Kirjoittajalta Sanna (Page 20 of 24)

Miten voit? Miten oot jaksellu? Mitäs teille?

Vaihtelevaa, vastaan yleensä.

Arkipäivinä porskutan eteenpäin, vähän kuten ennenkin. Kärrään katraan puistoon, tapaan ystäviä, juon kahvia ja syön suklaata Myyrä-videon vikistessä taustalla. Syötän ja sylitän, imetän ja ihastelen. Pesen pyllyä ja pottaa, lasken sataan uhmaraivarin aikana ja käännään kierähtäneen vauvan selälleen kymmeniä kertoja. Pysähdyn ihmettelemään esikoisen kanssa automerkkejä ja avaruutta, purskahdan spontaaniin nauruun kuopuksen hulvattoman hekotuksen edessä. Olen ja elän, iloitsenkin.

Siinä sivussa järjestän muuttoa, kuin se olisi vain yksi monista. Ilmoituksia maistraattiin, postiin, isännöitsijöille. Sähköpostia vuokraisännän kanssa, hakemuksia Kelaan, osoitteenmuutoksia sinne sun tänne. Sähkösopimus, kotivakuutus, muuttolaatikot, mitä vielä unohtui? Lajittelen tavaroita mukaanotettaviin ja poisheitettäviin, mulle ja sulle. Tyydytän perverssiä perfektionistiani luokittelemalla vaatepinoja ja nimikoimalla jätesäkkejä. Teen toimintasuunnitelmia, varmistan muuttoavun, aikataulutan vähenevät päivät. Kalenteriin kertyy merkintöjä, jossain kohtaa pitää muistaa myös kerhot, neuvolat, hoitajat ja harrastukset.

Jossain kohtaa jaksamiseen tulee tauko. Kivahdan karjuvalle kaksivuotiaalle, väsähdän viattoman vauvankin vaatimuksiin.  Tunnen, että nyt tarvitsen tauon tästä kaikesta. Otan aikalisän, hengähdystauon, yritän keskittyä hetken itseeni jotta jaksaisin taas muitakin. Pistän maitoa pulloon, karkaan ulos syömään tai uimahallin saunaan puhumaan pikadeiteistä. Luen kirjaa tai selaan blogeja, yritän olla ajattelematta tai tuntematta. Seuraavassa hetkessä syyllistyn siitä, miten paljon voimattomuuteni vaikuttaa vanhemmuuteen.

Iltaisin ne sitten aina iskevät, tunteet. Järkevän äitikamelin selkä katkeaa, ja esiin tulee se minä, joka ei haluaisi olla tässä. Tunnemyrsky on niin valtava, että siitä on vaikea tehdä selkeitä sääennustuksia. Surua, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, epäuskoa, helpotusta, hämmennystä. Vyörytän tuntoni sohvatyynyjen yli, syöksen suustani satuttavia sanoja. Pakenen todellisuutta MasterChefin kattiloihin tai Criminal Mindsin murhamysteereihin. Suihkussa valutan kyyneleet viemäriin kuuman veden mukana, sängyssä käperryn yksin peiton alle. Peilikuvastani näen, minne kolhut ovat osuneet. Silmänalusten kanjoneissa on virrannut jo liikaa suolaista vettä.

Tänään alkaa viimeinen viikonloppu tässä talossa. Vain vähän aikaa saman katon alla asuu neljä, kohta koittaa kolmikon kotiarki. Olen varma, että uudessa kodissa tulevat uudet tunteet, ja vanhatkin vellovat sisälläni vielä pitkään. Onneksi en ole yksin, ohjeita ja olkapäitä – ja vahvoja käsiä kantamaan muuttolaatikoita – on onnekseni tarjolla. Taaperokin sen tietää: kaverin kanssa kaikki on kivempaa.

Kävin tänään kerhon jälkeen lasten kanssa kurkkimassa uutta kotia, pidimme spontaanin hampurilaispiknikin olohuoneen lattialla. I juoksi ympäri kaikuvaa kotia, lauloi soita soomia napsutteele, kyllä me hiijet tanssitaan ja kokeili kaikkea kiellettyä hellannapeista parvekkeenoveen. Kertasimme kymmenennen kerran, ketkä tässä kodissa asuvatkaan, mietimme kumpi makuuhuone on äitin ja kumpi lasten. Puhelimme, kuinka täälläkin syödään aamupalaa, leikitään, luetaan, nukutaan ja käydään suihkussa. Eikä pestä tukkaa! pelästyi poikanen.

Illemmalla kuurasin tulevan kotimme muuttokuntoon – ihana toveri uhrasi oman lapsivapaansa vessojeni (monikossa!) pesuun, minä imuroin ja luuttusin remonttipölyt pois sekä pyyhin keittiön astiavalmiuteen. Kohta käytännölliseen keskustakolmioon kannetaan keltainen lastensänky, punainen penkki ja monenvärisiä muutoksia. Olohuoneen seinien harmaan sävy on täydellinen (kuvassa seinät näyttävät kummasti kaksivärisiltä, todellisuus on onneksi pelkkää parhautta) – keskitän ajatukseni nyt siihen, kun mielessä muu harmaus valtaa alaa.

Vaihtelevaa, sitä tämä elämä tällä hetkellä todella on. Iloja pitää etsiä nyt pienistä asioista – yksi olkoon maininta ”ihanasta hymytytöstä”, joka tänä naistenpäivänä pikku-Oon neuvolakorttiin kirjattiin 🙂

Vaateteema jatkukoot! (Mitäpä fiksumpaa sitä ihminen tekisi flunssapäivän ratoksi, kuin pukisi kiukkuisia lapsia kuumiin vaatteisiin ja räpsisi valokuvia ilman automaattitarkennusta? No tuskin mitään!)

Rakkaat lapseni lampsivat (tai pienempi luonnollisesti lähinnä pötkötteli) läpi talven sysimustissa ulkovaatteissa. Nyt kun kevätaurinko jo keikkuu taivaalla ja ajoittain räystäiltä tippuva vesi antaa vihjeitä vuodenajanvaihteesta, kaipaan katraalleni jotakin muuta kuin mustia asuja. Niinpä käänsin vesikelkkani väärinpäin ja metsästin kaksikolle välikauteen mahdollisimman paljon väriä, sikin sokin ja yhteensopivasti.

Jo esikoisen aikana hyväksi havaittu ja kuopuksellakin syksyllä käytössä ollut Polarn o. Pyretin windfleecehaalari on varsin kätevä vaate vaunuissa matkaavalle vauvalle. Nettikirppiksen syövereistä löytyi jälleen sopivankokoinen yksilö, ja tietysti karkkiväreissä. Kasvaako pikku-O siitä ulos ennen kevättä, pysyköön jännitysmomenttina. Tämä puikula kun pistää niska-haara-mitat koetukselle, ja jättää muuten ruhonsa ympärille sitten tilaa vaikka kolmelle välikerrokselle.

Kumma kyllä KappAhl ei ole vieläkään tarjonnut sponsorisopimusta, vaikka olen auliisti vienyt eteenpäin ilosanomaa puljun talvihaalareiden parhaudesta. Kaksi talvea on menty mustissa topissa, ja tyytyväisempi en voisi olla. Nyt kokeilen kevätvaatteiden kestävyyttä, ja kotiutin poikaselle takin ja housut samalta merkiltä. Talvihaalarin kohdalla kaihertamaan jäänyt virityskuvakuosi (jota myös värioksennukseksi voi nimittää) on täällä taas! Pienempänä pinta-alana sitä jaksaakin ehkä katsella kesään asti 🙂

Mustat henkselihousut ovat mukavan malliset, ja koko setin pitäisi olla täysin vedenpitävä. Koon kanssa vaan arvon edelleen: jo kerran isommasta pienempään vaihdettu takki on kuvissa kokoa 98, ja hihat arveluttavan lyhyet. Yhtä isompi koko oli taas aikamoinen säkki, mutta menisi taatusti syksylläkin. Housut ovat mielestäni passelit pienempinäkin. Pojan pituuskasvua on ihan mahdoton ennustaa, ja kurjaa on tietysti jos kiva takki jää yhdessä kaudessa pieneksi. Taidan kai marssia palautuskuitin kanssa vielä kerran kassalle…

Nyt jo odotan, että pakkaset väistyvät ja päästään kunnolla kevätvaatteisiin käsiksi. Vaunuissa aina paahtuva vauva voi kyllä varmaan ottaa haalarinsa käyttöön jo pikapuolin, alle löytyy esikoiselta käyttämättä jäänyt Ruskovillan lahjapuku, joten eiköhän niillä tarkene. Pojan puvun alle menee joko vanhaa villaa tai Kappiksessa samalla rysäyksellä ostettu, mukavalla alella varustettu fleece-setti. Nuo keltaiset aurinkolasit ovat (luojan kiitos) kuvausrekvisiittaa, ne oikeat lasit kun kelpuutetaan silmille vain jos ankijo häikäsee. Parasta laseissa kuulemma on se, että siimät ei näkyy!

Asusteet hankin tapani mukaan viime tipassa, eli sitten-joskus. Pojalle varmaan musta pipo fleecevuorella, tytölle toivon mukaan joku kutoo mätsäävän myssyn. Villatumput vauvalle menevät vielä pitkään, eikä käännettäviin puntteihin tarvita kuin villasukat. Esikoiselle pitääkin sitten (taas!) ostaa kengät, onkohan kanootin koko jo lähellä kolmeakymmentä…

Ihanat lapset ja ihania värejä! Ja onpas mukava vaihteeksi, vaikka vain pienen hetken verran, miettiä täysillä jotakin niin tyhjänpäiväistä kuin välikausivaatteita 🙂

Tule jo kevät, täällä ollaan valmiina!

PS. Olen näistä vaatekarkeista kovin iloinen, mutta ehkä vielä iloisempi siitä, että epämääräisellä ruokakauppareissulla löytyi minulle maidotonta tummaa vadelma-rusinasuklaata. Suklaata! Hyvää maidotonta suklaata! Huraa!

Aina joka muuton kohdalla se tapahtuu: miten tätä roinaa onkin niin paljon, nyt kyllä heitän kaiken turhan pois! Koska edellisestä muutosta on vasta vuosi, uskottelen itselleni että tällä kertaa sitä roinaa ei oikeastaan ole edes ehtinyt kertyä kaappien perukoille. Uskomuksen vahvistaa se fakta, ettei minulla ole käsitystä varastokopperon sisällöstä. Pidän siis illuusioni siitä, että nyt voin vain pakata kaiken (minulle ja lapsille) tarpeellisen siististi laatikoihin, eikä ylimääräistä ”pitoon vai pois” -pähkäilyä tarvitse käydä.

Mutta sitten on se yksi uusiutuva luonnonvara, eli lastenvaatteet. Olen mielestäni melko maltillinen vaateostelija, ja muuttunut vuosien varrella yhä vain nirsommaksi. Esikoisen vauva-aikana kelpuutin kiertoon ja kirppiksiltä melkein mitä vain, mitä nyt edullisesti tai ilmaiseksi sattui saamaan – no, joku raja vaaleansinisten velourpotkareiden ja golfkerho-slipoverien kohdalla sentään oli. Silloisista pikkuvaatteista pistin valtaosan kiertoon lasten välillä, ja säästin vain hyviksi havaitut.

Kuopukselle olen ostanut jonkin verran ihan uusiakin vaatteita, ja ulkovaatehankinnat ovat vuodenaikaerojen vuoksi olleet välttämättömiäkin. Mutta kaikkien vaatteiden kohdalla olen huomannut saman ilmiön: laatu korvaa määrän. Ei niitä ihankivoja kotivaatteita tule käytettyä, jos vaihtoehtona on se kaunis, käytännöllinen ja kaikin puolin parempi. Eli ne perinnöksi saadut pinkkisävyiset ja vähän väärän malliset bodyt jäävät laatikon pohjalle, ja pesusta-päälle-pyykkiin-kierrossa käyvät ne muutamat (mustavalkoiset, se nyt vaan on niin) parhaudet.

Tällä filosofialla oikeutan myös sen, että kolmen viiden euron vaatteen sijaan voin ostaa yhden viidentoista arvoisen, koska sitä yhtä kuitenkin haluan lapsen päällä katsella. Mikään vaatehifistelijä en taida olla, mutta tiettyjä merkkejä suosin hyvän laadun, kotimaisuuden, kuosien tai hoikille pirpanoille sopivan mallin vuoksi – enkä aina katso hintalappua liian kriittisesti. Satsaus kuitenkin yleensä tarkoittaa myös parempaa kestävyyttä, eivätkä kuteet kulahda kymmenien pesujen jälkeen. (Poikkeus vahvistaa tämänkin säännön, eikä kyllä mikään syy saa minua maksamaan talvihaalarista satasta tai ihanasta paidasta neljääkymppiä.)

Tänään (ihan kuin ei olisi ollut parempaa tekemistä…) kävin muuttolasien kanssa läpi lapsosten vaatevarastoja. Käyttöön, kirppikselle, kavereille, kierrätykseen? Näissä tämänhetkisissä tunnekuohuissa on se hyvä puoli, että kaikkien tähän liittyy se-ja-se muisto, pidetään tämä vielä -vaatteiden kohdalla tekee mieli vaan päästää irti. On varsin epätodennäköistä, että vielä joskus vaatetan vastasyntynyttä – ja jos joskus niin käy, niin pistetään sitten vaikka munuainen myyntiin ja ostetaan koko garderoobi uusiksi. Toki joitakin minikuteita jätin säästöön ihan vain tunnesyistä, ne muutamat bodyt ja pöksyt jotka ovat palvelleet yhden tai kahden 49-senttisen pikkaraisen ensivaatteina. Mustan nimiäismekon ripustin hetkeksi henkariin, ehkä se vielä jonain päivänä tuo mieleen vain kauniita muistoja.

Ratsasin myös isoveljeltä pikkusiskolle siirtyvän vaatevuoren, ja jätin jäljelle vain ne, joille uskon todella olevan käyttöä. Kannattaa muuten olla sukupuolineutraaleja vaatteita kannattava hömelö: eipä tästä taloudesta löydy juuri yhtään liian ”poikamaista” tai ”tyttömäistä” vaatetta, jota ei voisi ristiin rastiin kierrättää. Nyt pikku-Oon vaatelipasto suorastaan huutaa lisätäytettä, ja poikasen särmät vaatepinot ovat ilo silmälle. Varastoon menee äitiyspakkauksellinen vaatteita, mukana siis sekä kaikille liian pienet että pikkusiskoa odottavat. Ulkovaatteet ovat kyllä erikseen, toivon mukaan ensi syksystä lähtien ei tarvitse pienemmälle ostaa mitään uutta. (KappAhlin mustia toppahaalareita kerään kai koko sarjan, niin saavat sisarukset samistella vuodesta toiseen!)

Samaan syssyyn kaivelin omasta kaapistani raskausajan rievut, laitoin talteen ne kolme tärkeintä ja viikkasin loput myyntiä varten. Menkööt, näitä en tahdo sen enempää muistella. (Mukana myös käyttämättömäksi jäänyt tukivyö, tuo erotiikan ilmentymä.)

Kylläpä helpotti! Muuton aikana voi vain pistää vaatteet pinoina kaapista toiseen, eikä ylimääräisiä turhakkeita tursua mistään. Nyt puuttuukin enää se kirppisinnostus, tai joku vauvakas hakemaan tämä kuorma kotoa pois…

PS. Vielä pitäisi varmaan käydä läpi ihan tavisnaisen vaatteenikin, mutta arh, kun näky oven takana on tämä…taidan vain sulloa kaiken jätesäkkeihin ja jättää odottamaan imetyksen jälkeistä normaalivaatearkea. Nythän päällä on pieniä poikkeuksia lukuunottamatta aina verkkarit (kotona) tai farkut (muualla) sekä musta, valkoinen, sininen tai punainen imetyspaita. Mitä trendien ilotulitusta!

Yritän pitää pikkutirpan kuukausiraporteista kiinni – luulen, että jälkikäteen tyttösen vauvavuoden ensimmäinen puolikas on sen verran synkän sumun peitossa, että haluan itse palata muistoihin kuvien ja tekstien avulla. Sillä vaikka ympärillä myllertäisi miten kovasti, pieni ihminen kasvaa ja kehittyy ihan omanlaisekseen, siinä kaiken keskellä tai sivussa suojassa.

Tänään pikku-O on tasan viisikuinen. Jo! Vasta! Ainahan hän on tainnut täällä meillä asua, mutta miten on ehtinytkin jo kasvaa niin kovasti. Vastasyntyneen tuoksua ei enää taida tavoittaa, ja sylivauvailukin on jäänyt syrjään. En (elämäntilanteesta johtuen) haikaile ensimmäisten avuttomien kuukausien perään, ja pikemminkin odotan vauvan vahvistumista ja sisaruskaksikon yhteisleikkejä. Jo nyt veli ja sisko saavat toisiltaan parhaat naurut, ja pienempi seuraa silmät suurina kun isoveikka-idoli touhottaa ja töllöilee. Aina iltasella toistuu sama viihde-show, kun pesulta tullut poikanen hyppelee nakupellenä ympäri olohuonetta ja vauva kiljuu ja kikattaa kuin viimeistä päivää. Halvat on huvit lapsosilla!

Viimeisen kuukauden aikana vauva on oppinut kääntymään vasemman kyljen kautta vatsalleen – ja tekeekin sitä sitten jatkuvasti, tajuamatta omaa parastaan. Varsin rajallinen leluarsenaalimme alkaa jo käydä vähän nähdyksi, ja kaikki puruleluista duplopalikoihin päätyy kuolaavan kuopuksen suuhun. Sylissä hän pungertaa istuma-asentoon, eikä kuuntele kun vanhemmat varoittelevat liian varhaisista pönötyspyrkimyksistä. Pöydän ääressä tapahtuva toiminta on alkanut pientä kovasti kiinnostaa, mutta sormiruokailua tuskin kannattaa kuitenkaan aloittaa kermamunkista? Välillä mietin, miten vähän varsinaisia virikkeitä kakkosvauvalle tarjoillaan – hän kun ei käy muskareissa tai jumpissa sosialisoimassa ikäistensä kanssa ja kirjoistakin tajusin toisen kiinnostuneen ihan vahingossa. Sitten muistan, miten paljon lapsekasta elämää meillä ja muualla hän näkee ihan itsestään, ja tajuan, ettei tässä nyt mitään ylimääräisiä virityksiä kaivatakaan.

Tyypillisesti tosi tyytyväinen tyttönen vaihtoi joitakin viikkoja sitten univaihdetta, ja lopetti hyvät yöunensa. Auts! Samoihin aikoihin alkoivat epämääräiset vatsavaivat, jatkuva vaipanvaihto ja kummalliset väri-ilmiöt. Ehdin käydä läpi kaiken mahdollisen noro-viruksesta hampaidentekoon, kunnes ajattelin ihan vaan varmuuden vuoksi testata maidotonta ruokavaliota. Kananmunaa olen isompina määrinä vältellyt jo aiemmin, se kun on tuntunut aiheuttavan pientä ihottumaa pienokaisella. Nyt olen ollut muutaman päivän jälleen lihaa syövänä vegaanina, ja kas, sain vauvani takaisin! Yöunet ovat palanneet, pyllyä ei tarvitse enää pestä kymmentä kertaa päivässä ja pikkuhiljaa vaipan värikin on muuttunut myrkynvihreästä normaalimpaan suuntaan. Että taisipa tähän talouteen sittenkin pesiytyä toinenkin maitoallergikko, harmillista muttei mahdotonta. Juuri nyt litkin vaniljaista soijamaitokahvia ja popsin munatonta munkkia – onneksi ehdin tehdä avokadopastaa kyllästymiseen asti ja syödä suklaata niin paljon että….no ei, suklaata en kyllä ole syönyt vielä (ikinä) tarpeeksi. Katsotaan sitten ensi jouluna konvehtikestävyyttä uudelleen.

Varreltaan viisikuinen on varsin siro tapaus, ja veikkaankin että ensi viikon virallisella neuvolakäynnillä otetaan lisäruoat puheeksi. Oma mielipiteeni niitä kohtaan on vielä vähän hutera. Ehkä, ehkä ei, ei nyt ihan vielä, jos vasta sitten kuukauden päästä kuitenkin? Syöttövälit ovat päiväsaikaan parin tunnin luokkaa, ja omille menoilleni pääsen puolen desin maitovaran turvin vaikka koko illaksi. Siinä mielessä ei siis sosesotkulle vielä olisi tarvetta, mutta vähän jännitän miltä pikkaraisen painokäyrä tällä kertaa näyttää. Pituutta pikkusisko kai ainakin kasvaa, sillä koon 68 vaatteet alkavat nekin kinnata haaruksista ja hihat jäävät lyhykäisiksi. Päivärytmi on vakiintunut kaksiin uniin, jotka ovat parhaimmillaan vaunuissa nukuttuina. Odotankin siis uuden kodin parveketta aika isolla innolla…

Vaikka vatsa on vaivannut ja unet olleet katkonaisia – ja äitee ollut välillä vähän enemmän kuin vain väsynyt -, ei kuopuksen hymy tunnu hyytyvän millään. Hän väläyttää (toistaiseksi) hampaattoman hymynsä kaikille, ja melkein missä tilanteessa tahansa. Tarkkaavainen tyttö hän tuntuu myös olevan, ja monesti varsin (kovassa) äänessä. Mikä täällä mölisee? osaa isovelikin kysyä, kun sitteristä kuuluu kiekumista. Pientä vierastusilmiötä on vauvan suunnalta myös havaittavissa, mutta suurimmaksi osaksi pikku-O vain nauttii saamastaan huomiosta. Ja kaiken huomion hänelle toki soisinkin, ja toivoisin itsekin sitä pystyväni enemmän antamaan. Ehkä pikkuisen puolivuotispäivänä oma elämä on jo sen verran järjestyksessä, että hymy säilyy kaikkien huulilla aamusta iltaan 🙂

PS. Kannoin tänään ystäväni kanssa ensimmäiset banaanilaatikot uuden kodin keittiöön. Muissa huoneissa remonttimies huhki seiniä valkeiksi ja vaaleanharmaiksi (tähän vähän sydämiä), aurinko valaisi viidennen kerroksen kauniiksi ja kaikki näytti paljon paremmalta kuin muistinkaan. Varsinainen muutto tapahtuu viikon päästä, huh sentään!

Olemme ongelman äärellä.

Joitakin viikkoja sitten esikoinen sattui iltaisella kauppareissulla ohittamaan kirkon sen kellojen soidessa. Kotiin palasi punaposkinen ja suurisilmäinen lapsi, joka ei meinannut pysyä pöksyissään. Mikä nähtiin siellä kaupunnilla? Kiikonkellonääni! Tuli sieltä toonista kiikonkellonääni! Siellä soi kiikonkellon ääni! Mennää kattomaa sitä kiikonkelloo! Ii kysyy kiikon talonmieheltä ’saako kattoo kiikonkelloo?’

Tämän vavisuttavan kokemuksen jälkeen asia nimeltä kiikonkellonääni muuttui suorastaan lihaksi, ja toistuu päivittäisissä keskusteluissa kaksivuotiaan kanssa. Eikä siinä kaikki, kiinnostus kirkkoihin on muutenkin lähtenyt vähän (jumalan, tsah) käsistä. Kerhomatkalla parasta on se, että saa kävellä kirkon ohi. Leikkipuistossa hakeudutaan aidan viereen, koska sieltä näkyy kirkon torni. Bussissa lapsi herättää hymähtelyjä tuijottamalla ikkunasta ja huokailemalla ooo siellä näkyy kiikko, hauaa mennä kiikkoon! Herran temppeleitä bongaillaan paitsi kaupungilla, myös kirjoista. Viimeisimpänä kirkkoilmiönä ovat Duplo-palikat, joista luonnollisesti rakennetaan niinkin lapsekkaita rakennelmia kuin tuomiokiikko ja Alesin-kiikko. Kirkossa on aina oltava torni, ja värikkäistä kukista väsätään katolle kolitte. Tin-kongg, soi kiikonkello.

Että semmosta.

Kaikki tämä olisi varmaan vain ihanaa ja odotettua, jos perhetaustamme olisi vähän toisenlainen. Mutta mehän emme siis kuulu kiikkoon, itse olen vielä varsin angstinen ateisti. Lapsen huikea kirkkoinnostus herättääkin kysymyksiä siitä, mitä ja milloin näistä uskonasioista oikein voi puhua? Tähän asti olen rakennellut palikkakirkkoja olohuoneen lattialla, houkutellut venkoilevan poikasen pukemaan ”sitten nähdään varmaan se kirkkokin matkalla”-lauseella, tuijotellut tuomiokirkkoa ulkoapäin seurakunnan läsnäollessa ja myöskin luvannut, että voidaan joskus mennä pojan kanssa kahdestaan kirkkoon vaikka kuuntelemaan jotain musiikkia. Samalla taisin mutista jotakin siitä, että toiset tykkäävät käydä kirkossa mutta että äiti ja isi…eivät niin…välitä.

Uskonasioista puhuminen lapselle, joka muun muassa hauaa mennä Muumilaaksoon, tuntuu vähän turhan monimutkaiselta. Jumalaa tai Jeesusta en haluaisi oikeastaan edes mainita ennen kuin niiden käsittely merkittävänä historiallisena tarinana saisi osakseen jonkinlaisen ymmärryksen. Uskon, että lapsi aikanaan tutustuu eri uskontoihin jo kouluopetuksen avulla, ja saa sitten omien tuntemustensa mukaan tehdä omat ratkaisunsa. Me opetamme arvoja, emme uskoa. Mutta ne kirkot….

Jos kaksivuotias hauaa mennä kiikkoon istumaan penkillä, pitääkö pakanaäidin pistää sunnuntaina ykköset päälle ja kuunnella papin saarnaa vastoin tahtoaan? Saako kirkkorakennuksista nauttia ilman korkeampia voimia? Onko olemassa jotakin kirjaa, joka vapauttaisi kasvatusvastuusta tässä asiassa? 🙂

Muutaman viikon päästä on aika vaihtaa maisemaa. Vielä hetken katselen kaunista kotiani – kotiamme –  ja huokailen. Kohta kai joku muu saa nauttia näistä kulisseista.

Näiden seinien sisälle kätkeytyy paljon surua, mutta myös iloa. Ensimmäinen ikioma koti, ensimmäinen remontti ja omilla sävyillä maalatut seinät. Muuttopäivänä tein positiivisen raskaustestin, täällä esikoinen muuttui vähäsanaisesta taaperosta puhua pälpättäväksi pojaksi. Ja mitä kaikkea muuta, muistoja joita en halua jäädä tuijottamaan tyhjiltä seiniltä.

Eihän tämä kivitalokolmio mikään täydellisyys ole. Pitkä kapea eteinen, turmanloukku-lempinimeä kantava kylpyhuone, turhan vähän kaapistoja ja puolitiehen jääneitä säilytysratkaisuja. Sijainti metsän siimeksessä ja rannan lähellä ovat toki idyllisiä, mutta kauppamatka on aina kiristänyt hermoja ja bussikyyti tullut liiankin tutuksi. Kuitenkin uskoin asuvani tässä talossa useita vuosia, katselin kaihoisasti naapuritalon täydellistä  päivähoitopaikkaa ja kuvittelin lapseni hiusten hulmuavan pihamaalla juoksentelevan poikajoukon jatkona. Piknikit uimarannalla ja metsäretket kaakaotermoksen kanssa olivat tietysti kuviteltuja sille perheelle, jota ei enää ole.

Nyt vaihdan lainaloukun vuokrakolmioon, yritän oppia elämään puunvärisen keittiön kanssa ja tuumailen, menevätkö sisarusrattaat vaihtoon minikokoisen hissin vuoksi. Keskitän mieleni uuden kodin sisustukseen, tuijotan värikarttoja ja neuvottelen vuokraisännän kanssa uusista seinistä. Hymyn tuo huulille vaatehuone ja nykyiseen verrattuna valtava olohuone, kaksi (!) vessaa ja piskuinen parveke. Siellä vauva luonnollisesti tulee nukkumaan kolmen tunnin päiväunia, sehän on selvä. Monen metrin liitutauluseinää tai valkoista parkettia en enää saa, mutta saan tilaa ja toimivuutta sekä meille kolmelle täydellisen sijainnin: kauppa on naapurissa, kirjasto kivenheiton päässä, kaverit lähikulmilla ja kerhoonkin kävelee (kiireessä, kuten aina) kolmessa minuutissa.

Home is where your heart is, sanoovat. Minun sydämeni särkyi tässä talossa, on aika korjata se uudessa kodissa. Mukana muuttavat Marimekon astiat, mustavalkoinen matto ja tietysti ne kaksi tärkeintä. Kolmestaan me teemme kodin, kenties oikein ihanan.

Tänään on päivä ystävien. Harvoin kai olen helmikuun neljäntenätoista ollut näin, nääääääin kiitollinen omista ystävistäni. Olen kaiken kriisin, kaaoksen ja kuohunnan keskellä saanut niin paljon tukea, apua, iloa ja uskoa tulevaan, että tekee mieli piirrellä vaaleanpunaisia sydämiä sinne sun tänne. Ystävät ovat valtava voima, se pitäisi tietysti muistaa vuoden jokaisena päivänä.

Omat ystäväni ovat tarttuneet hihaani kuka missäkin elämänvaiheessa. Minä olen kulkenut omia polkujani, mutta oikeastaan jokaisesta elämänmuutoksesta on matkapuhelimen muistiin ja kahvikutsulistalle jäänyt yksi, kaksi tai muutama erityisen läheistä ihmistä. On leikki-iässä tavattu lapsuudenystävä, yläasteen ikätoverit, lukiovuosien läheisimmät, opiskeluaikojen uskolliset, solukämpän kanssa-asukki ja tietysti viimeisimpien vuosien äitikaverit, joista jokunen on muuttunut muskaritutusta tai vauvajumppaseurasta ihan sydänystäväksi asti. Eipä ole blogikaan ollut ihan turha väline ystäväpiirin laajentamisessa, virtuaalisen seuran lisäksi internetin ihmemaasta on löytynyt ihan eläviäkin kavereita.

Mistä tunnet sä ystävän, kyselee laulukin. Minä tunnen sen siitä, ettei omia sanojaan tarvitse seurassa sensuroida. Voi heittää ilmaan mustaa huumoria, kyynelehtiä tai vaikka kiroilla, kertoa tunteistaan vailla pelkoa niiden mitätöinnistä. Tunnen sen myös siitä, että vaikka välimatkaa – olkoon se sitten henkistä, fyysistä tai vaikka ikävuosissa mitattavaa – olisi runsaastikin, jatkuu juttu aina tapaamisella niin kovin luontevasti. Omat ystäväni ovat keskenään varsin erilaisia, mutta jokin hyvyys heitä kaikkia yhdistää. Avoimuus, epäitsekkyys, älykkyys, ja se hurjan olennainen huumorintaju. Toisten kanssa yhteistä ovat koulumuistot, joidenkin seurassa puidaan lasten kehitysvaiheita. Mutta jotta ystävyys olisi ystävyyttä, tarvitaan jotain tässä hetkessä olevaa, jotain niin tärkeää, etten oikein osaa sitä edes kuvailla.

Tänään mietin, millainen ystävä mahdan itse olla. Surkea yhteydenpitäjä, hajamielinen hömelö, joka ei aina muista kiittää eikä ehkä edes pyytää anteeksi. Ehkä turhan kärkäs, varmaan vähän ärsyttäväkin. Hauska, ainakin omasta mielestäni. Luotettava, tietääkseni. Kiva ja kiinnostunut, toivottavasti. Aina valmis kahviseuraksi, piirakankin leivon jos saan vähän etumatkaa.

On jännittävää seurata sivusta, millaisia ystävyyssuhteita omat lapset tulevat solmimaan. Äitikavereiden ansiosta myös jälkikasvulla riittää leikkiseuraa, ja saman vuosimallin vekarat näkevät toisiaan varsin usein. Kenties joku näistä ystävyyssuhteista kulkee läpi kerhojen, koulujen ja kapakoiden aina kiikkustuoliin asti.

Kaksivuotiaalle kaverit alkavat olla jo tärkeitä, mutta poikanen ei ystävysty ihan kenen kanssa tahansa. Kerhosta mainitaan vain tietyt tyypit, puistossa pöllöillään harvojen ja valittujen kanssa, ja yksi ystävä on ylitse muiden. Yllättyneenä sain maanantaina seurata, kuinka isoksi kasvanut I noin vain heittäytyi leikkiin uuden kaveruksen kanssa. Se osaa, se uskaltaa, se on hyvää seuraa! Toki yhteisleikit vaativat vielä vanhempien väliintuloa eikä empatiakyky ole vielä kovin kehittynyt, mutta hiljaa hyvä tulee – ystävyyssuhteissakin.

Kuopus on vielä siinä ihailtavassa vauvamaailmassa, jossa jokainen keikistelevä kasvo on kutsu ystävyyteen. Hän väläyttää hampaattoman hymynsä vaikka kiinteistövälittäjälle, eikä turhia kysele taustoja. Kokoistensa kanssa pikku-O tekee tuttavuutta kaksin käsin, ja varsin kiihkeästi. Mahtavan sattuman ansiosta esikoisen parhaan kaverin pikkuveli on meidän pikkaraista tasan viisi viikkoa nuorempi – kokoerosta voi ehkä päätellä muuta, mutta puumanaisen elkeet paljastavat ikäeron suunnan. Kenties yhteisellä viltillä lyödään alkutahteja ystävyydelle, joka on alkanut jo kahden raskaustestiviivan aikaan? Tänä ystävänpäivänä vauvat virnuilivat toisilleen, me äidit joimme kahvia, esikoispojat katselivat Pingua ja jakoivat sydänpullan. Aika ihmeellistä, minusta.

Miten paljon olenkaan viimeisen vuoden aikana muuttunut.

Korkeakouluopiskelijasta kotiäidiksi.
Esikoisen epävarmasta ensikertalaisäidistä kahden lapsen kaikkitietäväksi konkariksi.
Puolisosta entiseksi.

Vaan olenko sittenkään, oikeasti muuttunut? Ehkä olen se sama mitä aina ennenkin, kenties se vanha hyvä oikea minä on vain väijynyt piilossa vatsakummun, vauvailun ja välikausihankintojen alla. Jossakin imetyspaitojen luukkujen takana kurkistelee se nainen, joka osasi nimetä lempibändinsä, kävi ex tempore elokuvissa tai raahasi rinkkansa Albaniaan asti. Se, joka omisti mielipiteitä muustakin kuin soseruokailusta, se, joka raapusti äänestyslippuunsa oman numeron. Sitä minulla on vähän ehkä ikävä, ja nyt tunnen että teemme uudestaan tuttavuutta.

Olen viime viikkoina miettinyt ihan hirveän paljon itseäni, sitä mitä minä olen, mitä arvostan, mistä pidän, mitä toivon tai mitä odotan. Olen oppinut uusia asioita minusta, mutta todennut myös vanhojen sääntöjen pitävän. Perfektionismi pitää, kontrollifriikiksi olen kasvanut huomaamatta. Jännitän uusia ihmisiä, mutta juttelen sulavasti ventovieraiden kanssa. Kutsun kahden minuutin keskustelun jälkeen kahville, mutta suljen haaveet sydänystävyydestä jos vastapuoli ei osaa sarkasmia. Olen kai ihan kiva kaveri, ainakin.

Olet itse vastuussa omasta onnestasi. Tämä ajatus on jäänyt aivoihini muhimaan, sydämeeni sulatettavaksi. Nyt, kun toden totta olen itse vastuussa monestakin asiasta, tuntuu omaan itseen panostaminen erityisen tärkeältä – ja oikealta. Lapset heijastavat omaa hyvinvointiani, mutta se ei ole ainoa syy pitää itsestäni huolta. Minun elämäänihän tämä kuitenkin loppujen lopuksi on, saan kai ollakin vähän itsekäs. Hetken päästä lähden joogaan, kun kaupungin hoitaja ulkoilee lasten kanssa. Illaksi pusersin pulloon desin verran maitoa, jottei hätäsoitto kotoa katkaise elokuvailtaa uuden ystävän kanssa. (Ja mitäpä muutakaan menisin näin viimeisen hääpäivän ja ah niin ahdistavan ystävänpäivän välimaastossa katsomaan, kuin kotimaisen 21 tapaa pilata avioliitto. Koskettavaa, oletan!)

Arki muuttuu, niin minäkin. Mutta ehkä astun pari askelta taaksepäin, kenties nyt ihan oikeaan suuntaan – omaksi itsekseni. Juuri nyt odotan tulevaa pienellä innollakin, näen edessä muutakin kuin harmaata sumua ja synkkää yksinäisyyttä.

Yksi syy iloon löytyy konkreettisesta muutoksesta – siis muutosta. Kaunis kivitalokoti vaihtuu vuokrakolmioon keskustan vilinässä! Pakkaan itseni, jälkikasvuni ja kaiken tärkeän mukaan ja aloitan uuden elämän uusien seinien sisällä. Tapetit vain pitää vaihtaa ensin 🙂

PS. Täytyy kai äitiysblogiin aina ängetä mukaan tilapäivitys pienokaisista. Muutosten kourissa ovat hekin: vauva on muuttunut pötköttelevästä puikulasta kääntyileväksi kääryleeksi, poikanen taas puhua pälpättää kuin mikäkin huunepeli ja pärjää ilman vaippaa päivin ja öin. Toisen hiukset lyhenivät viitisen senttiä, toisen kuontalon kasvua yhä vain odotellaan. Onko kaikki hyvin? kyselee esikoinen itseltään, ja vastaa iloisesti joooo. Kuopus kiekuu oman vastauksensa hervottoman hymyilyn keskeltä.

PPS. Kuvissa minä ja tytär noin tunti synnytyksen jälkeen. Ensimmäisestä saan valtavasti voimaa, toisesta tajuan tuntea kiitollisuutta. Näitä kuvia tuijotan usein, ihmeissäni.

Lapsilla on tapana kasvaa, ja kriisinkin keskellä on kuopuksemme kehittynyt ihan ikätasoisesti. Eilen pikkuruinen pikkusisko kävi neuvolassa hakemassa uudet numerot papereihin ja lääkärin nyökkäykset pieniin huoliin (tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun minä en ollut läsnä lasten neuvolakäynnillä – kuinka keskiaikaista!).

Painoa viisi pilkku kahdeksan, pituutta kuusikymmentä ja kolme. Kasvu tasaista, painoa kai voisi olla enemmänkin, pää kasvaa niin kuin kuuluukin, kääntyminen ei ole kaukana. Hämmentävä hymynaamamme oli saanut nuivan lääkärin taas vähän lämpiämään, ja neuvolakortin lakonisten kommenttien joukossa oli jopa maininnat hymyilystä, naurusta ja jokeltelusta. ”Silläpä on paljon asiaa”, oli tohtorska todennut, kun pikku-O höpötteli menemään. Meitä muitakin tyttösen juttutuokiot tietysti lämmittävät, mutta ilta-aikaan huvitus saattaa vaihtua jopa pieneen ärtymykseen. Monipuolisen ilmaisun lisäksi vauvasella on nimittäin sangen kuuluva ääni, ja häyyy-öyyy-pöyvöyy -pöpötys sekä erilaiset pärinät ja kiekaisut iltakymmenen jälkeen muuttuvat toisinaan hellyyttävistä häiritseviksi. Olet sinä ihana, mutta olisitko hetken hiljaa? huokaisin eilen varsin väsyttävän päivän päätteeksi.

Totta puhuakseni olen ihan vain onnellinen siitä, että pikkuvauva pitää meteliä noinkin hyvässä hengessä. Kuopuksen koko naaman peittävä hymy on minulle merkki siitä, että perhetilanteesta huolimatta pienellä on hyvä ja turvallinen olo. Huikea naurunräkätys taas antaa viitteitä siitä, että sisko on perinyt sen tärkeimmän, eli hyvän huumorintajun 🙂 Itkuun pikkutirppa parahtaa aniharvoin, suurimmat surut tulevat kuumissaan ja väsyneenä vaunukopassa odotellen. Öisin hän ilmoittaa lähestyvästä nälästä hellävaraisesti ähisten ja puhisten, kunnes havahdun siirtämään maitovauvan makuupussista rinnalle.

Neuvolasta kotiin kulkeutui kevyttä sosepropagandaa, mutta ihan vielä ei oma innostus riitä bataattisotkuihin. Ja koska täysimetys toimii niin hyvin, pidettäköön siitä kiinni. Päivisin en osaa syöttövälejä edes huomioida, mutta öihin ajoittuva keskimäärin kuuden tunnin unipätkä kertoo sen, että maito täyttää mahaa ihan tarpeeksi. Kuukauden päästä katsotaan painonkehitystä uudestaan, toiveenani olisi puolen vuoden täysimetys – ja vielä parin kuukauden verran armonaikaa ennen sose-showta ja porkkananväristä pikkupyykkiä.

Painokäyrä saattoi notkahtaa, mutta muuten vauvan kehityksessä on tapahtunut harppaus ylös- ja eteenpäin. Sylimyyräilevä sisko viihtyy jo varsin pitkiä aikoja lattialla, kunhan vain ympärillä on tapahtumia seurattavana. Isoveli on jo nyt idoli, mutta hurmaava hymy heitetään ihan kaikille. Villin vispaamisen saavat vauvassa aikaan myös lastenhuoneen verhojen hauskat hahmot. Lelukaari viihdyttää tovin, ja kaikki käden ulottuvilla (ja tietysti pelkät kädetkin) päätyvät pieneen suuhun. Tuttihan sinne ei ole koskaan sopinut, joten sormet ovat kuolalla kuorrutetut ja pikkukätösten iho kovilla. Viimeisen kuukauden aikana vauvan iho on myös alkanut osoittaa atooppisuuden merkkejä, ja omalla mama-mutulla olen huomaavinani kananmuna-allergian tai ainakin yliherkkyyden. Jätän siis aamiaisomeletit väliin, sen dramaattisempaan dieettiin ei liene ainakaan vielä tarvetta.

Omat tuntemukseni perheen pienintä kohtaan ovat olleet niin hurjia ja häpeällisiäkin, että soimaan niistä itseäni varmasti aina. Nyt alan nähdä vauvan olemassaolossa niin paljon hyvää, että ehkä kaikki kielletyt tunteet jonain päivänä unohtuvat. Minulla on vauva, minulla on tytär. Saan kokea kahden lapsen äitiyden, voin tuntea sen huikean eron esikoisen ja toisena tulleen välillä. Poikasella on pikkusisko, sisaruksilla on toisensa. Triona olemme toimiva perhe. Pikku-O on täydellinen ja tärkeä, ihan vaan olemassaolollaan.

Pikkuneito nelikuinen, rakastettava ja rikastuttava, ihana ja iloinen, painoaan paljon arvokkaampi.