Kirjoittajalta Sanna (Page 14 of 24)

Jos joku olisi kertonut minulle kymmenen vuotta sitten – tai, totta puhuen, vaikka vasta vuosi takaperin – että 28-vuotissyntymäpäivänäni olen…

yhden leikki-ikäisen ja toisen vielä vauvaksi laskettavan äiti
valmistunut yliopistosta, mutten kuitenkaan työelämässä
eronnut rumasti ja raskaasti ensirakkaudestani
paremmassa kunnossa kuin koskaan
tamperelainen
ihastunut
ja silti sekä siksi onnellinen

…en taatusti olisi uskonut.

Mutta tässä minä nyt olen, oman elämäni sankari, tämän mainion päivänkin. Hiukset pesun jäljiltä märkinä, topin kaula-aukko venyneenä ja sosetahra helmassa. Univelkojen uuvuttama äiti, arjestaan nauttiva nuori nainen, raunioista itselleen rakastettavan elämän rakentanut ihminen. Helposti hymyilevänä, kohtaloaan kummastelevana, ihanien ihmisten ympäröimänä ja läheisten lempeydestä liikuttuvana.

Viime yön hulinoissa taisin päästellä suustani v-alkuisia sanoja, mutta aamuaurinko kirkasti mielen hetkessä. Peiton alta kuului ”onneksi ookoon äiti” ja pinnasängyssä pönötti iloinen hammasvauva. Kauppareissun jälkeen leivoin yhden apulaisen ja yhden takiaisen kanssa omenapiirakan, kerhopaikan eteisessä toin vaivihkaa synttärini esille askarteluyllätyksen toivossa. Nyt vietän muka-lapsetonta luppoaikaa, spa-hetki suihkussa on ohi, halloumisalaatti on syöty ja musiikki pauhaa. Kerhon jälkeen herkutellaan, leikitään ja lasketaan, että täytäkkö sinä äiti nääääin monta. Iltaan mahdutan pikatreenin salilla ja kahvittelun kahden hyvän ystäväni kanssa, sitten onkin syntymäpäivän parhaan osuuden vuoro, eli hymyilyttävä yökyläily ilman heräämisvelvotteita.

Viimeisin vuoteni on ollut ehdottomasti elämäni rankin, hulluin, uskomattomin, surullisin ja silti monia pieniä ja isompia onnen hetkiä sisältävä. Onneksi ainakin osa siitä on tallentunut blogiin, näitä muistelmia ja niiden todellisuutta taidan katsella taaksepäin vielä monta kertaa. Jotain ehkä kadun, jostain olen katkera, jotakin kadehdin, mutta enemmän juuri tällä hetkellä olen kaikesta kiitollinen.

Olen jälleen vuoden vanhempi, mutta myös vahvempi, viisaampi, varmempi, enemmän vanhempi (ja väsyneempi…) kuin ennen. Juuri nyt on hyvä olla, tämä on täydellinen ikä minulle, ja tästä päivästä on tulossa koko ajan parempi. Lahjojen puuttuminen tuskin haittaa, koen olevani – kaikesta huolimatta – aika onnekas ilmankin.

Tiistaista on tainnut tulla suosikkiarkipäiväni. Nämä kun soljuvat niin lempeästi ja leppoisasti, ettei voi kuin iloita.

Aivan kuten tänäkin tiistaina, arkiviikon toisena päivänä takana on vuorokausi tai pari kolmestaan lasten kanssa. Ja nehän nyt menevät miten menevät – riman ali tai koko korkeushyppypaikan kaukaa kiertämällä. Hulinayöt ja kiukkupäivät kuitenkin kaikkoavat mielestä, kun tietää että päivä on tehty helppoudesta ja hyvistä fiiliksistä. Eilen meillä vieläpä oli mahtavan mukava maanantai, oikein sellainen peruspäivä, mutta kuitenkin niin kiva, että iltapalalla oikein kiittelin lapsiani ihanuudestansa.

Tähän aamuun herättiin puoli yhdeksältä, kummallisia käänteitä sisältäneen yön päätteeksi. Vähän lastenohjelmia, leluarsenaali olohuoneen lattialle ja oma naamataulu katseenkestäväksi kahdeksassa minuutissa. Hiukset taisin pestä viimeksi perjantaina, sama letti sinnittelee otsalla päivästä toiseen. Mutta ei se mitään, hymy kuulemma kaunistaa.

Päivävaatteet porukalle ja aamupalat naamareihin, ehdinpä lehdenkin selata loppuun asti. Sitten kipinkapin puistoon, ennenkuin aamupöhinä muuttuu poruksi ja pöllöilyksi. Kolea keli oli karkoittanut leikkikavereita, mutta mukavaa seuraa löytyi onneksi kuitenkin hiekkalaatikonkin laidalta. Tunnin tehoulkoilun jälkeen kärräilimme kerhoa kohti, ja esikoinen jäi onnekseni iloisena leikkimään. Äiti-vauva-nelikkomme suuntasi sitten häpeilemättä salaattibuffettiin, ja kuopusten koisatessa ehdittiin juoda kahvitkin. Sitten vähän laiskanpulskeaa sporttishoppailua kauppakeskuksessa ja ruokakaupan kautta hakemaan ilakoivia kerholaisia kotiin. Ohjaajilta tuli positiivista palautetta, ja pihamaalla porkkanatikkujen ääressä vaihdettiin viimeaikojen kuulumiset. Että hyväähän tässä kuuluu itse kullekin, ei kai sitä käy kieltäminen.

Kotona surruutin meille maistuvat mansikkasmoothiet ja lusikoin läpi päivän matkassa kulkeneelle vauvaselle hedelmäsoseet suuhun. Lapset olivat nauravaisia, ja minä myös. Puoli viideltä vaihtui vanhemmuusvastuu, pienet lähtivät käymään isänsä kanssa ulkona ja sain viettää harvinaislaatuisen hetkosen yksin kotona. Sitten kiskoinkin sporttivermeet päälle ja singahdin lenkkitreffeille hurjissa housuissani. Ilta-aurinko kimmelsi Näsijärven pinnassa ja lenkkitossu tömähteli polulla – kotiin taisin talsia taas hömelösti hymyillen.

Kotiinpalatessa vastassani oli iltamaitojaan kaipaileva vauva ja suihkunraikas kolmevuotias. Joku toinen sai lusikoida jugurttia kippoon ja lämmittää soijamaidon puuroa varten, pestä ja peitellä, lukea unikirjat ja toistella nukuhan-nyt-on-uniaika-mantraa muutaman tovin. Minä sain viedä varteni pitkään suihkuun ja ahmia iltapalaa keittiön hämärässä. Solsidankin taisi tulla telkkarista!

Ainoana vanhempana viettämäni päivät väsyttävät kyllä, mutta omista illoistani ammennan energiaa uusiin aamuihin ja kaikkiin niihin tilanteisiin, joissa toinen käsipari tekisi ihmeitä (kuten viime yönä, kun sai taas kiristellä hampaita muutamaankin otteeseen). Parasta on kai kuitenkin vastuuvapaus ja tietty huolettomuus, joka lapsivapaisiini liittyy. Saan mennä ja tehdä, olla minä ilman äiti-etuliitettä, käydä lenkillä tai leffassa, ilman että kukaan kiskoo housunpuntissa tai heittäytyy maahan draamankaarella. Kaupunkia kumarran myös kiitettävästä kerhotoiminnasta, joka tuo ison avun arkeen ja pelastaa sekä viihdytystarpeelta että lounaspohdinnoilta kolme kertaa viikossa. Perheen pienimmänkin onnistun usein synkronoimaan unimoodiin kerhokäynnin ajaksi, joten tässähän pääsee suorastaan helpolla – ja ihan ilman subjektiivisen päivähoito-oikeuden hyödyntämistä 😉

Tällaisia tiistait nykyään tuppaavat olemaan: hyvät on värit ja värinät, kun päivästä löytyy tarpeeksi tekemistä, tasapainon tunnetta ja itse pärjäämisestä syntyvää onnistumisen iloa. Ja tietysti ihania ihmisiä. Jossain kohtaa päivää huomasin, että tiistain värit ovat turkoosi ja pinkki. Aika raikasta, kaunista ja pirteää – hyvin sopivat tähän kohtaa kalenteria.

PS. Synttärilahjaksi taidan toivoa huulirasvoja. Eihän nuo riitä enää mihinkään!

Korruptiovaroitus: tämän postauksen on kirjoittanut tuotelahjalla tyytyväiseksi tehty äiti, ja se on toteutettu yhteistyössä Playtray Finlandin kanssa. Tekstin lopusta löytyvä tarjous on kaikkien hyödynnettävissä.

Tähän mennessä olen kieltäytynyt kauniisti blogia lähestyneistä kaupallisista yhteistöistä (no, maitopohjaisten vellien markkinoijaksi olisinkin ehkä huonoin mahdollinen valinta). Mutta nyt kiitin ja kumarsin, koska tarjolla oli jotakin, jota olen jo pitkään kaihoten naapureiden luona katsellut. Mainospuheen vastineeksi meille saapui Playtray, Stokke Tripp Trapp -tuoliin sopiva tarjotin. 

Pikku-O on pönöttänyt syöttötuolissaan melkein puolivuotispäivästään asti, ja soseiden ohella tarjolla on lähes aina jotakin sormin syötävää. Sormiruokailuun vauvan oma tarjotin onkin mitä mainioin: ruoat eivät sotke pöytää, ovat hyvin käsien ulottuvilla ja muovinen tarjotin on erittäin helppo pyyhkiä puhtaaksi. Ruokapöytä säästyy lusikaniskuilta ja lattia puuroräiskeiltä. Tarjottimen korotettu reuna estää marjojen ja murojen vierimisen yli laidan, ja nyt nokkamukiakin heilutteleva neitonen saa pidettyä kauramaitosotkunsa aisoissa. Playtrayn saapumisen jälkeen on banaanimuhjun hinkkaamiseen käytetty aika kotitaloudessamme vähentynyt merkittävästi, ja muutenkin ruokailut soljuvat astetta mukavammin.

Varsinaisen ruoan lisäksi Playtraylle voi toki asetella muutakin. Meillähän – köhköh – on ihan sallittua lueskella kirjallisuutta aamu- ja iltapalalla, ja perheen pienin usein selaileekin omia opuksiaan puuronlappamisen lomassa. Yllättävä plussa tarjottimessa onkin se, että nyt oma Aamulehteni saa olla rauhassa, kun vauvakäpälät eivät siihen ylläkään 🙂 Myöhemmin tarjotinta voi hyödyntää vaikkapa askartelupuuhissa, muovailuvaha-alustana se lienee varsin verraton.

Koska pikku-Oon pöytä kulkee tuolin mukana, on koko paketti helppo siirtää myös vaikkapa keittiöön ruoanlaiton ajaksi tai kylpyhuoneen ovelle isoveljen suihkukäyntiä vahtimaan – näissä tilanteissa kun paikallaan pysyvä vauva edesauttaa asioiden etenemistä. Kun tarjotin on paikoillaan, lapsi ei myöskään pöydän ääressä istuessaan onnistu potkaisemaan tuolia taaksepäin. Harmi kyllä tarjotin ei täysin estä mielenosoituksellista leipäpalojen maahanheittelyä tai uusinta hittiä, syöttötuolissa sekunnissa seisomaan nousua. Testattu on siis ainakin, että Playtray kestää noin kahdeksan kilon verran istuvaa vauvaa… Voisikohan seuraava sponsori postittaa meille turvavaljaat tuolle turhankin touhukkaalle tyttöselle?

Playtray on helppo ja nopea kiinnittää tuoliin, ja sen saa myös kätevästi irrotettua puhdistusta varten. Minä valitsin omaan tuoliimme saumattomasti sopivan mustan värin, sen lisäksi tarjolla on läpinäkyvä, valkoinen ja punainen vaihtoehto. Ruokapöytämme on valkoinen, mutta naapureiden totaalisormiruokailijan kokemuspohjalla päädyin mustaan tarjottimeen – valkea kun kuulemma helposti värjääntyy voimakkaista ruoka-aineista. Musta tarjotin on ainakin vielä pysynyt moitteettomassa kunnossa, ja koko setti on varsin tyylikkään näköinen. Minä siis tykkään kovasti!

Playtray Finland tarjoaa blogini lukijoille 15 % alennuksen Playtray-tilauksista. Tilauksen voi tehdä kätevästi verkkokaupan kautta, kirjoita viestikenttään intoilijana ja valitse maksutavaksi lasku. Tarjous on voimassa kolme päivää, eli keskiviikkoon 4.9.2013 asti.

Tänään alkoi syksy. Kalenterilehden kääntymistä säesti harmaa ja sateinen sää, joka teki uuden vuodenajan alun hyvinkin selväksi. Kesän loppuminen ei kuitenkaan tehnyt kipeää, sillä päivä vietettiin kahden yhden vanhemman perheen kesken ja kuorrutettiin kiinalaisella ruoalla. Syystuuli on myös lupaillut kaikenlaista kivaa tuleville kuukausille. Syksyyn kiinteästi kuuluva odotus ei ole ihan niin konkreettista kuin vuosi sitten, mutta aika kutkuttavaa kuitenkin. Ilmassa on…vähän kaikenlaista!

Ilmassa on intoa. Odotan paluutani luentosalin penkille, avoimen yliopiston tarjoamaa aivojen aktivointia ja pientä akateemista tuulahdusta kotiarjen keskelle. Jotain tuttua, jotain tuntematonta, jotain toivon mukaan tulevaisuudessa työnsaantia edistävää. Uuden repunkin ajattelin itselleni oikeuttaa.

Ilmassa on iloa. Syyskuun alkuun osuvat omat syntymäpäiväni, joita pääsen juhlistamaan kakkukahveilla kavereiden kanssa. Lahjapuolesta ajattelin vastata itse, ja ehkä pienellä vihjauksella poikanen voisi kerhossa koristella äiteelleen kortinkin… Ikäkriisiä ei näy missään, koen olevani joka tapauksessa niin absurdissa elämäntilanteessa, että kahdenkymmenenkahdeksan ikävuoden täyttyminen tuntuu vähintäänkin soveliaalta.

Ilmassa on vapautta. Unikoulun kakkososa vedettiin läpi tällä viikolla, ja muille moista miettiville annan vain yhden neuvon: poistu paikalta (no älä nyt lapsia kuitenkaan keskenänsä jätä). Minä vietin kaksi yötä evakossa, ja sillä välin vauvanen oppi nukkumaan ilman yösyöttöjä. Noin vain, huutamatta ja helposti. Ihan yhtä sulavaa ei koulutus ole minun ollessani paikalla, mutta enää ei maitoa heru yön pimeydessä. Haistan huumaavaa vapautta, ja yritän orientoitua hyväunisiin öihin. Se yksikin kaveriperheen lattialla koisattu kahdeksan tunnin pätkä oli suorastaan euforinen kokemus.

Ilmassa on viileyttä. Syysvaatteet on kaivettu esille, poika saa pöllöillä migreenitakissa ja kuopus testata harmaan haalarinsa vedenpitävyyttä konttaamalla lätäköissä. Kyläillessä vauvan jalkoihin vedettiin kurahanskat, ja koin hetkellisen tyttögeenihuuman huomattuani harmaan ja pinkin oivan yhdistelmän. Pitäisiköhän tyttärelle ostaa ensimmäinen vaaleanpunainen vaate? Pukemissambaan yritän suhtautua zeniläisellä tyyneydellä, mutta todennäköisesti menetän tästedes hermoni viimeistään kurahousujen kohdalla, joka ikinen aamu. Raskaina säätiedotuksessa roikkuvat sadepilvetkään eivät kuitenkaan menoa haittaa – puistossa ei tosin tee mieli palella, ja asia nimeltänsä välikausikengät puuttuvat tästä taloudesta tyystin. Löytyisiköhän jostakin katseen- ja vedenkestävä vaatetus minullekin?

Ilmassa on lämpöä. Kuvissakin näkyy se, mistä sekä minä että lapset niin kovasti nautimme: ihania, läheisiä, rakkaita ihmisiä. Olen enemmän kuin onnellinen jokaikisestä ystävästäni, niistä joille voi vuodattaa surut ja hihkua ilot, niitä joiden kanssa on kivaa ja keveää. Leikkipuistossa olisi niin paljon laimeampaa ilman seuraa, kuntosalille (!) tulisi tuskin edes mentyä ilman juorukaveria, iltakylässä käy kuukauden vanhoja vauvoja ja mahtavia kummeja, yksinäiset hetket muuttuvat sosiaalisiksi median avulla. Kiitollinen olen myös lasten leikkitovereista, ihmeellisistä ystävyyksistä jotka toivottavasti kantavat läpi elämän.

Ilmassa on ihastumista. Ja siksi kai kaikki niin kivaa ja kepeää onkin! Lähipäivinä aion viedä tärähdyksestä toipuneen koipeni jälleen lenkille, toivottavasti askel on yhtä kevyt kuin mieli juuri nyt.

Päivät pyörivät, viikot vierivät, oletteko te tajunneet että kohta tämä elokuukin loppuu? Onko tänään syksy? kysyy poikanenkin jo aamuisin. (Ja yleensä vastaan että on, ainakin jos sää vaatii saappaiden pukemisen…)

Viime viikko oli aika raskas, ja blogikin jäi unholaan kun energia meni erinäisiin selviytymisiin. Kuopuksen korvatulehdus valvotti oikein urakalla, nyt antibioottikuuri on ohi ja yöitkut taitavat mennä hammastehtailun piikkiin. Tulkaas jo sieltä, torahampaat, en millään jaksaisi tätä nykyistä kymmenen ”syötön” ja lukemattomien vauva tyynylläni -tilanteiden menoa kovin kauaa. Unikoulun kakkososa on suunnitteilla, samaten radikaalit muutokset sisustus- ja nukkumisrintamalla muutenkin. Haaveissani siintää illasta aamuun nukuttu yö, olisi se vaan aika mahtavaa.

Vauva se vaivoistaan huolimatta seistä pönöttää ja kävellä töpöttää tukia pitkin vailla huolen häivää. Minä tumpelo sen sijaan menin jokunen aika sitten telomaan akillesjänteeni (tai jotakin sinnepäin) liian innokkaalla lenkkeilyllä, ja tänään, yli kahden viikon nilkutuksen, kipulääkekohmelon ja kiroilun jälkeen kävelen ensi kertaa normaalisti ja lähes kivutta. Huraa! Enköhän palaa päheine pöksyineni lenkkipolullekin, jahka jalka kestää juoksuaskeleen edes jotenkuten. Jumppaa en ole kyllä jättänyt väliin koipipuolenakaan – toissapäivänä koinkin melkoista sisäistä riemua, kun jaksoin tehdä liikkeitä entistä isommilla painoilla ja vatsalihasliikkeet kevyesti loppuun asti, vieressä puhisseen sata-kiloa-tangossa-salisian hyytyessä kesken rutistusten. Huu, haa, ja pari hymyä sille!

Jotta viime viikon sairausloton voitto saatiin lunastettua, heräsin torstaiaamuna mystisesti turvonneen silmän kanssa, joka uhkasi muuttaa perjantai-illan sokkotreffit astetta kirjaimellisemmin koetuiksi… Mikä ikinä öögaani iskikään, se onneksi katosi itsestään. Vaivaisen viikon onneksi pelasti varamummo, joka saapui sateiseen aamukaaokseen, viihdytti lapsia minun kokatessa kerrankin kunnollista kotiruokaa ja vei loppuviikosta poikasen iloisena kerhoon. Lauantaina saimme aidon ja oikean isoäidinkin yökylään, joten nyt on paitsi lapset mummitettu, myös koti kiillotettu ainakin joiltain osin. Kun vielä sunnuntaina sain seuralaisen elokuviinkin, päättyi viikko pitkälle plussan puolelle.

Tämä viikko onkin sitten edelliseen verrattuna ollut varsinaista tanssia – lapsia ja lapsetonta aikaa sopivassa suhteessa, kuntoilua ja kavereita, talvihaareiden metsästystä ja tyrskähdyttävän treffikesän kertailua kahvikolpakon äärellä. Hyvää pöhinää puistossa, ihania letkautuksia lapsen suusta (toki myös kasapäin kertakaikkisesti kiehuttavaa kiukuttelua), riemastuttavasti reipastunut kerholainen, äitiä huhuileva pikkutirppa ja oma pieni jalkani, joka jaksaa taas tönätä tuplarattaita puistoon ilman buranaakin. Kollegat ovat hiekkalaatikolla kilvan ihastelleet vauvaseni uudenkarheaa jumpsuitia, jonka taitava Verski tekaisi tilauksesta haalarivaihtariksi meidän pikku-Oolle. Salmiakkijumppis on päivittäin taannut pienelle parin tunnin parvekeunet, eli jotain taikaa siinä on huikean ulkomuodon lisäksi 🙂 Ja kun nyt haalarilinjalle mentiin, täytyy heittää ilmoille myös iso kiitos anonyymille haalarivinkkauksesta. Nyt näyttää siltä että vauvani saa sittenkin talveksi perinnepuvun eli Kappiksen mustaa toppaa, jee!

Tänään olen pessyt vessan, tanssinut keittiössä taas lakkilaulun tahdissa, keinuttanut kahta kakaraa puistossa, kuullut suorastaan häkellyttävän ”äiti mene pois, heippa” -lausahduksen pienen kerholaisen suusta, syönyt lounaaksi hernaria ja pannaria vauvan kanssa ja miettinyt, mitä kaikkea pieneen elämääni mahtuukaan. Arkikuulumisia pitäisi kai päivittää blogiin enemmän, etteivät ne muuttuisi tällaiseksi sillisalaatiksi… Kamerasta löytyy ainekset useampaankin postaukseen, eikä korruptioltakaan ihan kokonaan vältytä.

Nyt on siis silmä paikallaan ja korvat kutakuinkin kunnossa, hampaita ja haalareita vielä odotellaan. Mikäs tässä siis ollessa, kun vielä saisin jalkani ihan ennalleen. Kipu tekee minulle saman kuin väsymyskin: muutun lyhytpinnaiseksi, tiuskivaksi tuhahtelijaksi, joka kiukuttelee kilpaa kolmevuotiaan kanssa ja hermostuu viattomalle vauvallekin. Jos aamusta asti ainoa ajatus on ”tää on ihan kauhee päivä”, niin sitähän se sitten onkin. Kun jalkaa jomotti ja kävely kirpaisi niin maan pirusti, takana oli uneton yö ja esikoinen pyyhkäisi puurohiutaleet lattialle, koin jonkinlaisen väläyksen kuopuksen raskausajasta, enkä mitenkään hyvässä mielessä. Olin silloin ensi kertaa elämässäni jotain muuta kuin perusterve nainen, riskien ja rajoitusten riivaama raskausraato, jota seurattiin ja syynättiin milloin mistäkin syystä. Ja historiahan opettaa, millaiseen jamaan ihmissuhteet siinä stressin, surumielen ja supistusten keskellä joutuivat. Siitäkin syystä haluan pitää kehostani ja mielestäni nyt hyvää huolta – haluan jaksaa olla hyvällä tuulella. Tänään sitä olenkin, ja se on ihanaa!

Mitä teille kuuluu? Toivottavasti ainakin aurinkoista loppuviikkoa!

Kolmantena yönä kosahtanut unikoulu.
Kerrassaan kevyesti sujuneen juoksulenkin jälkeen kavalasti kipeytynyt koipi.
Kymmenkuisen korvatulehdus.
Kuumottava kerhonalku.
Katkonaiset yöunet.
Kiroillen ja kinkaten sujuva kävely, kerrassaan hupaisa kehotus lepäillä.
Kalenterista karsitut kivat suunnitelmat.

Kaljaa ja karkkia.
Krapulalounas kahden kesken.
Kerrassaan koskettava elokuva pienestä tytöstä epäreilun eron keskellä (ja aikas ihana Alexander Skarsgård, jonka me surulliset sinkkuäiditkin kelpuuttaisimme uudeksi onneksi anytime :D)
Kirppiskassista kilokaupalla vauvanvaatetta ja äitiysasua sikiävälle serkkutytölle.
Kummia kohtaamisia ja kiherryksiä kipujenkin keskellä.
Kauniisti kahdestaan leikkivät lapsoset, kerrankin ilman kirosanoja käydyt kasvatuskeskustelut.

Tänään tutustuimme triona tuliterään terveysasemaan, huomenna pitäisi saada poikanen kettureppu keikkuen kerhoon. Minä etenen särkylääkkeen voimalla sidotun jalkani kanssa, kuormitan esikoisen aivot videoilla ja toivon, että vauvaparan antibiootit tuovat yöunet takaisin. Vähän on nyt vaivalloinen tämä viikon alku – ettehän kerro kellekään, että maanantain lounas oli hampurilaisateria ja kahvitkin juotiin naapurissa. Kuviakaan ei ole, koska nyt en vaan jaksa.

EDIT. Ai niin! Elämäni isoin kriisi tällä hetkellä liittyy tietysti siihen, että KappAhlin valikoimissa ei tänä vuonna ole ollenkaan mustaa toppahaalaria. Siis mitä ihmettä! Jos teidän naapurin nurkista löytyisi kyseinen vaate koossa 80 ja/tai 104, niin antakaa osoite, tulen varastamaan (no ihan saa ostettavaksikin tarjota). Terveisin nimimerkki ”Täytyykö lasten talvivaatteita oikeasti miettiä nyt, tai ollenkaan?”

Vauvavuosi lähenee loppuaan – kuopus on jo kymmenkuinen! On pienen päivityksen aika, pikku-O kun on sen verran etevä tapaus, ettei kuukauttakaan kulu ilman uusia huikeita muutoksia. Lienee tyypillistä vauvakansalaiselle, luulen ma.

Kävimme juuri neuvolassa varmistamassa tuoreet mitat, ja totuttuun tapaan tyttäreni kasvaa lähinnä pituussuunnassa. Kauniisti yhteensointuvat ovat nykymitat 75 senttiä ja 7,5 kiloa, vaikkakin ne parivaljakkona vetävät jonkun käyrän melko pitkälle miinukselle. Mutta eipä hätiä mitiä, lapsi on tyytyväinen, touhukas ja syö ruokansa hyvin, joten olkoot vaan luontaisesti siro ja sievä tyttönen, kuten nyt neuvolakortissakin todetaan. Seiskavitosten sarjaa täydentävät viisi pientä hammasta ja seitsemän…henkeä, ainakin kolhujen perusteella sellaista voisi toivoa.

Pikkutirppa on viimeisen kuukauden aikana vaihtanut ryömimismoodista astetta kehittyneempiin etenemismuotoihin. Myös legendaksi muodostunut merenneitoasento on historiaa, ja vauva istua pönöttää nyt kuin mikäkin iso lapsi. Yhden ja saman viikonlopun aikana kuopus päätti esitellä kaikki motoriset taitonsa, ja alkoi sekä kontata että istua itse ja nousi vielä seisomaankin tukea vasten. Noin viikon verran olemme saaneet todistaa myös kymppikuista, joka kävelee tukia vasten. Huhhei, ja konttauskypärä tilaukseen? Nyt kyllä pienen rimppakintun meno alkaa olla astetta varmempaa, aluksihan hän suvereenisti kopsautti otsaansa ties mihin ja hankki mustia silmiä vieraidenkin iloksi. Tällä hetkellä erityisen hauskaa on kontata pöydän alle, nousta sieltä sitten tuolia vasten seisomaan ja työntää tuolia metritolkulla eteenpäin, itse perässä töpötellen. Tätä se kävelytuoli kaiketi sitten tarkoittaakin.

Istuva asento muutti vauvan kertaheitolla kovin aikavan oloiseksi. Leikitkin muuttivat muotoaan, helpompihan noin topakassa asennossa on häärätä kaikenlaista. Minä vaan en oikein tiedä tahi muista, mitä tällainen vajaa vuosikas voisi leikkiä! Esineiden asettelu toistensa päälle tai erinäisiin astioihin on selvästi pop, mutta palikkalaatikko vielä turhan vaativa. Pallonheitto saa hänet hihkumaan, mutta muuten leikit ovat vielä lähinnä erilaisten esineiden tutkimista. Lämmin läikähdys kuitenkin käy sisälläni, kun huomaan pienemmänkin lapseni pitävän kirjoista – olenpa yllättänyt hänet yksikseenkin selailemassa pahvikirjoja, ja ne harvat mutta sitäkin herkemmät lukutuokiot kahden kesken saavat minut oikein onnelliseksi.

Pikku-O:n ulkomuoto ja herkeämätön hymy saattaa hämätä vieraampia – nykyisin hän on yhtä tulta ja tappuraa, jos maailma ei makaa ihan halutulla mallilla. Kielletyt kivat saavat aikaan kuuluvan protestin, ja krokotiilinkyyneleet virtaavat milloin mistäkin. Enää ei onnistu pullansyönti vauva sylissä, hän kun haluaisi osansa. Isoveljen leikkien sotkeminen kuohuttaa tunteita puolin ja toisin, tällaisen ilmeen saa aikaan junaradan osan palautus oikealle omistajalleen: (lasta siis todellakin vahingoitettiin kuvausten aikana)

Nämä massiiviset mutta hetkessä unohtuvat harmitukset saavat minut lähinnä huvittuneeksi, mutta paljon enemmän omaa päätä kuormittaa vauvan eroahdistus, joka ilmenee lohduttamana itkuna, kun poistun näköpiiristä tai palaan siihen pienen tauon jälkeen. Niinpä ne hetket, jolloin molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta vain toinen vetovastuussa, ovat käytännössä lähinnä kuormittavia, eikä minun vain fyysisesti läsnä -äitiyteni illan viimeisinä tunteina enää oikein onnistu. Vaihe kai vain, mutta vähän vaikea tässä meidän tilanteessamme.

Pikkusisko on vieläkin aika pikkarainen, mutta vauhtia ja energiaa on kuin isommassakin emännässä. Meillä ei todellakaan asusta rauhallinen, omissa oloissaan viihtyvä vauveli, vaan lähes taukoamatta pärskien ja pälättäen etenevä pikkuvintiö. Vaipoissakin piti siirtyä housumalliin ihan vaan siksi, että teippiversion pukeminen ihan missä asennossa tahansa on pieni mahdottomuus. Öydöydöy, hän huudahtaa loukkaantuneena, herkästi sisäänhengittäen kuuluva hä-tä tarkoittaa keskittymistä, halutessaan voisi erilaiset äi-tät laskea emon kutsuhuudoiksi ja supervauvapisteet herusivat, kun pieni vastasi kiitokseen pihahtamalla khiii. Aika kova ääni tuolla typyllä muuten on, se taitaa olla joku toisen lapsen tavaramerkki.

Seisomisen lisäksi pikkuinen on taas pienen tauon jälkeen tykästynyt syömiseen. Toissaviikon kuumetauti vei ruokahalun kokonaan muutamaksi päiväksi, mutta nyt vauva popsii ruokansa entistäkin paremmin. Tunnustettakoon, että soseet tulevat pikkuvauvojen purkista, sormiruokaa tarjotaan sitten saatavuuden mukaan. Pikkuhiljaa pieninkin saa osansa perheen ruoista, tänään lorotin nokkamukiin kokeilumielessä kauramaitoakin. Imetys on edelleen melko mutkatonta ja mukavaa, mutta oma jaksamiseni taitaa riittää vain yksivuotissynttäreihin asti. Ystävämme yövieroitus muuten alkaa huomenna, ja tämä on taivahan tosi. Miten sitten syödään, nukutaan vai tehdäänkö yhtään mitään järkevää, jääkööt nähtäväksi. Omassa utopiassani lapset muuttavat syyskuussa samaan huoneeseen ja alkavat myös yökyläillä isänsä luona; saa palauttaa maan pinnalle tai tarjota rohkaisevaa vertaistukea 🙂

Muutenkin päivärytmi on nyt pienessä murroksessa, toisinaan vauva nukkuu vain yhdet päiväunet, ja ne sellaiset päivät ovat kyllä aivan ihania ja mahtavia – kerrankin meillä oli esikoisen kanssa rauhallista oleilua kello kahdesta kuuteen, kun pieni vaan posotti unta palloon parvekkeella. Yleensä kyllä mennään kahden pysähdyksen taktiikalla, vähän aamuheräämisestä ja päivän ohjelmasta riippuen. Yöunille O simahtaa yhdeksän maissa, ja normaalisti kiekaisee herätyksen ennen kahdeksaa. Siihen väliin mahtuu sitten vaihteleva määrä syöttöjä ja muita hulinoita, jotka olisi ihan kiva saada minimoitua…

Tässä kai tärkeimmät, paljon jäi varmaan vielä puuttumaan. Päähenkilö koisaa juuri pinnasängyssään, sekin pitäisi laskea matalimmalle tasolle. Puistossa minulla yks kaks onkin kaksi lasta, jotka istuvat hiekassa ja huitovat lapioillaan. Kuopuskin käyttää jo kenkiä, haluaa syödä sitä mitä muutkin ja on varmasti vauvamuskarissa ihan erilainen kuin keväällä. Jotenkin minusta tuntuu, että alan vasta oppia tuntemaan häntä, hoivaaminen muuttuu muunlaiseksi huomioinniksi, kapaloiminen on kai jo vaihtunut kasvattamiseen. Vauvatukka tuuhenee, ja sen takana tapahtuu mielettömiä muutoksia. Pienet jalat jo kantavat, kohta ne kävelevät minusta kauemmaksi, tekevät tarpeellisuudestani toisenlaista.

Minun pieni tyttöseni, topakka ja tomera, hulvaton ja hymyilevä, iloinen ja ihana. Ollaan me pidetty toisistamme aika hyvää huolta.

Helle on hellinyt taas tänäkin viikonloppuna, mutta katsahdus kalenteriin, hönkäisy iltailmaa ja järviveden kylmyys sen kertovat: syksy on tulossa. Minä suhtaudun tähän tulevaan syksyyn vähän kaksijakoisesti, mustin miettein ja valoisin aatoksin.

Esikoisen kerhonalkua odotan innosta pinkeänä (kolme päivää ohjattua viihdettä, kolme lounasruokailua vähemmän, kolme mahdollisuutta kehittää karmea lähtemiskiire – joka ikinen viikko!), samoin vauvasta vuosikkaaksi muuttuvan kuopuksen mahdollisuutta yökyläillä isänsä luona (katkeamattomia yöunia minulle, oikeastiko?). Minulle syksy tuo myös tullessaan uusia tuulia opintojen muodossa, ja ehkä jotain muutakin normiarjesta poikkeavaa. Edessä on siis mukavia muutoksia, vaikkakin siirtymävaiheet ovat taatusti työntäyteisiä ja tunteikkaita. Ja voihan sitä sitten kliseisesti kääriytyä kashmir-vilttiin, hörppiä kuumaa kaakaota ja takkatulen loimutessa lukea kaikkia niitä kirjoja, jotka kesällä unohtuivat oikean elämän alle.

Mutta, let’s cut the crap, kuten toverini toteaisi – kyllähän tuo syksyn tulo ahdistaakin, pelottaakin piru vie. Pimeys, kylmä, märkä, kurahanskat, kitinät, uhmat, jäätyvät puistot ja hyytävät viimat. Pukemiset ja palelut, kodin seinien kaatuminen ja kahden kakaran kaitseminen. Vähän hirvittää, miten siitä selviän, mutta toivottavasti ihan tyydyttävästi. (Toisaalta, viime vuonna samaan aikaan koin samantyylisiä pelkotiloja: miten i-ki-nä päsen yhtään mihinkään kahden kanssa kävi monta kertaa mielessä, ja ihan helpostihan minä pääsin, vaikka oli kuinka kylmää, pimeää, lumista tai uhmista. Avioerokin meni sen pukemisrumban pyörteissä ihan siinä sivussa ;))

Koska kieltäen kaikki on kivempaa, en aio turhan tarkasti ajatella välikauden haasteita, tulevatpahan sitten eteen minkämoisina hyvänsä. Täytyy vaan pitää housut lapsilla jalassa ja neuvolapsykologin numero mielessä, se olkoon ohjenuoranamme kelien kylmetessä. Toistaiseksi keskityn hymistelemään niitä hyviä juttuja, joita syksyn saapuminen saa aikaan.

Äitini vähän jo kiusoittelee minua siitä, että erinäisissä värivalintatilanteissa päädyn lähes aina eksoottiseen mustan ja valkoisen yhdistelmään. (Jonkun mielestä on myös aivan typerää pukea lapsensa mätsäävästi mustavalkoiseen, tai käyttää tarjoustalouspaperihyllyn luona minuuttitolkulla aikaa siihen, että löytää juuri sen paketin, jossa on vain kaksiväristä kuosia…) Mutta kun se nyt vaan näyttää parhaalta, ainakin sisustuksessa, kattauksessa ja lasten päällä. Mikään blogikoti (muinoin menneen miehen kanssa käytetyllä termillä tarkoitettiin niitä mustavalkoisen sisustuksen tyyssijoja, joita pienillä harkituilla väriläiskillä piristettiin) tämä meidän kaoottinen kolmiomme ei todellakaan ole, mutta monokromaattinen yleisilme on helpompi pitää hallinnassa.

Syksyn lähestyminen taitaa nostattaa jo pienimuotoista sisustusinnostusta – kesällähän sisällä lähinnä syödään ja sotketaan. Kotimme on yhä suurinpiirtein siinä pisteessä, johon se maaliskuun muuttopäivänä tunnekuohuissa ja tovereiden avustuksella pistettiin. Sisustuksesta ei voi paljoa puhua, kun kirjat ovat vielä banaanilaatikoissa vaatehuoneen pohjalla, seinät ovat koskemattomat ja keittiössä tekisi mieli käydä silmät kiinni. Pieniä hankintoja, muutamia tuunauksia, käynti sinikeltaisessa keitaassa, ehkä jopa kaappien siivousta – niitä kuvittelen tekeväni kaikessa rauhassa sitten, kun joka toinen viikonloppu alkaa käytännössä toimia.

Lapsetkin saattavat saada uutta vaatetusta, kun en enää näe kauden must-have uutuuksia pelkästään ärsyttävänä keinona markkinoida meille tarpeettomuutta. Välikausivaatteet ovat jollain tasolla hankittu, koon 19 kengätkin ovat jo löytäneet tiensä 70-luvulta ja puistotuttavalta kuopuksen jalkoihin. Sisävaatetta pitäisi vielä hankkia molemmille – kerhoon ei kaiketi kehtaa lähettää lasta ”legginseissä”, jotka ulottuvat puoleen sääreen, ja vauvaparka ei omista yksiäkään sopivia sukkia.

Aina pyykkipäivinä päätän, että tästedes ostan lapsille vain mustia, valkoisia tai harmaita vaatteita, mutta vielä en ole pysynyt ihan niin kovana. Esikoisen oma värihän on tietysti keltainen, mutta ihan en ole keksinyt, mikä näyttäisi erityisen hyvältä kuopuksen päällä. Hänhän kulkee lähinnä isoveljen vanhoissa vaatteissa, joten oma tyyli on vielä hakusessa… Alennusmyyntien ainoa anti olivat mielimerkkini mustavalkoiset mahtavuudet, muuten nämä alet ja järkevät hankinnat menivät minulta vähän ohitse. Kaipa niitä kuteita kaupoista löytyy edelleen, meille kaikille. Itsellenihän tosin ostelen nykyään näemmä vain treenivaatteita, hoh.

Enää elokuun puoliväli ei tarkoita uuden penaalin ostoa, ensimmäisen kouluaamun omituista tunnetta tai uuden kalenterin täyttämistä (tai ehkä tarkoittaakin, minähän meinaan mennä luennoille, saanko siis ostaa itselleni repunkin?). Mutta jokin odottava tunnelma silti valtaa mielen. Päässä pyörii pieniä ideoita ja suuria suunnitelmia, lämpimiä odotuksia ja kylmiä kauhukuvia. Kesä on ollut huikea, haikea, haastava, huoleton ja hulvaton – ja onhan sitä nyt vielä jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. Ja sitten tulee syksy, toivottavasti siihen mahtuu mustan ja valkoisen lisäksi myös lämpimiä sävyjä.

PS. Alunperin minun piti kai kirjoittaa siitä, kuinka takana on taas 24 tuntia lasten kanssa, eikä edes Jack Baueria tarvittu avuksi (kummit kylläkin). Oltiin liikkeessä ja luonnossa lähes koko päivä, ja yhteiskylvyn jälkeen lapset simahtivat suorastaan suloisesti. Huomenna alkaakin taas uusi arkiviikko, ja kutina kertoo, että luvassa on jänniä juttuja. Minä se vaan odotan että pääsen lenkille – ehkä juoksu kulkee paremmin kuin ajatukseni tänään…

Tämä endorfiirinkäryinen teksti taitaa mennä samassa villissä vartalohuumassa (vai joko se on ohi?) kuin edelliset. Minä kävin nimittäin lenkillä! Kyllä, minä! Siis juoksulenkillä! Ja elin kertomaan siitä!

Jos jätetään sellaiset tekosyyt kuin ”en ole juossut kahdeksannen raskausviikon jälkeen” (eli suomeksi puoleentoista vuoteen) tai ”torstain jumppa tuntuu vieläkin takamuksessa”, kuin myös ”pitäisköhän vaan mennä rannalle lojumaan” sivuun, lenkillemenoa lannistivat tietysti eniten huonot, tylsät, tarkoitukseen sopimattomat tai kerrassaan kulahtaneet varusteet. Kun aamulla vauvasen kanssa heräsimme jo seitsemältä, päätin että tänään on juoksupäivä, ja heti aamupalan jälkeen säntäsimme urheilukauppaa kohti. Se pirulainen ei vaan ollut vielä auennut, joten oli iiihan pakko juoda vähän lattea odotellessa. Verryttelyjuomana, ikään kuin.

Sporttiputiikista sain mahtavan avustuksen kera hankittua sekä päheät juoksupopot että toiset lenkkarit salitreeniä (hah) varten – minähän maalaisena käyn ihan vaan jumpassa, asioiminen vaatekaupan fitness-osastolla tuntuu sekin vähän tyrskäyttävältä. Kärsivällinen puotipuksu kiikutti minulle tossun jos toisenkin, ja lopulta mustat mahtavuudet päätyivät kassalle asti. Samassa juoksuhuumassa nappasin mukaan myös suorastaan päräyttävät juoksupöksyt ja vielä topinkin kotoa löytyvien kaveriksi. Sinne meni lapsilisät, jälkikasvu kulkekoot vaikka alasti kun mutsi tahtoo mennä lujaa!

Lenkkareita melkein tärkeämpi panostus lenkkeilyn aloitukseen löytyy kyllä musiikkipuolelta. En vain pysty juoksemaan ilman että korvissa kuuluu pureva biitti. Kulutin viimeksi lenkkipolkuja keskiajalla, jolloin kädessä kulki korvalappustereot (no okei, oli mulla mp3-soitinkin, mutta ei kai sellaisiakaan enää ole kellään) ja vanhat kuulokkeet olivat pienenä vinkkinä hajonneet itsestään atomeiksi. Niinpä törsäsin vielä varsin tyyriisiin korvanappeihin, ja juoksu-minä oli valmis.

Psst…. Vaan miten sitä musiikkia nykyään kuunnellaan liikkuessa? Kertokaa te dinosaurukselle – minä etsin kännykän YouTubesta avuttomana hakusanalla ”running music”, ja löysinkin jotain ihan kohtalaista kuunneltavaa. Liikkuessa en kaipaa luonnon ääniä, en todellakaan keskustelukumppania, vaan jotain mahdollisimman paljon menohaluja nostattavaa poppipärinää. Siis sellaista musiikkia, joka jumpassa tai lenkillä tuntuu maailman parhaalta, mutta muissa tilanteissa aivan karmealta.

Kotona kiskoin trikoot päälle (”äitillä on piivihousut, mulla on vaa vaakut”, kommentoi yökylästä palannut poikanen), pistin lenkkarit jalkaan, viritin taajuudet sopiviksi ja tungin kuulokkeet korviin. Sitten läksin viisi kerrosta alas, ulos ja lenkille. Ja juoksin! Tarvoin tossu toisen edessä manselaismailin Särkänniemestä Lapinniemeen (kartan mukaan matkaa olisi kolmesta neljään kilometriä) ja – jumankekka – takaisinkin. Välillä piti vähän kävellä, mutta kun korvissa soi niin menevä musiikki, oli pakko pistää taas hölkäten. Kotikulmilla piti vielä kiertää ylimääräisiä kortteleita, kun tuntui niin mahtavalta.

Jos siis vastaasi lönkötteli tänään hikinen ja punainen asia, typerästi virnuillen ja hömelöissä housuissa, muodostaen musiikin mukana huulillaan sellaisia kauniita lyriikoita kuin this is fucking awesooome – joo se olin mää.

Tämähän on tietysti totuttu ensimmäisen lenkin huuma, joka ilmenee aina pitkän tauon jälkeen. Että jösses, minähän jaksankin juosta, en hyytynytkään heti tien toisella puolella, eikä edes kohtu pudonnut kireisiin pöksyihini. Huomenna olen tietysti aivan toimintakyvytön raato, ja seuraavalla lenkillä (sellainen tulee kyllä!) raahaudun puolikuolleena puoli kilometriä. Mutta juuri nyt olo on vaan ihan järisyttävän hyvä!

Lenkin jälkeen toki kilttinä tyttönä venyttelin, ja Sini Sabotagea kuunnellessani huomasin, että pöksyni olivat pienoisesti revenneet haarovälistä. Perhana, niinkö lujaa minä meninkin! Erinäisten lastenhuoltotoimien jälkeen kasasin itselleni päivän teemaan sopivan kevyen salaatin – palautumisevästä tiedättekös. Kolatölkki on tietysti kuvausrekvisiittaa, köhöm… Jos jonain päivänä alan puhua proteiinipirtelöstä tai haalia rahkaa ja ananasta, saa pysäyttää. Jo nyt olen aika hämmentynyt siitä, miten usein pesukoneesta löytyy urheiluvaatteita 🙂

Kyllä tässä kehossa vaan on kivaa, kun sen kanssa voi tehdä kaikenlaista. Liikunta voi oikeasti tehdä hyvää myös mielelle, ja omalle mukavuusalueelle mittojensa puolesta sopivaa, vahvan tuntuista ruhoa on helpompi rakastaa. Minä toivon, että tämän kevään liikkumisinnostukseni jatkuu pitkään, nytpä se ei ainakaan keskeydy mahanahan venymisen vuoksi. Tämän viikon liikuntasaldonani on puoli tuntia keskivartalojumppaa, puoli tuntia uintia, tunti pumppia ja nyt tämä vajaan tunteroisen lenkki – tässähän alkaa kohta olla ylikunnossa 😉  

Miten sinä liikut, ja miksi? Ja minkä musiikin tahdissa!