Kirjoittajalta Sanna (Page 16 of 24)

Esikoisen kolmevuotiskekkereitä kemuiltiin aurinkoisena sunnuntaipäivänä. Kummit kahvittelivat meillä jo aiemmin, nyt oli mummin ja muiden vuoro. Matalaan majaamme mahtuivat kaikki viitisentoista vierasta vaarista varamummoon ja poikasen serkuista sydänystävään. Vauvat ihmettelivät väenpaljoutta ja koisasivat vuoronperään parvekkeella. Juhlien teema oli ”helppoa ja herkullista”, värityksenä päivänsankarin toiveesta muttaa ja minun fiksaationi ansiosta keltaista.

Kakkupohja tuli kaupasta, kaurakermasta sangen sopivat vaahdot, keskikesään kuuluvasti väliin mahtui mansikoita ja jotain jujua löytyi Marianne-rouheesta. Mummi teki tapansa mukaan pikkupizzoja, muut tarjottavat olivat valmiita kaupanhyllyn antimia. Kahvikupit lainattiin naapurista, ohjelmanumeroksi riitti pakettien avaus ja ilmapallojen puhallus. Lahjapapereiden alta löytyi toiveen(i) mukaisesti kosolti kirjahyllyntäytettä, mahtavaa!

Sen verran synttärivilinää ainakin oli, että kauniit kuvat kattauksesta tai minusta (!!) jäivät tyystin ottamatta. Se kai kertoo ainakin siitä, että ihan hyvät kemut oli kyseessä. Tai siitä, että meidät pienet leidit täytyy pukea denim-mekkoihimme vielä ainakin kerran kesän aikana 😉

Juhlahumun hälvettyä (ja kuopuksen lääkärineuvolan loputtua) pakkasin autoon lapset, vaatteet, rattaat ja pyörän, ja huristelimme mummin kyydillä viikon maalaislomalle. Seitsemään päivään mahtui perinteiset kesäkokemukset: kuusi pientä serkusta sekoilemassa pihamaalla, metsämansikoita heinässä, lettukestit kuistilla, kesäillassa kukkuva käki, Tenavatähti-video vuodelta 1992, paarmoja niin pirusti ja pieni määrä perheriitojakin. Siskoni lapsineen lomaili kanssamme ja veli tytärtensä kera löytyy tilalta jo valmiiksi, joten serkukset saivat laatuaikaa oikein olan takaa. Hienoa oli seurata, kuinka minun isompi lapsi leikkii jo aivan täysillä isompien kanssa – vauva sen sijaan kehitti kunnon vierastusvaiheen, ja päästi minut huutamatta saunaan vasta viidentenä päivänä…

Sää suosi, helle helli ja meteorologien manaamat sateet pysyivät poissa meidän päältämme. Vietimme päivät pihamaalla, minä kävelin pitkin kylänraittia paljain varpain ja painoin jalanjälkeni pehmeään asfalttiin. Susirajan takana ehdin myös visiteerata 91-vuotiasta isoäitiäni, polttaa olkapääni pariin otteeseen, kantaa yhden kirkuvan kolmevuotiaan ulos lounasravintolasta kaksin käsin, syödä liikaa herkkuja ja todeta, että pitkä mekko (kuvassa äidiltäni lainattu ja muutaman kokonumeron turhan tilava…) pidentää pygmiäkin, joten sellainen täytyy ostaa.

Poikanen pääsi pomppimaan isolla trampoliinilla, kehittyi varsin nohevaksi potkupyöräilijäksi, leikki uima-altaassa, leipoi mummin kanssa sämpylöitä ja söi mannapuuroa muina miehinä. Kuopus otti ensimmäiset konttausaskeleet pirtin viileillä lattioilla, sulatti serkkujen sydämet, keräsi ihmettelyä iloisuudellaan ja oppi taputtamaan. Reissuväsymys iski välillä molempiin, ja päivärytmi vaihtui vähän myöhäisemmäksi.

Lauantaina naurettiin, itkettiin, halattiin ja hurrattiin ystäväni, Iin ihanan kummitädin häissä. Kahden valokuvaajan vihkiäisiin en kehdannut omaa kameraa ottaa, ja olipa vauvan kanssa juhliessa kädet vähän turhan täynnäkin kuvauspuuhiin. Minulla oli brittivieraan mukaan käsivarsillani such a happy child, parrasvaloissa taas patsasteli hurjan hurmaava hääpari. Hääkimppua en vaan onnistunut nappaamaan, vaikka otin pienet kätöset omieni avuksi!

Juhlahumusta toiseen valssatessa meni siis viime viikko, välissä aika monta päivää maalaisauringon paahteessa. Nyt pitäisi sitten asettua ja asennoitua kotiarkeen kaupungin saasteissa. Ihanaa on olla taas Tampereella, kyllä tämä on nyt meidän paikka. Muttamutta: ruokahuolto, tiskivuoret, pyykkipinot ja puuttuvat auttavat kädet, on tässä nyt taas vähän totuttelua… 🙂

Ehdittekö jo huolestua, tai huokailla päätähuimaavan postaustahdin perään? Tässä on kuulkaas ollut synttärihulinaa, häähuminaa, viikko maalla mummilassa ja sen seitsemän (tai no kuusi, kun yksi puuttui joukosta) serkusta säheltämässä. Stay tuned, raporttia ja kuvakavalkadia on luvassa. Tänään nautitaan kuumasta kotikaupungista – polttaa, kesäkatu naista, olkapäät punoittaa ja pisamia on biljoona. Aijaijai.

Tämä kaikki saa minut taas vähän haikeaksi.

Esikoisen isontuminen. Yks kaks synnytyksestä on kulunut pieni ikuisuus, ensimmäinen vauvavuosi on haalea muisto, aika kokonaisena taaperoperheenä tuntuu aikoja sitten nähdyltä elokuvalta. Nyt kahvipöydässä vieressäni istuu pieni poika, joka toteaa ”Äiti syö sinäkin kakkua. Onko hyvää kakkua äiti?”. Poika, joka jutuillaan sulattaa sydämeni ja tuo ihan käsittämättömät kyyneleet silmiin kesken kummien kylälyn.

Kuopuksen kummallinen kohtalo. Minkälainen tunne teille tulee, kun luette lehdestä jonkun tärkeän ihmisen elämäntarinaa, ja se alkaa kutakuinkin sanoilla ”vanhempani erosivat minun ollessa 2-vuotias”? Minulle on aina jäänyt tuollaisista lausahduksista epämääräisen tyhjä tunne – että kuka muka voi, miksi, miten älytöntä sellainen onkaan. Ja miten sellaisesta kokemuksesta kasvetaan siltikin aikuisiksi, isommilla tai pienemmillä kompastumisilla. Tuntuu kuitenkin lähestulkoon absurdilta, että minun tyttäreni elämänkerrassa vanhempien ero ajoittuu ensimmäisiin elinkuukausiin. Olen tästä asiasta varmasti vähän surullinen ihan aina.

Hiljaiset huoneet. Isompi lapsi yökyläilee ensimmäistä kertaa isänsä luona. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, en ollenkaan osaa ikävöidä, mutta kyllä tämä hiljaisuus herkistää. Illalla yritin tehdä jotain normaalista poikkeavaa ja kylvetin kuopuksen puolen vuoden tauon jälkeen (note to self: siinä touhussa kastuukin nykyään koko kylpyhuone) Melkein hain sipsiäkin kaupasta vauvan nukahdettua, mutta en sitten uskaltanutkaan. Hiivin kuitenkin parvekkeelle – sitä kun ei pojan nukahdettua sänkyynsä oikein voi tehdä -, katselin hämärtyvää iltaa, horisontissa tuikkivaa Näsinneulaa ja iltamenoihin ilakoivaa ihmisjoukkoa. Tuntui oudolta. Muutaman kuukauden päästä kai kuopuskin pakkaa pupunsa ja yöpyy kakkoskodissa (miten puurosta kieltäytyvä pikkuinen joskus onnistuu nukkumaan ilman yömaitoja onkin sitten asia erikseen…). Sitten kyllä teen jotain aivan villiä.

Menetetty elämä. Tämä päivä on pyhitetty siivoukselle ja synttärijärkkäilylle, mutta kuopuksen kekkaloitua puoli yötä päätin siirtää puuhastelut aamusta myöhempään. Kipitimme vauvasen kanssa kevyissä kesämekoissa ja -sateissa aamupalalle Amurin Helmeen. Kliseinen kyllä kaikki on niiiin helppoa yhden lapsen kanssa päti taas – pieni päristeli puurolle, mutusti sämpylää ja nakersi kurkkua kun minä ahmin aamiaistani. Mutta melankolia valtasi mieleni taas, kun katselin niitä lukuisia nuoria, pieniä, kauniita ja kesäisiä perheitä, jotka saapuivat kiireettömälle lauantaiaamupalalle kahvilaan. ”Meitä ois minä, vaimo ja 2-vuotias tyttö”, sanoi joku tiskillä. Minulla ei enää koskaan tule olemaan ”minä, vaimo ja lapset” -perhettä. Se on kuulkaas aika kurja juttu se.

Sydänsurut. Yritän pitää päättyneen parisuhteen toisen osapuolen poissa blogista, samoin kuin muutkin läheiset ihmiset yksityiskohtineen. Menneen miehen perään en kaiken koetun jälkeen osaa ollenkaan haikailla, mutta pienemmän kokoluokan tömähdykset treffirintamalla (kyllä, minulla on sellainen rintama!) tuovat vanhojakin kolhuja kipuiltaviksi. Kevyeksi kesäkivaksi tarkoitettu kohtaaminen muuttui ihmeen isoksi ihastumiseksi, karahti realismin karikkoon ja toi sadekuuroja keskelle helteitä. Varsin virkistävä toki on se tieto, että kahden lapsen, kolmen vuoden kotiäitiyden ja kaiken muun jälkeen voi vielä olla tietyissä silmissä ilmeisen upea ihminen.

Sade. Mielialallani on suora yhteys säätilaan, se on huomattu ennenkin. Eilen tanssin auringossa, tänään tekee mieli masistella kun taivas on harmaa. Ei kai auta muuta kuin pistää Daft Punkin Get lucky soimaan, ottaa tuo (toinen) mekossa mököttävä mini kainaloon ja pyörähdellä huolet ja haikailut pois. Kyl tää täst – huomennahan syödäänkin taas kakkua 🙂

Hän on ihan melkein metrin mittainen, takkutukka rimppakinttu. Hän rakastaa kirjoja ja kitaraansa, laulaa, tanssii ja soittaa sitä mitä käsiinsä saa – kattiloista syntyy rumpusetti ja sohvapöydästä piano, kaikki vähänkin pitkulaiset esineet ovat tietysti torvia.

Hän osaa lukea oman nimensä, tuntee liikennemerkit ja laulaa hämä-hämähäkit muula-muulahaisineen ihan nuotilleen. Hän pitää autoista, junista, palapeleistä, Maisasta, puistosta, kengistä ja koruista. Hän puhua pälpättää taukoamatta, kertoo kuulumisia, keksii tarinoita, mölöttää mielikuvituskieltä. Hän kujeilee, kinuaa, keskittyy ja kiukkuaa.

Hänellä on hurmaava hymy, hervoton huumorintaju ja huikea hahmotuskyky. Hän kikattaa ja käkättää, kiusaa siskoaan, ikävöi isäänsä ja itkee yöllä äidin perään. Hän ujostelee vieraita ja kaipaa kavereitaan päivittäin. Naapurikorttelin A on niin tärkeä, että tälle piti ostaa ihan omat servetit sunnuntain synttärijuhlia varten.

Ja niin, tänään hän täytti kolme vuotta. Mun oma pieni ponnaripää pärräsi lahjapyörällään pitkin Hämeenpuistoa ja keräsi ihastelevia hymyjä muiltakin kuin äidiltään. Puistossa muiden pyöriä kateellisena katsellut ja kerta toisensa jälkeen lainannut lapsonen sai vihdoin oman menopelinsä, kypärän kera tietysti. Neitsytmatka meni hienosti, poikanen potkutteli leikkipuistoon ja takaisin ihan onnessaan, tavarakoriin napattiin kaupasta pillimehu ja kotiin tultiin tietysti kiukun kautta.

Kateellisen kuopuksen nukkuessa katettiin kahden hengen kahvihetki keittiöön, pistettiin kermainen mansikkakakku pöytään (tietysti, kun toinen meistä on allerginen mansikoille ja toinen ei voi syödä maitoa), puhallettiin kynttilät ja todettiin, että kolmevuotiaana tuntuu aika hyvältä. (Ikäkauteen sopiva hauan lisää kakkua lisäääää kakkuaaaa tietysti kruunasi herkuttelun.) Nyt hän tuossa pöydän toisella puolella asettelee keskittymisilmeen kera huulikiiltojani keittiövaakaan ja sivelee niitä suuhunsa – puoliksi insinööri, puoliksi ballerina.

Minun pieni poikani, erityinen esikoiseni, innokas isoveli, ihmeellinen I. Iso ja pieni, uhmakas ja uskomattoman taitava, rakas ja rasittava. Herkkä ja hurmaava, railakas rasavilli, kiltti ja kiivas. Kaunein poika, jonka olen koskaan tavannut.

 

Mulla olis vaikka mitä postausideoita syömisistä, synttäreistä, synnyttäneen kehosta ja what not joko aivojen sopukoissa tahi jemmapiilossa, muttamutta.

Kuva kertonee, että kädet ovat välillä vähän täynnä – pää edellähän tuo tuolta alas tietenkin tuli, vaan eipä tunnu pieni kolhu kuopuksen koheltamista hidastavan. Hulvaton vauva mennä tohottaa minkä kerkiää (ja siis hänhän osaa vasta ryömiä…), meikämutsi joutuu kai kohta harmaiden hiusten värjäyspuuhiin.

Noniin, tuolla tuo taas syö sandaaleita. Kiitos ja palataan!

Yksi juhannus.

Yksi isä, kaksi äitiä, yksi isoäiti. Kaksi varomattomasti ryömivää vauvaa, kaksi koheltavaa kolmevuotiasta. (Meininki kuin mormoneilla, eikö!)

Aika monta ilonkiljahdusta, muutama (…) välienselvittely, pari parkaisua, erinäinen määrä eroahdistusta, yksi jos toinenkin yöhuuto.

Nolla hyttysenpuremaa, kaksi tusinaa kusiaisenpolttamaa, kymmenisen mystistä mäkäräisen(?) aiheuttamaa paukamaa allekirjoittaneen säärissä.

Kaksi vesileikkien viemää poikasta, yksi järveen pudonnut lapsi (arvatkaa vaan kuka), kaksi keinussa kihertävää kuopusta.

Muutama seesteinen sekunti, aika monta ”hyvä että sentään noi keskenään jaksaa tota huonoa läppäänsä kuunnella” -toteamusta (leikki-ikäisen mielikuvituskieli on tooosi hauskaa, ainakin heti aamusta), jokunen nykyteknologian tarjoama viihdytyshetki ja hurjan monta junaradanpalaa.

Pari pulloa kuohuvaa, sopiva määrä saunasiideriä, grillin täydeltä mahantäytettä ja kuppikaupalla kahvia.

Kaksi täydellisesti bussissa käyttäytyvää lasta, yksi elämänsä outoutta kummasteleva nainen, muutama puhelimen kautta päähän tunkeutunut ihmissuhdeihmetys.

Että semmosta juttua, sanoisi poikasen paras kaveri. 

Me reissussa rähjääntyneet ja rähjänneet palasimme eilen kotiin, ja kaupunkilaiselämä alkoi heti varsin villisti hampurilaisten avulla. Kylässä kuopukseni kukkui kovempaa kuin lähimetsän käki, viime yönä sitten nukuttiinkin koko kolmikko kellon ympäri ja vähän ylikin. Arkiviikko on alkanut ihanan verkkaisesti, ollaan maleksittu puistoissa, syöty eväitä ja paahduttu auringossa. Tätä ja synttärivalmisteluja onkin sitten tämä viikko täynnä.
 
Mukava oli meidän juhannus – tultiin, nähtiin, huudettiin ja syötiin. Isäntäväki varmaan lepuuttaa hermojaan kun kolmikkomme lähti kotiin, saapa nähdä kutsutaanko tätä sakkia enää ensi juhannuksena mökkivieraiksi… Ai niin, sehän olisi muutenkin meikäläisen levoton lapsivapaa ensi vuonna, eli Himoksella nähdään! 😉

Eilen pakenimme sadepäivää naapurikortteliin ja vietimme ajan aamukahveista päiväkahveihin ystävien luona. Iltapäivän pöllöilimme kotosalla, sain vihdoin viikattua parin viikon pyykit ja oli muutenkin mukavaa. Illalla koin kummia tuntoja ja satutin vähän sydäntäni, kotisohvalle simahdin yhdeksän aikoihin käsi karkkipussissa.

Ja tänään onkin sitten ollut sellainen päivä, jolloin…

…aamuherätyksen jälkeen ensimmäinen ajatus on voi vittu, toinen tietysti saisinko joskus nukkua kunnolla kiitos ja kolmas kutakuinkin kenelle voi soittaa kun lapset ärsyttää jo ennen aamutoimia.

 …aamumuumeissa liikutaan aivan järjettömissä sfääreissä ja ihan järkyttävällä tyylillä.

…pesu- ja tiskikone tuntuvat keräävän täytettä ihan vaan irvaillakseen minulle.

…puistomatkalle luvattu pasteijanosto kariutuu, koska lähikadun leipomo on kadonnut (no okei, paikassa oli ikkunaremontti, mutta suht samalta se näytti).

…puistossa on liikaa lapsia ja hävytön orava, joka syö toisten pullat ja käy kykkimässä meidän rattaissa.

…elämä tuntuu olevan loputtomia maitotahroja, maissinaksumuhjuja ja mielenilmauksia. Tuleeko vielä aika, jolloin ruokapöydän alusta ei tarvitse pyyhkiä viittä kertaa päivässä?

…lapset kolhivat itseään ja toisiaan – tästä päivästä elämään jää lause ”jos sä pidät pipoa silmillä niin kohta kyllä törmäät tohon tolppaan ja….noin just, sattuiko?”, hyvänä kakkosena kenties ”nyt taidat kyllä olla vähän vaikeassa paikassa….oho, sattuiko?”. Onneksi 3-vuotisneuvola on jo koettu, selittämättömät mustelmat voisivat viedä tiemme vähän toisenlaiseen puhutteluun…

…omasta suustani pääsee sellaisia säälittäviä tiuskaisuja, kuten ”ei kun me lähdetään puistoon just siks koska äiti ei nyt jaksa leikkiä”, puistonpenkillä puuskahdan ”kyllästyttääkö ketään muuta ikinä tää kotiäitiys” ja keittiössä, pienten korvien kuulumattomissa jotakin sen suuntaista kuin ”ei jumalauta tämä päivä on pitkä”.

…gramofonin lailla toistelen myös top-kolmosen 1.lopeta se kiusaaminen tai joudut jäähylle, 2. ei saa töniä, hei ei kumpikaan saa töniä ja 3. älä viitsi pelleillä ruokapöydässä, kädet pois kalsareista.

…jälkikasvulle on taattu vähintäänkin tarkkaavaisuushäiriö ja kiero suhtautuminen teknologiaan aivan kohtuuttomalla määrällä lastenohjelmia.

…ruoka on muiden, väsymättömien äitien tekemää – päivällisenä sentään kotiruokaa imitoivaa kinkkukiusausta, jonka valmistaminen tuntuikin suorastaan saavutukselta.

…vauva ei meinaa nukahtaa millään, ja herää säikähtäneenä sen seitsemän kertaa sänkyynviennin jälkeen.

…ärsyttää, väsyttää, surettaa ja tuntuu vähän liian paljon. 

Tällaisena päivänä tekisi mieli itsekin kömpiä kaappiin, pistää ovi perässä kiinni ja kaivautua sieltä ulos vasta seuraavana hyvänä hetkenä. Pikku-O vaan taisi ottaa marttojen mahtavan jouluvinkin siivoa kaapit vain jos aiot juhlia niissä hieman liian vakavasti, ja oh dear lord kuinka nuo kaapinaluslistat ovatkin likaiset.

Onneksi tiedän, että huomenna on parempi päivä.

Varsin hykerryttävän viikon viimeinen päivä. Kahden lapsitäyden vuorokauden jälkeen on minun vapaapäiväni vuoro. Suloinen sunnuntai, ja suunnitelmissa kaikenlaista kivaa uimisesta elokuviin – ja siivoukseen, sitäkin kun pitäisi kai tässä huushollissa silloin tällöin harrastella. Juuri nyt syön vielä aamupalaa yksin keittiössä.

”Onko täällä keittiössä aamulapset?”, kysyy esikoinen toisinaan, kun laitan puuroja ja jugurtteja kippoihin ja pienet häärivät lattialla. Aamulapset ovat joskus kiukkuisia, mutta yleensä aika herttaisia. Kyselyikäisen tiedonjanotulvaan ei aina tekisi mieli vastailla väsyneenä ennen kello kahvia (kun aamun ensimmäinen kuultu lause on Onko pinniinillä pili?, on loppupäivälle aika hurjat odotukset), mutta muutamia hetkiä keskenään kauniisti leikkivät lapset saavat kyllä hymyn harmaillekin kasvoille. Pienempi tyhjentää kippokaappia ja isompi esittää milloin mitäkin tanssikoreografiaa.

Eilen olohuoneen poikki meni junarata jo puoli kahdeksalta, minä olin kuulemma konduktööri ja pikku-O vetulinkuujettaja. ”Matkaliput olkaa hyvä!” raikasi, ja minä yritin saada aamutoimet etenemään. Vaikka muuten elämme vähän hunningolle, aamu- ja iltarutiinit ovat samaa armeijatasoa kuin ennenkin. D-vitamiinitkin muistetaan, ihan aina. Hylkään lapset television eteen oman ehostamiseni ajaksi, sitten pyjamat vaihtuvat päivävaatteiksi ja aamupalakipot täyttyvät.

Mutta nyt, kun aamulapset ovat toisen vanhemman vastuulla, jätän vitamiinitkin muiden muistettaviksi. Aion juoda kliseisen kahvini rauhassa, ihmetellä Aamulehden sunnuntailiitteen vauvannimiä itsekseni ja kuunnella jotain muuta musiikkia kuin Viittä pientä ankkaa. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin pyysin entistä puolisoa ikuistamaan sen peilikuvan, jota tuijotan lähes joka aamu, ja jonka haluan muistaa muutenkin. Me tytöt hammaspesulla, juuri heränneinä, ihan itsemme näköisinä.

…vaaaai onko se sittenkin vaaleanpunainen Barbapapa?

Poikanen sai kuopuksen kummeilta vappuna uljaan ja uhkean Barba-pallon, joka on nyt yli kuukauden päivät killittänyt meitä keittiön katonrajasta. Viime yönä Barba sitten päätti ottaa ja lähteä, nimittäin liikkeelle. Ihan hieman saatoin säikähtää aamulla, kun kömmin makuuhuoneesta rähmäisine silmineni, ja vastassa oli juurikin sopivalla puolentoista metrin korkeudella vanha pinkki tuttavamme, käpälä ojossa ja silmät suurina. Toisen kerran säpsähdin, kun tyyppi oli leijaillut taakseni vessakäynnin aikana. Reaktioni moiseen lähentelyyn ei ilmeisesti ollut kovin mieluisa, sillä Barba asettui mielenosoituksellisesti avonaisen ikkunan rakoon, valmiina syöksymään surman suuhun – tai pakenemaan lämpimämpiin syleihin. Hymy ei hällä hyydy edes hädän hetkellä, mutta kätösen vienosta heilautuksesta voi lukea surumielisen heippa-hein.

Me kuitenkin pakenimme pinkkiä palloa puistoon ja lounasloisimme ystävien luona. Voi meitä. Mutta kas, seurankipeä Barba odotti meitä ovella, kun palasimme. Varsin tuttavallisesti hän viittoi meitä välipalapöytään, ja asettui sitten mokoma meikäläisen istumapaikalle. Röyhkeää!

Sain tänään vähän kiinni kotiäitiminästäni, väkersin varsin veikeää välipalaa ja väsäsin illaksi makaronilaatikkoa (ja näistä meidän syömisistäni ajattelin paasata erillisen postauksenkin verran). Kolaus äitiminään tuli kuitenkin siinä vaiheessa, kun tajusin että vauvan huominen neuvola-aika olisikin ollut tänä aamuna. Hopsan.

Onneksi Barbapapa peukuttaa, vaikka tyrisi kuinka. Hän myös sangen ystävällisesti vahti jälkikasvuani olohuoneen puolella, ja jätti käteni vapaiksi keittiössä. Huomaatte kai, että meilläpäin lasten leluina on lähinnä mielikuvitusta ja musiikkia (sekä epämääräistä epäleluroinaa kaappien kätköistä), tuolla taustalla on tietysti käynnissä kahden hengen sisarusmuskarin villi versio viidestä pienestä ankasta.

Loppuillan Barbis jaksoi vetää samalla ilmeellä, vaikka meikäläisellä alkoi jo vähän tahti hidastua. Onneksi lapset olivat ihan muissa kuin maanantaitunnelmissa ja leikkivät yhdessä ja erikseen sangen somasti. Oliko osasyynä Barbapapan hempeä henki, tiedä häntä, mutta isoveli vietti juna- ja autoleikkiensä parissa toista tuntia ja kuopuskin kai teki jotain vähemmän kiellettyä sillä välin.

Kun vauva kävi iltapäiväunille, poikanen halusi itse pitää lukuhetken sohvalla – ensin yksin, sitten äidin kanssa. No, toisena ja kolmantena pyöränä sivuja tiiraili tietysti Barba. Muovailin tänään päässäni kutsua esikon syntymäpäiville – tänä vuonna mennään tekstareilla, koska askartelijaminä on lomalla – ja mietin vähän, josko saisi toivoa lahjoiksi pelkkää luettavaa. Lastenkirjoja kun en meinaa raaskia melkein ikinä ostaa, ja kivoimmat olisi kuitenkin ihana myös omistaa.

Päivällisen ajaksi pinkki ystävämme sentään jätti meidät rauhaan, hengaili kai lintujensa kanssa sen tovin. Kun minä siivoilin ruokasotkuja, joku katsoi Pikku kakkosta ja toinen ihmetteli häröilevää vappupalloa. Välillä jonkun piti käydä sitä vähän kurmoottamassakin, taisi tyyppi mennä television eteen turhan törkeästi.

Kellon käydessä kohti kahdeksaa, alkoi myös Barbapapa osoittaa pieniä väsymyksen merkkejä. Vink-vink, sanoi kätönen, kun pallurainen keikisteli kohti televisiota. Jokos kohta päästään rauhassa sohvalle katsomaan aikuisten ohjelmia? Ihan kohta, Barba-hyvä, kunhan nyt saadaan pesut, pyjamat(tomuus) ja puurot ensin hoidettua kunnialla.

Kaiken kiltteyden ja kauneuden kruunuksi kaksi lastani nukahtivat tänään ennätyshienosti, pienempi tapansa mukaan höpötteli läpi isomman nukutuksen ja simahti sitten unimaitojen päätteeksi sitteriin. Nimiäisistä saakka kätösessä kulkenut pikku-Barba vinkkasi isommalle silmää: kyllä tämä päivä kohta on paketissa.

Päivän leluräjähdykset on kasattu kutakuinkin paikoilleen, vain minä olen ilman iltapalaa ja unta. Täällä me kaksin Barban kanssa hengaillaan olohuoneessa, toinen hyräilee ja huojuu nurkassa, minä olen asettautunut television ja tietokoneen kanssa lokoisiin oltaviin. Hyvää yötä, toivottaa vaaleanpunainen käpälä, sekä meille että teille!

PS. Ei, kuvat eivät ole lavastettuja ja kyllä, juuri näin villiä ja vauhdikasta elämää minä toden totta vietän 😀