosta. Mutta koska elämässä pitää olla haasteita, yritän loihtia maistuvaa maidotonta kasvisruokaa meidän perheelle, katsotaan sitten missä kohtaa löydän itseni mussuttamassa pekonia yön pimeydessä.

Ja eikä siinä vielä kaikki! Jo ennen somessa syntynyttä lihattomuuspöhinää olimme samaisen ystävän kanssa sopineet, että sokerihuuruinen mässäily ja pullaturvotus saa luvan loppua lokakuun ajaksi. On siis kuukauden kestävän herkkulakon aika! Ja tähän te, arvon päiväkahvipatukoita suklaanhimoisin sormin hamuavat rouvat, olette myös tervetulleita osallistumaan 🙂 Säännöt ovat seuraavat: ei karkkia, ei kahvileipää, ei suklaata, ei sipsiä tai snäksejä – poikkeuksena ovat kyläillessä tarjotut herkut ja (oman) lapsen syntymäpäivät, pullasta ei siis tarvitse kieltäytyä isomummun luona tai juhlaväen ympäröimänä. Mutta lakkoilijat eivät sitten keskenään saa sopia mitään munkkitreffejä tämän porsaanreiän turvin 😉

Herkkulakossa ojassa on omalla kohdallani imettävä lehmä: koska maidontuotantoni pistetään kohta telalalle, epäilen sangen runsaan herkuttelun johtavan näkyviin tuloksiin vyötäröseudulla. Haluan mahtua uusiin lempihousuihini myös marraskuussa, joten asialle täytyy tehdä jotain. Eikä se nyt ihan tervettäkään ole, että heti lounaan jälkeen iskee huumaava sokerihimo, tai että iltapalalla saattaa yks kaks kadota kokonainen karkkipussi. Katsotaan mitä kuukauden täyslakko saa aikaan, imaiseeko sokerikoukku otteeseensa entistä pahemmin vai alkaisiko suklaa jopa ällöttää.

Mitenkäs on, lähdettekö mukaan? Ryhmäpaine on kelpo väline, kun itsekuri on olematon ja tavoitteet tuntuvat turhankin tuntuvilta. Minä lupaan raportoida, alkaako linssikeitto maistua puulta tai nousevatko kaupan karkkihyllyllä kyyneleet silmiin. Tavoitteena on, että läskiä ei lokakuun aikana löydy suusta, eikä kuun lopussa lanteiltakaan! Tänään kokoonnumme lakkoilevan ystävän ja lasten kanssa yhteen ja nautimme hartaissa ja haikeissa tunnelmissa viimeisen ehtoollisen – ranskalaisia ja nakkeja tottakai. Ja ehkä sitten vähän jätskiä jälkkäriksi…

Vietimme pitkän viikonlopun maalla mummilassa. Isoäiti tuli tupaamme jo torstaina, pisti huushollin kuosiin, touhusi tenavien kanssa ja päästi minut pumppaamaan jumppaankin. Perjantaina ajelimme läpi syksyisen Suomen, pysähdyimme ravintolalounaalle ja päädyimme tuttuun torppaan peltojen, metsien ja järvien keskelle. Takapenkillä pönötti kaksi täydellistä reissulasta – isompi on niin tohkeissaan pelkästä autokyydistä, että istuu parikin tuntia pukahtamatta ja ilman viihdykevaatimuksia maisemia tuijotellen; pienempi pääasiassa nukkua kuorsasi kaukalossaan.

Kotikonnuillani elo on entisellään: vilinää ja verkkaisuutta yhtä aikaa, tuttua ja tuntemattomalta tuntuvaa, kotoisaa ja kuitenkin jo minulle kaukaista. Juoksulenkillä saatoin jolkottaa viisikin kilometriä Adam Lambertin kanssa kilpaa kailottaen, eikä vastaan tullut ketään – ei edes sitä kohuttua karhua, joka jossain lähimetsissä löntystää. Kylänraitilla saa kyllä pitää varansa, ne harvat autoilijat kun kaasuttavat ainakin kaksi kertaa nopeusrajoituksen verran mittarissa. Todennäköisemmin kuitenkin noilla tienoilla törmää oravaan kuin onnikkaan.

Minä pääsin saunomaan siskon kanssa, kuljin reikäisissä räkäverkkareissa kaiket päivät, haravoin lehtikasan vaahteran alle ja huvituin tuttuun tapaan paikallislehden tekstiviestipalstasta. Ihan mukavaa vaihteluahan se on, kun voi ripsivärin sijaan kiertää auki saunasiiderin, kävellä leikkipuiston sijaan lähimetsään tai juoda soijalaten sijaan juhlamokkaa punaisella maidolla – ja syödä sen kolmannenkin omenapiirakan palan. Mutta kyllä maar minä olen niin kaupunkilaistunut, että maaseudun rauha alkaa viimeistään kolmantena päivänä vähän ahdistaa. Kuitenkin taas tälläkin visiitillä katselin vähän sillä silmällä erästäkin tyhjillään tönöttävää kesäasumusta…

Isovanhempien isossa pirtissä riitti hulinaa, kun seitsemän serkusta sekoilivat, söivät, soittivat, sotkivat ja sotivat aamusta iltaan. Ja taitaa tuo minun pikkuinen kuopus olla joukosta touhukkain… Lapset leikkivät vesileikkejä ulkona, ampuivat ilmakiväärillä vaarin kanssa (huh), meidän I pärisytti poliisiautoa päivästä toiseen ja pikku-O kiipesi kirjahyllyyn. Sosiaalinen elämä väsyttää, meillä aina sanotaan, ja niinpä vauvatus koisasi aina monen tunnin päiväunet ja riekkui sitten vastapainona kaikki yöt. Minä itse olin ihan iloinen, kun palasimme maanantaina oman kodin lämpöön ja rauhaan.

Syksy saapui rytinällä, villahaalarit ja välikausihanskat on viimeistään nyt kaivettu naftaliinista. Minä kyllästyin paleluun, nöyrryin ja jolkotin tänään puistoon tuulipuku kahisten. Tässä univormussa sitten tönötetään liukumäen juurella tulevat viikot ja otetaan vastaan portaita ylös kipuava ja pää edellä alas nauraen lasketteleva vielä-vähän-aikaa-vauva. Iltaisin tekee mieli teetä, ja villasukat ovat jo sulautuneet jalkoihini. Tästä syksystä on tulossa aika jännittävä.

Tällä viikolla kalenteri pursuaa tekemistä, ja yks kaks kuljetaan jo keskiviikossa. Kotiäitiminäni on tehnyt viikon ruokalistan ja -ostokset, väsännyt jääkaappiin kanapastavuokaa, pinaattipannaria ja siskonmakkarasoppaa loppuviikon tarpeiksi ja mitannut jälkikasvun jalat talvikenkäostoksia varten. Opiskelijaminäni odottaa viikonlopun luentoja isoin odotuksin – täytyy vaan käydä ostamassa kynä ja paperia, ennen kuin Tiimari sulkee lopullisesti ovensa! Viikkoon mahtuu myös ystävän syntymäpäivien juhlintaa, tanssijalan vipatusta ja viinin lipitystä. Ja jossain kohtaa pitäisi ihan vaan pöllöillä näiden hulvattomien raitiaisten kanssa. Poikasen venähtäneen kuontalonkin parturoin, kymmenen senttiä lyhempi letti on nyt suorastaan suloinen. Vastapainoksi tytär kasvattaa takatukkaansa synttärirusettivalmiuteen.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että puolet aivokapasiteetistani on valjastettu elämäni eri ihmisten ja aikataulujen yhteensovittamiseen (ja se toinen puoli onkin horroksessa horror-öiden ansiosta). Pieni pääni yrittää ynnätä yhteen lapset ja liikunnan, asioinnit ja arkiaskareet, kotityöt ja kyläilyt, syötöt ja syömiset, yliopiston, yöunet ja yhden poikaystävänkin. Välillä meinaa melkein pyörryttää! Onneksi aina jossain kohtaa on aikaa kahville ja kirjoittamiselle, on kiva kertoa kuulumisia teillekin. (Tämän päivityksen mahdollisti Muumi-dvd ja parvekepäiväunet, mitä mahtavia keksintöjä moiset ovatkaan.)

Kun takana on vallan verraton ja ihan ihana viikonloppu, on kaiketi universumin mielestä oikeus ja kohtuus, että maanantai menee vähän matalammissa tunnelmissa.

Yöllä vietin taas enemmän aikaa valveilla kuin unessa, aamulla nousin itkuisen vauvan kanssa ja kuuntelin syntikkapoppia uuvuksiin asti terveyskeskuksen puhelinpalvelussa. Aamutoimien ja pikapuistoilun jälkeen kävimme näyttämässä kuopuksen korvia lääkärillä, ja saimme arvausdiagnoosilla antibiootit ”tosi pieniin korviin jotka on ihan täynnä vaikkua”. Ehdin jo toivoa, ettei tulehdusta tullutkaan, ja pitkitin lääkärireissua, mutta nyt toivon todella että vauvan elämän toinen lääkekuuri tuo yöunet takaisin. Vaan mikähän siinäkin on, että korvatulehduksesta (ja siitä saamarin vaikustakin vielä!) saa itselleen huonon äitiomatunnon?

Jotta supermutsius olisi muisto vain, laiskat äidit korvasivat jälleen kotiruokalounaan thai-take awayllä. Naapurissa tarjottiin viineritkin kahvin kylkiäisiksi. Kotona meno on kuitenkin ollut jotenkin väsähtänyttä – minä lasken tunteja yöuniin, kolmevuotias kyselee jatkuvasti osaako se-ja-se eläin lentää/uida ja kieltäytyy kaikesta koska emmäähaua, vauva roikkuu lahkeessa ja tekee räkäverkkareistani nimensä veroiset.

Mutta sitten, kun yhden lattialla kyselytuskissaan kierivän ja toisen punttipainona pärisevän apukokin kanssa taiteilin päivälliseksi lihapullia ja kasvismuusia, tulvi ikkunasta yks kaks ihmeellinen syysaurinko, radiossa soi Banglesin Manic Monday ja leikkuulaudalla loikoili sydämenmuotoinen peruna.

Niin että meneväthän nämä maaniset tai masentavat maanantaitkin, kun tiedossa on taivaallisia tiistaita, kivoja keskiviikkoja, touhukkaita torstaita tai piristäviä perjantaita. Yövalvomisia jaksaa, kun tietää ainakin teoriassa pääsevänsä pian nukkumaankin, vauvaa tekee mieli helliä, koska se ihan kohta muuttuu taaperoksi ja pyhällä hengellä porskuttavan poikasen kanssa viitsii leikkiä aina hetken kerrallansa – tai no, ainakin Pikku kakkosen alkuun asti 🙂 Lapsiarkea jaksaa aina vaan paremmin, kun aikuiselämä tuntuu melkein juhlalta.

Yhden vanhemman arjen tympein tosiasia ei ehkä olekaan se, että horror-öinä ei voi kiroilla kahden väsyneen voimalla, tai että iltapala-aikaan tyhjyyttään huutavan jääkaapin ovelta ei voikaan soittaa ”ääh unohdin jugurtin, tuotko tullessas” -puhelua. Tylsintä taitaa olla se, ettei asioita voi jakaa juuri sillä hetkellä kun huvittaisi. Kun lapsi oppii taputtamaan tai taivuttamaan sijamuotoja, ei voi hihkua viereiseen huoneeseen tai noin vain lähettää videoviestiä. Kun päivän lehdessä on jotain päräyttävää tai mieleen juolahtaa jotakin nokkelaa, täytyy odottaa sopivaa ihmistä ja hetkeä, jolle sen voisi mahdollisesti möläyttää.

On minulla onneksi ihmisiä, jotka kestävät kuulumistulvaa puhelimen päässä, peukuttavat ällöäitimäisiä lapseni-on-niin-ihmeellinen-statuspäivityksiä, kuuntelevat väsymysvalitteluja puistonpenkillä, ihastumisiloa kahvikuppi kourassa tai hekottavat huonolle huumorilleni huurteisen äärellä. Mutta paljon on silti pienenpieniä ja suurensuuria asioita, jotka tekisi mieli kertoa jollekulle juuri siinä tapahtumahetken aikana. Joten onneksi olette te! Tässäpä siis asioita, jotka ovat ehtineet käydä mielessäni tämän torstaipäivän puolikkaan aikana:

Kylläpä suomenruotsalaiset onnistuvat aamutelevisiossakin näyttämään jotenkin onnellisemmilta. Olen aina salaa haaveillut olevani suomenruotsalainen, ja puolivakavissani välillä mietin lasten passittamista toisen kotimaisen polulle jo päiväkodista alkaen.

Oho, vauva heräsi yöllä vain kahdesti. Mutta taisin kyllä syöttää sen molemmilla kerroilla, en nyt ihan osaa tätä yövieroitusta.

Kylläpä lapset leikkivät ihanasti keittiössä keskenään. Onpa mun pojalla huikea hahmotuskyky ja mieletön mielikuvitus. Äiti me tehtiin kääme. Tai juna. Tai tää on vähän niinku sateenkaali. Tai uu. Tai Matsan meekki! Mutta tuota tukanreuhkaa pitäisi kyllä leikata.

Onpa kokoomusnuorten käsittämättömiä kannanottoja laukova puheenjohtaja pelottavan oloinen nainen. ”Kun hän kirjoittaa, niin tulee aina muutama aktivoituva jäsen muihin puolueisiin.” Pitäisiköhän itsekin vihdoin tehdä paluu vihertäviin riveihin? Taipuisivatkohan nämä aivot johonkin poliittista toimintaa muistuttavaan? 

Vaan mitä kertoo ihmisestä se, että Aamulehden oikeinkirjoitus-teemasivu saa aikaan suorastaan hullua hykertelyä? Sivu on vieläpä visuaalisesti varsin vetoava. Hei, olisikohan tuossa teemavärit pikku-Oon yksivuotiskekkereille? Pinkkiä (!?) ja turkoosia jo vähän tuumailin, keltainenhan näyttää niiden kaverina suorastaan korealta. Ja niin, pitäisi nyt ensin kai päättää, että pidetäänkö kemut täällä kotona vai mennäänkö city-tyylillä synttärisushille. Lakat kakkua varten on…ovat kyllä jo pakastimessa.

Mutta ihanko oikeasti läsnäoleva pitäisi kirjoittaa erikseen? Kieltäydyn.

Tarvitaankohan tuolla jo takkia? Uusi syystakki olisi kiva, mutta nyt ei kyllä ole varaa sellaiseen.

Pitäisiköhän eräälle puistoisälle ostaa kohta kahvipaketti, kun hän niin kärsivällisesti hymyillen leikittää omansa ohella myös meikäläisen lasta. Päivästä toiseen.

Apua kun haukotuttaa.

Saanko heittää leikkipuistossa lojuvan lelupyssyn roskikseen, ihan vain koska en halua lapseni leikkivän inhorealistisia räiskintäleikkejä, ainakaan vielä? Olenko vähän tylsä mutsi – no olen! Mutta tylsyyshän tekee ihmisille ihmeitä.

Miten ihmeessä pelkät maito-ostokset voivat kustantaa kolmekymppiä?

Ensimmäistä kertaa kokeilemani pinaattipannukakku onnistui mainiosti. Kyllä, se on juuri niin hyvää, että puoli pellillistä menee iltapalana ja kolme siivua kattaa juuri ja juuri lounastarpeen. (Ja joopa joo, itsekurini on juuri niin olematon, että kun jääkaapissa on raejuustoa, sen myös syön.)

Munamania jatkuu – pitäisiköhän kohta mittauttaa kolesteroli?

Perhana, unohdin ostaa tiskiainetta.

Minun pitäisi kuulemma ryhtyä kasvissyöjäksi. Mutta miten ihmeessä perheenäiti tekee mitään ilman jauhelihaoptiota?

Miksi äitiyteen on sisäänrakennettu turha taipumus epäonnistumisen tunteeseen? Voisiko paskamutsi-termin pistää pannaan?

Kuinkahan monta valokuvaa minulla on kunkin päivän ruoka-annoksesta? Tai otsikon kahvi&käntty alla? Tätä pullanmussutusta pitäisi kyllä vähentää, aistin jo nyt että imetyksen lopettamisen jälkeen paisun itse pullataikinan lailla jos en saa sokerinhimoa aisoihin. 

Ihanaa, tänään pääsen salille ja suihkuun. Pitäisi ehkä olla reipas ja käydä lenkilläkin. Puistokaveri menee viikonloppuna puolimaratonille, olisi varmaan aika viisasta kehittää itsellekin joku juoksutavoite. Jos vaikka ensalkuun kymmenen kilometriä. Naisten kymppi, koskas se onkaan?

Olen tainnut taantua teini-ikäiseksi, kun palaan hölmösti hymyillen lukemaan illan pimeydessä näpyteltyjä tykkäänsusta-viestejä. Ja elämänhallinta on kai muutenkin hukassa, kun kuukautiskiertokin pitää tarkistuttaa kaverilla… Eikä tällaisia asioita pitäisi varmaankaan kailottaa koko maailmalle internetseissä. Taidanpa pyyhkiä tämän kappaleen. Tai tyylikkäästi yliviivaan sen, ikään kuin osoittaakseni tulleeni toisiin aatoksiin, mutten tarpeeksi. Kas näin.

Leluteekin Emilia pohti erilaisia äitiysblogeja. Mihinköhän lahkoon minä lukeudun? Ehkä täällä tarjoillaan kynnenaluskakkaa aamukasteessa, aika realistisesti kuitenkin.

Luksusta on lähes lapseton lounasaika (kolmevuotias kerhossa ja kuopus koisaamassa), jonka kruunasin härskisti vaniljamaitokahvilla ja munkilla. Muistinpa myös sen, miksi mutteripannu on saanut pölyttyä keittiön hyllyllä niin kauan – mokoma kun keittää espressoa aina kaksi kupillista.

…ja yöt kuin painajaista.

Päivät soljuvat eteenpäin, arki tuntuu oikealta, vapaaillat jopa vähän ihmeellisiltä. Aivollista aikaa tietokoneen äärellä on kuitenkin ärsyttävän vähän, ja iltakymmeneltä blogipostauksen jäsentyminen järkeväksi kokonaisuudeksi tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Kameraan kertyy kuitenkin otos jos toinenkin, muistikortti onneksi muistaa paremmin kuin minä.

Takana on jo viikon verran uutta ikävuotta, enkä ole ehtinyt teitä edes kiittää kauniista onnitteluista. Kiitos siis! Syntymäpäiväni oli oikeastaan ihan täydellinen, sain tuntea itseni tärkeäksi ja onnekkaaksi, aurinkokin paistoi kuin keskikesällä ikään. Aamulla vasemmalla kädellä väsätty omenapiirakka maistui makoisalle sekä lasten kanssa välipala-aikaan että myöhään illalla sohvaseuralaisen kanssa. Kerhosta kotiin haettu, minulle kauniin sinisävyisen kortin maalannut pikkuprinssi ahmi toisenkin palan, kuopuskin sai maistaa ensimmäistä makeaa herkkuaan – tyylilyylinä pikkurilli pystyssä tietenkin. Vapaailtani aikana ehdin tehdä tehotreenin salilla ja kahvitella kerrankin ajan kanssa kahden hyvän ystäväni kanssa. Kukkiakin sain! Ja myöhemmin illalla kuohuvaa. Ja niskahieronnan. (Huulirasvankin ostin itselleni lahjaksi.) Seuraavana aamuna kävelin hymyillen kotiin lappamaan kaurapuuroa vauvan suuhun, kutsuin naapurit kaapin kätköistä taiotulle brunssille ja tarjosin illalla vielä lihapullatkin muutamalle ylimääräiselle suulle.

Päiviin mahtuu kerhoilua, puistoilua, kerhoäitien firmalounaita, kuntoilua, kokkailua, kiukuttelua ja kaikenlaista muuta. Viikonloppuperinteeksi on muodostunut  yhden vanhemman perheiden yhdistäminen ystäväni kanssa – lauantaina puistoilimme taas porukalla ja päivän päätteeksi kasasimme ranskalaiset ja nakit yhteen koko mormonilauman ruokkimiseksi. Ihanaa, kun tämä on mahdollista, muuten perinteiset perhelauantait olisivat aika paljon ankeampia. Sunnuntai olikin sitten oma päiväni: Adam Lambertin luukuttamista lenkkipolulla, omiin ajatuksiin uppoamista uimahallissa, täydellinen ilta Arboretumissa ja kaivatut kahdeksan tunnin yöunet tekivät maanantaiaamusta paljon miellyttävämmän.

Kuopus on kehittänyt itselleen kunnon räkätaudin (jota taas pessimistinä korvatulehduksena pidän), joten hetken verran kohtalaisia olleet yöunet ovat taas muisto vain. Onneksi voin ja saan nyt jo vapaaöitäkin, jolloin univelkoja saa edes vähän lyhennettyä. Jonkinlainen huonon omantunnon humina tosin soi korvissa, kun olen jättänyt nuhaisen vauvan yöksi ilman äidin seuraa. Mutta näinhän sen pitäisi olla, tätä minä olen toivonutkin: lapsilla on kaksi tasaveroista vanhempaa, jotka jakavat vastuun, velvollisuuden, ilot ja itkut. Kahden kodin arki alkaa pikkuhiljaa muuttua todellisemmaksi, ja me kaikki haluamme sen toimivan hyvin. Minä olen yksin vastannut yöpalveluista viimeiset puoli vuotta, on kai ihan oikein että saan nyt vähän släkkiäkin. Onhan?

Kun on kyse lasten arkipäivien rytmeistä, olen hurjan huono sietämään muutoksia. Samanmoinen on esikoinen, ja siksikin meillä eletään päivästä toiseen kohtalaisen kurinalaisesti. Aamutoimet, puistoon, lounas, kerho/leikki/päiväunet, video, välipala, isän ilta tai äidin ohjelmatoimisto, päivällinen, leikkiä, iltatoimet ja unille. Tänään olenkin aivan hunningolla, kun ilmeisesti arkensa uuvuttama kolmivuotias koisasi puoli yhteentoista asti, ja haluaa nyt omasta tahdostaan leikkiä sisällä ihania mielikuvitusleikkejä. Tänään taidetaan syödä vain yksi lämmin ruoka, enkä minä tuota nuhanenää taida viitsiä puistoon pöllöilemään viedäkään. Huh miten villiä! Aamuhaahuilun aikana olen ehtinyt pestä pyykit ja tiskit, keittää kahvit, valmistella syysruoista sopivimman eli siskonmakkarasopan ja ihastella lasta, joka ei (KOPKOP) kerrankin uhmaa yhtään, vaan leikkii kuin pieni enkeli. Pikkusisko on päiväunilla parvekkeella, joten junaratakin saa olla rauhassa.

Takaisin todellisuuteen, totesin eilisiltana, kun minut kotiovelle saatettiin. Ja siihen palaan nytkin. Soppakauhan varteen, nuhanenää niistämään, pieniä pöksyjä viikkaamaan ja hämmentävästi tamperelaistuneen tenavan kysymystulvaan vastailemaan. Kun ajatuksissani leijun lapsiarjen yläpuolelle, palauttaa minikokoinen manselainen onneksi maan pinnalle. Nymmää hauan mennä pissalle. Äiti voikko sää auttaa mua? 

Mitähän kaikkea minun pitikään kertoa? Puolet taisi unohtua, ja kuvatkin ovat viikon takaa juhlatunnelmista. Tällaista arkea nyt kuitenkin kuuluu tänne, ja vähän muuta myös. Mitä teille kuuluu? Entä mistä haluaisitte minun kertovan?