Kirjoittajalta Sanna (Page 17 of 24)

Tässä lähivanhemman roolissa ehkä kummallisinta on se paradoksi, että äideille muka niin harvinaista Omaa Aikaa on tarjolla melko mittaviakin määriä. Kun perheaika on puolitettu kahdelle vanhemmalle, on minulla yhtäkkiä omia menoja (ja tuloja, hah) enemmän kuin pitkään aikaan. Näin pienten lasten kanssa ja asumisjärjestelyjen takia joka-toinen-viikonloppu -malli hakee vielä muotoaan, mutta tämän viikonlopun olen ollut vapaammalla kuin kai koskaan vanhemmuusurani aikana.

Lauantaiaamuna loikoilin sängyssä jopa yli kahdeksaan, ja lusikoin jugurttini yksin keittiössä naistenlehden äärellä. Naurahdin ääneen, kun joku muukin oli listannut kultaiset sandaalit kesän hittikengiksi. Ilomielin siis kiskaisin omani jalkaan ja kipitin kiireen vilkkaan kampaajalle. Tukkataikurin tuolissa vierähti tunti jos toinenkin, kampaaja paneutui kuontalooni oikein kunnolla ja nyt päässäni on vaaleilla raidoilla ryyditetty polkka. Etuhiuksiin laitetut tummat raidat kyllä ärsyttävät itseäni aika paljon, ja ehkäpä käynkin kampaamossa vielä uusintavisiitillä. Noh, vanhaa parempi tämä tyyli nyt kai ainakin on – mutta letistä en taida päästä vielä eroon 🙂

Kampaajalta optikon kautta kotiin syömään ja syöttämään, sitten suihkun ja vaatekriisin viemänä treffeille. Jossain kohtaa luukutin kaiuttimista uutta itsetuntobuustibiisiä eli Anssi Kelan (!?) Miten sydämet toimii, joka on nyt päässäni syrjäyttänyt J. Karjalaisen Menneen miehen. Onpas minulla nykyään kummallinen musiikkimaku, taidan olla tulossa vanhemmaksi. Deittielokuva vaihtui aurinkoiseen terassiin, sitten kipitin taas kotiin, kyselin lasten kuulumiset, söin vähän ja lähdin taas.

Ystävä odotti viinipullon kanssa pyjamahousuissaan, istuimme parvekkeella illan ihanassa lämmössä ja katsoimme televisiosta stand upia. Teinityttöjen tavoin sovitimme eri paitoja ja lähdimme kikattaen kohti kesäiltaa. Vähän lisää viiniä, hilpeää hiprakkaa ja iloisten ihmisten katselua. Omaksi yllätykseksemme päädyimme tanssimaan baarissa puoli kolmeen (!), kotiin käveltiin kevein mielin ja ilman takkia.

Tänään olenkin viettänyt suloisen hidasta sunnuntaita, pienin väliherätyksin torkuin puoli kahteentoista (!!) asti, sitten pesin vähän pyykkiä, söin smoothieta tyhjässä kodissa, kuuntelin vähän lisää Anssi Kelaa ja ihmettelin omaa oloa ja eloa. Aamukahville lähdin lounasaikaan, suihkulähdettä tuijotin kylmän kahvin ja kuuman pullan kaverina. Sitten vähän spontaania kirppistelyä, salaattilounas ja kaupan jauhelihatiskin kautta kotiin.

Tässä uudessa elämässä on paljon kipeitä asioita, mutta myös aika kivoja puolia. Itsekkäitä, sanoisi joku, vastuuttomia, kenties kavahtaisi toinen. Minusta on kuitenkin aika hienoa huomata, että olen toisina hetkinä muutakin kuin mammapaitainen äiti, imettäjä, kasvattaja, hoitaja tai ruokkija. Olen myös minä, ja saankin olla. En voi elää sellaista elämää kuin viisi vuotta sitten, mutta voin kuitenkin tilata baaritiskiltä siiderin ja fiilistellä Jamiroquaita tahmaisella tanssilattialla, miettiä matkustelua tai urahaaveita. Ja ehkä voisin shokeerata jotakuta tuoppia heiluttelevaa ruutupaitaia kertomalla olevani kotiäiti – vai näkeeköhän sen jo naamasta tai viimeistään silmänalusista? 😉

Huomenna vien taas lapset puistoon, teen siitä jauhelihasta makaronilaatikkoa, ihastun leikki-ikäisen juttuihin ja tuskastun nukutustaistoihin. Yöllä vien toista potalle ja toista rinnalle, päivällä rakennan palapelejä ja pesen pyllyä – olen taas täysillä äiti. (O)saatteko te olla muutakin?

Varasin tänään kampaaja-ajan, huomisaamuksi. Teillä on siis yö aikaa kertoa, mitä tälle kaamealle kuontalolleni teen. Polkka, ponnaripituus, puoliksi kalju? Pirteä punainen, viileä vaalea, tuima tumma? Kymmenen senttiä latvoista kiitos ja kyllä mä tästä omasta väristä oon ihan oppinut tykkäämään?

Muutos tulisi tarpeeseen, ehkä isokin. Mutta minkälainen? Hiukset ovat harventuneet imetysaikana, ja ohimolla sojottaa suorastaan hurmaavia vauvahiuksia. Kohtalaisen paksun ponnarin näistä kuitenkin saa aikaiseksi, joten ihan kokonaan kalju ei kalloni ole. Auki tätä reuhkaa ei pysty pitämään, ja etuhiukset näperrän nykyään lähes aina pois tieltä letin avulla.

Värjäyskierteen katkaisin aikoja sitten, mutta nyt en ehkä enää kestää tätä suomalaiskansallisen maantiesävyn ja puoli astetta punertavan pigmentin välimuotoa, joka vielä auringossa haalistuu huomaamattomammaksi. Nykyiseen aivokapasiteettiin saattaisi sopia vaaleakin väri, sellaista ei minulla olekaan koskaan ollut! 🙂

  

Retkeilimme tänään kuumasta kaupunkiasunnosta naapuripitäjän rajamaille, paritaloidyllin pihamaalle ja paahteeseen. Ihan puolivahingossa puin seuralaiseni nolosti söpösti samanlaisiin asuihin – minun mekkolookistani sentään puuttuivat sekä raidat että punaiset pöksyt. Pitkästä aikaa köröttelimme bussilla, ja rataslapseni istuivat hiirenhiljaa (toinen nukahtaen) koko matkan. Näiden kanssahan voisi vaikka reissata jonnekin kauemmas…ainakin jos ei tarvitsisi jaloitella yhtään 🙂

Tänään tiemme vei uusiin maisemiin mutta vanhojen tuttujen luo. Blogitutusta ihan ystäväksi asti muuttunut äitikaveri perheineen asuttaa niin maan ihanaa asumusta, että iso osa visiitistä meni vain sisustukselle huokailuun. Unelmakoti oli kyllä ihan omistajiensa näköinen! (Täällä päässä vuokraisäntää voidellaan vaihtamaan keittiöön valkeat kaapinovet, ehkä sitten saisin oman sisustuskärpäseni kaivettua talvihorroksesta…) Keskeneräisenäkin kelvollinen piha tarjosi leikkitilaa, ja aurinkokin kärvensi oikein kunnolla. Kyllä kelpais, vaikka tässä cityelämässäkin puolensa on!

Kolmevuotiaat kahluualtaaseen (huomatkaa äärimmäisen yhteensopiva ja todella gender neutral uima-asumallisto), vauva viltille ja äidit…noh, häärimään siihen sivustalle. Kanasalaatin ja kakkukahvien lomassa käytiin läpi viime aikojen päivitykset ja päivetykset, mahakuulumiset ja muut sutinat. Elämäntilanteemme ovat yks kaks aika erilaiset, mutta mitäpä siitä kun on hauskaa kuitenkin.

Jossain kohtaa piti vähän ihmetellä sitäkin, että vauvajumpassa ensi kerran kohdanneet pikkuriikkiset esikoisemme ovat jossain vaiheessa muuttunut ihan oikeiksi ihmisiksi, jotka istuvat vierekkäin sohvalla, syövät kakkua ja puhuvat kokonaisin lausein. 

Aurinkoakin enemmän lämmitti hyvä seura ja mutkaton oleminen. Olen sangen onnekas, kun olen saanut elämääni niin hienoja ihmisiä – aika monta tämän bloginkin kautta. Ihmeellistä on elämä – ja melkein ihmeellisempää tämä hervoton helle!

Vauvani on jo valtavan vanha! Kahdeksan kuukautta tuli pikkutirpan mittariin, ja nyt hän painii jo siinä ”isojen vauvojen” sarjassa, jonne tuntui vielä talven pimeydessä olevan valovuosien matka. Ihmeellistä on aika ja elämä.

Kahdeksankuinen kuopukseni on ihan mieletön menijä, joka koloon ryömijä ja kaikki kivet kääntävä touhutyttö. Hän mennä päristelee pitkin lattioita, kiipeää kymmensenttisten esteiden yli, availee keittiön laatikoita ja hamuaa kirjoja hyllystä. Jos näköpiirissä on patja tai tyyny, esittelee hän koiranpennun tavoin kieriskelytaitojaan, könyää välillä konttausasentoon ja puhkuu polleana. Istumisvalmiudet kehittyvät koko ajan, viimeisin hitti on hengata kyljellään merenneitoasennossa tai käyttää mitä tahansa koroketta lepotukena.

Kesän lähestyessä on pikkusisko imenyt itseensä vielä entistä enemmän energiaa, ja on siis melkoinen tehopakkaus. Tyytyväinen sellainen, hymytyttö joka flirttailee kahvilassa naapuripöytiin ja herättää hilpeyttä kanssaihmisissä melkein missä vain. Juuri tänään kävimme perhetriona pällistelemässä Kansallisbaletin kesäkiertuetta, ja pikkuvauvani oli musiikista ja värikkäistä esiintyjistä niin liekeissä, että vierustovereilla oli naurussa pitelemistä. (Välihuomautuksena on pakko vähän kehaista, että rakkaat lapsoseni seurasivat tanssia äärimmäisen kauniisti paikoillaan puolentoista tunnin ajan – rusinatkin kaivettiin esiin vasta 45 minuutin kohdalla!)

Kotioloissa vauvaa kiehtoo eniten kaikki kielletty, ja erityisesti ne lelut, jotka isoveli on valinnut käpäliinsä. Tulen olemaan pulassa, koska jo nyt taistelut palapelien rakentamisesta/syömisestä ja palikkatornien rakentamisesta/hajottamisesta ovat, noh, eivät nyt ihan verisiä mutta aika tiukkoja kuitenkin. Vauva rakastaa musiikkia, Maisaa (no wonder!), seuraa, kiiltäviä asioita ja naruja. Juttelurepertuaari on varsin laaja, illalla kuullaan kimeää kiekumista, ruokapöydässä pärinää ja äväväätä ja hyvällä fiiliksellä ätä-hätä-äittä-loruttelua, ja sitten tietysti sitä suomalaisvauvoille niin hyvin sopivaa äi– ja ti-tavujen yhdistelemistä, josta voisi halutessaan jotain supervauvasointujakin etsiä. Pienen nauru on rekkamiehen hekotusta, itku onneksi harvinaisempaa melodiaa. Isoin harmi tulee lähdön tunnelmissa väsyneenä, vieraassa sylissä tai kun päähän kolahtaa joku elämää kovempi esine.

Ruokapuolella vauva on jäänyt vähän laiskan äidin varjoon, ja purkkiruokakierteestä pitäisi ehkä pyristellä pois. Soseita en jaksa tehdä, mutta sormiruokaa pyrin tarjoamaan teollisten sössöjen rinnalla. Tyttönen on pistellyt poskeensa kaikenlaista ahvenfileistä avokadoon ja porkkanaraasteesta puolukoihin (no oikeasti mustikoihin, alkusointuaddiktio ei vaan ota parantuakseen). Herkkua on silti yhä edelleen puuro, asia joita tässä taloudessa kukaan muu ei suostu syömään. Kasvun pikkuinen varmistaa äidinmaidolla, joka on edelleen maidotonta. Kananmunaa kokeilen aina silloin tällöin, enkä maidottomuuden kanssakaan ole ihan ehdoton – välillä vauvan iholla lehahtaa syystä tai toisesta ja kahvimaito kyllä pistää mahan sekaisin, mutta tämän tiukempaa dieettiä ei kaiketi tarvita.

Pikkusisko pikkarainen on ilmeisesti edelleen aika siro tapaus, neuvolaspeksit vielä puuttuvat mutta mummilavaaka kertoi seitsemän kilon menneen rikki. Vaatteissa koot ovat 74 ja 80, vaatevarasto vaan on säälittävän pieni ja toistaiseksi mennään pitkälti isoveikan vanhoilla vermeillä. Näillä helteillä tosin vauvanen hengaa varsin keveässä vaatetuksessa, kotona puolialastomana reisillään lattiaa hioen.

Päivärytmimme on jo pitkään ollut samanmoinen, ja hyväksi havaitulla kaavalla mennään. Neljä tai viisi ateriaa ja kahdet päiväunet, yöunille yhdeksältä ja ylös ennen kahdeksaa. Yösyöttöjä on määrä äx, ensimmäisen jälkeen jätän vauvan vierelleni ja unihoureissani sitten syötän minkä syötän. Vielä ei ole tyttö tippunut sängystä, mutta jotain perhepetitoimenpiteitä ehkä pitäisi turvallisuuden nimissä jo tehdä…

Pikku-O on varsin veikeä vauva, hulvaton höpöttäjä ja pippurinen pikkuriikki. Suloinen suppusuu ja söpö sinisilmä, aika säpäkkä sähikäinen myös. Taitaa olla tyypillinen toinen lapsi, oletan, mutta hämmentävän hymyilevä tapaus kuitenkin. Ja jo kahdeksan kuukauden ikäinen, ajatella!

Lepoloma landella on ohi, ja nyt kolmikkomme kärvistelee kuumassa kaupungissa. Mummilassa oli mukavaa, mutta kivaa on olla myös kotona.

Helle helli meitä lomalaisia, poikanen viipotti pitkin pihoja paljain varpain ja kuopus tutustui sukutilaansa kirjaimellisesti ruohonjuuritasolla. Serkut viihdyttivät toisiaan, grilli kuumeni joka päivä, saunaankin pääsin ja siideriä naukkailin pihakeinussa jopa keskellä päivää. Koska keli oli kaunis ja järvi pieni, pääsen kehuskelemaan talviturkin heittämiselläkin toukokuun puolella – kylläpä oli ihanaa pulahtaa järveen ja polskia kuin mikäkin ahvena!

Minä otin mummilassa löysin rantein, päätin jo etukäteen heivata kaikki kiristelevät herkkurajoitteet tai muut kotimenosta poikkeavat normit romukoppaan, ja niin sitä elettiinkin kuin kanat Ellun luona, syötiin makkaraa lounaaksi ja pullaa välipalaksi. Nostin kirjaimellisesti jalat kohti taivasta ja olin vain. Keräsin kesäkesakoita ja -kiloja, esikoinen puolestaan järjettömän allergisen reaktion ilmeisesti mansikoista. Lasten kanssa nukuttiin patjoilla lattialla, isoin tarrasi kiinni perintökitaraan ja kuopus koisasi sireenipensaan varjossa. Vauva viipotti pitkin pirtin lattioita ja hurmasi puoli sukua hymyilyllään, kolmevuotias puolestaan soluttautui serkuslaumaan, ripusti pyykkejä mummin apuna ja nikkaroi varastossa vaarin kanssa.

Niskanahka on punainen, jalat hyttysenpistoilla ja sukulointikiintiö hetkeksi täynnä. Nyt sitten elellään kesää kaupungin saasteissa, puistoillaan tuttuun tapaan ja yritetään keksiä kesävaatteita olemattomista varastoista (kohta 3-vuotiaalla lapsellani oli tänään jalassa kaksi kesää sitten ostetut shortsit kokoa 80, jotenkin koin itseni saamattomuuden huipuksi leikkipuiston UV-suojavaatedebatissa…). Tämänhetkinen kiinnostukseni sellaisiin asioihin kuten ruoanlaitto, kaupassakäynti tai karkeammat soseet on häpeällisen pitkällä miinuksen puolella, pitäisi vähän ryhdistäytyä ja saada perhe taas ruotuun!

Koko Suomi taitaa kutakuinkin kiehua – meidän kotimme on kuin mikäkin höyrysauna, ja tänään pistettiin kylpyleikitkin pystyyn parvekkeen puolelle. Öisin kaikki kieriskelevät tuskissaan ja lokit kirkuvat avonaisista ikkunoista. Kesäillassa on ehtinyt olla myös vähän hihittelyä ja hiplailua, mikä on pääasiassa piristävää. Ihana kesä, polttava, hikinen, tahmainen ja voi niin kovin tarpeellinen kesä!

Tänään oli esikoisen kerhon kevätjuhlapäivä.

Paitsi että kyynelehdin pelkästään sen kliseisen mun lapsi se tuolla niin taitavasti laulaa ja leikkii muiden kanssa viittä pientä ankkaa voi apua -tunteen takia ja liikutuin kesätauolle jäävän kerhon ihanuudesta sekä sen tuomien tuttavuuksien tärkeydestä, mylläsi mielessäni myös muita ajatuksia. Miten paljon, siis ihan kaikki, onkin muuttunut niinä kuukausina, jotka jäivät viimevuotisen joulujuhlan ja tämänpäiväisen kevätkarkelon väliin.

Kun joulukuussa pienet kerholaiset tuikuttelivat kätösillään tähtösiä, minun poikani muhjasi isänsä sylissä eikä suostunut osallistumaan esitykseen ollenkaan. Minun syliäni lämmitti kaksikuinen vauva, joka ei vielä painanut mitään eikä oikein ymmärtänytkään. Kun joululaulut oli laulettu, lahjukset annettu ja piparit syöty, suuntasimme me samoissa asuissa ja sangen synkissä juhlatunnelmissa setvimään rakoilevaa parisuhdetta ammattilaisten luo, ensimmäistä kertaa. Suurista sanoista, loputtomista lupauksista ja yksimielisestä (vaikkakin kai yksipuolisesta) yrittämisestä huolimatta kaikki kariutui, ja nyt ollaan tässä, kolmestaan.

Nyt kevätjuhlassa kuukautta vaille kolmevuotiaani oli yksi muiden joukossa, heilutteli ja hytkytteli laulujen tahdissa, soitti kapuloita ja esiintyi, ilman mitään poruja tai paniikkeja. Lähes kahdeksankuinen vauvani jammasi sylissä, päästi aina joka biisin jälkeen malttamattoman ”höääh”-äännähdyksen ja ryömi pitkin lattioita pinteeseen. Lapsilla oli päällä samat tai samanlaiset paidat kuin joulujuhlassakin, ja minäkin heitin aamutohinassa päälleni vain jotain mustaa ja puhdasta. Minun nimettömäni on kuitenkin nyt paljas, tänä kesänä siihen ei synny vienoa rusketusrajaa. Lasten isä oli juhlassa mukana kuten ennenkin – mutta ei varmaankaan tarvita edes Janne Tulkkia huomaamaan, että välimme ovat viileämmät kuin lapsille lopuksi tarjoiltu jäätelö.

Juhlien väliin mahtuu puoli vuotta. Pieni aika ihmiselle, suorastaan mitätön ihmiskunnalle. Yhdelle perheelle se on kuitenkin aika, joka muutti kaiken. Hetkittäin luulen eläväni jonkun toisen elämää, se alkuvuodesta joka puolelta kaikunut enpä olisi uskonut kumisee vieläkin korvissa. Puolessa vuodessa olemme kuitenkin päässet pahimmasta pitkälle, pystypäin ja parhaiden ihmisten avulla. Minulla on elämässäni iloa ja valoa, lapseni ovat ihania ja osaavia, perheemme toimii arjessa ja juhlassa. Kyllä minä vieläkin suren, itken, väsyn, vihaan ja vellon, mutta vain hetkiä kerrallaan.

En tiedä, miten ja milloin mistäkin asioista pääsee yli, mikä on se aika joka parantaa kaikki haavat, kuinka paljon saan kerätä painoa ennen kuin elämä ei enää kannakaan. Mutta jos joulujuhlassa pelkäsin perheen hajoavan murusiksi kaksivuotiaiden käsittelemien piparkakkujen tavoin, nyt kevätjuhlassa näin edessäni aurinkoa ja uusia mahdollisuuksia. Tunsin haikeutta kerhon päättymisestä ja eri teille eksyvistä tovereista, mutta päällimmäisenä mielessä oli ilo ja ylpeys. Minusta, meistä. Ihmeellinen esikoispoika, joka on raitapaidassaan kasvanut kauniimmaksi, rohkeammaksi ja ehkä vielä rakkaammaksi. Kerrassaan hulvaton kuopus, joka hymyillen valloittaa maailmaa ja muistuttaa elämän ihmeellisyydestä. Ja minä, ihan hyvä äiti ja ihan vähän muutakin.

”Kyllä teistä huomaa, että samaa perhettä ootte”, totesi eräs tuttava meistä kolmesta eteisessä, kun kerholaiset kirmasivat kyynelehtivien ohjaajien lomasta lomalle. Taisi viitata vaan naamavärkkeihimme (tai kenties monokromaattiseen juhlaluukkiin…) hän, mutta ollaan me kai muutenkin aika hyvin hitsauduttu yhteen. Kesään on päästy pienten mustelmien kautta, aurinko ja aika saa näyttää, millaisissa vesissä seilataan syksyä kohti. Jo joutui armas aika ei kaikunut kerhosalissa, mutta suvi suloinen on kyllä mitä todennäköisimmin tuloillaan!

Anonyymi 27. toukokuuta 2013 16.29
Päivitystahtisi huimaa päätä!

Se on hyvä juttu se, että pää menee sekaisin kun joku ei viikkoon avaudu elämästään. Kesä ja kiireet ovat vieneet vähän mennessään. Joinain aamuina en meinaa saada väsyneitä silmiäni auki, joinain öinä valvon ehdoin tahdoin ihan liian myöhään. Lasten kanssa mennään, tehdään, nähdään, uhmataan, syödään pilttiä ja pinaattilettuja – ja ollaan aika iloisia. Omalla ajallani uin, juoruan, nukun, syön, juon ja hulluttelen hieman.

Täällä päin siis päitä sekoittavat monenmoiset asiat. Päivitellään nyt sitten niitä oikein kunnolla! 🙂 Me mennään tällä hetkellä sekaisin ainakin näistä:

Esikoinen:

– aurinko
– pomppulinna
– voikukat
– se kun hauaa muttei saa, tai kun taavii muttei vieläkään saa
– kerhon kevätjuhlaan harjoittelu
– kaverit
– ruumiinosat
– ”Ei oo enää Aan synttälit, ihan kohta kesällä on Iin synttälit! Sitten sanotaan onneksi ookoon Ii, Ii täyttää koome vuotta!”
– Soiva laulukirja, niin mahtava juttu että patterit on jo viikon käytön jälkeen lopussa.

Kuopus:

– aurinko
– kaikki värikäs, liikkuva, mustavalkoinen, liikkumaton, elävä, syötävä, sormiin osuva, sähköä sisältävä, kielletty, hymyilevä, aivasteleva, pomppiva, oleva ja mahdollinen
– ahvenfileet, ruisleipä, porkkanaraaste, kaurapuuro
– touhu ja kohellus, päristely ja pölpötys, virnuilu ja velmuilu

Minä:

– aurinko
– ystävät, joiden seurassa saa surra, sadatella, syödä, saunoa, seurustella ja supista
– tulevaisuushaaveet työpaikasta ja päivähoidosta
– ”Onko Ii äitin kuutapoju?”
– sellaiset kehuilla elävää kissaa hivelevät sipaisut, kuten ”insanely intelligent” , ”kai ainakin vähän ihana” ja ”aika kivat tissit” (viimeisin tosin tuli lapsen suusta, mutta se siis sentään on totta!)
– siiderit terassilla
– hämmentävä haamu menneisyydestä ja ahdistava aave tässä hetkessä
– jäätävä väsymys ja uuvuttava yöärsytys (ja kahvi, go figure)
– paljaat varpaat koko perheellä
– kevyet kesäseikkailut kotona ja kiskoja pitkin
– kuusi tuntia erossa vauvasta ilman tuskia puolin tai toisin, olen kai äitinä yhtä kylmä kuin syömäni jäätelö
– kultaiset sandaalit, joissa olo tuntuu vähän erityisemmältä, mutta joita en ole vieläkään saanut kuvattua!

Että semmosta. Joko huimaa teidänkin päässä? Huomenna kamera kohdistetaan kerholaisten kevätjuhlaesitykseen ja sitten karautetaankin kaksikon kanssa maaseudun rauhaan ja mummilan marjapensaiden luo. Että seommoro sitten taas, koettakaa kestää! 😉

Säät suosivat ja suomalaiset ovat kuoriutuneet koloistaan. Täällä meillä Mansessa on kovin korea kesämeininki, terassit täyttyvät, ruokatori kuhisee ja kaupunkilaiset kokoontuvat kuuntelemaan musiikkia, koluamaan kirppiksiä ja ihastelemaan harvinaisen helteisää toukokeliä.

Meillä kesän tulo näkyy paitsi sai-raan kuumana kämppänä, myös vähän retuperälle lennähtäneinä päivärytmeinä ja ruokailutottumuksina. Ihan hyvinhän voi syödä päivälliseksi lihapiirakan tai tulla lounaaksi kotiin kello kolme iltapäivällä, eikö? Isompi lapsi kerää kaiken hiekan itseensä, pienempi on ottanut ensituntumaa villiin luontoon ja syönyt vähän voikukkaa. Aurinko paitsi virkistää, myös väsyttää – iltaisin esikoinen simahtaa minuuteissa, ja yhtenä aamuna lapsraukka nukkua posotti lähes kymmeneen asti. (Öisinhän meillä elämöi jokainen vuorotellen, eli meikäläisellä tummat silmänaluset ruskea tukka on ja pysyy, kiitos vain kysymästä.)

Me ollaan puistoiltu, nähty kavereita kasapäin, eväsretkeilty, levitelty aurinkorasvaa ja juhlittu kaverisynttäreitä kulman takana. Syöty ravintolapäivänä Marttojen eväitä ja kahviteltu kerhoaikana vauvaseurassa. Varamummo on vapauttanut käteni ruoanlaittoon ja ruhoni uimahalliin, isä-aikoina olen päässyt myös venyttämään itseäni jumppaan ja joogaan (minulla siis on lihaksia, koska ne kipeytyvät!) sekä polttamaan herkkää hipiääni ja humalluttamaan vielä herkempää kehoani terassille. Eilen lasten nukahdettua pidimme ystävän kanssa sohvallani Euroviisustudiota – elämää siis voi olla myös kello yhdeksän jälkeen, mieletön havainto!

Aivot tuntuvat sulavan ja järki valuu hikinorona selkää pitkin. Viime viikkoina on tapahtunut kaikkea hassua ja hymyilyttävää, ehkä hieman hirvittävääkin. Mutta ei se mitään, kaiken järkevyyden keskellä on välillä hienoa olla vähän villi ja vastuuton.

Helluntaiheila on nyt vähän heikoilla kantimilla, mutta kesän kultakiintiö on kuitenkin varmistettu uusilla hohtavilla sandaaleilla. Ostin myös itselleni kesän puistoasumisasuksi haalarin. Kyllä, haalarin! Näistä fäshöneistä sitten se seuraava valokuva, nämä tämänkertaiset otokset ovat pihapiknikiltä tovereiden talolta. Kun paikalla on kolme äitiä ja kolmien Phil&Tedsien verran lapsia, jäi ”me voidaan makoilla vilteillä ja lapset leikkii siinä sivussa” aika pitkälti ajatuksen tasolle… Lapset söivät eväitä, piirsivät katuliiduilla, taistelivat hiekkaleluista ja sen semmoista – ja minun pieni puumavauvani kävi pienen avuttoman pojan päälle ihan kirjaimellisesti. Kevättä ja kesääkin on siis rinnassa, itse kullakin 🙂

Suloista sunnuntainloppua ja aurinkoista alkavaa viikonloppua teille, kesätoverit! Ensi kerralla sitten jotain vähän syvällisempää satuilua – ja ne sandaalit 😉

Tänään ajattelen äitiyttä. Omaani, muidenkin. Tunnen itseni tärkeäksi ja, noh, en nyt täydelliseksi, mutta tarpeeksi täydeksi. En vieläkään ole päässyt yli siitä absurdiudesta, jonka kategorisointi kahden lapsen yksinhuoltaja minun kohdallani herättää, mutta jokseenkin pätevä koen olevani siinä hommassa kuitenkin. Kukkien, kauniiden lasten ja kehujenkin arvoinen.

Aamiaisen sijaan sain tänään sänkyyni kaksi kiekuvaa lasta, jotka pitivät sen sortin konserttoa, että luulin kellon olevan kuuden sijasta jo vähintäänkin kahdeksan. Vetkutin ylösnousua ja torkuin jopa olohuoneen lattialla jälkikasvun pörrätessä ympärillä. Unihiekkaa olin kyllä hieronut omiin silmiini ihan vapaaehtoisesti – viikonloppuvierailulla olevan Iin ihanan kummitädin kanssa kun istuimme eilen iltaa pikkutunneille asti. Enpä kuitenkaan ollut äitienpäivänä krapulassa, sepä olisikin ollut suorastaan syntistä!

Kerholainen oli tehnyt minulle kauniin (ja tietysti keltaisella maalatun) kortin, ennen aamupalaa kuunneltiin vielä kerholasten tekemä onnittelulaulu kaikille äideille. Oli ilo ja onni, että pöydässä istui myös yksi kappale kummitätejä, kun ne aiempina vuosina tutuiksi tulleet onnensanat ja pienet paketit puolisolta jäivät puuttumaan. Huumaavan tuoksuvat liljat saapuivat lähettinsä kanssa jo perjantaina, ja kyllä meillä vaan on ollut mukavaa. Lähetin vielä oman onnitteluviestini parin korttelin päähän toiselle äiti-lapset-kolmikolle – siellä kuulemma oli jälkikasvun sänkyaamiaisten aivopesu jo aloitettu, vaikka vielä toistaiseksi äiti saakin itse voidella omat leipänsä…

Kuluneen viikon aikana on tapahtunut vaikka mitä kivaa ja kummaa, mutta myös kaihertavaa ja kielteisiä tunteita herättävää. Mutinoita ja sutinoita, asuntokauppoja ja asioidenhoitoa, lattea leikkipuistossa ja aamiaista Amurissa, blogin kautta syntyneitä kohtaamisia, reppuilua ja ruokatoreja, jäätelöä, järjettömyyttä ja järjettömän hyviä hetkiä – jonkinlaisessa balanssissa kai, yhtä hienoisessa kuin oma tunne-elämäni.

Viikon tietysti kruunasi kummitädin kyläily, jota olemme yhdessä esikoisen kanssa kaivanneet – vastavalmistuvan valokuvataitelijan välineistö jaksaa kiehtoa kaksivuotiasta loputtomasti, apukädet ovat arjessa arvossa arvaamattomassa ja minä ammennan iloa ja voimaa kun voin puhua tyttöjen juttuja ilman sensuuria. Ihanaa on myös kesä, joka on tullut kaupunkiin (poltin jo itseni, eikö sitä ihminen ikinä opi…).

Nyt perheen pienin uneksii parvekkeella ja isoveli lähti kumminsa kanssa kaupunkiretkelle. Minä pistin mekon päälle ja kolatölkin kylmään. Toivon pääseväni tänään vielä uimaan, vajaa kilometri kauhomista altaassa puhdistaa aina sekä kehon että mielen. Ja ans kattoo, ehkä saadaan kaksi kuopuskummiakin vielä kahvipöydän ääreen äitiyden kunniaksi.

Kuljin tästä tänään, ja mietin, että mitä kaikesta kertoisin teille.

Kummia kuulumisia, käsittämättömiä kohtaamisia, aamuyöhön asti venyviä viestimaratoneja. Aurinkoa, naurua, lämpöä ja leikkiä. Tulevaisuudenhaaveita, toteutumattomia unelmia, tyytyväisyyttä ja turhamaisuutta. Kutkutuksia, nukutuksia, uimista ja puimista. Sormiruokia ja soittohetkiä, riehumista ja ryömimistä. Supersanoja sisarelta, ylistystä ystävältä, hämmentäviä huomioita miinojen maasta.

Leikkipuistossa kuhisee, kevättakki kahisee, tennarin alla rahisee. Mielessä hyrisee, sisällä surisee, tulevassa on toivoa. Ehkä vasta illalla huomaan, etten vellonut päivän aikana ollenkaan.

”Kaikenhan se kertoo elämästään”, sanoi joku keskustelupalstan tietoviisas meikäläisestä. Nytpä en taidakaan! Annetaan auringon paistaa pisamille – ja paljastaa parvekelasien paskuuden. Jälkimmäistä ei onneksi tarvitse tuijotella kuin tarvittaessa, oma naama sen sijaan kulkee mukana aina. Tällä hetkellä sillä naamalla jaksaa jopa hymyillä.

Ihanan keväistä ja keveää viikkoa teille, toverit!

PS. Yhden hymyn ansaitsee lampaanmaidosta tehty halloumijuusto, joka on hupsusti lähimarketissa aina tarjouksessa. Nam!