Kirjoittajalta Sanna (Page 19 of 24)

Kun pikkulapsiperheen äiti puhuu perhekerhossa puolisostaan, keskittyvät kehut (ja haukutkin, jos aika on otollinen) yleensä siihen, miten vanhemmuus ja kodinhoito kaikkine karmeuksineen jaetaan. Että onhan se ihanaa, kun on joku jonka kanssa jakaa tiskivuoret, uhmaraivarit, vaippapyykit ja valvotut yöt. Jakamisasteesta voi sitten joko olla kiitollinen tai katkera, mutta yleensä jo ne toiset kädet tunnustetaan tärkeiksi. En minä pärjäisi yksin näiden kanssa, kuulen monen naurahtavan.

Vähän harvemmin tuntuu kukaan keskittyvän niihin iloihin, jotka eivät jakamalla puolitu vaan paisuvat. Viime päivinä minä olen miettinyt sitä, mitä kaikkea toinen meistä väkisinkin menettää, kun ei vaan ole paikalla – tai koska emme enää ole se perhe, jossa kommunikointi ja asioiden jakaminen tulee helposti ja hymyillen.

Kun kurkkaan kuopuksen suuhun ja löydän sieltä kaksi hammasta (jepjep, kannatti katsoa – viimeistään nyt on vauvani intiaaninimeksi vakiintunut Menee siinä sivussa) tai kun kaksivuotias lausuu jotakin kuolematonta, kuten ”Se oli mun paukku”. Kun haluaisin kertoa hulvattoman Sohvi-kirahvi -anekdootin vauvan järsiessä Made in West Germany -lelua, kun sitterissä pörisevä pallero tekee syöttämisestä sirkushuvia, tai kun pähkäilen syksyn kerhovalintoja kolmevuotiaalle, saatankin olla ihan yksin aatoksissani. Siinä hetkessä ei olekaan sitä ihmistä, joka ymmärtää puolesta lauseesta ja hymähtää huonolle huumorilleni. Viereisessä huoneessa tai lattialla makoilemassa ei olekaan sitä toista, jolle voisi hihkaista ”tuu kattomaan, kuulitko!”.

Miten jaetaan ensimmäiset sanat, askeleet, konttaukset tai kouluunlähdöt, kun perhe on hajonnut? Kun jo päivittäisten rutiinien raportointi toiselle vanhemmalle vaatii valtavasti tahtoa, tuleeko isoista iloista inhottavia pelinappuloita? Tätäkään et ollut näkemässä, miltäs se tuntuu? Niin joo, se oppi eilen ryömimään, enkö muka maininnut.

(Ja kuormitanko nyt kavereitani ja etenkin viattomia Facebook-sellaisia yltiömäisillä oversharing-päivityksillä? Voi kyllä.)

Osaan minä tästä uudesta elämästä etsiä ilojakin. On enemmän aikaa itselleni, ystäville ja harrastuksille. Voin tiirailla uimahallissa vieraita miehiä (täytyisi tosin ostaa uusia piilolinssejä, etten ihan jokaista rengastettua papparaista kuikuilisi silmät kiiluen), ostaa karkkipussin vain itselleni tai käydä herran-jestas-sentään vaikka treffeillä. Kotona sotkut ovat vain omiani, siivousjälki aina täydellistä. Tunnen itseni nyt paremmin, muistan millainen oikeasti olen. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei vähintään kerran päivässä kirpaise se, ettei asioita – iloja, suruja, huolia, huumoria, lapsia, leikkejä tai Aamulehden tekstiviestipalstan älynväläyksiä – enää voi jakaa sen entisen tärkeimmän kanssa.

Tänään lapset lähtivät aamupäiväksi puistoon, minä hiivin kauppaan harmaana raatona yöpaidassani ja kasasin koriin kaikkea epämääräisen hyvää (ja jauhelihaa). Raivasin ruokapöydästä puuronjämät, puolikkaan karjalanpiirakan ja yhden Veera-kirjan,  pyyhin murut ja vaihdoin varamummon tuomille tulppaaneille veden. (Kyllä, meillä on varamummo – ihana ihminen, joka omasta tahdostaan auttaa. Maailmassa on hyvyyttä, olen häkeltynyt!)

Pistin pöytään yliampuvan aamiaisen – soijatuorejuustolla ja avokadolla päällystettyä valkosipulipatonkia, vesimelonia, sitruunajugurttia, mehua ja kolpakollinen maitokahvia – ja jälleen kerran J. Karjalaisen narisevan äänen soimaan. Kyllä tästä riittäisi toisellekin, olisi minulla kai jotain juteltavaakin. Muustakin kuin vaipoista ja välikaudesta, väittäisin.

Kyllä minä ihan mielelläni jakaisin sen karkkipussinkin vielä joskus.

Pikkutirppani, perheemme pienin, pikku peruna ja puikulamainen pikkusisko on taas piirun verran isompi – pikku-O on jo puolivuotias! Merkittävä ikäpaalu näin pienessä ihmiselämässä.

Puolivuotispäivänä haettiin pienelle neuvolasta uudet speksit. Iso osa ajasta kului arvatenkin ”miten teillä menee”-tyyppiseen avautumiseen, mutta ehdittiin siinä vähän kasvua ja kehitystäkin sivuta. Enää ei pikkarainen kuitenkaan ollut neuvolassa pelkkää hulvatonta hymyä, ja vierastamisen välttämätön kehitysvaihe on siis saavutettu. Jänteväksi ja touhukkaaksi kuvailtiin tuota kirppua, ryömiä hän ei vielä osaa mutta pyörii napansa ympäri ja pöngertää itseään kohti uusia seikkailuja.

Olen mahdottoman huono muistamaan numeroita, enkä osaa oikein edes arvioida mitä pituusmitan ja vaa’an lukemat kulloinkin tarkoittavat. Nyt on O kuitenkin saavuttanut 66 sentin varren ja paino huitelee kuuden ja puolen kilon painavammalla puolella. Siro pirpana kaiketi, mutta kasvaa taas tasaisesti viime kuun painonnotkahduksen jälkeen. Vaatteissa pitäisi jo siirtyä kokonaan kokoon 74, tämä äitee ei vaan ole jaksanut päivittää vaatekaappia joten niillä kolmella sopivalla bodylla ja niukin naukin päälle mahtuvilla pyjamilla mennään…

Vauvanen on nyt viikon verran syönyt riisipuuroa (siitä kaupan paperinmakuisesta jauheesta tehtyä, joka kilohinnaltaan lähentelee sisäfilettä…), ja varsinkin iltaisin ape maistuu varsin hyvin. Eilen pistin pöytään bataattia, ja suosio oli huikea. Taisin siinä syöttäessäni unohtaa ne ”teelusikallinen päivässä”-neuvot, oliko niitä sellaisia? Angstasin etukäteen soseiden aloitusta, mutta eipä tuo nyt kovin kummoiselta tunnukaan. Kiva että maistuu, ja onneksi tätä touhua sai lykättyä lähes suosituksiin asti – ei tuo lusikan suuhun lykkiminen mikään lempiharrastukseni olen. Ensi viikolla otan varmaankin testiin porkkanan ja possun, niin saadaan jotain ateriantapaisiakin aikaiseksi. Sen verran kummallinen lapsi tuo kuopuksemme on, että maissinaksu sai aikaan vain inhon väristykset. On siis löytynyt lapsi, joka ei tykkää maissinaksuista!

Nukkumisasioista pitäisi kai vähän valittaa, ja aihettakin ehkä olisi. Mutta enpä liiemmin viitsi, eipä se valitus väsymystä vähennä. Aamupäivisin pikkuinen kuitenkin nukkuu kadehdittavan piiiiitkät unet rattaissa, ja iltapäivällä torkkuu tunnin verran parvekkeella. Yön ensimmäisen syötön jälkeen jätän kuopuksen kainalooni, ja kahden hengen perhepedissä pyörimme yhdessä aamuun asti. Näitä kahden lapsen ja yhden vanhemman yöhulinoita tuskin tulee ikävä, mutta kaipa minä joskus nukkuakin saan.

On ihanaa, että vauvani on jo puolivuotias. Yhdessä ollaan rämmitty läpi raskaan talven, ja silti hän vain jaksaa hymyillä. Pienin viihtyy parhaiten, kun ympärillä on hälyä, elämää, ihmisiä ja musiikkia – rauhalliset kahvihetkeni kaksin vauvan kanssa ovat siis pelkkää kitinää.

Eilen piipahdimme perhekerhossa, ja esikoisen suosikkiohjaaja ihmetteli kuopuksemme korviin asti leviävää hymyä. ”Me taidetaan olla jo kavereita. Vai oliko niin, että tämä on kaveri kaikkien kanssa?” Minä mietin, josko pirpana sai vauhdikkaassa synnytyksessä jonkin sortin tällin (saattoipa tuo saapua vaikka lattian kautta, sen verran rytinällä kun tuli) ja tuumin, aistiiko hän äitinsä mielenliikkeet ja kompensoi niitä yltiömäisellä positiivisuudella. Tai sitten O vain on tuollainen, iloinen aina. Iloinen ja ihana!

PS. Alkuviikko meni sen verran syvissä vesissä, että silmänaluseni ovat taas muutamaa vuosirengasta rikkaammat. Muttamutta, valoa kohti vaikka vähin voimin! Valoa kaipaisin paitsi -kynänä, myös kuvien etuliitteeksi: mistähän löytyisi minulle kohtuuhintainen, tarpeeksi valovoimainen mutta kuitenkin kepeähkö kamera? Suosituksia otetaan vastaan 🙂

Vihaan väsymystä.

Vihaan katukuvaan ilmestyviä koirankakkoja ja känniääliöitä.

Vihaan sitä, että yöheräämiset ovat yksin heikoilla harteillani.

Vihaan sitä, etten saa syödä suklaamunia tai pashaa.

Vihaan sitä, että Jeesuksen takia en saa edes lohtukarkkia kaupasta.

Vihaan valehtelua.

Vihaan Neppajymykerhoa.

Vihaan sitä, että nykyään pitää ilmeisesti olla joko kantoliinaan kietoutuva, kiintymyssuhteessa kiemurteleva ja oman paremmuutensa tunnistava perhepetaaja tai korvikkeella ja kalapuikoilla kasvattava, keskinkertaisuuttaan kuuluttava kovisäiti.

Vihaan luottamuksen pettämistä, tyhjiä lupauksia, itsekkyyttä ja ajattelemattomuutta.

Vihaan surkean olon aikaansaamaa syömättömyyttä, yönälkää ja aamun aloittavaa jäätävää päänsärkyä.

Vihaan sitä, etten voi vain olla.

Noin. Jospa joku näistä olisi iltaan mennessä vain aprillipilaa. Siihen asti kuravettä päälle, ehkä sillä paha maku suussa huuhtoutuukin pois.

Tämän pääsiäisen värit ovat iloa kirkuva keltainen ja tunne-elämän tulkkina toimiva tyyni mutta tyrskyävä turkoosi.

Aamulla keittiöstä löytyy pieni pyjama-asuinen kitaristi – ja toinen vielä pienempi, joka tahtoisi myös kovasti tarttua soittimeen. Kuopus saa kuitenkin toistaiseksi tyytyä kuunteluoppilaan rooliin, sen verran tarkka on isoveli kitarastaan.

Aamiaistarjoilunkin äärellä voi viettää pienen väriterapiahetken. Seniorille soijajugurttia, juniorille Yosaa ja pikkuriikille riisipuuroa. Yöheräämisten määrästä riippuen lusikat päätyvät enemmän tai vähemmän oikeisiin suihin.

Something tells me, että viittä päivää vaille puolen vuoden ikäisenä aloitettu puuroharjoittelu osui ihan oikeaan saumaan. Kun lusikkaan tarraa naurunaama, joka nielisi vaikka koko kipollisen vimmatun vispaamisen saattelemana, ollaan kai herkkyyskauden äärellä. Minä pääsin siihen mihin halusin, puolen vuoden täysimetykseen, pikku-O puolestaan pääsi oikealla hetkellä uusien makujen kimppuun ja suloisten ruokalappujen ripustimeksi. Olen itsestäni ja pikkuisesta vauvastani avoimesti ylpeä – tätä turvaa ja terveellisyyttä pystyin ainakin pienelleni tarjoamaan.

 

Hyvää pääsiäistä teille, toivon aurinkoa meidän kaikkien viikonloppuun!

PS. Ootteko jo ihan kypsiä näihin kännykkäkuviin? Niin minäkin!!

Aamulla torkutin nahkavekkaria vaaleanpunaisella Barbapapalla ja venytin aamupalalle menoa tunnin lastenohjelmaputkella. Kärräsin esikoisen iloisena kerhoon ja sujahdin vauvan kanssa aamuteelle toisen kerhoäidin luo. Puimme perin tyypillisiä parisuhdeongelmia – niitäkin, joita minulla ei enää ole.

Haettaessa vastassa oli lounaansa syönyt ja leikkinsä leikkinyt naurunaama, joka on kuulemma puhjennut kukkaan viime viikkojen aikana, ja muuttunut erityisen aurinkoiseksi touhuajaksi. ”Sillä taitaa olla hyvä päivä”, kommentoitiin puolestaan kuopusta. ”Sillä on aina”, vastasin.

Puistossa käänsimme katseet kohti aurinkoa ja pois kuravellissä kärhämöivistä kaksivuotiaista. Enää ei tarvitse puistomammojenkaan palella! Kotona vaan pitää pistää koko lapsi asuineen suihkun alle…

Kotiinpalattua sujautin pikkuisen jatkamaan unia parvekkeella, pakkasin reppuni ja vaihdoin vanhemmuusvuoroa ovisummerin painalluksella. Ulko-ovella tupakoivat huoltomiehet ähelsivät nimeäni tauluun.

Kävelin uimahallille, juoksin vedessä ja juorusin. Matamien seassa me yksinäiset äidit tiirailimme kahta poikalasten kanssa ilakoivaa uimahousuista urosta. Miksi nuo ovat tähän aikaan täällä? Onko niillä sormuksia? Ovatkohan nekin yksinhuoltajia? Tai sitten ne ovat pariskunta…

Saunassakin sai olla ihan rauhassa.

Nyt istun kotisohvalla, luukutan Youtubesta J. Karjalaista ja ahdan kitusiini taskunpohjalta löytyneiden kolikoiden ja etukupongin oikeuttamaa take away -mättöä. Aurinko paistaa ja pesukone pörrää.

On täässä uudessa elämässä plussapuoliakin, onneksi!

Tässä kasvavan univelan kierteessä ja maksuaikaa pitkittäessä ei liene mitään olennaisempaa kuin…tuparit! Täytyyhän tätä uutta kotia juhliakin, eikä vain opetella uudenlaista arkea. Tupaantuliaisten ensimmäinen osa oli puhtaasti lapsellinen, näihin bileisiin vaadittiin alle metrin mitta ja aveciksi kelpasi vain äiti.

Kutsuin kämpän kastajaisiin neljä läheistä äitiystävää – ja vasta viimeisen tekstiviestin jälkeen tajusin, että joukkomme on kirjaimellisesti lisääntynyt ja emäntäväki mukaanlukien lapsimäärä lähenteli kymmentä. Hopsansaa.

Viisi (noin) kolmevuotiasta leikkijää, kaksi vuosikasta taapertajaa ja kaksi puolta vuotta lähestyvää pikkuvauvaa. Kuvittelin mielessäni rikkoontuvia astioita, hakkavasaratappeluita, kiistelyjä kekseistä ja loputtomia ”mun lelu-sun lelu” -raivareita – yhdistettynä ikkunalaudoille kiipeäviin riiviöihin ja väärään aikaan herääviin häirikkövauvoihin. No, eikös onnistuneet tuparit tunnista huomisen häätöilmoituksesta? Tällä kokoonpanolla orastava naapurisopu ainakin saataisiin yhtä matalaksi kuin epäonnistuneet rairuoho-viljelmäni.

Ja mitä vielä! Lauantaiaamupäivän lapsekkaat juhlat sujuivat varsin mukavissa tunnelmissa – eniten kierroksia keräsi pikkuisäntä Ii, joka ei meinannut rauhoittua edes Maisa-videon aikana. Sitä ennen kuitenkin sekä ruokailu, leikit että pullakahveet maistuivat kaikille.

Pyörittelin pöytään kilon pieniä lihapullia, perunat muuttuivat uunissa mausteisiksi veneiksi. Ketsuppia ja majoneesia kyytipojaksi ja kasvistikkuja kaveriksi. Jo vuosi sitten lähimarketin poistokorista hamstraamani mustavalkoiset muumiastiatkin pääsivät vihdoin käyttöön! Ja koska omistan vain kolme pientä haarukkaa, oli sormiruokateema varsin sopiva… Äideille väsäsin kaikissa juhlissani mukana kulkenutta kookos-pastasalaattia, ja kahvitkin toki keitin uudella vihreällä superkeittimelläni. Pullia en epäilyistä huolimatta leiponut unettomana yönä, vaan taion vehnäset kaupan pakastealtaasta. (Viikon vinkki: Pirkka-pakastepullat ovat maidottomia, munattomia ja oikeasti varsin maukkaita!)

Minä sain kauniita kukkia, keittiötarpeita ja poikanen ihan mahtavan kaupunkipalapelin, joka jo tänä aamuna tarjosi katkeamattoman kahvihetken meikäläiselle. Onnistuneet lahjukset siis! Muutenkin kekkereistä jäi hyvä mieli. Tämä on meidän koti, täällä me nyt asutaan. Tervetuloa uudestaankin, tykkään sanoa kaikille.

Poikasestakin on tullut varsin vieraanvarainen, hupsu parahtaa itkuun jos puistosta ei jonain päivänä lähdekään ketään mukaan sinne meiän uuteen kotiin…

(Ja missäkö oli pikku-O, kun kuvia otettiin? [Kuvista muuten kiitos Saaralle!] No parvekkeella tietysti, unten mailla, juhlien alkuvalmisteluista viimeisten vieraiden lähtöön asti. Taisi tytär todeta nämä juhlat liian tylsiksi ja kiskaisi vaatimattomat vajaan viiden tunnin päiväunet juuri oikealla hetkellä…)

Aina välillä sitä mietitään, mitä blogit kertovat todellisuudesta. Puhutaan kiiltokuvista, ärsyynnytään siitä että jonkun elämässä muka ovat tavarat aina järjestyksessä ja lapset kiltisti leikkimässä, hiukset hyvin ja lautasella täysipainoinen ateria. No eiväthän asiat aina niin ole, kellään. Hetkittäin ehkä kaikilla, vaihtelevan osan ajasta ainakin meillä.

Kameralla on helppo kuvata blogissa sitä mitä haluaa. Voi lavastaa, rajata, valikoida, uusia, pyyhkiä muistista. Se on minusta kivaa ja oikein – myönnän ihan avoimesti, että saatan asetella sohvatyynyt ihan vaan blogikuvaa varten tai pyyhkiä lapsen suupielet ennen kuvaussessiota. Mutta kyllähän niistä tyynyistä ja puhtaasta naamasta nauttivat muutkin kuin blogilukijat – minä itse, ainakin. Tuskin kukaan ainakaan tällä hetkellä saa elämästäni todellisuutta täydellisempää kuvaa.

Joskus on kuitenkin kiva tarkastella omaa ympäristöä ilman rajauksia, asetelmia tai tuunauksia. Näyttää palanen oikeaa arkea – sitä, joka on ihan yhtä oikeaa kuin ne sisustussilmällä asetellut astiat tai mätsääviin asuihin puetut lapsosetkin. Hyvältä näyttävät molemmat, kertovat omia tarinoitaan kumpainenkin. Pedattu sänky ja pikkusukista putsattu makuuhuone tuo rauhallisen mielen, kolmen peiton kavalkadi taas kertoo koomista kieltään hulinaöistä ja luovutetuista periaatteista. Ruokapöydällä sulassa sovussa seilaavat kaukosäätimet, sanomalehdet, puolikkaista kahvimukit ja purulelut. Vauvaa ei sentään enää pöytälevyn päällä nähdä, mokoma kun pyörii ja hyörii sen verran vauhdikkaasti.

Kun aamu alkaa kuudelta, uloslähtöä edeltää vartin väsyhuuto ja eteisessä on kilo kura(vaatteit)a, ei arki välttämättä ole tämän kummempaa. Tärähtäneitä kuvia (tähtäys on vähän epätarkka, kun kainalossa on kuusi kiloa vauvaa) löytyisi myös tiskialtaan keväisistä sävyistä, kylpyhuoneen hammastahnataiteesta ja tietysti joka puolelle (ja etenkin sukan alle) ajelehtivista junaradanpätkistä, palapelinpaloista ja duplo-palikoista. Ruokapöydän alta ehdin sentään siivota spagetin ja ketsupit, mutta sen estetiikan osaa varmasti kukin tahollaan kuvitella.

Kaaoksen takana on kuitenkin kaksi iloista lasta ja yksi äiti, joka väsymyksestä huolimatta tuntee itsensä (ja joskus olonsakin) varsin hyväksi. Näillä mennään, etsitään imuri kun ehditään ja pedataan sänky kun pystytään 🙂

PS. Arjen lomaan mahtuu onneksi vähän juhlaakin, siitä seuraavaksi…

Lasteni isä on aina ollut paljon enemmän kuin mies, joka osallistuu lastenhoitoon.

(Tasa-arvon päivän välihuomautus: oletteko koskaan kuulleet puhuttavan äidistä, joka osallistuu lastensa hoitamiseen tai kotitöihin? Niinpä.)

Siksi tässä uudessa arjessa onkin opettelemista. Puuskahdin tässä taannoin ystävälleni, että mikä minä olen valittamaan väsymyksestä – minähän saan lapsivapaita tunteja useammankin kerran viikossa, käytänpä häikäilemättömästi hyväksi kaupunginkin kotiapua. Monille äideille perheen pyöritys ilman apukäsiä on ihan arkipäivää, vaikka nimettömässä olisikin sormus tai sohvalla supermies. Mutta sitten kun sä olet yksin, niin todella olet yksin, totesi toveri. Ja niinhän se on: kun lapset ovat minun hoivassa ja vastuulla, ne todella sitä ovat – ne toiset käsiparit puuttuvat kuvasta ja käytännöstä.

Enää ei onnistu vuorottelu vaipanvaihdossa, vastuunjaossa, väsymyksessä tai vessapuuhissa. Ei voi huikata sohvannurkasta ”vietkö sä sen potalle kun mä tässä syötän tätä” tai pallotella vauvaa sylistä toiseen päivällispöydässä. Ei myöskään voi pyytää toista tuomaan tullessaan vesilasin tai nostamaan pudonneen hanskan kesken pukemisen. Yöllä ei voi jakaa heräilyjä yksi lapsi per vanhempi – taktiikalla, vaan se olen minä ja vain minä, joka pomppii pinnasängyltä pikkuhuoneeseen, potalta petiin ja syöttöpuuhista silittelemään. Yön pimeydessä ei ole edes ketään, jolle purkaa tunnin välein heräilyn aiheuttamaa turhautumista ja silmäluomia painavia perkeleitä.

Myös sellaiset lausahdukset kuin ”mä käyn viemässä roskat” tai ”sopiiko jos käyn nyt suihkussa” ovat nyt utopiaa, arkiset toiminnot kauppareissuista kulmakarvojen nyppimiseen on nyt suunniteltava suunnilleen kellon ja kalenterin kanssa. Sisäinen organisaattorini onkin nostanut päätään, ja löydän itseni kirjaamasta viikon ruokalistaa ja tekemästä tarvittavia ostoksia monen päivän päähän. Enää kun ei voi laskea puuttuvaa iltapalaa sen varaan, että tuotko sä tullessas kaupasta.

”Pidätkö sä tätä hetken” tai ”katotko sä tota kun mä hoidan tän” ovat nyt vaihtuneet muotoon oota äiti tulee ihan kohta. Vielä aiempaa enemmän venymistä vaaditaan esikoiselta, kuopushan nyt on syntynyt odottamaan. Vähän sääliksi käy molempia, mutta elämä on nyt tätä, ja siinä pyritään parhaimpaan.

Aamulla korvaan puuttuvat kädet lastenohjelmilla, syömäaikoina sitterillä ja kavereiden kyläillessä käytän härskisti hyväksi tyhjiä sylejä. Iltaisin sitten, noh, koetan vaan selviytyä. Iltatoimet ovat yhtä säntäilyä rituaalista toiseen – pesut, rasvat, pyjamat, jugurtit, hampaat, unisadut, suukot, maratonsyötöt ja muut. Poikanen onneksi nukahtaa uuden väsyttävän elämän ja aikaisten aurinkoaamujen ansiosta keskimäärin kolmessa minuutissa (ja jopa ennen puolta kahdeksaa, oho), vauvasen kanssa sitten kukutaankin hämärässä huoneessa kaksin, kunnes jompi kumpi tai molemmat simahtavat.

Iltahyörinän päätteeksi olen itse niin puhki, että voileipien teko tuntuu vuorikiipeilyä muistuttavalta suoritukselta – eilen nukahdinkin nälkäisenä istualteen sohvalle, vauva rinnalla, juuri ennen Huippumalli haussa -ohjelman loppuhuipennusta. Viime yönä onnistuin sentään ensimmäistä kertaa pääsemään siitä raivostuttavasta kuka-herää-seuraavaksi -odotuksesta, ja ihme kyllä, kukaan ei herännyt! (Paitsi poikanen pissalle ja vauva syömään, mutta näitäkin siis vain kerran kumpaakin!) Jos oikein alkaisi pelkäämään, voisi vaikka jännittää murtovarkaita tai mystisiä sairaskohtauksia, mutta ihan siihen en vielä ala.

Onneksi päiviin mahtuu myös niitä hetkiä, kun toinen nukkuu ja toinen lueskelee kirjoja välipalapöydässä, toinen soittaa kitaraa ja toinen hihkuu lelupianolle tai – ainakin hetken verran – molemmat pötköttelevät palikkameressä tyytyväisinä. Silloin voi vaikka hengittää syvään, hörppäistä kahvia, selata puolikkaan blogitekstin tai vain nauttia ihanista lapsista. Onhan meillä näitä käsiä omastakin takaa, peräti kuusi kappaletta.

Takana on merkillinen viikko.

Maanantaina muutettiin. Auttavat kädet kantoivat elämäni uuteen kotiin, pistivät lamput kattoon ja lelut paikoilleen, halasivatkin kun alkoi ahdistaa. Esikoinen ihastui huoneeseensa ikihyviksi, ja nukahti tuttuihin lakanoihin ihan kuten ennenkin.

Tiistaina totuteltiin tuttuun arkeen uusilla nurkilla. Puistoilua, lounasloisimista ystävien luona, ikkunasta näkyvän kirkontornin (…) ihmettelyä. Illalla vahdinvaihto, kauppareissu ihan yksin ja ostoksia ilman muiden makumieltymyksiä. Kummallista tunnelmaa, kotiutumistakin jo.

Keskiviikkona hoitotäti ulkoilutti lapsia, minä perkasin kaksikymmentäviisi punaista muuttolaatikkoa ja laitoin kodin kauniiksi. Vaatehuoneeseen ei kannata astua, ja toinen vessakin sai varastorooliin vähän kuin huomaamatta. Iltapäivällä imuroitiin kolmistaan, pitkän illan pelastivat kyläilevät kummit ja kauniit kukat. Ensimmäiset kahden lapsen iltatoimet ihan yksin sujuivat hiki hatussa, mutta kohtalaisen kunniakkaasti. Tätä se sitten on: ennakointia, aikataulutusta, kiristyneitä hermoja, liian kauan odottavia vauvoja ja yliväsyneitä lapsia ja äitejä. Nukkumaan kaaduin jo kesken Criminal mindsin.

Torstaina puistoilimme pakkassäässä ja vastaanotimme ensimmäiset viralliset lapsivieraat uuteen tupaan. Minä sain lisää kukkia ja ihania siivoustarvikkeita. (Ihania! Ehkä kyseessä on uutuudenviehätys tai jonkinlainen vastaisku, mutta näitä nurkkia siivoan jopa varsin mielelläni. Tartun rättiin ja imuriin aiempaa innokkaammin, pistän tavarat paikoilleen nyt enkä huomenna. Laitan jopa ruokaa yhdessä lapsen kanssa! Kutsuvassa kodissa on kivempi paitsi kyläillä, myös kotoilla.) Isi-illan ansiosta pääsin vihdoin korkkaamaan kuntosalijäsenyyteni ja testaamaan joogan ja pilateksen yhdistelmää. Keskivartalo kiitti, ja saunassa puhdistuivat parin päivän pölyt. Kotona odottivat pienet pyjamapirpanat.

Perjantaihin mahtui kaksin käsin kiskottu soijalatte, sylillinen sympatiaa äitiystäviltä ja kivoja kuulumisia kerholaiselta. Ostin kirpputorilta kerrassaan hulvattomat kotihousut. Illalla kaadoin vanhasta tottumuksesta pellille pussillisen ranskalaisia ja pannulle paketillisen nakkeja. Perjantaitölkkejä sentään ostin vain yhden, ja siitäkin uskalsin juoda vain puolet – yön hulinoissa kun pitää pysyä potatuspätevänä ja syöttöselvänä.

Lauantai valkeni liian varhain, niiden miljoonien herätysten välissä saatoin yöllä jopa uneksia pimennysverhoista. Pistimme kodin kuosiin ja kärräilimme kavereiden kanssa puistoon. Pojat keittelivät kurasoppaa, äidit paistattelivat päivää auringossa. Vuoden ensimmäinen puistopäivä ilman palelua, huraa! Kotona tarjosin kalakiusausta kaikille, vauvat virnuilivat toisilleen ja kaksivuotiaat kirmasivat ympäriinsä. Päivän kruunasi kynttiläillallinen ulkona – vapauden huumassa tosin unohdin olennaisen, ja pistelin poskeeni juustolla ja majoneesilla kuorrutetun kanaleivän. Ups. Ansaitun rangaistuksen sain yöllä ähisevältä vauvalta, ja seuraavalta aamulta, joka alkoi kello viisi.

Sunnuntaihin kuului viikon ensimmäinen alusta loppuun luettu Aamulehti, yhdessäoloa ystävän kanssa ja painiskelua bataatin äärellä. Mokoma päätyi vielä toistaiseksi soseena pakastimeen, en minä vielä osaa tuota pikkutirppaa pöydän ääreen istuttaa. Esikoisen kanssa kävimme ruokaostoksilla kävellen, hän veti ostoskoria läpi kaupan ja poimi hyllyiltä pyytämäni tavarat. Pikkuhuoneessa kuuntelin ihmelapsen kirjainanalyysia Pee niiku Pekka, äv niiku Hiikka, äm…toisinpäin tuplavee niiku Vookkali!, parvekkeella nukutin pienimmän ylihelposti iltapäiväunille ja sohvalla kiedoin kainaloon punaposkisen ja uutta elämäänsä ihailtavalla innolla käsittelevän poikasen. Illalla vähän itketti, mutta onneksi vain minua.

Vauhdikasta, veikeää, vaikeaa, väsyttävää, vieraanvaraista, voimauttavaa. Sitä oli tämä viikko, mitähän huominen tuo tullessaan?

PS. Tietokoneelle sain tosiaan itseni vasta nyt. Kamerakin tästä taloudesta puuttuu, siksi kännykkälaatu ja kaverilta pihistettyjä otoksia 🙂