Kirjoittajalta Sanna (Page 15 of 24)

Vedetäänpä nyt sitten vaatteet vatsanahan suojiksi ja palaudutaan piirun verran kauniiden kehojen kavalkadin aikaansaamasta huumasta. Sanonpa vaan vau meille kaikille ihanille ja ihmeellisille äideille, jotka ovat antaneet jotakin älyttömän tärkeää itsestään – ja toisilleen. Beautiful Body -haaste on huomattu mediassakin, arvasikohan Minttu miten ison asian laittoikaan liikkeelle?

Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan. Äiti äidille oikea leijona, ja internetissä ilakoivat some-mutsit varsinaisia virtahepoja. Vai ovatko? Toki tämänkin raskausarpihaasteen saa käännettyä kielteiseksi ja kamalaksi, ainakin jos asioi vauvafoorumien lynkkaysjaoston kanssa, mutta itse blogeissa kommentointi on ollut pääasiassa kehuvaa, kannustavaa, kaunista ja kaikin puolin voimauttavaa. Me naiset, me äidit, olemme olleet itsellemme ja toisillemme armollisia, avoimia ja ottaneet arpiset kuvat vastaan kunnioituksella ja kiitoksella. Itse häkellyin oman uima-asupaljastukseni saamista huikeista kommenteista, kiitos niistä jokaisesta.

Ehkä emme eläkään epäsosiaalisessa mediassa, ehkä me pystymme blogiemme avulla myös luomaan jotakin aidosti hyvää, hienoa, koskettavaa ja kaunista. Jotain voimallista ja vahvaa, suuria tunteita herättävää ja henkilökohtaisia elämiä helpottavaa. Voimme löytää samaistumisen kohteita ainaisen kadehtimisen sijaan; löytää täydellisyyttä sieltä, missä on aina ollut parantamisen varaa ja hyväksyä omat ja toisten ominaisuudet sellaisina kuin ne ovat. Voimme tulla onnellisemmiksi, yhdessä. Minusta se on aika hienoa.

Oma blogini on minulle tärkeä ja rakas, se on tuonut minulle paljon hyvää. Kirjoittamalla annan osan itsestäni, mutta saan myös kaksinverroin takaisin. On totta, että ne muutamat mielipahaa hakevat kommentit ovat piirtyneet mieleeni turhankin pysyvästi, mutta pääosin blogin saama palaute saa minut vain hymyilemään. Eron jälkeen blogiyhteisöllisyyden merkitys on korostunut entisestään, ja on ollut oikeasti aivan järjettömän hienoa, miten paljon tukea ja kauniita sanoja olen tätä kautta saanut. Kiitos.

Tiesittekö muuten, että sekä me bloggarit että anonyymit kommentoijat ovat oikeita ihmisiä? Minä tajuan sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kerron jollekin ystävästäni ja aloitan sanomalla ”itse asiassa me tutustuttiin mun blogin kautta…” Oman blogini kautta olen saanut lähelleni sellaisia äitejä ja lapsia, tuttuja ja tosiystäviä, naapureita ja nettikavereita, jotka haluaisin pitää matkassa mukana loppuelämän.

On aika hassua ja hullua, että erään lauantain jäätelöhetki meidän kodissa oli kolmen blogien kautta kohdanneen äidin ja nyt jo kuuden (!) lapsen tapaaminen. Tai että kesäpäivät Kangasalla ystäväni juuri kasvaneen pesueen luona ovat nekin blogiyhteyden ansiota. Tai että ilman blogia en ehkä tuntisi naapurikorttelin ystäväperhettä, poikaseni parasta kaveria ja hyviä ihmisiä, kuten äitini tyttärensä puolesta kiitollisuutensa ilmaisi. Niitä, jotka tulevat muuttoavuksi, hankkivat varamummon, kutsuvat juhannukseksi mökille ja lämmittävät meille lounasta lukemattomia kertoja. Tai että ilman blogia en ehkä olisi kohdannut suloista Saaraa, ainoaa tietämääni tosielämän äitiä, joka on kanssani samanlaisessa elämäntilanteessa, ja jolle nykyään kerron ensimmäisenä sekä sunnuntaiseikkailuista että ahdistavista lapsiasiainväännöistä entisen puolison kanssa. Jonka kanssa käymme jumpalla ja humpalla, työnnämme tuplia Tallipihalle ja tungemme tuoppien kanssa terassille. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos minulla ei näitä ihmisiä olisi.

Voin takuuvarmasti sanoa, että ilman blogia en olisi tässä. Olisin varmasti vähän yksinäisempi, en yhtään niin positiivinen kuin te sanotte minun olevan 🙂 Enkä taatusti olisi kerännyt vuorokaudessa viittä tuhatta (ristus) töllistelijää puolikuntoiselle keholleni! Toivon todella, että osaan antaa jotakin saamastani onnesta ja ilosta teille takaisin. Oli se sitten kauniita kuvia, koskettavaa tekstiä, nauruntyrskähdys tai aivot narikkaan – hetki päiväunikahvin kanssa. Ehkä vertaistukea tai virtuaalinen rutistus, ehkä pullakahvit reaalimaailmassa tai ihka oikea ystävyys. Tai jotain ihan muuta. Siihen liittyen kerronkin, että ensimmäinen kosketukseni kaupallisuuteen on tulossa (bikinikuva kannatti, heti oli sähköposti tukossa yhteistyötarjouksista ;D), mutta avautumispuoli pysyy aivan samanlaisena. Toivottavasti tykkäätte, minä nimittäin tykkään teistä.

Kuvissa on sitä, mikä on elämässä – ja bloggaamisessa – tärkeintä, eli hyvää seuraa ja hyvät syömingit! Bongaatko kahvipöydästä tai puiston keskeltä tuttuja? 🙂

Mahtava Mami Go Go:n Minttu laittoi liikkeelle haasteen, joka pohjautuu Jade Beallin A Beautiful Body -projektin valokuviin tavallisista, kauniista naisista raskausarpineen ja käsittelemättömine reisineen. Minttu avasi pelin rohkealla kuvalla ja kertomuksella kehostaan, ja minä halusin seurata perässä.

Tältä näytän minä, 27-vuotias kahden lapsen yksinhuoltaja tänään.

Tämä keho on kantanut sisällään kaksi kaunista lasta, kerännyt kymmeniä raskauskiloja, synnyttänyt suurella tunteella, vuodattanut tuhansia ja tuhansia kyyneleitä, työntänyt tuplarattaita ties minne, sulkenut syliinsä, ruokkinut, rakastanut, riutunut ja revennyt.

Ja minusta se on aika kaunis keho. Tiedän – olen varsin hoikka, ja raskaudet eivät jättäneet revenneen navan lisäksi muita näkyviä arpia. Olen yksi niistä, jotka kuihtuvat imetysaikana kuin itsestään, mutta nykyisen olemuksen saamiseksi piti käydä läpi paitsi allergiset lapset, myös raastava avioero – sellaista dieettiä en suosittele kenellekään. En myöskään näe hoikkuuteni kommentointia pelkästään positiivisena – kyllä, olen kokenut kiusallisina ne mammatilanteet, joissa huokaillaan jämähtäneitä raskauskiloja, odotellaan liikuntainspiraatiota, valitellaan vellovaa kehoa ja katsellaan sitten kummallisin ilmein minua, jonka on henkensä ja maitonsa pitimiksi otettava toinenkin pulla. En osaa pyydellä anteeksi sitä, että käyn toisenlaista taistelua kilojeni kanssa.

Olen ihan melkein 160 senttiä pitkä ja painan nyt lähes 50 kiloa. Olen mitoissa, joissa tunnen oloni hyväksi. Hoikistua en enää halua yhtään, kiinteytyä kuitenkin voisin. Tiedän myös sen, että reiteni ovat teinivuosien turpoamisen jäljiltä raidalliset, vatsanahassa on väljyyttä ja valitettavasti myös sen, että imetyksen loputtua rintavarustukseni kutistuu jälleen kahdesta kummusta kakkosneloseksi.

Kuten varmasti lähes kaikki tytöt, olen käynyt omat kamppailuni ruhoni rumuuden kanssa. Tikkusääret, läskireidet, rintoja ei laisinkaan. Aikuisiällä olen kuitenkin ollut pääsääntöisesti tyytyväinen tähän, mitä minulle on annettu. Raskauksien myötä tulin ihanan armolliseksi keholleni: se on minun, se on hyvä, se kelpaa, se voi olla jopa kaunis. Lantioni on leventynyt pysyvästi, vanhat hameet eivät mahdu päälle ja täydellistä toppia en tälle torsolle löydä koskaan, mutta onhan tämä kroppa kuitenkin ihan kiva. Olen vihdoin hyväksynyt myös sen, että sääreni säilyvät vitivalkoisina vaikka asuisin solariumissa, ja rusketuksen sijaan voin kisailla pisamien paljoudella (huomaatte kai kuitenkin, kuinka nuo kalmankalpeat käsivarteni ovat huomattavasti muuta kehoa tummemmat…).

Vaan nytpä kerron teille jotain henkilökohtaista ja härskiä, jotain mitä ei äitiysblogista pitäisi kai koskaan lukea.

Eron jälkeen itsetuntoni oli poljettu pohjalle, ja se näkyi ja tuntui myös kehossani. Peilistä katsoi pieni surkea nainen – väsynyt, riutunut, harmaa ja hylätty, varma siitä ettei kelpaisi enää koskaan kenellekään. Tuntui kammottavalta, että se henkilö, joka viimeiset kahdeksan vuotta oli ainakin hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ei enää olisikaan läsnä. Ei olisi ketään, joka katsoisi läpi arpien ja rupien, vähät välittäisi vellovista vatsoista tai imetyksen tyhjentämistä tisseistä, joka hivelisi myös niitä kohtia, joista en itse pitänyt.

Vaadittiin aika paljon itsetutkiskelua, peiliintuijottelua, ruokahalun palautuminen ja alkuvuoden paras ideani, vuosijäsenyys kuntosalille ja uimahalliin, ja aloin taas tuntea itseni hyväksi myös ulkoisesti. Vaadittiin myös totuuden sanoja tovereilta, kehaisuja kavereilta, kauniita kommentteja keneltä tahansa, myös teiltä. Siltikin olin varma siitä, että tietynlainen läheisyys on minulle utopiaa, että kaukana tulevaisuudessa ovat ne hetket, kun voin vaikkapa suudella jotakuta. Olinhan, herranjumala sentään, kahden alle 3-vuotiaan äiti, sellaiset makaavat vain sängyssä puolisoidensa vierellä.

Sitten, eräänä keväisenä sunnuntai-iltana, sohvallani istui ihminen, joka vähät välitti asioista, joista minä olin muodostanut itselleni ongelman. Että olisin imettävä iljetys, raskauden runtelema raato, kulahtanut kotiäiti, nainen, joka ei tiennyt miltä tuntuu seksi toisen lapsen syntymän jälkeen. Siinä hetkessä täydellinen tyyppi, joka kohautti olkiaan, sanoi jotain sulattavaa, ja palautti jotain paikalleen. Ei tarvittu romantiikkaa tai ruusun terälehtiä, kehoni sai sitä mitä se kaipasi, ja mieleni jotain vielä mullistavampaa.

Viimeistään tänään tiedän, että tämä minun vartaloni on varsin hyvä. Se on pystynyt ihmeellisiin suorituksiin, se on vahvempi kuin uskoinkaan. Se ei ole mallinmittainen, ei kovin lihaksikas, ei sileä tai sulokas, mutta kuulemma ihan kuuma kuitenkin 🙂 Tärkeintä on tietysti se, että olen itse iloinen ihoni alla.

Minulla on mielestäni kaunis keho, ja luulen että niin on sinullakin. Eikö olekin? Ota haaste vastaan, se voi tehdä hyvää.

Ensin Keskustorilla näin mä Dannyn,
sitten riipaisin kevyen kännin.
Snägärin kautta kotiin rämmin
ja nyt on omalla sohvalla lämmin.

Tämän dagen efter -runouden tarjosi sunnuntaisuoneni, tupaten täyteen tungettu Doris ja vapaaillan villit tytöt. Tuossa tiivistyi lauantai-illan huuma aika hyvin, eikös. Danny oli kyllä vähän väsähtäneen näköinen, on tainnut kesäkatu polttaa vähän turhan kuumasti. Mutta mikäs siinä, silmäpussimme sopivat hyvin yhteen!

On todistetusti mahdollista yhdistää villi sinkkuelämä ja omistautuva äitiys imetyksineen. On mahdollista (joskaan ei tietenkään kaikkien mielestä hyväksyttyä) käydä syöttövälin mittaisilla treffeillä, suunnata siiderit heiluen tyttöjen iltaan ja tanssia baarissa aamukolmeen asti – vauvan varsinainen yövieroitus on vielä toteuttamatta, mutta tällä tyylillä ainakin puoli yötä meni kaikkien kannalta kivuttomasti (jos vasenta rintaa ei lasketa, auts).

On oikein ja ihanaa nukkua aamulla pitkään, virua suihkussa puoli tuntia ja lampsia kavereiden kanssa krapulabrunssille. On outoa ja odottamatonta istua sunnuntaipäivänä omalla sohvalla ihan yksin, syödä sipsejä ja katsoa televisiosta suhteettoman huonoja sarjoja. Ajatella vain omaa napaa ja sen täytettä.

On tämä mun elämä vähän kummallista kyllä nykyään. Mutta kivaakin! En minä tätä elämäntilannettani silti kutsuisi äärettömän hyväksi kuten eräs kommentoija – ydinperhe-elämässä on puolensa, joita en olisi millään halunnut menettää. Yhteishuoltajuus kuitenkin tuo kummallekin vanhemmalle aiempaa enemmän lapsetonta aikaa; ei mitenkään mutkattomasti, vaan aika paljon kalenterivääntöä, tunteiden tukahduttamista, setvimistä ja säätämistä vaatien. Mutta koska sitä omaa aikaa nyt niin julmetusti on, täytyy siitä tehdä iloista. Antaa varpaiden (ovatpa ne muuten ruttuiset, apua :D) viedä minne lie, seikkailla vähän ja sukeltaa syvään päätyyn.

Huomenna taas puuroja ja puistoilua, kiukkua ja kalakiusausta, iltasatuja ja niitä imetyksiäkin. Sitä mukavaa ja vaativaa perusarkea, jonka voi taas seuraavan pienen ikuisuuden päästä unohtaa hetkeksi tahmaisella tanssilattialla 🙂

Jokunen viikko sitten puolituttu äiti leikkipuistossa kysäisi minulta kepeästi, että joko teillä on kesäloma alkanut? Kun humisin jotain hämmentynyttä, hän tarkensi, että niin siis miehen kesäloma. Vastapuolen ilme sitten odotetusti vähän häkeltyi, kun naurahdin, että ei mulla ole miestä, ja ei sillä kyllä lomaakaan olisi. Tsoh.

Mutta kesä meillä on silti, ja kaikenlaista lomaisaa tekemistä! Minä en halua reissata kahden kanssa rapakon taakse, budjetti ei veny Bulgariaan, härveleitä ja hattaraa pursuavat huvipuistotkaan eivät oikein innosta. Mutta kyllä täällä kotikonnuillakin tekemistä piisaa, ja kivoja asioita voi kokea, vaikka rahapussi ei täyttyisi perheen pään lomarahoista. Tällä viikolla tulikin toteutettua yhdellä kärpäslätkän lyönnillä ne kesäkliseet, joita kolmevuotias voi sitten elämäkerrassaan muistella. Siis laivamatka, poniratsastus, nirsoilu buffet-pöydässä, muumit, musiikkia, mörköpaniikin aiheuttama joukkohysteria ja jälkkärin jälkkäriksi jätskiä.

Matkasimme siis kavereiden kanssa Viikinsaareen, ja olihan se oikeasti varsin kiva kesäretki. Vähän minä satamassa haukoin henkeäni, kun kaikki muut nelihenkiset perheet olivat verhoutuneet goretexiin, pakanneet huikeat eväslaukut ja puhkuivat lomastressiä lippistensä alla. Me lähdimme soitellen sotaan, repussa vain maissinaksuja ja varahousut. Sadekuurot onneksi ajoittuivat menomatkalle ja lounasaikaan, kahden äidin kädet riittivät (kutakuinkin) kaitsemaan koko katrasta ja lapset tykkäsivät muumien tanssiesityksestä tosi paljon. Poikanen oli muumisaalesta niin tohkeissaan, että se Naantalin rahareikä saanee odottaa vielä ainakin vuoden verran 😉 Särkänniemen Koiramäki kyllä houkuttelisi minuakin, mutta käsittämätön lippupolitiikka vähän hidastaa meidän menoa. Kertokaas te, onko paikka näkemisen arvoinen?

Muuten viikkoon on mahtunut vanhan kämppiksen yllätyskyläily, oman elämän käsittämättömien käänteiden kertaaminen kauhisteleville korville, jokaisen – siis joka ikisen unohtuneenkin – lihaksen jumiuttanut pumppijumppa (kolmas päivä menossa, ja vieläkin sattuu niin maan pirusti!), leikkipuistoilua ja kyläilyä hulvattomassa seurassa, munkkitreffit ja Anna Puun ilmaiskonsertti aurinkoisessa kesäilllassa. Olen syönyt puoli litraa marjoja päivässä ja aloittanut aamuni höröttämällä hassun reissututtavan matkaltaan lähettelemille korneille postikorteille.

Tämä sadepäivä puolestaan on soljunut superlaiskasti – aamupäivällä meillä kävi vieraita vähän riehumassa, sen jälkeen olla poikasen kanssa vaan lojuttu ja lorvittu. Kuopus on koisannut parvekkeella jo kolme tuntia, joten esikoiselle on irronnut ihan eri tavalla rauhallista oloaikaa. Makoiltiin sohvalla sylikkäin ja puhuttiin vauvajuttuja (”Kenen masusta sinä äiti oot tullu? Onko isi tullu ukin masusta?”), syötiin välipalaksi pullaa ja luettiin omia lehtiämme hiljaisuuden vallitessa. Poikanen on leikkinyt itsekseen hauskoja autoleikkejä ja ollut muutenkin hyvää seuraa. Näitä ihania hetkiä muistelen sitten illalla, kun nukutus menee uhmaraivoksi ja minusta tulee inhoamani huutajamutsi…

Olen lasten kanssa kolmistaan lauantai-iltapäivään asti (tiedän, oikeat yksinhuoltajat pyörittelevät silmiään moiselle muka-rankkuudelle), ja oman mielen psyykkaaminen ja lehmänhermojen herättely taisi vaatia juuri tällaisen laiskanpulskean torstaipäivän. Kesä ei saa kulua suorittaessa, aikaa pitää olla myös olemiseen – helpointa se on tietysti silloin, kun sään aiheuttama sosiaalinen paine ei pakota aurinkoon. Nyt sade ropisee, ikkunasta kuuluu katusoittajan haitari, pullaa riittää iltavieraillekin ja olo on sellainen kesäisen kepeä – kaikesta tästä tajunnanlamauttavasta lihaskivusta huolimatta. Ja kyllä, lauantai-illassa häämöttävä viinipullonpyöritys auttaa kummasti jaksamaan jauhelihaa ja jatkuvaa komentamista.

Ai niin, kerroinhan jo, että tuo kärryistään kuikuileva vauva oppi viikonloppuna istumaan, seisomaan ja konttaamaan? Nyt sitten pieni puikula on jatkuvasti pystyasennossa, ja tukea vasten tarkoittaa kaikkea niinkin tukevaa kuin äidin jalkoja, uuninluukkua, keittiön laatikoita tai sähköjohtoa. Huhhei sentään. Että se siitä hiljaisuudesta, kunhan hän tuolta herää 🙂 Pieni on jo missannut lounaan ja välipalan, kirjastokin kutsuisi – mikähän siinä on, että vauvan nukkuminen on aina jonkinlainen ongelma?

Tähän tulisi joku naseva loppukaneetti, mutta raukea mieleni ei onnistu moista tuottamaan. Taidan mennä siivoamaan lastenhuoneen lelut paikoilleen ja miettiä, syödäänkö illalla nakkia vaiko eikö. Suloista sadepäivää sinne teillekin, tai vaihtoehtoisesti ahkeraa auringonottoa!

Minä vähän meinaan, että tämä kesä jää tapahtumineen niihin muistoihin, joita vielä mummelina kiikkustuolissakin mietiskellään. Tämä on Kuuma kesä 2013, Villi sinkkukesä 2013, Kahden koheltajan kesä 2013 ja vähintäänkin Kreisi herkkukesä 2013.

Tänä kesänä saa tuupata lapsilisät torimyyjän taskuun ja ostaa kuvun täyteen kesäherkkuja. Tänä kesänä lapsi saa syödä lounaaksi jäätelön ja nakkisämpylän – nimenomaan tuossa järjestyksessä. Tänä kesänä saa ilahtua pienistä, vaikkapa kauppaostosten, käsipyyhkeen ja tuolille unohtuneen puputarran luomasta tilataiteesta – ja suurista, kuten yhdeksänkuisena seisomaan nousseen vauvan veikeydestä. Saa päivittää blogia Barbapapan aikana ja ottaa elämän astetta rennommin.

Tänä kesänä voi viettää lapsivapaan ystävän kanssa herkkuruoan parissa, pulahtaa Näsijärveen ja kauhoa aaltojen keskellä kädet väsyneiksi. Voi ahmia terassilla burgeria ja siemailla viilentävää siideriä. Voi kävellä kotiin olkapäät punoittaen, tuntea kesän kasvoillaan ja illalla ihailla rusketusrajoja (tai, kuten todellisuudessani, marinoida itsensä after sunilla ja laskea uusia pisamia).

Tänä kesänä kelpaa katsella, kuinka kolmevuotias potkii pyörällään kohti uusia seikkailuja, teloo itseään tasaiseen tahtiin ja kerää sääriinsä sellaista mustelmakokoelmaa, että joku saattaisi huolestua. Tänä kesänä kelpaa kahvitella kavereiden kanssa, tehdä treffejä puistoon ja törmätä ihaniin tuttuihin ihan sattumalta. Kelpaa pöllähtää keskelle puistokirppistä ja ostaa kolmella eurolla punakeltainen lentokone lapselle.

Tämä viikonloppu on ollut tätä kesää parhaimmillaan: eilen heräsimme vauvan kanssa levänneinä, käytimme aamupäivän tehokkaasti siivoten ja vastaanotimme ystävän lounasaikaan. Avokadopastan ja mutakakun välissä molemmat lapseet siirtyivät isänsä hoteisiin, minä jatkoin kuulumisten kertaamista ja nautin omalta tuntuvan kodin rauhasta. Iltapäivällä kävimme urheasti uimassa ja illallinen nautittiin terassin paahteessa. Siis täyden kympin kesäpäivä!

Tänään on minun vuoroni viettää päivä lasten kanssa, ja verkkaisen aamun jälkeen suuntasimme kavereiden kanssa Sorsapuistoon – rengasrikko meinasi pysäyttää seurueen heti alkuunsa, mutta onneksi tuntematon puolialaston uros tuli apuun ja kädettömät äidit pääsivät eteenpäin. Puistossa oli leikkiä, jäätelöhuutoa, kirppislöytöjä ja tuttuja. Kotimatkalta ostettiin marjoja, ja loppupäivä otetaan lekotellen. Välipalaksi lapset mutustivat tohkeissaan mansikoita, vadelmia ja mustikoita (maksoivat maltaita, vaikka samaa tavaraa saisi metsästäkin – tästä tunnistat cityihmisen!). Nyt kuopus koisaa ja isompi ilakoi ammeessa täällä parvekkeella, minä olen kuin mikäkin kahden tähden Carrie tietokoneeni kanssa. Ai että tätä kesää!

Ensi viikolle on luvassa lisää mutakakkua, muumeja ja muuta mukavaa, kalenteriin kertyy koko ajan enemmän odotettavaa. Kyllä maar tämä kesä on kaikesta huolimatta elämän kesä. Välillä toki valvominen väsyttää, erokriisi hiipii mieleen, kuorma tuntuu kamalalta tai kolmevuotiaan kepeästi lausahtama minulla on kaksi kotia, tänään pääsee isin luokse yökylään! sydämessä turhan painavalta. (Poika oli eilen kuulemma syönyt iloisesti puuroa, nukkunut aamulla puoli kymmeneen ja omien kertomustensa mukaan käynyt isänsä kanssa muun muassa muumimusiossa, tuomiokiikossa ja sipulikiikossa, täytyy nyt ehkä vielä tarkistaa exältä tämän kaiken totuudenperäisyys…)  Retuperällä oleva ruokarytmi on toki omiaan kiukun kasaantumiselle ja hikiset lapset eivät meinaa nukahtaa ikinä. Kaikki kesäkivat eivät ole kevyitä, mutta liekö syy tuossa valtavassa valon määrässä vai siinä turkasen tuorepuurossa (olen koukussa johonkin, johon liittyy sana  puuro, älytöntä!) kun tunnen itseni varsin virkeäksi ja villimmäksi kuin viiden euron vadelmat.

 Ihana kesä! Onhan teilläkin? 🙂

PS. Kello yhdeksän edit: Kun kylvystä piti siirtyä kinkkukiusaukselle, alkoi hermeettinen huutoraivo, joka erinäisten vaiheiden kautta päättyi liedelle palaneeseen muovipussiin. Lapsen päivällinen oli yhtä kuin kolme lautasellista säilykepunajuuria, ja iltaleikin aikana hän kaatui sängynlaitaan hankkien mustelmien seuraksi haljenneen huulen. Kuopuskin on kohta huostaanottokuosissa, kun seisomapyrkimykset eivät tunne rajoja ja pää kolisee kahta kauheammin. Verta, hikeä ja kyyneleitä siis täällä tänään – ristus mikä ilta!  Loppukevennyksenä puikula pystyasennossa:

Kuljetin esikoisen isänsä luo ja työntelin kevyet kärryt kiertotietä kotiin. Kaupasta noukittiin ainekset avokadopastaan, lähikulmilta kebabia. Kuopus se vaan koisasi, kun minä mietin sitä, miksi kaikkeen pitää liittyä niin paljon tunteita.

Nyt on kebikset syöty, kolat juotu, kuopus kylvetetty (tässähän aletaan olla jo ihan rutiinien äärellä – jo toinen kylpy uudessa kodissa!), karkit pistetty kippoon ja kameran muistikortti täytetty lattianrajassa röhnöttäen räpsityillä vauvaotoksilla.

Kuten arvelinkin, pienin kaipaa isoveljeään, eikä viihdy yksikseen sitten yhtään. Koittaa raukka kääntää muumimaan kelloakin kohti huomista. Niin on tainnut tyttönen tottua jatkuvaan elämöintiin, ettei osaa olla ilmankaan. Tai sitten minä olen vajavaisten vauvavuorovaikutustaitojeni kanssa vaan niin toivottoman tylsää seuraa! Iltapuurollakin piti käyttää laulurepertuaarista useampi biisi, ettei mennyt touhu ihan itkeskelyksi. Kylvyssä kuitenkin oli aivan kreisi meininki, taas kastui puoli kylppäriä pienen polskiessa.

Kaikenlaisia siivoustoimia tässä olisi voinut myös suorittaa, mutta tyydyin keräämään leluräjähdyksen lastenhuoneesta ja siirtämään isäni tekemän puulaatikon parvekkeelle. Jospa tuonne kahden tähden kesäpesään saisi huomenna kukkasiakin – aurinkoinen akvaario on vaan niin kovin kuuma, ettei siellä lasten kanssa oikein voi aikaa viettää. Mutta oman ajan aamuille ja illoille parveke on kyllä varsin hyvä kahvittelupaikka, joten kaipa se voisi vähän nykyistä esteettisempikin olla!

Vauva vaan ei meinaa simahtaa sitten millään, lopetin nukutustaistelun kolmannen kuukahtamisen ja viiden minuutin hätäheräämisen jälkeen (siinä toisen kohdalla olin tietysti shampoot päässä suihkussa). Täällä me hämärässä katsellaan kympin uutisia, hupsut. Edessä on varmaankin tuttuun tapaan hermoja raastava hulinayö, tällä kertaa sentään huutelut tulevat vain yhdestä sängystä…

Viikon päästä olisi tarkoitus viettää vähän toisenlaista tyttöjen iltaa – sellaista, johon kuuluu viiniä, vaatevaikeuksia ja vääriä valintoja baaritiskillä. Kysymys vaan kuuluu, miten sovitetaan yhteen yövieroitus ja vipattava tanssijalka – unikouluvaihtoehdoista en ole ainakaan vielä löytänyt sitä, jossa kehotetaan kännäämään niin, ettei imetys onnistu.

No, se oli sitten huumoria. Viikonloppuna saankin vieraaksi yllättäen ja pyytämättä peräti kaksi lukioaikojen ystävää. Mutakakkuaineet odottavat kiihkeää kuulumistenvaihtoa! Sitä ennen, iloista perjantai-iltaa, olkaahan ihmisiksi 🙂

Juuri kun pääsin paasaamasta viiden aterian päivistä, itsetehdystä ruoasta ja maidottomista mauista, niin… Tänä aamuna heräsin yhdeksältä, oikealla puolellani tuhisi vauva ja vasemmalla kuorsasi kolmevuotias. Aamupala pakattiin purkkeihin ja pussukoihin, ja tovereiden kanssa suunnattiin puolivarjoon piknikille.

Kun vilteille levittäytyy kolme kolmevuotiasta, yksi yksivuotias ja kaksi vauvaa (ja tietty me äidit kans), ei voida puhua kovin koreista kattauksista tai sävy sävyyn sommitteluista serveteistä. Minä vein mukanani synttäreiltä ylijääneitä suolapaloja, yksi toi mutakakkua (siihen meni se imetysdieetti tältä päivältä, itsekurini on olematon), toinen hullu (:D) teetä termarissa ja naksuja joka kätöseen. Lasten leikkiä, lainapaitoja, muumikeksimarinaa, puskapissoja ja epäergonomisia imetysasentoja. Ja vähän juoruja siinä sivussa.

Kesä on ihana, tällaista ulkoilmaruokailua kun ei talvipakkasilla tule lainkaan harrastettua. Kotimatkalla koukkasimme vielä kirjaston kautta, ja epämääräinen välipala-lounas kuitattiin lähileipomon lihapasteijoilla. Juuri nyt yritän keksiä, miten saan syötyä berliininmunkkini ilman väliintulevaa vonkaajaa…

Ja huomaattekos, että joku on saavuttanut jonkinlaisen kotiäitiyden kulminaatiopisteen: sekä minulla että lapsellani on loksit, krokotiilikengät, joiden nystyrät hiovat jalkapohjistamme esiin aivan uusia tuntemuksia. No onhan ne kätevät! Ja ilmeisen maistuvat: muovikenkiä on kotona säilytettävä hattuhyllyllä, ettei kuopus nakerra niitä aivan hajalle.

Loppupäivä taitaa mennä yhtä laiskanpulskeissa tunnelmissa, pistetään tämä löysäily nyt vaikka lomafiiliksen piikkiin! Kaupasta kyllä pitäisi hakea mansikoita ja maitoa, täytynee nostattaa omaa ja ohikulkijoiden verenpainetta päästämällä poikanen taas potkupyörän päälle. Herranjestas kun hän menee sillä jo lujaa!

Huomenna onkin sitten jo viikonloppu, luvassa laatuaikaa vauvan kanssa, yksi yö ilman kolmen sängyn kehän kiertämistä ja lapsivapaa lauantai. Siivoaisiko vaatehuoneen vai saunoisiko uimahallilla pitkän kaavan kautta, hmmm…

Mitä tänään syötäisiin? Tai huomenna, tai perjantaina, ja ai niin lounaskin on miettimättä. Viisi ateriaa päivässä, viisi kertaa sotkua ruokapöydän alla ja viisi kertaa kolme kippoa, lautasta tai ainakin jonkin sortin evästä tarjolla. Siinäpä sitä on miettimistä ja tekemistä.

No, mitäpä meillä sitten syödään? Maukasta, minun tai muiden äitien tekemää, mausteista ja maidotonta. Kerronpa teille vähän tarkemmin meidän aterioista, josko vaikka vastapalveluksena tulisi villejä vinkkejä viikon ruokalistalle 🙂

Aamupala
Tämän majatalon emäntä on siitä vähän tylsä, että vaikka bedit yön aikana itse kullakin vähän vaihtuvat, breakfast pysyy oikeastaan aina täsmälleen samanlaisena, ainakin lapsille. Esikoinen on syönyt lähes koko pienen ikänsä aamu- ja iltapalaksi maustamatonta Yosa-kaurajugurttia turauksella Bonne-hedelmäsosetta, yleensä mangoa, koska sitä nyt naapurikaupasta sattuu löytymään. Kauppalistan yosat ja bonnet ovatkin jo jonkinlainen brändi. Satunnaiset puurokokeilut päätyvät yleensä biojätteeseen, joten jugurtilla mennään. Joskus ollaan kreisejä, ja katetaan karjalanpiirakkaa tai muuta herrasväen herkkua pöytään. Kuopus syö vauvapuuroa, eli kaupan jauheesta veteen sekoitettua teollista möhnää, samaisella sosetuunauksella. Minä syön mitä kerkiän, usein jugurttia, joskus leipääkin.

Lounas
Koska vietämme lähes aina aamupäivän liesussa, on lounasruoan paras olla valmiina kotona odottamassa. Superäitipäivinä saatan taikoa kalakiusauksen uuniin heti aamulla, yleensä kuitenkin lämmitetään edellispäivän einehiä. Toisinaan haetaan kaupasta jotain valmista tai puolivalmista, näin kesäaikaan usein savukalaa ja uusia perunoita (jos joku eksyi eilen kauppaan samaan aikaan kolmevuotiaan haluan kalaa en halua kalaa haluan kalaaaaaargh -raivarin aikana, se olimme me ja huonosti ajoitettu ruoanhakumatka), joiden kaveriksi voi tekaista soijajugurtista meikäläisellekin sopivan kastikkeen. Varmaankin liian usein myös loisitaan naapurin jääkaapin liepeillä…  

Kuopus saa yleensä jotakin sormiruokaa käpäliinsä, mutta varsinainen annos on kyllä nykyään mallia pilttipurkki. Naps vaan ja lapsi tyytyväiseksi. 

Mutta se kalakiusaus, se vasta on näppärä ruoka! Pussillinen peruna-sipulia tai peruna-purjoa pakkasesta, paketillinen kirjolohisuikaleita, kaksi purkkia kaurakermaa, suolaa, sitruunamehua ja pippuria, kourallinen tuoretta tilliä ja tunniksi uuniin. Kokeilkaahan, jos ette vielä ole ehtineet!

Välipala
Kun kello kolmen videohetki alkaa, minä keitän kupillisen kahvia ja mussutan salaa sen kanssa jotakin herkkua. Pullaa ei enää voi poikasen haukankatseen ja haukkaamishimon takia syödä yksin, mutta tumma suklaa on ainakin toistaiseksi aikuista heekkua. Vähän myöhemmin lapset syövät välipalansa, hedelmää ja leipää, joskus identtiset soseet suoraan purkeista. Niin pullantuoksuinen minä olen 🙂 No joskus kyllä panostan ja surautan smoothiet sekä minulle että pojalle, marjaisaa jugurttijuomaa lapsi joisi vaikka pari litraa! (Marttavinkki: kun soseuttaa ensin banaanin ja marjat, voi kaapaista tehosekoittimesta vauvalle oman annoksen ennen jugurtin lisäämistä.)

Päivällinen
Me syömme varmaankin aika perinteisiä suomalaisia lapsiperheruokia, pyrin käyttämään paljon mausteita ja tungen kasviksia vähän joka paikkaan. Lapsen lempiruoka on makaronilaatikko (munamaidon tilalla soijamaitoa, toimii!), muita varmoja hittejä ovat nakit (parhaimpia ne ovat kylminä, yhh), lohi ja katkarapupasta. Viimeisintä teen nykyään varsin usein the avokadopastatyyppisesti, korvaan vaan juustot valkosipulisella tuorejuustolla, lisään sekaan pakastepinaattia ja katkarapuja. Tämä vihertävä spagetti on myös aika usein oma sinkkuäidin sunnuntailounaani, niinä päivinä kun saan syödä yksin keittiössä.

Muita usein tavattuja kavereita meidän päivällispöydässä ovat lihapullat, tonnikalapasta, kookosmaitoon tehty thai-henkinen kanakastike, erilaiset risotot, siskonmakkarakeitto ja tietysti kaikki mitä hittoa tänään syötäisiin -päivät pelastava jauhelihakastike.

Ja niin, perjantaisin meillä syödään nakkeja ja ranskalaisia. Minä juon silloin syntisesti aikuisten juomaa, nam. Nakit sentään ovat nitriitittömiä, hoh!

Iltapala
Aivan kuten aamupalankin kanssa, iltapala on myös tässä taloudessa suorastaan spartalainen. Siis lasten osalta: jugurttia isommalle, puuroa pienemmälle, hedelmäsosetta molempien sekaan. Kun kersat koisaavat, on minun vuoroni, ja sitten saakin vähän revitellä. Iso iltapala on pakollinen, ettei iljettävä yönälkä yllätä – yleensä joka tapauksessa herään aamulla vatsa kurnien.

Aina välillä on avokadokausi, parasta se on reilusti suolattuna ruisleivän päällä. Pari päivää sitten sain tuorepuuropuraisun, ja tälläkin hetkellä jääkaapissa tekeytyy mansikkainen vehnänalkio-jugurttihösellys. Talven tullen alkanee taas teekausi, näillä helteillä ei pannu kuumene lainkaan.

Aijai, tässähän tuli ihan nälkä. Kertokaapa tekin, mitä teillä syödään! Aika hyvä vinkki on muuten ottaa muutaman päivän ruoista valokuvat, tuleepahan tehtyä puolipakolla vähän parempaa ruokaa ja kauniimpia annoksia 😉

PS. Syön minä karkkiakin, melkein joka päivä. Shhhh.

Kuopuksen kuukausiraportti vähän viivästyi, mutta tässä nyt kuitenkin tärkeimmät, ainakin omaksi muistoksi jos ei muuta (vauvakirja on vieläkin korkkaamatta, lieneeköhän mokoma jossain vaatehuoneen perukoilla…). Pikku-O yhdeksän kookoo, ja tällainen hän on tänään!

Pikkuinen tirppani on nyt viettänyt pidemmän ajan tässä maailmassa kuin mahanahan turvallisemmalla puolella – jos tuota kohtuani nyt kovin turvalliseksi voi kutsua kaikkien väliseinien, hematoomien ja hepatoosien ristitulessa taistelleelle vauvalle. Jotain maagista on siis tässä iässä, vaikka se vähän väliinputoava onkin, ainakin neuvolaseurantojen mielessä. Me tosin kävimme kuukauden myöhässä lääkärineuvolassa viime viikolla, joten mitat ovat ihan millilleen.

Pituutta pikkusiskolla on 72 senttiä, paino oli vihdoin noussut seitsemän kilon painavammalla puolelle. Siro, hoikka, tai miten laiheliinin nyt sanoisi kauniimmin, kuten lääkäri sen ilmaisi. Kasvaa ja kehittyy kuitenkin kuten pitää, syö ihan kohtalaisen hyvin ja pyöristää nyt poskiaan puuroon lisättävän öljylusikallisen avulla. Lempiruokaa ovat kalasoseet, riisipuuro marjasilmällä, leipä ja vesimeloni. Parasta pureskeltavaa neljälle hampaalle ovat kuitenkin isoveljen sandaalit. Herkkävatsainen tämä typy kyllä on, ja erinäisiä vatsaoireita ihmetellään aika usein. Imetys kuitenkin jatkuu, maidottomuus myöskin.

Päivärytmi on pienellä edelleen aika sama kuin ennenkin, kahdet päiväunet ja viitisen ateriaa. Yöt ovat vaihtelevia, ja nukahtaminen joskus varsin vaikeaa. Vierekkäin nukumme valtaosan yöajasta, ja meikäläisen aivopuuro kaipaisi tähän muutosta. Neuvolassa heiteltiin ilmoille ties mitä ulkoistettuja unikouluja, mutta ehkäpä me saamme jotenkin hoidettua vieroituspuuhat omin voimin. Yösyötöistä olisi ihan hyvä päästä eroon ja yökyläily isän luona olisi kaikkien toiveena tulevaisuudessa. Ensi viikon kohdalle kirjoitinkin kalenteriin kohtalokkaat sanat yövieroitus alkaa. Voivoi sentään.

Pikku-O on koko yhdeksänkuisen ikänsä ollut hurmaava ja hymyileväinen, iloinen pieni vauva. Temperamenttia hältä löytyy myöskin, ja meno menee usein melkein mahdottomaksi. Ryömimällä pääsee ties mihin hengenvaaroihin, ja pienet kätöset pungertavat puikulan jo pystyasentoonkin. Ensimmäiset konttausaskeleetkin nähtiin, mutta vielä ei into tai maltti riitä nelivetoon. Istumaan O asettuu puolivahingossa, mutta suurimmaksi osaksi leikkihetket tapahtuvat viehkossa merenneitoasennossa. Siis hylkeen tavoin kyljellään pötköttäen.

Hän kiekuu, karjuu, rääkyy kuin fasaani, pulputtaa kuin pulu ja höpöttää ihan hassuja. Hätä ätä, öy-döy-döy, mam-ma ja erityisen innostunut pä-TÄÄÄ. Nauraa kikattaa kun oikein on hauskaa tai keinu näköpiirissä, taputtaa esimerkin perässä ja huitoo käsiään kun joku laulaa lintulaulua. Itseään vauva viihdyttää kukkuu-leikeillä, lempilelu on punainen hyrrä – ja ne kaikki isoveljeltä kulloinkin kädestä löytyvät. Suurinpiirtein parasta maailmassa ovat tyynyt ja patjat, joilla pöllöillen voi viettää tovin jos toisenkin. Hieman hälyttävää on myös se innostunut hihkunta, joka alkaa dvd-soittimen käynnistyessä kolmelta iltapäivällä…

O rakastaa musiikkia ja meteliä, seuraa ja säpinää, sekä kaikkia niitä kamalia ääntä, valoa ja välkettä tuottavia leluja, joita meiltä ei esikoisen äänilelukammon (ja meikäläisen stressikäyrän) vuoksi löydy yhtään. Parhaiten pikku-O viihtyisikin muskarissa, tai ehkä vielä paremmin diskossa! Pahin vierastusvaihe taisi päättyä ainakin hetkeksi, mutta jonkinlaista eroahdistusta on kyllä ilmassa.  Sylin turvista söpö vauva kyllä hymyilee kaikille, mutta vieraassa sylissä iskee lohduton itku. Onneksi pieni ei vierasta isäänsä yhtään, muuten olisinkin liemessä.

Häsläävä hymytyttö, touhukas töllöilijä, pikkuinen puuhastelija, viekas veikelijä. Ihan paras pikkusisko, aika mahtava vauva!