Kirjoittajalta Sanna (Page 18 of 24)

Miten tuntuukin siltä, että juuri toissapäivänähän minä raportoin puolivuotiaan pikkusiskon kuulumisia. Nyt hän on jo seitsenkuinen, ja vieläpä muuttunut viimeisen kuukauden aikana monella saralla.

Pikku-O oppi ryömimään ja valloittaa nyt maailmaa hurjalla vauhdilla. Ennen television sähköjohtoihin menoa vauva luo minuun veikeän katseen, että huomaatkos varmasti mitä meinaan tehdä. Esikoisen lelujen perässä hän möngertää tuhatta ja sataa, ja käsittämättömillä käsivoimilla on perheen pienin pungertanut itsensä myös kylpyhuoneen korkeahkon kynnyksen yli – ja tietysti silloin, kun käteni ovat sidotut poikasen suihkutteluun. Kaukosäädin tai tiskikoneen avonainen luukku saavat nappisilmät kiilumaan, ja pian on matala matonen maistelemassa kiellettyjä hedelmiä.

Sallittuja hedelmiä sen sijaan maistellaan nyt ruokapöydän ääressä. Sitterin syrjäytti toimiva syöttötuoli, ja ruokailuista tuli sekä ergonomisempia (minulle) että viihtyisämpiä (kaikille). Soseiden rinnalla O on saanut ottaa tuntumaa sormiruokiin, ja omin sormin syöminen on selvästi hälle mieluisampaa puuhaa. Pikku käpälät ovat kauhoneet perus-perunaa, porkkanaa, bataattia ja parsakaalta, banaania, päärynää, avokadoa, kurkkua, jauhelihaa ja riisikakkuja. Ja sen yhden ranskalaisen, ainakin. Aamuisin ja iltaisin vauveli vetäisee aimo annoksen riisipuuroa mangososeella höystettynä – kuinka kätevää, kun molemmat lapset syövät lähes samoja ruokia ainakin osan ajasta. Koska mikään ruoka (minun syömiäni maitoja ja munia lukuunottamatta) ei ole aiheuttanut sen kummempia oireita, olen uskaltanut edetä kokeiluissa vähän suositeltua vauhdikkaammin. Seuraavaksi testauslistalla olisivat viljat ja kala.

Pikkusisko on aina ollut kova höpöttelemään, mutta nyt yksi tavu on ylitse muiden, ja se on VÄÄ. Vää-vää-vä, hän toteaa, aina kun on mielipide johonkin asiaan. Ja sellainenhan on, lähes aina – lienee äitiinsä tullut.

Kuopukseni on kaikesta musiikkiin liittyvästä aina ihan liekeissä. Vauvamuskarissa kuulemma muiden äitien keskittyminen herpaantui, kun meikäläisen kirppu jorasi niin suurella sydämellä ja suu niin suuressa hymyssä. Kummitäti taltioi kotimusisointia videollekin, sylissä pomppiva ja esikoisen rumpujen kanssa kilpaa kiekuva vauva on kyllä kerrassaan verraton näky. Joskohan tästä saisi jonkun tienaavan duon tekaistua eläkepäivien varalle… Ylipäänsä kaikki isoveljen tekemä on tietysti pikkusiskon mielestä ihan sairaan siistiä, luulen tämän asenteen johtavan vielä vaikeuksiin.

Päivärytmimme on jokseenkin vakiintunut nyt myös perheen pienimmän osalta. Aamulla herätys on seitsemän tienoilla, ja sängystä nousemme kello Maikki ja pelottava Pontso, eli joskus siinä kahdeksan maissa (mitä tuon tunnin aikana tapahtuu, on minulle usein mysteeri, sen verran horroksessa ”leikitän” vieressä pötköttelevää pikkuista). Aamutoimet, päivävaatteet, puurot ja muut, ja unille tyttönen simahtaa rattaisiin kymmenen aikoihin. Parin tunnin ulkoilun jälkeen kotiin lounaalle koko sakki, ja toiset unoset vauva kiskaisee neljän aikoihin. Joskus päivällinenkin syödään kolmeen pekkaan kello viisi, illalla simahtaa ensin isompi kahdeksalta ja pienempi yleensä noin tuntia myöhemmin. Yöllä syötän kertaa x, jätän makuupussissa tuhisevan tyllerön viereeni ja toivon, ettei pikku-Houdini saa itseään keploteltua kovin kauas kohti sängynlaitoja…

Pikkuinen on pysynyt varsin terveenä, mutta viime yönä pärähti päälle kunnon räkätauti nenäturinoineen ja kuumeineen. Vietimme siis aamuyön tunteina herkkiä hetkiä keittiössä Panadol-pullon ja nenäniistimen seurassa. Pikkuraasu on kyllä muuten varsin terhakkaana, toivotaan että kevätlenssu menisi ohi yhtä nopeasti kuin saapuikin.

Ja niin, ne strategiset mitat! Tämänpäiväisen neuvolan vahvistaman tiedon mukaan seitsemän kilon rajapyykki häämöttää vielä muutaman sadan gramman päässä, pituutta pienellä on kuitenkin merkkipäivään sopien 67,5 senttiä. Käyrällään kuulemma kasvaa, eli ei siitä sitten sen enempää ressiä.

Tarkkaavainen, touhukas, tyytyväinen tyllerö hän on. Siro sirppana, suloinen sinisilmä. Ihan ihmeellisen iloinen, suorastaan hämmentävän hymyileväinen. Minun oma O, taas ihan vähän isompi.

Eilisiltana kuuntelin kaupungin vappuhulinoita turvallisesti neljän seinän sisältä, mussutin sipsejä ja karkkia lasten käytyä nukkumaan ja sosialisoin puhelimen ja tietokoneen antoisalla avustuksella. Aamulla heräsin pienten jalkojen potkiessa minua selkään kello seitsemän, ja torkutin lapsia lelujen ja Youtube-lastenlaulujen avulla aina kahdeksaan ja vanhempainvaihtoon asti.

Unijatkojen jälkeen kiskoin tuulihousut jalkaan ja hiukset ponnarille, sitten reippailimme ystävän kanssa läpi valkolakkien ja vapputoipujien lenkille ja munkille Pyynikin vehreisiin maisemiin. Sade oli onneksi vaihtunut mahtavaan aurinkoon, ja sima maistui ihan äitin tekemältä. Lapset kävivät sillä välin isänsä kanssa vapputapahtumassa, kotona odottanut sokerinaama kieli siitä, että joku muukin oli päässyt munkin makuun…

Loppupäivän menosuunnitelmat harmikseni peruuntuivat, mutta hoksasin sitten onneksi katsastaa karnevalisoituneen kaupungin elokuvatarjonnan. Voiko enää olla synkempää tapaa viettää aurinkoista vappupäivää, kuin elokuvissa käynti yksin? Voi, tuumin jättäessäni ylioppilaslakin suosiolla vaatehuoneeseen, kipittäessäni pikavauhtia vapputorin ohi (pysähdyin kyllä metrilakutorilla ja taivastelemaan järjentöntä roskamäärää) ja valitessani täydellisen istumapaikan lähes tyhjästä teatterisalista.

Elokuvan nimi oli tunnelmaan sopien Ingen riktig finne eli Laulu koti-ikävästä, ja olipahan vaan paras näkemäni elokuva vähään aikaan. Minä (ja ne viisi muuta vapunvihaajaa, jotka oli ripoteltu katsomoon) liikutuin ihan vallan kyyneliin asti, kun ruotsinsuomalaiset miehet kävivät läpi traumojaan ja tyhjää oloaan. Elokuvan musiikki kävi luihin ja ytimiin, ja Anna Järvisen katse (ja se ääni, ja se kieli!) viilsi sielua. Ne lakutkin jäivät syömättä, ja se on jo jotain se.

En taida minäkään olla mikään oikea suomalainen, kun tämä vappu soljui näin rauhallisesti ilman simantekoa, serpentiiniä, skumppaa tai sammumista. Yksi päivä lasten kanssa, toinen itsekseen – ihan hyvä näinkin. Ja kuten kuvasta näkyy, poikanenkin sai ihan oikean Barba-pallon, kun kuopuksen kummit villiintyivät vapputorilla. Minä puolestaan villiinnyin soman sormiruokailijan kanssa, ja tarjosin seitsenkuiselle ranskalaisen perunan. Ohhoh. Morkkista odotellessa, se lienee huomenna aika yleinen tauti 😉

Miten teidän vappu sujui? Perinteisesti vai vapaalla tyylillä?

Vuosi sitten vatsassani piileskeli sisäänrakennettu vappupallo. Nyt se on muuttunut pieneksi pyöreäpäiseksi pirpanaksi, joka verhoutuu vappu-unilla pallohaalariin.

Vuosi sitten pieni poikanen sai ensimmäisen vappupallonsa, ja kuljetti sitä kissapuvussaan ylpeänä ympäri kaupunkia. Nyt sama iso poika sanoi vapputorilla topakasti ”ei halua”, kun myyjät tyrkyttivät kaasupallojaan. Kerhon Matin tekemä ilmapallokoira sen sijaan kulki kaverin luokse, kotiin ja välipalapöytäänkin. Minä valitsin sinisen.

Vuosi sitten vappu oli aurinkoinen perhejuhla, nyt se on vähän surumielinen sadepäivä. Vappuaaton alku meni mukavasti kerhon, kirjaston ja kavereiden avulla, mutta iltapäivällä väsymys valtaa alaa. Alkuviikko on mennyt muutenkin miinusmerkkisissä tunnelmissa, virallisten asioiden hoito ei varmaan koskaan ole ollut näin tunteikasta. Onneksi on varamummoja ja mahtavia kummeja, ettei tarvitse ihan yksin vihata ja vetistellä.

Kotia pitäisi siivota, Maisa-kiintiö taitaa olla jo täynnä ja jääkaapissa on vanhenevaa jauhelihaa odottamassa pyörittelijää. Koska tapanani on keskittyä olennaiseen, käytin lapsilisistä kolmasosan uuteen kameran objektiiviin, jotta voin kuvata tiskipöydälle kertyviä teepusseja paremmin. Kas näin:

Ja sattuipa sopivasti, heti kun pääsin vähän märisemään, soitto ystävältä pelasti loppuillan. Siispä rumpujen pärinää, hauskaa vappua ja aurinkoisempaa huomista meille kaikille!

 

Sataa, sataa, masentaa. Harmaat sadepäivät vetävät aina mieleni matalaksi ja sokerintarpeen korkealle. Ei oikein irtoaisi asiaa edes postaukseksi asti.

Tähän viikkoon on kyllä mahtunut aurinkoakin. Puistossa paistattelee hyvillä säillä melkoinen joukko lapsia vanhempineen, ja avoimen perhekerhon pihamaallakin grillattiin kevään kunniaksi makkaraa. Putkiremonttia paossa oleva kummitätiystävä on viihdyttänyt meitä yökyläilyllään ja päivisin ollaan lounasloisittu kavereiden kanssa puolin ja toisin. Vapaahetkinäni olen päässyt niin uimaan kuin syömään pihviä. Postiluukusta on laskeutunut hurjia matkahaaveita nostattanut veroilmoitus (ja vähemmän maireita hymyjä aikaansaava iloinen viesti käräjäoikeudesta…), uusilla tennareilla tekisi mieli töpsyttää edes toiselle puolelle kaupunkia. Ystäviltä ja tuttavilta heruu lohduttavia sanoja, ja terapiaviestejä tarjoillaan myös mantereen toiselta laidalta.

Niin ja nuo lapset! Isommalla on ihan mielettömät jutut ja mielikuvitusleikit, ja kaikki puheet kolmen vuoden rajapyykistä kehityksen suhteen tuntuvat kovin konkreettisilta. Kavereista on tullut poikaselle hurjan tärkeitä, ja meidän oma kyläluuta kyseleekin ensimmäisenä aamulla joko ”kuka tänään tulee kylään?” tai ”minne me mennään?”. Kerhosta annetaan kiitettävää palautetta, ja omat silmätkin kertovat, että ihan hyvin tämä vanhemmuushomma on tullut hoidettua. Minä otan vastaan uhmat ja ikävät, menetän hermojani liian helposti, mutta muistan myös halata aina tarvittaessa.

Ja tuo pienempi sitten. Pikkuinen tirppani otti kädet ja jalat alleen, ja mennä lähti ryömimään. Naurussa on pitelemistä, kuin solakka puikula mennä äheltää eteenpäin hurjalla energialla. Hajamielisellä äiti-ihmisellä onkin nyt tekemistä, kun yks kaks kuopus löytyy pureskelemasta sähköjohtoja, maistelemasta palapelinpaloja tai testaamassa eteisen kenkävalikoiman kulinaristisia ominaisuuksia. Sisarusten yhteisleikitkin saivat yks kaks sellaisen lupaavan ”ääääää, älä ota!” -sävyn…

Liikkeellelähtö muutti aurinkoisen vauvani vielä astetta tyytyväisemmäksi, enkä oikein voi kuin ihmetellä pienimmän elämäniloa. Edelleen hän kasvaa äidinmaidolla, mutta mutustelee soseitakin (ja naapurien esimerkkiä seuraten enemmän myös sormiruokaa) ihan mallikkaasti. Iltapuuro on tytön suosikkiateria, ja niinhän sen kuuluu ollakin. Ensi viikolla käväisemmekin taas uuden kuun kunniaksi neuvolassa – sielläkin onneksi heitetään tätä nykyä kasvukäyrillä vesilintuja ja puhutaan pidemmin siitä, millä on oikeasti väliä. Kaipa tuo pikkiriikkikin tässä tohinassa kehittyy ihan sopivaan tahtiin, kun noin vain karkasi viltiltä ja lähti maailman (tai olohuoneen) laidalle!

Kas, olihan tässä jotain pientä raportoitavaakin – ja ainakin kasa kuvia raitamaton railakkaista tunnelmista. Tällaista siis tänne: säpinää sateesta huolimatta, seuraavan auringonpilkahduksen odottelua. Hetkestä mennään toiseen heittäytyen, päivästä seuraavaan vaikka ryömimällä. Vielä on vähän Maisaa jäljellä ja kuopus uneksii parvekkeella, on siis aika ladata akut iltahyörinöitä ajatellen. Huomenna lähdenkin kuulkaas baariin, lähtekää tekin! 🙂

Tänään oli minusta ensimmäinen keväältä tuntuva päivä. Ihmisiä liian vähissä vaatteissa, kuumottava aurinko kasvoilla, hulinaa toreilla ja humalaisia teekkareita turuilla. (Niin ja tietysti viherrystä maassa ja linnunlaulua puussa ja simmottis.) Oi ihana kevät, kyllä sinua on odotettukin!

Lapset viettivät päivän isänsä kanssa, joten minä keskityin aikatauluttomaan haahuiluun. Aamupäivällä kiskaisin noin vain tunnin nokkaunet (se entinen minä, joka ei osannut nukkua päiväunia, taisi kadota viimeistään kuukausi sitten), pitkän suihkun jälkeen pistin rokkia soimaan ja lakkasin varpaankynnet kirkuvanpunaisiksi. Mutta voihan kalpeat kananjalat sentään noita talven turmelemia koipia! Nyt sentään erotan valkeat varpaani uimahallin kuulailta kaakeleilta…

Kaivoin uskolliset tennarini talviunilta ja tepsuttelin topakasti soijalatelle (ja pullalle, tietty) ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Kahvilassa naapuripöydän neidot puhuivat siitä, kuinka miehet ei siis herranjumala osaa edes tiskata, ja minä hymisin maitokahviini. Kotimatkalla katselin koskenrannan ilakoijia ja käänsin nokkani kohti aurinkoa pisamien toivossa.

Lounaaksi loihdin pinaatti-katkarapupastaa ja jälkiruoaksi söin karkkia. Lapsiteknisten huoltotoimien jälkeen otin jälleen suunnan kohti kaupunkia, ja kulutin ostoskeskuksen lattiaa kevättakin toivossa. Eipä löytynyt täydellistä takkia, vaikkakin yksi vaaleanpunainen (niin että mitä) rotsi jäikin vähän kaivelemaan. Palatessa kipaisin vielä kenkäosaston kautta, ja kahdenkymmenen aleprosentin sokaisemana kannoin kassalle harmaat tennarit. Näin vanhemmiten olen joutunut myöntämään, että klassikko-Converset eivät vaan sovi koivilleni – luottomerkki Vagabondit sen sijaan kuljettavat tämän kulkurittaren kauaskin ilman kulumia.

Ruokakaupan kautta kotiin, jauhelihakastiketta naamariin ja kahden vanhemman käsivoimat vaativa esikoisen hiustenpesu. Iltasella vein vielä uudet poponi neitsytmatkalle, ja tassuttelin apteekkiin kauemman kautta. Veinpä vielä roskatkin ihan vaan uutuudenviehätyksen voimalla. Kyllä meinaan on askel keveä kevättossuissa! Jos siis kadulla tuli vastaan hölmösti hymyilevä verkkari-minä, oli se vaan täydellisten tennarien (ja vähän myös kaukaisesta maasta tunkeutuvien hupsujen tekstiviestien) tekosia.

Huomenna on edessä arkeen paluu ja perhe-elämää ihan sadalla prosentilla. Pikkutirppa vaan on saanut kurjan kevätnuhan, täytyy toivoa että puolivuotiaan ensimmäinen pöpö lähtisi pian karkuun. Puistoon vienee tiemme joka tapauksessa, sinne tosin täytynee toistaiseksi verhoutua vähintään kumisaappaisiin… (Ai niin, jonkin sortin kevätpopot pitäisi kai hankkia myös poikaselle, oh my.)

Lauantaiaamuista puuttuu laiskottelun tunnelma, kahtia jaettu Aamulehti, kahvinkeittovuoro, ”syötätkö sä niin mä teen leivät”, löystyneet lastenohjelmarajoitukset ja aika paljon muutakin. Lauantaipäivistä puuttuu kierros kaupungilla koko perheenä, aina kuitenkin Sokokselle päätyvä lounaspohdinta, liian myöhään venynyt kotiinpaluu ja pullakahvit päiväuniaikaan sohvalla pötkötellen. Lauantai-illoista puuttuu vähän parempi ruoka, vähän pidempään venytetty nukutus ja kahdestaan jaetut herkut Uutisvuodon edessä.

Mutta voi sitä perhelauantaita viettää, vaikkei talossa miestä olisikaan. Täytyy vaan lyödä hynttyyt yhteen toisen samanmoisen perheen kanssa!

Aamukymmeneltä soi ovisummeri, ja kaivatut kaverit saapuivat kylään. Lelut leviteltiin ympäriinsä, keltaisessa sängyssä pötkötti kaksi metrin mittaista, ja pienimmät ihastelivat toisiaan. Lounastarjoilu hoidettiin häpeällisesti hampurilaisten avulla eikä edes astioita katettu pöytään.

Ruokailun jälkeen pakattiin nelikko tuplarattaisiin ja köpöteltiin kirjastoon katsomaan nukketeatteria. Vähän se oli hieno – ja vähän myös jännä. Melkein kaikki jaksoivat kuitenkin katsoa esityksen loppuu asti… (Pikku-O taisi tykätä eniten, syrjään jäävä raukka kun on aina ihan liekeissä kaikista virikkeistä – eilinen vauvamuskarikin oli yhtä naurunaamaa alusta loppuun.) Kirjastosta löytyi tietysti myös luettavaa, luureja, leikkejä ja lauluja.

Koska kumpaakaan äitiä ei houkuttanut loppupäivän vietto yksin lasten kanssa, jatkettiin kyläilyä, tällä kertaa toisten kotona. Lisää leluja, lisää leikkejä, vähän pullaa ja kahviakin. Vähän kaaosta ja kriisejä, niin kuin nyt lasten kanssa aina. Kaikkea sellaista, joka on helpompi kestää seurassa. Kaiken kaikkiaan neljä pientä leikkivät suorastaan hämmentävän seesteisesti (ja sisustuksiin saumattomasti sointuen, huomaattekos).

Vasta iltaruoaksi tulimme kotiin, ja viimeiset tunnit ennen pesuja ja puuroja soljuivat varsin raukeissa tunnelmissa. Sitten tulikin tekstiviesti: ”Simahtivat! Mites teillä?”

Kun ydinperhe on yhtä vajaa, täytyy perinteiset perhelauantait luovia läpi vähän luovemmin. On onnekasta tuntea toinen meidän kaltainen perhe, josta löytyy mahtavaa seuraa ihan koko kolmikolle. Kyllä minä haikeudella muistelen onnellisia viikonloppuja nelihenkisenä perheenä (ja menetettyä idylliä ikävöi myös esikoinen, sehän on selvä), mutta mukavaa voi onneksi olla näinkin. Huomenna onkin sitten sinkkusunnuntain vuoro, mitähän kivaa sitä oikein keksisikään!

Universumilla on huono huumorintaju. Sen kerran kun lapset nukkuvat yönsä hyvin (syöttö puoli viideltä! nolla ikäväitkua! ei mitään pissa-aiheista!), tunnen itse oloni flunssaiseksi. Plääh.

Kovasti uhosin kantavani kameraa mukana ja raportoivani päiväreportaasin visuaalisessa muodossa. Mutta aamupäivän kotikuviin se sitten tyssäsi – jossain vaiheessa pää oli niin pöhnässä ja koko päivän suunnitelmat olivat sen verran vaakalaudalla, että kuvausinspiraatio katosikin. Eikä tämä mikään normipäivä edes ollut, kun aamulla kaikki olivat iloisia eikä edes lastenohjelmia ehditty katsella. Koitetaan kuvata näitä kulisseja vaikka viikon päästä uudestaan…

Meillä oli siis tukkoisesta olostani huolimatta kuitenkin mukava aamu, puistossa pojilla hyvät hiekkaleikit ja äideillä mukeissa elostelevat maitokahvit. Illalla on taas meikäläisen vuoro viettää lapsivapaata, mutta jumppaan en taida tohtia mennä itseäni jumiuttamaan. Uimahalliinkin on viikon tauon jälkeen iso ikävä (siis mitä), mutta ehkei ole fiksua hankkia sieltä itselleen keuhkokuumetta viikonlopun vieraaksi. Onneksi iltaselle on kuitenkin luvassa hyvää seuraa, kaljaa ja älä-tilaa-tätä-treffeillä-lohkoperunoita niin tymäkällä valkosipulikuorrutteella, että ehkä pöpöt saavat kyytiä. Pistin maitoa pulloon ja lapsiraportit paperille, kello viiden vahdinvaihto on jo ihanan lähellä.

Jossain vaiheessa olisi tietysti kiva maata sängyllä yhtä raukeana kuin pikkuinen O, mutta ehkä sitten seuraavassa elämässä. Nyt vähän teetä ja karkkia naamariin, ja sitten tiskien kimppuun. (Miten voikin kolme pientä ihmistä saada aikaan koneellisen tiskiä päivässä? Mystistä.) Onpas tämä arki hetkittäin ilahduttavan tavallista!

Minulla on kamera!

Upouuden valokuva-aparaatin kaivaminen laatikostaan oli suorastaan symbolinen hetki. Korvissa soi Destiny’s Childin Independent Women ja lapselle hoin heikkopäisenä ”niin tää on äidin ihan uus kamera, ihan oma kamera!”. Erossahan noin toisiksi tylsintä oli avio-oikeuden menetys järeään ja päreään kuvauskalustoon. Kulunut kuukausi on ollut suttuisten kännykkäkuvien ja menetettyjen mahdollisuuksien aikaa.

Nyt alkoi uusi valoisampi aika tässä taloudessa – nyt etusormi räpsii sen minkä kerkiää, ja mahduttaa muistikortille muistoja. Nyt saa vauvakin hankkia lisää hampaita tai vaikka oppia ryömimään, olen valmiina! Päivän mittaan tallensin legoleikkejä, lounaskeittoa ja kirjastosta kannetun (kohtalaisen kliseisen) kotiäitisaaliin: kasa Tatuja ja Patuja kaksivuotiaalle ja illan hämärään varattua punasteluhömppää kaksikymmentäseitsemänvuotiaalle.

Ihan ensimmäiset kuvat otin kuitenkin itsekkäästi itsestäni. Eikä tuo peilikuvatus kai hassummalta näytäkään, jos ei nyt vallan lähde tsuumailemaan silmänalusia kohti. Repsahtanut ja rapistunut ehkä jostain kohtaa, parempia päiviäkin nähnyt, mutta silti ihan…ok? Armollinen itselleen, tyytyväinen kutistuneeseen kehoonsa, uusia silmälaseja ja kampaajan käsittelyä kipeästi kaipaava, mutta hymynsä jo hyväksyvä. Minä, siellä, kuvassa.

Tässä vapailla markkinoilla suhdannevaihteluita seuratessa sitä miettii, miten kuvailisi itseään tuntemattomalle. ”Eronnut kahden lapsen äiti” on fakta, mutta mitä se kertoo minusta? Miten monenlaisia mahtuukaan tuollaisen luonnehdinnan alle, mitä muuta minä oikein olen? Fiksu, väittäisin. Älykäskin ihan (ainakin olin, ennen näitä öitä). Vaativalla huumorintajulla varustettu, sanoi entinen mies. Nätti tyttö, tokaisi menetetty appiukkokin puhelimessa. Hyvä ruoanlaittaja, kelvollinen kuuntelija, ajatteleva ja avarakatseinen. Ainakin nyt johonkin rajaan asti. Sellainen, joka tykkää uimisesta, syömisestä, suukottelusta ja sarkasmista.
  

Olen useampaankin otteeseen ylistänyt ystäviäni, jotka ovat oman elämäni isoimmassa kriisissä osoittautuneet kerrassaan korvaamattomiksi. Eilen kävin avautumassa ammattilaisen luona, ja kertoessani kavereistani – etenkin siitä yhdestä, joka noin vain värväsi kummitätinsä meille varamummoksi – sain hämmentyneen huokauksen lisäksi suorastaan sulattavan kommentin: On sulla ihania ystäviä – täytyy sunkin olla aika ihana ihminen.

Ja kyllä minä siihen nyt uskonkin. Täydellinen en tietenkään ole, enkä takuulla kelpaisi kaikille. Muutettavaa on minussakin, mutta kyllä tuolta peilistä kurkistelee ihan hyvä tyyppi kuitenkin. Viime vuosina olen kai tarvinnut sen toisen siihen kertomaan, nyt osaan sanoa sen itsekin. Eilen liikutuin, kun ystäväni illallispöydässä väitti minun olevan tosi hyvä äiti. ”Mistä sä sen tiedät?”, hörähdin ensin. Mutta olenhan minä, näkeehän sen noista iloisista lapsista. Nyt myönnän olevani myös hyvä nainen, hyvä ihminen – toivottavasti edes puoliksi niin hyvä ystävä kuin minulle siunaantuneet tärkeät.

Omakehu haisee – hyvälle. Sano sinäkin itsellesi joku kaunis sana tänään, ja jätä ne vaatimattomat vähättelyt varjoon. Minä tein tänään ihan sairaan hyvää siskonmakkarasoppaa, sain puistossa kuulla olevani kuumaa kamaa (no siihen ei tuossa hyytävässä sadesäässä tietysti kovin paljoa vaadita) ja tunsin itseni vahvaksi. Samaa tunnetta toivoisin kaikille, ja minullekin heti huomenna uudestaan.

PS. Nyt kun tuo kamera polttelee hyppysissäni, ajattelin huomenna kuvata perinteisen ja peruspositiivisen päivä kuvina -postauksen meidän arkisesta torstaista (siis tästä kotielämästä, jota keskustelupalstoilla myös ”kulisseiksi” kutsutaan). Voi miten olenkaan kaivannut kunnon kuvaamista. Sanoinko jo, että olen kamerasta aika isoissa fiiliksissä!

PPS. Sanoiko joku jotain hyvästä äidistä? Bloggaushetken keskellä päivää mahdollisti tietenkin Maisa, nyt kolmannen uusinnan kohdalla täytyy ehkä vähän leikkiä läsnäolevaakin…

Tänään söin aamupalan sohvalla, jätin teekupinkin ihan kiusallani ikkunalaudalle. Välipalaksi kahmin suuhun sipsejä, lounaaksi lämmitin mikrossa maissia ja lihapullia. Jälkiruoaksi jäätelöä, suoraan rasiasta. Olen kahlannut läpi koko maan blogit, päivittänyt ja päivitellyt samoja keskusteluja. Pyykkiäkin pesen puolihuolimattomasti, kuljen huoneesta toiseen kalsareissani.

Vauva on niin tottunut eloon ja ölinään, että taitaa tylsistyä äitinsä seurassa. Pienenä protestina pikkuinen onkin nukkunut lähes koko päivän, sadepisaroiden ropistessa parvekelaseihin.

Tämän kertominen tuntuu hirveän henkilökohtaiselta, mutta kirjoitan sen silti (ehkä kadun huomenna, ja poistan koko postauksen). Kävin tänään kuopuksen kanssa kurkistamassa vanhaan kotiimme. Bussimatka tuntui kestävän ikuisuuden, perillä oli hämmentävän hiljaista. Asunnossa kaikui, tuoksuikin ihan väärältä. Liitutauluseinän eläimet muistuttivat jostain, kaikki muu oli pyyhkiytynyt pois.

Itkin, tietysti, mutta ehkä vähän velvollisuudentunnosta. Katsoin itseäni ja vauvaani peilistä: viimeksi tuossa kuvajaisessa näytimme kumpikin erikokoisilta. Kaukana menneisyydessä on se olkapäällä roikkunut rääpäle – ja myös se onnea tursunnut ja raskausvatsanjäämiä puristellut tuore äiti – jota yritin kuvata vasemmalla kädellä. Nyt olemme kuulemma samannäköisiä, vahvempia, vanhempia. Olemme asuneet uudessa kodissa vasta kuukauden, mutta muunlaista alkaa olla vaikea muistaa. Mennyt talvi oli minulle mustaakin mustempi, vaikka lunta riitti tähän aamuun asti.

En vieläkään voi väittää, että tämä ero oli välttämätön, tai edes tarpeellinen. Minulta ei kysytty mielipidettä, mutta muutosta uuteen kotiin päätin ihan itse. Se oli ehdottomasti oikein tekemäni ratkaisu pitkään aikaan, en voisi kuvitella kolmikkoamme vanhojen seinien sisälle, en vaikka ne joskus niin kauniilta ja kodikkailta tuntuivatkin. ”Ehkä me ei täällä koskaan onnellisia oltukaan”, kuiskutin kuopukseni korvaan.

Tämä viikonloppu on jollain lailla terapeuttinen, surumielinen mutta ehkä sisuakin antava. Kun koti on hiljainen, huomaan mikä kaikki minulta puuttuu. Vaikka on päiviä, jolloin en odota mitään muuta kuin sitä, että kello lyö pikku-kakkonen, uniaika tai oma-aika, on ihan yksin olemisessa opettelua (ja niin, yksin vauvan kanssahan minä nytkin olen, mokoma vain on niin tyytyväinen ettei juurikaan vaikuta olooni muuten kuin uloslähdön suunnittelun kannalta…). Kun esikoinen oli vauva, oli minulla ihan erilaista. En minä tätä toivonut, ei kai kukaan toivoisi. Suren sitä, minkä menetin, ehkä vasta nyt alan ymmärtää.

Kotimatkalla pistin keltaisen sadetakin hupun päähän, kyyneleet sekoittuvat sateeseen. Vauva hymyili kopastaan, kotona tuoksui oikealta. Sää suree kanssani, mutta sisällä paistaa puolivuotias aurinko. Täällä minä tahdon olla onnellinen, tahdon niin valtavan paljon.

PS. Tilasin eilen itselleni kameran, itse asiassa elämäni ensimmäisen ihan-ihan oman. Kun se saapuu, aion ottaa kuvan, itsestäni.

Isoveli-I lähti isänsä kanssa ukkilaan. Kahdeksi yöksi. Olen vauvan kanssa kotona. Kahdestaan.

Jösses, miten outoa. Tällaistako se oli, kun lapsia oli vain se yksi ja ainokainen, ja sekin vielä lähes liikkumaton – ja etenkin uhmaton – tapaus? Voin pitää tietokonetta sohvalla, karkkipussia käden ulottuvilla ja vaikka saksia lattialla. Voin syödä ihan mitä sattuu, unohtaa ruoka-ajat ja -ympyrät, kunhan nyt jossain kohtaa sohin sosetta suuhun ja muistan imettää kun lattialta alkaa kuulua ähinää. Siis ihan luvattoman rentoa, suorastaan helppoa, väittäisin.

Tänä tyttöjen viikonloppuna minun pitäisi levätä, nukkua univeloista edes korot pois ja nauttia siitä, ettei ainakaan yöllä tarvitse juoksennella yhtään missään. Ajattelin myös vähän siivota, käydä kävelyllä keveitä rattaita työnnellen ja…no, en sitten mitään muuta. Vaikka istua nettikaupoissa aamusta iltaan ja pistää yksinhuoltajakorotukset haisemaan, jos siltä tuntuu. Toki vähän voisin viettää laatuaikaa tuon kuopuksenkin kanssa, kun kerrankin joku ei ole keskeyttämässä kutakin vauvatoimintoa mahtavalla ”Äi-tiii” – ”No?” – ”Mitä?” – ”…” -dialogilla. Mitähän noiden vauvojen kanssa oikein edes tehtiin, oltiinko vaan?

Tyttöjen kesken vietin iltaa myös eilen, tosin vähän erilaisissa tunnelmissa. Ensin kohoteltiin naapuripöydän frouvien kulmia ravintolassa, kun kolme äitiä ruoti kuka mitäkin eroa, äitipuolikriisiä, toispuoleisia tissejä tai muuta perussettiä. Sitten (kotipiipahduksen, iltaimetyksen ja paidanvaihdon jälkeen) seisoin siiderituoppi kourassa ”kolme naista, kuusi alle 3-vuotiasta lasta”-rymittymän keskellä, annoin korvien täyttyä vyöryvästä musiikista ja silmienkin ilosta. Siellä minä olin, Von Hertzen Brothersin keikalla, vähän niin kuin ennenkin ja ihan kuin kaikki muutkin. Aikamoista, minulle!

Kummallisen moninaista on elämä tällä hetkellä, välillä on vaikea pysyä tunteidensa kanssa kyydissä. Jottei totuus ihan unohtuisi, nyt on aika pistää bataattiherkkua pöytään… Hauskaa viikonloppua teille!