Kirjoittajalta Sanna (Page 21 of 24)

Hetkittäin tuntuu ihan hyvältä.

Kun aamukahdeksalta ovesta astuu hoitotäti, joka istuu esikoisen kanssa aamupalapöytään ja sanoo sitten annetaanpa äidin syödä rauhassa ja mennään leikkimään. Kaupungin kultainen perhetyöntekijä, joka jaksaa lukea, laulaa ja leikkiä lasten kanssa koko aamupäivän. Neljän tunnin kotiavun aikana söin, join teetä, luin lehden, viikkasin pyykkejä ja jopa nukuin, kun naapurihuoneessa paukutettiin peltipurkkirumpuja kahden lapsen muskarin voimin. Hoitaja kävi vielä poikasen kanssa pihalla tekemässä lumiukon, minä keittelin pikkusiskon kanssa siskonmakkarasoppaa ja jaksoin lounaalla sitä mitä pitääkin: syödä, jutella, hokea otapa muutakin kuin makkaroita ja polkea sitterissä pötkötellyt vauva unten maille.

Kun ruoka maistuu, kaapista löytyy pari muumikeksiä ja lasta laulattaa. Yritän etsiä jälkikasvusta merkkejä, reaktioita kodin tunnelmaan, jotakin mitä tullaan vielä terapiassa purkamaan. Mutta isompi on kärpäsenkokoisista asioista uhmaava ja kaikesta muusta huikean iloinen ipana, ihan kuten ennenkin. Pienempi taas on täydellinen indikaattori turvallisuudentunteesta: vauva, joka hymyilee kun joku vaan katsookin kohti, ja aloittaa hurjan naurunräkätyksen heti herättyään, syötyään tai huomattuaan isoveljen leikkivän lähistöllä. Ihania ovat molemmat, ja ihanan huolettomia. Ihmeellisen tärkeitä toisilleen jo nyt. Ehkä me pystymme pitämään heidät sellaisina.

Kun vauva vetäytyy päiväunille ja esikoinen peiton alle katsomaan Maisa-videota. Minäkin suljen silmäni ja vedän viltin päälleni. Uniasiat ovat mielessä, niissä pärjääminen vaatii varmasti paljon opettelua. Isommalta päiväunet pois ja helpompi iltanukutus? Voiko puolentoista tunnin unet korvata puolen tunnin levolla ja lukemisella ja viidenkymmenen minuutin Maisalla? Voihan, kiitos? Entä miten venyn yöllä kahteen paikkaan, jos vauva syö ja lapsi huutaa? Päädymmekö kohta kolmen hengen perhepetiin, silleiksi suolaan? Saako hätänumerosta apua, jos kaikkia itkettää yhtä aikaa?

Kun makustelen veljeni viisautta, lapsilla on tapana kasvaa. Poikaa tuskin voi enää kutsua taaperoksi, uhmaikäkään ei enää tunnu iskulta vasten äitiyttä. Tietyt vauvaetapit ovat kovin lähellä, kuola enteilee hampaita ja jumppatuokiot kääntymistä. Joko se syö kiinteitä? ei enää olekaan ihan absurdi ajatus. Kuin huomaamatta täysimetin neljä kuukautta, sekin merkitsee minulle aika paljon. 

Kun tajuan, että kevät lähestyy. Kuu on vaihtunut, aurinko alkaa kohta lämmittää. Tänäkin vuonna lumi sulaa, ja kukat alkavat kasvaa.

Kun jaksan kuvata monenlaisia muumeja, kertoa arjestamme tarinan, edes ajatella että tämä hetkihän on aika hyvä.

Yritän pitää itseni kasassa. Vahvana, pienesti urheana. Haluaisin lopettaa itkemisen hetkeksi, se on vienyt jo ihan liikaa voimia. Huomaan, että vihassa vellominenkaan ei auta, ei edes itseäni.

Koetan hakemalla hakea tästä typerryttävästä tilanteesta pieniä positiivisia pilkahduksia. Itsekäs minäni siinä aika hyvin onnistuukin, äiti-minällä on vaikeampaa. Eihän tämä ole mitenkään päin lapsille parasta, en usko että kaikki selviävät kolhuitta. Paljon on nyt kiinni minusta, siitä mihin pystyn tai mitä edes haluan. Ja koska olen minä, haluan lapsilleni niin paljon hyvää kuin on mahdollista. Tunnen itseni nyt aikuisemmaksi kuin koskaan.

Voisin vajota synkkyyteen, hokea elämäni olevan pilalla ikuisiksi ajoiksi. Mutta en tahdo! Siksi etsin hyvyyttä nykyisyydestäkin, vaikka väkisin. Epätietoisuus on ohi. Oma aika tulee tuplaantumaan. Voin maalata makuuhuoneen seinän vaikka kirkuvan pinkiksi. Ehkä tulevaisuudessa tapahtuukin niitä asioita, jotka olin jo ajatellut ohitetuiksi.

Juuri nyt pidän huolta vain itsestäni. Syön aamupalaksi pekonia ja iltapalaksi spagettia, sipsiä ja suklaata aina silloin kun mikään muu ei maistu. Oikaisen itseni sohvalle, luovutan lastenhoidon ja kotityöt sille, jota pitää opetella kutsumaan uudella tittelillä. Otan kiitollisena vastaan ystävien lounastarjoilut, saunakutsut ja varamummosuunnitelmat. Huomenaamulla siirrän vetovastuun kaupungin kaikkitietävälle kotiavulle, minulle riittää pelkästään ylimääräinen silmäpari lukemaan esikoisen kanssa kirjoja.

Tänään kävin yksin joogassa ja palasin tyhjään kotiin lasten ulkoillessa isänsä kanssa. Kuin huomaamatta vauva on kasvanut siihen ikään, ettei maitotarjoilun tarvitse väijyä kulman takana odottamassa jokaista ähähdystä. Kriisin keskellä on kotiin ostettu myös korviketetroja, mutta ne ovat toistaiseksi pysyneet koskemattomina – typerä minä meni lukemaan ainesosalistan ja pyörsi puheensa pullotreeneistä. Eilen kuitenkin poistuin ilman ennakkovalmisteluja kotoa pariksi tunniksi, söin sushia parhaassa seurassa ja jopa nauroin tilanteelleni. Mistä mä enää edes osaisin puhua joillekin miehille, imetyksestä? 

Aina ei onneksi tarvitse olla vahva, eikä usein edes yksin. Nyt olen heikko ihan luvan kanssa, puhun ja puhun kunhan joku vain jaksaa kuunnella. Vertaistuen voimaa taidan tarvita nytkin, ehkä löydän itseni uudenlaisesta seurasta. Häkellyn yhä vain teiltä tulleista kommenteista ja koskettavista sähköposteista. Kiitos niistä vielä. (Ja sinä saman kokenut Saara, laita ihmeessä sähköpostia jos haluat tavata!)

Ehkä jo kohta kerron taas arkisia kuulumisia. Siskonmakkarakeitosta, sunnuntaikävelyistä, isoveljen laululeikeistä ja pikkusiskon tajunnanräjäyttävästä räkätyksestä. Ehkä ensi viikolla jaksan innostua välikausivaatteista, kenties jo huomenna kiroan omaa ja poikasen orastavaa flunssaa. Ehkä kohta kuvaan muutakin kuin surkeaa naamaani. Taidan vain tarvita uuden kameran, ihan oman.

Juuri nyt juon vähän lisää teetä.

Tulimme tänään kotiin. Istuin kaksi tuntia auton takapenkillä kahden lapseni välissä, viihdytin välillä toista ja kuuntelin radion populaarimusiikkitulvaa.

Tuntui vähän hölmösti siltä, että joka ikinen kappale koskettaa minua jotenkin juuri nyt.

Ensimmäistä kertaa kuuntelin kunnolla esikoisen pitkäaikaisen suosikkibiisin, Elokuun Soutaa huopaa -kappaleen sanoja. Osui ja upposi, suorastaan pudotti veneestä.

Harvinaisen hajuton ja mauton Juha Tapiokin lauloi ihan asiaa. Sinussa on valo, sinussa on yö. Sinulla on sitkeä sydän joka lyö. Väsymättä kipinöitä tuuleen, valaisemaan tietä pimeää. 

Kun Chisu hönki kaiuttimista anna mun mennä, mun koti ei oo täällä, aloin itkeä.

J. Karjalaisen mennyt mies, on historiaa puolestaan alkoi jo naurattaa – miten osasittekin soittaa sen heti perään!

Ehkä vielä jonain päivänä käännän volyymit kaakkoon ja luukutan Haloo Helsinkiä hymy huulilla. Huuda, huuda ilosta. Huuda, huuda vapaudesta. Huuda, huuda onnesta. Ja sä voit poistuu hymyillen.

Vielä tänään olen itkenyt, olemme itkeneet yhdessä. Ei aina käy niin kuin haaveillaan. Mutta asiat järjestyvät, minä järjestyn. Musiikki ei koskaan kuole, minäkään en vielä pitkään aikaan.


Lämmin, lämmin kiitos teille kaikille ihanista, voimaa antavista sanoista. Olen virtuaalituen edessä mykistynyt. Kiitos.

Enpä olisi uskonut.

Olen kuullut tuon lauseen jo lukemattomia kertoja. Itsekin olen puistellut päätäni ja hokenut sitä. Luulen, että tarinaani seuranneet siellä ruutujen takana henkäisevät samat sanat.

Olen aina ihmetellyt niitä keltaisen lehdistön kuninkaallisia, jotka ovat selvästi tehneet elämässään vääriä valintoja, törttöilleet tai rötöstelleet, valinneet väärät ihmiset lähelleen – ja jotka silti toteavat, etteivät kadu mitään. Tällä hetkellä kadehdin tuota taitoa, sitä, että pystyy näkemään elämänsä valinnat vain oikeina. Sitä, että onnellinen aika viisi vuotta, vuosi tai viikko sitten ei muutu onnettomaksi sitä muistelemalla. On hetkiä, jolloin kadun niitä kahta kauneimpaakin, ajatuksia jotka saavat minut voimaan pahoin. Muistoja, jotka tuntuvat mitättömiltä.

Olen itkenyt itseni läpi kaamoksen, yrittänyt ja pyristellyt. Vajonnut epätoivoon, etsinyt toivoa, löytänytkin sitä. Koittanut pitää itseni kasassa, kuihtunut mittoihin joita ei edes verenluovuttajalle sallita. Nyt on aika päästää irti, kääntää uusi sivu ja antaa kevätauringon tuoda pisamat poskille.

En tiedä missä olisin ilman ihania ystäviäni – ehkä Pyhäjärven pohjassa punaviinin värjäämien huulieni kanssa. Nyt jäin vain rannalle ruikuttamaan, ja sieltäkin minut on tultu hakemaan pois. En kaipaa sääliä, spekulointia tai syyttelyä. En edes kauhistelua, kaikkein vähiten vahingoniloa. Tarvitsen tukea ja turvaa, ja sitä minulla onneksi on. Läheisten sanat kaikuvat mielessäni ja kannattelevat niinä hetkinä, kun oma mieli mustuu. Sinä olet vahva nainen, lupaan että selviät. Selviätte kaikki. Sulla on kaks helvetin tärkeetä syytä selvitä.

En aio vajota pohjalle, järveenkin juoksen vasta kesäkuumalla. Haluan olla vielä onnellinen, uskon että onneni myös ansaitsen.

Vielä hetken annan mummin viihdyttää kaksivuotiasta ja vaarin naurattaa vauvaa. Käperryn viltin alle, oletan että joku pitää huolta. Pian alkaa sopiminen ja selvittely, kohta ihan uudenlainen arki. Pää on täynnä kysymyksiä, onneksi en ole yksin etsimässä vastauksia. Ehkä joku osaa kertoa senkin, miten enää ikinä koskaan pääsen käymään suihkussa!

Nyt meitä on kolme.

Kirjoitin eilen ystävilleni viestin. Kerroin, miksi olen viime aikoina ollut niin hiljainen. Miksen ole jaksanut kysellä kepeästi kuulumisia, miksen ole aina edes vastannut puhelimeen. Olen valikoinut ne ihmiset, joita olen kehdannut kuormittaa omilla huolillani, ja jättänyt muut huomiotta. (Aikamoinen valaistumisen paikka muuten sekin, pohtia sitä kuka on niin paljon ystävä, että haluan kertoa myös niistä vaikeimmista asioista.)

Te tuntemattomat siellä ruudun takana ette ole ystäviäni, mutta haluaisin silti kertoa. Olla ihan avoin. Mutta jokin pidättelee minua, jokin haluaa sensuroida tältä lukitsemattomalta päiväkirjalta kaikkein henkilökohtaisimmat tunteet ja tapahtumat.

Kaipaan vanhoja huolettomia aikoja, ja kaipaan myös vanhaa blogia. Lukijamäärän kasvu, tilastoissa ja kommenttimäärissä näkynyt suosio ilahdutti tiettyyn pisteeseen asti, sitten alkoi hirvittää. Miten moni tekstejäni oikein lukeekaan, miten moni minut nyt tunteekaan – tai ainakin kuvittelee tuntevansa? Halusin suojella itseäni ja etenkin lapsiani, aloitin puhtaalta pöydältä ja vedin häilyväisen rajan siihen, mitä blogissa käsitellään ja millaisia kuvia julkaistaan.

En oikein tiedä mitä pelkäsin. Kai sitä, että joku satuttaa. Asiattomat anonyymikommentit loukkaavat ihan oikeasti (huomaan vieläkin pohtivani oikeutta käyttää kaupungin lastenhoitopalveluja, vaikka niitä meille suorastaan tyrkytetään), lasten kuvien väärinkäyttöä on vaikea hallita (enkä ole vielä edes keksinyt, miten sellainen oikeasti meidän elämää vaikeuttaisi) ja (Hämeen)kadulla vastaantulevat pitkät katseet saavat vainoharhaiseksi (kohtaanko vakiolukijan juuri sinä päivänä, kun rähjään lapselle bussipysäkillä pipo vinossa?). Vaikka blogini aika pieni onkin, vaikuttaa se yllättävän moniin asioihin. Voiko lehdessä julkaista vauvan syntymäilmoituksen, saako siitä joku sairas mieli selville enemmän kuin olisi tarkoitus? Voinko osallistua Ravintolapäivään, paljastanko silloin kotiovemme vauvafoorumilla väijyville kirjepommittajille?

Älkää ymmärtäkö väärin, te ihanat kommentoijat ja blogitoverit olette tärkeitä, teille on hienoa kirjoittaa. En valikoi sanomisiani sen perusteella, mikä voisi olla suosittua – itsetuntoni kertoo, että tekstini ovat aika kivoja ja kuvatkin yleensä kohtalaisen kauniita. Olen minä ihan ylpeäkin joistakin yksittäisistä postauksista, ja joskus palailen nostalgisissa tunnelmissa niitä lueskelemaan. Käytän blogia hataran muistini tukena ja olen äärimmäisen iloinen siitä, että lasten ensimmäisiä päiviä, kuukausia ja vuosia on tallennettu niin tarkasti.

Kaipaan kuitenkin sitä, että pystyin pitämään blogia kuin päiväkirjaa. Kertomaan ilot ja surut, lapsen mitat ja parisuhteen pulmat. Että uskalsin sanoa, mitä minulle kuuluu. Että blogi oli jotakin enemmän kuin se perhekerhossa kohdattu puolituttu, jolle tulee aina vastattua vain ihan hyvää, mitäs tässä, perusarkea.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että elämäni palapeli on rikottu, ja se täytyy nyt rakentaa uudestaan. Mallikuvaa ei ole näkyvissä, mutta onneksi en ole yksin peliä kasaamassa. Onneksi on ihania ystäviä, puoliso, perhe ja kiitoksen ansaitseva kaupunki (!), jotka auttavat silloin kun omat kyvyt eivät riitä. Onneksi on kaksi kaunista lasta, joista toinen on rakastunut puisiin palapeleihin ja toinen seuraa silmät suurina niiden valmistumista. Vain aika näyttää, löydänkö minä kaikki palat ja tuleeko kuvasta eheä. Juuri nyt tuntuu siltä, että pystyn tähän kyllä.

Mutta miten käy blogin? Kuivuuko se kasaan, koska se ei enää tunnu niin aidolta ja oikealta? Riittääkö hyvän mielen henkireikä, varonko sanojani väsymiseen saakka, pelkäänkö ihan turhaan? Pitäisikö hankkia joku ihan oikea harrastus? 😉

Lapsiperheen arki on välillä melkoista sirkusta. Tirehtöörin täytyy pitää langat käsissä, villieläimet ruodussa, yleisö tyytyväisenä ja huomionkipeät lavapersoonat aisoissa. 

Rauhallinen ruokahetki voi muuttua vauvalla, kahdella haarukalla, maitomukilla ja talouspaperirullalla jonglööraamiseksi – tai ihan rehelliseksi pelleilyksi. Melkoista klovneriaa kuuluu myös jokailtaiseen nukutushösellykseen. Toisinaan tarvitaan leijonankesyttäjän taitoja, kun sapelihammastaapero karjuu kuin viidakon kuningas.

Lattialle räjähtäneen leluarsenaalin läpi luoviminen vaatii trapetsitaitelijan tasapainoa, löysän spagetin lailla kiemurtelevan lapsen pujottaminen talvihaalariin tai yhtäaikainen imetys ja potatus taas aikamoista akrobatiaa.

Taikurin taidoillekin olisi tarvetta, kun pitää saada konkkaronkka siirtymään vaivattomasti paikasta toiseen. Silmänkääntötempun avulla voisi ehkä harhauttaa uhmailevaa nuorisoa, ja mentalistivoimilla arvata kulloisenkin mielipahan aiheuttajan.

Melutasokin on vähän kuin sirkusteltassa: soitto soi, nauru raikaa ja valot vilkkuvat – jos eivät muualla niin tirehtöörin silmissä. Illan esityksen jälkeen esiintyjät vetäytyvät vaunuihinsa, tirehtööri riisuu hattunsa ja huokaisee. Se oli siinä – ja huomenna uudestaan!

Tänään tämä sirkus on siivonnut ja syöpötellyt. Yksi esiintyjistä runnoi naamansa liukumäessä ja toinen yrittää vakuuttaa johtoportaan kauneusunien tarpeettomuudesta. Palapelitaiteilijoille tarjoiltiin jauhelihakeittoa ja marjapiirakkaa, väliajalla yleisössä kiersi huhujen mukaan myös sipsiä ja suklaata. Sirkustunnelman maksimoimiseksi päätähdet puettiin päheisiin pöksyihin. Samanhaisiin, jotteivat eksyisi kilpailevan karavaanin kyytiin.

PS. Enää esiintyjäkaartista puuttuu se parrakas nainen. Raskaudenjälkeinen sulkasato on alkanut, ehkäpä karvankasvuni siirtyykin päälaelta leuan alle?

Jääkööt ne viime vuotta muistelevat kuvakollaasit sittenkin myöhemmäksi, tänään kaikkien katseet ovat kohdistuneet perheemme pienimpään, kolmikuiseen kuopukseen.

”Hyväntuulinen, tyytyväinen tyttö.”

Neuvolan arvio osuu oikeaan – pikku-O on sangen tyytyväinen tapaus.  ”Hyvin voi, minun tietääkseni”, vastaan, kun vauvan vointia kysellään. Syö, nukkuu, hymyilee, katselee maailmaa, huitoo ja hymyilee taas. Hän pitää valoista, väreistä, vaipattomuudesta ja kunnon naisenalun tavoin omasta peilikuvastaan.

Eipä tuo liiemmin itkeskele, mitä nyt iltaisin yrittää ilmaista että nukkumaankin voisi jo päästä ja nälkäisenä ähisee kuuluvasti. Pavuista vauvalle tulee vatsavaivoja, mutta muita allergiaoireita ei vielä(kään!) näy. Kehuttiinpa neuvolassa lapsen pehmoisaa ihoakin, joka lienee tässä perheessä ainoa laatuaan…

”Hymyilee ja ääntelee sävykkäästi.”

Kun perheessä on kaksi alle 3-vuotiasta, lienee kuopuksen osana väistämättä tyytyä hieman kevyempään huomiointiin. Silti – tai ehkä juuri siksi – on pikkusisko aina kovin otettu saamastaan huomiosta, ja räväyttää kasvoilleen käsittämättömän kokoisen hymyn aina kun joku vain katsookin kohti. Isoimmat hymyt taitavat tulla isille, äitikin saa toki osansa, kuin myös isoveli, hymy-helistin ja kylmäkätinen terveydenhoitaja. Ihka oikeaa nauruakin on kuultu muutaman kerran, kutittamalla saadaan kuitenkin toistaiseksi yleensä esiin vain ratkeamispisteessä oleva hymynaama.

Jutellessaan vauva vääntää volyymit kaakkoon, ja ääntelee sangen kuuluvasti. Häy, äy, häyyy, hän sanoo, kurtistaa kulmiaan ja näyttää kovin vakavalta. Meitä muita pienen pontevuus huvittaa, taitaa olla tärkeää asiaa hällä, kun niin kovin yrittää saada ääntään ulottumaan isoveljen älämölön yli. Muista, kuinka äititurkkiani hiveltiin esikoisen 3kk-neuvolassa, kun häntä kehuttiin ihanaksi, seuralliseksi ja vuorovaikustaan upeaksi. Eipä mennyt tämän vanhemman viestintäopinnot aivan hukkaan! Kuopuksen kanssa tunnen samaa hömelöä onnistumisen iloa, kun puolituntemattomat hämmästelevät pikkuvauvan höpinöitä ja ovat humoristisesti kuulevinaan pienestä suusta jotakin ”äiti”-sanaa muistuttavaa.

”Kasvaa äidinmaidolla hyvin.”

Taannoin esittämäni hentoiset huolet maidon riittävyydestä saa nyt heittää romukoppaan: vauva on pulskistunut kuukaudessa melkein kilon, ja pituutta on tullut pari senttiä. Vaatekoko on 68, sekin jo pituudesta bodeissa nafti mutta leveyssuunnassa löysä. Kuulemma O kasvaa omaa siron ihmisen käyräänsä pitkin oikein hyvin, ja kahdeksaankin tuntiin venyvät yöunet ovat merkki siitä, ettei maidon lisäksi tarvitse mitään muita ravintoaineita vielä edes harkita. Viime viikolla ehdin jo pelätä loistavan unionnemme loppuneen, kun O heräsi yöllä syömään parin tunnin välein ja nukkui päivälläkin nanounia. Katsoin sitten kalenteriin, muistin kolmen kuukauden tiheän imun kauden, ja toivoin parasta. Nyt yörauha lienee palannut, ainakin pari viime yötä ollaan nukuttu oikein makoisasti varhaiseen aamuun asti.

Imetys noin suoritteenakin sujuu ihan hyvin, vaikkakin maailmaa havainnoiva vauva ei aina malttaisi rauhoittua ruokailemaan. Taitaa tytössä asua myös pieni kokoomuslainen, sillä vasemmalla puolella syömäpuuhat aiheuttavat välillä suoranaisen protestin. Maitotuokiot vaativatkin vähän kikkailua – oikeaa tarjoan ennen unia, vasenta vasta niiden jälkeen, kun nälkäinen vauva ei muista vastustella. Tätä tapausta ei myöskään voi muuten vain tainnuttaa tissillä unten maille; rinnalle hän nukahtaa vain jos on väsynyt JA nälkäinen. Siispä nukutuskeinona on syötön jälkeen hytkytys samban tahdissa, sitten pinnasänkyyn makuupussiin sullotaan veltto vauva. Hankintalistalla on nyt kapaloliina, jolla myös uutuudenviehätystä pursuavat ja kuolalla kuorrutetu kädet pysyisivät aisoissa unien ajan.

”Jäntevä on, kannattelee päätään hyvin.”

Päiväsaikaan pikkuinen viihtyy jo pidempiä aikoja hereillä, ja syliin sulkemisen sijaan on kivempaa päästä lattialle (tai ruokapöydälle) katselemaan ympäristöä. Geeniperimässä lienee pitkän ja hoikan varren lisäksi tietty jäntevyys, meidän molemmat lapset kun eivät koskaan ole olleet sellaista vauvaisaa pullataikinaa, vaan pikemminkin seipäännielleitä. Syntymästään asti pikkusisko on kyllä ollut veljeään virkeämpi, ja enemmän mukana meiningeissä. Iän myötä olemiseen on tullut enemmän vauhtia, kädet ja jalat vispaavat kovasti eikä kääntyminenkään taida olla kaukana. Sitterissä olevan lelukaaren nallet saavat jo kyytiä, ja helistinkin pysyy asetettuna käpälässä pienen hetken.

”Sai rokotteita.”

Saapa nähdä, toimmeko tänään neuvolasta tuliaisiksi vatsanväänteitä tai menetettyjä yöunia. Pieniin reisiin iskettiin piikki kumpaiseenkin, ja suuhun tuikattiin vielä rota-rokote kaupan päälle. Panadol-pullo on jo korkattu, en anna pienen kärsiä turhan takia. Juuri nyt vauva hytkyy vasemmassa kädessäni.

Legendan mukaan elämä vauvaperheessä alkaa helpottaa kolmen kuukauden kohdalla. Minä en toivo tytön eloon minkään sortin helpotusta, sen verran vaivaton tapaus hän on ollut tähänkin asti (minun toiveeni vaikean raskauden jälkeen oli huoleton vauva, ja sen taisin saada). Pikku-O on löytänyt paikkansa perheessä, ja kulkee mukana siellä missä muutkin. Ruokapöydässä, ravintoloissa, palapelien ja pikkuautojen seassa lattialla, elokuvaseurana sitterissä ja puistovauvana vaunuissa. Iloisena, melkein aina.

On vuoden viimeinen ilta, huomisesta alkaen pitää opetella kirjoittamaan päiväys-sarakkeeseen epäonnen luku. Toivon tosin, että tuleva vuosi toisi tullessaan paljon paljon onnea ja onnellisuutta.

Vuosi 2012 on valehtelematta ollut minulle tähänastisen elämäni rankin, ja muistot siitä ovat tällä hetkellä kovin ristiriitaiset. Loppuvaan vuoteen mahtui paljon isoja asioita – ehkä liikaakin. Huomenna lienee aika kurkkia kuva-arkistoon ja luoda katsaus kuluneeseen vuoteen. Sulattelemista kaikki tänä vuonna koettu toden totta vaatii.

Olen tämän vuoden aikana tainnut itkeä enemmän kuin koskaan ennen. Ilosta, surusta, huolesta, hormoneiden herkistämänä. Kiitollisuudesta ja kivusta, väsymyksestä ja vauvahuuruista. Epätoivosta, onnesta, rakkaudesta ja raivosta. Olen jo aika kyllästynyt kyynelehtimiseen, ja toivon uudelta vuodelta huoletonta hymyä ja nautinnollista naurua. Tunnelmat vuoden vaihtuessa ovatkin nyt toiveikkaat ja odottavat. Ehkä kalenterin vaihtuessa (kääk, uusi on vielä ostamatta!) alkaa myös vähän vaivattomampi ja huolettomampi ajanjakso elämässä.

Uuden vuoden otamme vastaan joululomalta tutulla tavalla: perheen kesken pötsejä kasvatellen. Tänään paistoimme Veeran keittiöpuuhat -kirjan innoittamina pizzaa, josta tuli kiistatta vuoden paras. Mies teki makoisan taikinan, minä läiskin täytteiksi tomaattikastiketta, juustoa, parmankinkkua ja kirsikkatomaatteja. Pöydässä vielä iso kasa parmesania ja rucolaa, ja tunnelma oli kuin saapasmaassa konsanaan. Jälkiruoaksi kunnon cappuccinot ja kaupan hyllyltä löytyneet tiramisut, ohjelmapuolesta vastasivat ikkunan takana näkyvät ilotulitukset. Naapurit huolehtivat rakettiviihteestä, me pysyttelemme kodin lämmössä (ja toivomme, että lastenhuoneen Oho, taas ilotulitus! -nukahtamismantra jossain vaiheessa vaimenee…).

Vajaa vuosi sitten, kevättalvella, (toistaiseksi lapseton) ystäväni oli kylässä. Jotenkin keskustelu kääntyi äityteen, siihen kuinka siitäkin on tullut suorittamista ja kuinka äidit lokeroivat itseään ja toisiaan kummallisilla kriteereillä. Millainen äiti sinä sitten olet? kysyi ystävätär. Ja ihan yks kaks, sen kummempia miettimättä vastasin varmaan sellanen lukeva ja läsnäoleva. Sellainen taidan olla edelleen, tai ainakin haluaisin olla.

Lukeminen kannattaa aina, sanotaan. Minä olen kasvanut kirjojen kanssa, löytänyt lukemalla uusia ulottuvuuksia ja uponnut sanojen maailmaan suurella innolla. Kotikyläni kellarikirjastosta haettiin kassillinen luettavaa, ja isän ollessa kokouksessa pidettiin äidin kanssa ”ison sängyn iltoja”, jolloin kuuntelimme milloin mitäkin tarinoita. Opin lukemaan 5-vuotiaana, luin maitotölkit ja Maaseudun Tulevaisuudet ja pitkästyin koulun tavuviivateksteihin. Minusta kehittyi nopea lukija, ja pärjäsin lukuaineissa hyvin. Kahmin kirjastosta heppakirjat, dekkarit, Tuija Lehtiset ja Erlend Loet. Lukioikään asti luin paljon, yliopistomaailma kirjatentteineen toi valitettavasti katkoksen kaunokirjalliseen puoleen. Pidän mustasta huumorista, Riikka Pulkkisesta, Kjell Westöstä, Populäärimusiikista Vittulajänkältä, oivaltavista aiheista ja taitavasta kielenkäytöstä. Nyt äitielämässä tartun kuitenkin kirjaan ihan liian harvoin. Ja kun tartun, kaipaan jotain kevyttä, höttöisää chick litiä tai mukaansatempaavaa jännitystä. Luen kyllä edelleen päivittäin – mutta lähinnä lehtiä ja lastenkirjoja.

Leikeissä olen vähän kehno, puistoissakin tykkään lähinnä pönöttää ja askartelevaa äitiä minusta ei saa millään. Kirjoja jaksan kuitenkin kahlata, uudestaan ja uudestaan. Aluksi vauvalle osoitellen, sitten luukkuja aukoen, pikkuhiljaa pidempiä lauseita lukien ja jossain vaiheessa jo kokonaisia tarinoita kertoen. Meidän poikanen on perinyt jonkinlaisen lukutoukkageenin, ja on koko ikänsä ollut hullaantunut kirjoista. Jo 1-vuotiaana hän jaksoi istua itsekseenkin selaamassa kirjahyllyn tarjontaa, ja paljon ennen television kiinnostavuutta hän uppoutui kirjojen kuviin.

Kirjojen avulla on selvitty junamatkoista ja pottaharjoituksista, ja ovatpa ne tulleet ruokapöytäänkin tunkeilemaan. Iltasatu on luettu siitä asti kun vauva osasi istua ja katsoa, ja kirjastoreissu saa lapsen silmät yhä vain loistamaan. 2,5-vuotiaana hän käyttää edelleen päivästään aika ison osan kirjojen parissa, suosikit (Maisa, Maisa, muumit ja Maisa) ovat pysyneet samoina jo yli vuoden päivät mutta uusia hittejäkin löytyy (Veera, Tatu ja Patu, Myyrä). Nyt paitsi osoitellaan kuvia, myös vaaditaan tarinankerrontaa ja ”luetaan” myös itse – jotkut tekstit kun ovat uponneet pieneen päähän sangen hyvin. Lienee lukemisen ansiota, että lapsi myös osaa ja tunnistaa kaikki kirjaimet, ja on niistä niin kovin kiinnostunut. Aika näyttää, miten lukuinto lapsosta muokkaa, tai miten se hänen uravalintaansa vaikuttaa. Tuleeko hänestä kirjaviisas, kehittyykö mielikuvitus hurjiin mittoihin, auttaako lapsuuden ”lukeneisuus” myöhemmin koulutiellä? Iloa lukemisesta ainakin on, jo tässä hetkessä.

Ja mitä tulee siihen läsnäolevuuteen: haluan olla pienille lapsilleni paitsi paikalla, myös läsnä. En ole luomuäiti, ekoäiti, superäiti tai keskinkertainen äiti. En harrastusäiti (?), huono äiti, kiintymyssuhdeäiti, kilpavarusteluäiti tai välinpitämätön äiti. Olen mielestäni hyvä äiti (hui!), vaikka joissain asioissa voisinkin petrata vielä paljon. Tärkeintä ei meidän lapsille näytä olevan se, onko nakkeja tarjolla kerran vai kaksi viikossa, onko päällä kirppikseltä löytynyt raitapaita vai Metsolan uutuus (molempien täytyy vain miellyttää minun silmääni, köh) tai käytänkö nukuttamiseen syliä vai sitteriä (tässä juuri vasen jalka hytkyttää ja vauva vaipuu uneen). Mikä merkitsee, on se, että olen läsnä. Kuuntelen, kuulen, komennan, kehun ja kiitän. Pysähdyn kesken pyykinviikkaamisen korjaamaan irronneen duplo-oven, jotta ukkelit pääsisivät sisään kotitaloonsa. Halaan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, otan syliin ja puhallan pipin pois. Rauhoitan rinnalle ja silitän silkkipäätä. Kerron kymmenettä (miljoonaa) kertaa, miksi autotiellä ei saa kävellä tai mitä Veera-kirjassa tapahtuu.

Aina ei tietenkään jaksa, ei pysty olemaan sitä mitä haluaisi. Väsymys, uupumus ja paha olo tulevat omien periaatteiden ja positiivisuuden tielle. Siitä niitä syyllisyydentuntoja sitten kai revitäänkin, kun omat ihanteet ja todellisuus eivät aina osu yksiin. Kun takana on yö täynnä herätyksiä tai kuukausi täynnä murheita – kuten nyt vaikka tänään – ei aamua voi mitenkään aloittaa iloisella lukutuokiolla. Silloin etsitään digiboksilta lastenvahti, laitetaan vauva seurustelemaan peilikuvansa kanssa ja keitetään tarpeeksi vahvaa kahvia. Aamulehden jälkeen olo on yleensä jo ihmismäinen, ja päivä on astetta paremman näköinen. Joskus tarvitaan toinenkin kahvikupillinen, ystävän tarjoama tai kahvilassa leikkipaikan vieressä nautittu. Vertaistuen voimalla jaksaa aika paljon, ja huolten keskellä voi hymyilläkin – myös sille Maisa-kirjalle, jonka loppuratkaisu on ollut yllätys jo parisataa kertaa. Ja myönnettäköön, niiden tutuimpien kirjojen kanssa voi vähän selata kännykällä nettiä siinä sivussa…

Kun olo on vähän pirteämpi – ja kun jättää tietokoneella roikkumisen vähän vähemmälle – saattaa itsensä löytää lukupuuhista, joihin ei kuulu luukkuja tai Puppe-nimisiä henkilöhahmoja. Kuvissa minun kädessäni on Eve Hietamiehen Tarhapäivä, jonka (ainoa?) ansio on se Yösyötöstä tuttu, joka toisella sivulla vastaan tuleva vanhemmuuteen liittyvä ”tää on niin totta”-tunne. Toimii hyvin imetyslukemisena, mutta alkaa pikkuhiljaa puolivälin lähestyessä ärsyttää lasten sukupuolierojen alleviivaamisellaan. Mies löysi alennusmyynnistä käsiinsä Tuomas Kyröä – minä pidin Mielensäpahoittajasta, mutta en osaa enää suhtautua kirjailijaan ilman television tuomaa ärsytyskerrointa.

Jälkikasvu sen sijaan on tarttunut tyylikkäästi Tolstoin satukirjaan, jonka hankin jo esikoisen odotusaikana isyyspakkaukseen, mutta joka ei ihan vielä ole ikätasoon sopiva. Samassa paketissa oli myös ihanan Kenneth Anderssonin Pieni vilkutuskirja, joka kavereineen  viihdyttää nyt kuopusta. Harmi vaan, että painovoima vetää joskus pienimmän toukan pois lukuasennosta!