Kirjoittajalta Sanna (Page 22 of 24)

Laulussa suukon sai joulupukki epäilyttävissä olosuhteissa, mutta mahtuu pyhiin ja niiden väliin muitakin pusuja.

Vastahakoiselle vauvalle osoitettuja äidinrakkauden ilmauksia…

…eksinopusuja pikkusiskolle…

…ja vähän pikku-Nasullekin…

…sekä tietysti myös syötäviä suukkoja (Brunbergin poliittisesti korrektit puolukka-karpalot ovat paras sesonkituote ikinä, maistakaa!).

Toiset hellyydenosoitukset vaativat enemmän vaivaa kuin toiset. Eilen veimme esikoisen iltakylään kuopuksen korvaamattomien kummien luo, ja vietimme miehen kanssa ravintolailtaa ”kahdestaan” kahdeksan yhteisen vuoden kunniaksi. Vauva oli toki kolmantena pyöränä, heräsi tapansa mukaan heti tarjoilijalle esitetyn tilauksen jälkeen ja viihtyi loppuajan joko vuorosyleissä tai pöydällä pötkötellen (ei kuulemma haitannut henkilökuntaa, mitä nyt vähän söpöydellään vei huomiota). Meidän jälkeemme saapunut raskaanaoleva nuoripari sai otteita tulevaisuudestaan, ja loikin joko kauhunsekaisia tai toiveikkaita katseita pöytäseurueemme suuntaan.

Nyt löllötellään tyttöjen kesken kotosalla, kun miesväki on maitokaupassa. Sää on sumuisa, naamassa on eiliset meikit ja yöunetkin tuli tuhrattua tahattomasti koomisen Twilight-elokuvan takia. Mutta ei se mitään, onneksi lomaa on vielä pari päivää jäljellä. Blogi-intokin on palannut, ja kamerasta löytyy kuvia niin keittiöpuuhista kuin kirjaköllöttelyistä (kuin myös kaksi(-ja-puoli!)vuotiaan taiteellisista näkemyksistä). Postauksia siis piisaa, varmasti myös uuden vuoden puolella 🙂 Toiveita saa toki esittää, minulla on aika mahtava lukijakunta, jolle on ilo tarjoilla palasia arkisesta elosta.

Lentosuukkoja liikenee ilman sen suurempia suunnitteluja, kaikille kaukaisille ihanille. Teillekin, toverit.

Hän on kasvanut vaivihkaa aika isoksi, ihan isoveljeksi asti. Mutta on silti vielä pieni, senkin kun aina muistaisi.

Hän herää aamuisin huonolla tuulella, mutta vaihtaa lastenohjelmien ja jugurtin jälkeen positiivisen vaihteen päälle. Hän hymyilee tutuille ja tuntemattomille ja nauraa kikattaa kaikelle vähänkin hassulle.

Hän lienee pituudeltaan 90 senttiä ja rapiat, paino on saattanut jouluherkkujen myötä heilahtaa jo 13 kilon puolelle. Hoikka poika, siro mutta sopiva. Venähtänyt koon 98 vaatteisiin. Kengänkoko onkin sitten luokkaa kanootti, talvisaappaissa komeilee numerot kaksi ja kahdeksan.

Hän puhua pälpättää lähes taukoamatta, selostaa kaiken näkemänsä ja hiljenee vasta kun uni painaa silmät kiinni. Hän haaveilee tulevaisuuden teoista, muistelee menneitä ja kommentoi kaikkea. Isi tuli töistä kotiin, teeve isi! Äiti peiton alta pois, mennää heikkimään! Kato mikä tuolla on – oho, siellä kukkakeksi! Kattosi äitin pulesta Ämpi pöös liloo. Mitä höytyy jahjapapetista – hotain, hotain…tonttuja! Hoksus synttäliluhlat, sitte pupaltaa kynttilää, hauaa haittaa kuunun päähän.

Hänelle on kehittynyt huumorintajua, jekkumieltä ja källikieroutta. Taivaalla ei ehkä lennäkään suihkukone, vaan pesukone tai pestääntukkakone. Kielletyt kolttoset hän tietää tasan tarkkaan, ja kokeilee aina vaan onneaan kikatuksen kanssa. Me vanhukset muutumme toisinaan ei-saa-painaa-tiskikoneen-nappeja tai ei-saa-koskea-telkkariin -mantrojen hokijoiksi, ja jäähypenkille poikanen kiikutetaan yhden varoituksen jälkeen. Joskus toimii, toisinaan ei, anteeksipyyntöä harjoitellaan vielä hartaasti.

Hän rakastaa kirjoja, kitaransoittoa, kaikkia koneita ja kaiketi vähän myös pikkusiskoaan – jonka kanssa joutuu taistelemaan huomiosta ja jonka kurmoottaminen aina kielletään. Lukutoukka lapsonen osaa kaikki kirjaimet ja laskeakin – ainakin kahteenkymmeneenneljään saakka. Sohvalle hänet saa naulittua levollisella lukuhetkellä tai yhä vain ainoan oikean elokuvatähden eli Maisa-hiiren avulla.

Hänen lempivärinsä ovat punanen, kinkki ja hiila – joskus myös keetanen, varmaan ihan vain äidin väriaivopesun tähden. 

Hän omaa hämmentävän hahmotuskyvyn ja huomioi kaiken samanhaisen ja tietyn häkösen. Kaverin kirjoissa näkyy samanhainen kuva kuin kotona, kylässä oli samanhainen lamppu kuin meidän katossa ja maitotölkin kyljessä on samanhaista juomaa kuin omassa lasissa. Leipä muuttuu parilla haukkauksella mopon häköseksi ja yhdellä puraisulla puolestaan heneen häköseksi.

Hänen lempiruokiaan ovat nakit, lihapullat, makaronilaatikko ja luonnollisesti myös sushi. Hän ei pidä puurosta, inhoaa tilliä eli kaikkea pientä vihreää piperrystä ja kammoksuu äitinsä tavoin jugurtissa piileskeleviä pipanoita. Hoku maaja! hän huudahtaa, ja sylkee sattumat suustaan. Itsenäinen syöminen on vielä vähän hakusessa – ainakin jos tarjolla on jotain muuta kuin lemppareita. Pullaa ja pipareita hän söisi vaikka sylillisen, karkista ei onneksi tiedä vielä mitään.

Hän painii isänsä kanssa, riehuu lumihangessa ja tanssii olohuoneen matolla. Hän pitää palapeleistä, uppoutuu autoleikkeihin ja keksii kymmenen käyttötarkoitusta epämääräisille muoviesineille. Hän piitää, muomailee ja leikkii laululeikkejä kasvot loistaen. Hän antaa pupulle maitoa, heikkaa äitin kanssa ja pistää papiljotteja päähänsä. Syksyistä hoitajaa hän muistelee laittamalla hiuslenksuja ranteeseensa, silloin sitä on yhtä heeno kuin Hanna-täti.

Hän venyttää nukahtamistaan varsinkin iltaisin, ja nukkuu keskimäärin iltakymmenestä aamukahdeksaan. Usein yöllä peitto menee huonosti, ja pikkuhuoneesta kuuluu kirkkaalla äänellä isiiii. Päiväunille hän menee yleensä suhtkoht sievästi, ja nukkua tuhisee kellontarkasti puolitoista tuntia.

Hän on ihan vallan päiväkuiva, käy kotona potalla ja kaupungilla vaikka naistenvessan pöntöllä. Vaippa on käytössä enää öisin, ja toisinaan se on silloinkin turha. Vessatustarve ilmoitetaan tätä nykyä kauniisti kysymyslauseena: onko pissihätä.

Hän ujostelee uusia ihmisiä ja tilanteita, mutta on hämmästyttävän reipas (ja kuulemma myös kiltti) hoitotätien huomassa. Parhaiden kavereiden luona hän on (vähän liikaakin) kuin kotonaan. Hän kaipaa jo kerhoon, muttei varmaan olisi valmis isoon hoitoryhmään. Hän rakastaa rutiineja ja hermostuu muutoksista, vaatii oman aikansa uusiin asioihin.

Hän on söpö ja suloinen, hermoja raastava ja herkkä, kärsimätön ja kaunis. Rasavilli räyhähenki ja rauhallinen runopoika, vuorotellen ja yhtä aikaa.

Meidän ihana Ii, täyttää tänään kaksi ja puoli.

PS. Puolikasta synttäripäivää vietettiin äiti-poika-duona kirjastossa. Kerrankin kahdenkeskistä aikaa: leikkejä lastenosastolla, sylillinen lainakirjoja ja lopuksi pullat ja pillimehut kahvilassa. Äitin kanssa kiijattossa, kahlilassa oli hyvä olla.

…tai juuri sopivan mittainen.

Ja niin joulu joutui, tänne meillekin. Aatto sujui aika pitkälti suunnitelmien mukaan: myös kaksivuotiaan kärsimättömyys ruokapöydässä ja nukahtamisen venähtäminen oli odotettavissa. Ensimmäinen lahjapaketti luovutettiin poikaselle jo alkuillasta, ja uusilla duploilla leikkivä lapsonen antoi työrauhaa keittiöön. Pöytään katettiin kalaherkkuja, kinkkuja, valmislaatikot ja salaatteja. Pojan suosikki (ja ainoa sellainen) joulupöydässä oli graavilohi, me aikuiset nautimme sen wasabilla ryyditettyjen ruisleipästen päältä.

Paketeista paljastui pehmeitä asioita, palapelejä, pari kirjaa ja Tanskanmaalta asti matkustaneita palikoita. Kaikki lahjat saivat kaksivuotiaalta ansaitun VAUUU-reaktion, ja lapsen riemu vieritti meikäläisen poskelle pari kliseistä kyyneltä. Yllätyksistä parhain oli kuitenkin keltainen kitara, jonka me annoimme kerhossa kuuleman mukaan ukuleleen rakastuneelle lapsoselle. Lahjavalinta taisi mennä aika nappiin, sillä nelikielinen soittopeli kulkee nyt kaikkialle ja uniltaan heränneen pojan ensimmäinen kysymys on tätä nykyä missä kitala on?

Perheen pienin vietti joulunsa lähinnä nukkumalla – kun ruoat oli syöty ja lahjatkin avattu, heräsi hän tyrmistyneenä huomaamaan menetyksensä. Iltahämärässä piti sitten vielä räpsiä lavastettuja valokuvia sävy sävyyn puetuista sisaruksista, että saatiin pikkusiskokin mukaan joulun todistusaineistoon.

Kun lapset aattoiltana simahtivat yöunille, kasasimme lautaselle juustoja ja keksejä etsimme puoli tuntia pullonavaajaa ja kaadoimme lasit täyteen punaviiniä. Hiljainen koti, herkistynyt mieli, herkkuja ja hyvää seuraa – mitäpä sitä muuta jouluyöltä kaipaisi.

Joulu on nyt minun mittapuullani ohi – jo eilen luovutimme laatikkotuputtamisen kanssa ja paistoimme lapselle lounaaksi kalapuikkoja. Muuten joulupäivä kului kotosalla uusien lelujen kanssa, pulkkamäessä naapurin pojan rattikelkkaa ihastellessa ja jämäruokia kaapeista kaivellessa. Tänään Tapanina kyläilimme ystäväperheen luona, pojat leikkivät lahjaleluilla ja vauvat tuijottivat toisiaan (tai vähän ohi). Vatsaani on varastoitu pari kiloa konvehteja ja käsittämättömällä kolanlitkimisellä olen saanut vauvankin vihaiseksi. Huomenna palataan arkeen joiltakin osin, minun joululomani eli isimiehen vapaa jatkuu onneksi viikon loppuun asti.

Ai niin, minä sain lahjaksi taianomaisen kahvimukin, tällaiselle kofeiininössölle mitoitetun. Joulun paras lahja oli kuitenkin jotain aivan muuta, jotain jota ei voi lahjapaperiin oikein kääriäkään.

Pyykit on viikattu, lattiat imuroitu ja seilaavat sukat pistetty paikoilleen. Rinkassa on kotiin kannettu kukkuroittain ruokaa, kauppahallista haettu kalat ja kinkut. Jääkaappi on lastattu juustoilla ja piilossa on pullo punaviiniä.

Eilen leivottiin esikoisen kanssa torttuja (minä tein tortut, hän oman sotkunsa) ja minä testasin ankeaa pirkkaniksiä: jos et ehdi leipoa pipareita, polta valmispipari uunissa jouluntuoksun toivossa. Hajuhermot viimeistelin illalla, ja nyhersin muutaman neilikka-appelsiinin ikkunaan roikkumaan. Eiköhän näillä tuoksutteluilla tontut meillekin löydä.

Aattoaamu alkoi kummallisella tunteella: minua ei pitkästä, pitkästä aikaa väsytä yhtään. Perheen pienin esittää joulukuvaelmassa näemmä narkoleptista Jeesus-vauvaa – tyttönen tarjoili jo aiemminkin kehuttujen yöunien jatkoksi oman ennätyksensä, yhdeksän tuntia vailla herätyksiä. Sama tunnelma on jatkunut tähän asti, kolmen ja puolen tunnin aamupäiväunet mahdollistivat minulle rauhaisan suihkun, papiljotit päähän, puuronkeiton ja illan jälkiruoan vispaamisen. Sillä välin miesväki kävi katsastamassa viime hetken joulukuusitarjontaa ja palasi posket punaisina kotiin (vielä yhden) konvehtirasian kera.

Aurinko alkaa jo laskea, kaupungin hyörinä hiljenee ja väki kerääntyy kotien lämpöön. Minä odottelen että poikanen nukahtaa päiväunille (tuo unitautinen vauvatus simahti juuri sitteriin, kun käänsin selkäni…), sitten lienee hyvä hetki kahmia suuhun kahvia ja konvehteja. Jotain jouluhöttöä telkkarista, jalat ylös ja rennoksi. Unien jälkeen pistetään lapset kylpyyn, jakaukset kuntoon ja parasta päälle.

Illalla pistetään pötyä pöytään ja rapistellaan lahjapaperia – läheisten ja kaukaisten tonttujen ansiosta makuuhuoneessa piileskelevä pakettikasa on kasvanutkin aika komeisiin mittoihin. Koska olen itse osallistunut vain kahden lahjan hankintaan, on ilta täynnä jännitystä. Ikiliikkuvan kaksivuotiaan kanssa rauhallinen ruokahetki on miltei mahdottomuus, siksi toimintasuunnitelmana on lahjojen vähittäinen aukominen meidän isojen mussuttaessa muiden tekemiä herkkuja. Vauva viihtynee siinä sivussa, sylissä tai syvässä unessa.

Kunpa kaikilla olisi tänään hyvä mieli ja lämmin olo, kunpa huolet ja murheet pysyisivät poissa joulupöydästä. Kunpa jokaisella olisi joku, jonka kanssa jakaa suklaarasia. Joulurauhaa, muuta en minä juuri nyt toivokaan.

Kiitos kaikille elämää ja imetystä tsempanneille. Olen nyt kiinnittänyt vähän enemmän huomiota rintaruokinnan sujuvuuteen, imetyskerran kestoon ja syöttöväleihin – ja todennut, että eihän tässä voi olla mitään ongelmaa. Yritän myös juoda enemmän (muutakin kuin kolaa) ja syödä useammin (muutakin kuin suklaata), jottei tuotantolaitos pyörisi liian vähällä energialla. Hyvien yöunien alttarilla olen toki valmis uhraamaan muutamat naiselliset epämukavuudet, ehdin vain pelästyä että syömättömät yöt automaattisesti vetäisivät maitomäärän miinukselle. Jos pikkuvauva kuitenkin päättää ruokailunsa joko lempeään uneen tai koko kasvot peittävään hymyyn, lienee huoli maidon riittävyydestä turha.

Myös elämäpuolella näkyy vähän valoa, tai ainakin hentoinen tuikunpilkahdus, tunnelin päässä. Tietyt asiat haluan pitää blogijulkisuuden ulkopuolella, vaikka tiedostan toki että salamyhkäinen surkuttelu voi yleisöä myös ärsyttää. Arvostan siksi kovasti antamaanne tukea, vaikkei se mihinkään konkreettiseen kohdistukaan. Juuri nyt aion kuitenkin heittää arki- ja muutkin huolet hetkeksi nurkkaan ja ottaa vastaan joulun.

Niin, se joulu, siitä on tohistu ja kohistu kaikkialla muualla paitsi meidän huushollissa. Aaton odotus on jäänyt ihan sivuseikaksi – mistä olen toki tuntenut jonkinlaista surua etenkin kaksivuotiaan puolesta. Hän ei onneksi vielä tiedä paremmasta, eikä odota idyllisiä piparinleipomistuokioita tai tontturöykkiöitä ikkunanpielissä. Esikoiselle joulu onkin nyt tiivistetty muotoon ”silloin syödään hyviä ruokia ja sitten voi saada jonkun lahjan”. Toki kaupungilla, kylässä ja kerhossakin tutuiksi ovat tulleet tontut, tortut ja tuiki tuiki tähtöset, ja kyllä me kotonakin sentään joulukalenteria olemme aukoneet.

Nyt kun maailmanlopun tunnelmista on päästy pikkuisen parempaan tolaan, on omassa mielessänikin paikka joululle. En ole mikään hc-jouluihminen, minulle tässä(kin) juhlassa tärkeintä on lämpö, läheisyys ja läski  hyvä ruoka. Joulustressiä en ymmärrä, eikä omassa suvussani ole ikinä koettu sitä lahjatulvaa, jota jotkut vanehmmat valittelevat. Joulun hengellinen puolikaan ei minua kosketa, siispä juhlin pimeän talven katkaisevaa ilon ja valon juhlaa. Kiitollisena otan myös vastaan ylimääräiset (miehen) lomapäivät, jouluherkut ja lahjatkin, jos niitä joku erehtyisi käteeni ojentamaan. Joulupukki-asiaan en kuitenkaan osaa oikein suhtautua, jotenkin tuntuu vähän liian härskiltä ihan kirkkain silmin valehdella omalle jälkikasvulle. Meillä lahjat tulevat siis ihan vaan rehellisesti läheisiltä ihmisiltä, joskin tonttu aina toisinaan päiväuniaikaan kurkkiikin ikkunan takaa kilttejä nukahtajia…

Eilen kävimme ihmettelemässä ihka elävää aasia ja leppoisia lampaita, ja ostin kotiin tämän joulun ainoan koristeen. Tänään suhasimme pakkasen pelossa ostoskeskuksessa ja törsäsin lasten rahat omaan ja miehen lahjoihin. Oman kiltteyteni kiittämisen varmistin isolla, lämpimällä ja sangen ajankohtaisella lahjuksella. Kaapissa odottavat paketit myös poikaselle, joka mummien ja kummien ansiosta kyllä saa osansa. Ihan vaan kasvatuksellisista syistä taidan kääriä jonkin uusista vauvanvaatteistakin raitapaperiin, jottei taaperoinen ihan luulisi joulun tarkoittavan toista syntymäpäivää.

Viikonlopun suunnitelma on yhtäkkiä selvä: huomenna ruuhkaiset ruokaostokset, sunnuntaina säpäkkä siivous. En ala kuurata kaappeja kristuksen tähden, mutta petivaatteet voisin viskellä pakkaseen ja pölyt pyyhkäistä. Joulun vietämme ihan vaan perheen kesken kotosalla, ruoat ostetaan vähintään puolivalmiina ja suklaata – sitä ei vaan voi syödä liikaa. Jos rahkeet riittävät, käydään aattoaamuna kärkkymässä jämäkuusia torilta. Oletukseni on, että päivän mittaan television pukit ja petterit viihdyttävät poikasta, vauva nukkuu jouluonnensa ohi ja me vanhukset mussutamme konvehteja kaapin perukoilta. Illlalla syödään hyvin, etsitään ehkä joku kynttilä jostain ja revitään paketteja auki taaperon tarmolla. Kun iltahämärässä lapset leikkivät lahjoillaan, minä ajattelin vetää graavilohiöverit, villasukat jalkaan ja pari lasillista punaviiniä.

Ikkunan takana aukeaa talven ihmemaa ja maisemat ovat kuin postikortista. Piparintuoksuun ei tarvita leivontatalkoita eikä onni löydy lahjapaketista. Maailmanloppu jäi tällä kertaa väliin, vaikka oma mikrokosmos vielä vähän väriseekin. Ehkä se joulu sieltä kuitenkin tulee, myös meille.

Kaksi ja puoli kuukautta. Painoa villisti veikaten viitisen kiloa, pituutta (selässä) niin paljon että koko 62 kinnaa haaruksista (ja mahtavan musta talvihaalari ei enää aiheuta tukehtumisefektiä). Silkkipää, nappisilmät, äidin geeniperimästä poimittu nöpöleuka.

Siro on tyttösemme yhä vain, vaikka maitomakkaroita reisistä ja leuan alta löytyykin. Viime päivinä olen miettinyt soittoa neuvolaan ja jonkinlaista painotarkistusta, josko vaikka maitomäärä ei olisikaan ihan kohdillaan. Imetys sujuu hyvin ja elämän eliksiiri suihkuaa edelleen, mutta ihan täysin huoleton en tämän(kään) asian suhteen tällä hetkellä ole. Vauva viihtyy rinnalla yleensä vain lyhyen hetken kerrallaan, ja jättää toisinaan yösyönnit kokonaan väliin – viime yönäkin makuupussissa tuhistiin iltayhdestätoista aamuseitsemään ilman minkään sortin älähdystä. Myös se imetyksen aikaansaama ilmiö, joka naisen elämää niin kovin helpottaa, päättyi eilen (!?), mikä saa mietteliääksi. Riittääkö maito? on ehkä typerin kysymys tuoreelle äidille, mutta nyt se on kerrankin hiipinyt mieleeni. Järjen ääni sanoo, että kyllä lapsi maitonsa tilaa tai tyytymättömyytensä näyttää; mutta sitten on se osa äitiä, jonka pitää aina olla vähän varpaillaan.

Perheen neljäs jäsen on tainnut aavistaa olosuhteiden paineet, ja hellii meitä helppoudellaan. Yöunista kiitän kaikkia luojia vuoronperään, koliikkivauvan kanssa olisin varmasti aivan kuutamolla. Aamulla vauva on hereillä tasan tunnin, torkkuu toisen ennen uloslähtöä ja osallistuu pukemishärdelliin pötköttämällä puolivalmiina sitterissä. Puistossa esikoisen kanssa pöllöillessä tai kahvilassa ystäväterapian aikana saatan jopa unohtaa vaunuissa koisaavan kuopuksen. Joskus päästään kotiin asti ilman että kukaan on saanut ihailla seurueen pienintä jäsentä, toisinaan tyttönen käy tankkaamassa ja tähyilemässä kaupungin valoja ja nukahtaa kotimatkalla uudelleen. Ennen virallista päiväuniaikaa on hetken verran seurusteltava, kaksivuotiaan sängyn vieressä voi toljotella kattoon ja kun äidin kahvihammasta kolottaa, onkin jo aika nukahtaa itsekin. Iltaan mahtuu yleensä vielä yhdet torkut, mutta kuudesta kymmeneen vietetään epämääräistä hytkyttelyn ja syöttelyn maratonia, joka päättyy yleensä kaikkien osapuolten nukahtamiseen. Väliin mahtuu myös köllöttelyä sohvalla ja perinteistä pierujumppaa polvien päällä, sekä sisarusten piirun verran liian villejä yhteisleikkejä.

Aika kaukaisilta ja jopa koomisilta tuntuvat ne konkreettiset arkihuolet, joita minulla ennen vauvan syntymää oli. Miten me päästään ikinä ulos? Kuinka sitä ehtii imettää? Ei enää ikinä rauhallista päiväuniaikaa! Pyh ja pah. Ulos pääsee kun pukee lapset ja avaa oven (ja juoksee bussiin, koska aina menee vähän liian tiukille), imettää voi ihan rauhassa kunhan esikoisella on joku mukatärkeä aktiviteetti (kirja on paras, kirjahyllyyn kiipeäminen huonoin) ja päiväuniharmonia on saatu aikaan rytmikkäällä toiminnalla ja vauvaraukan runnomisella rutiineihin. Jos arki olisi pelkästään tätä, elämäni olisi ehkä liiankin helppoa.

Pikkuruinen pikkusisko kuitenkin kasvaa ja kehittyy kaiken muun kriisiviestinnän keskellä. Poden huonoa omaatuntoa vauvalle jäävästä pienestä huomiomäärästä ja siitä, miten itkuisen äidin hän on nyt saanut omakseen. Itseäni en voi olosuhteista liikaa syyttää, mutta sydäntä särkee silti. Miten tämä kaikki sylivauvaan vaikuttaa, imeekö hän itseensä suruni ja huoleni? Onko maitoni täynnä stressiä, muistanko hymyillä tarpeeksi?

Onneksi vauva jaksaa hymyillä, niin paljon ettei naama aina tunnu riittävänkään. Toissailtana sain kutiteltua esiin ensimmäisen kunnon kikatuksenkin – kymmenviikkoisen kilkattava ääni tuntui kamalan kaamoksen keskellä maailman kauneimmalta ääneltä. ”Vauva naulasi!”, totesi isovelikin innoissaan.

PS. En ehdi – tai ihan rehellisesti sanottuna välttämättä edes jaksa – vastata kaikkiin kommentteihin, mutta luen ne kyllä ja niistä kovasti ilahdun. Kiitos siis, ja anteeksi.

Varmasti jokainen vanhempi miettii sitä mielessään: mitähän noistakin tulee? Mielessä saattaa käydä jälkikasvun uravalinta, opiskelupolku, perhemuoto tai ammattihaaveet. Joku toivoo juristia, toinen pelkää pitkäaikaistyötöntä. Tuleeko opettajan lapsesta kansankynttilä toisessa polvessa, ei kai siitä vain tule insinööriä isän esimerkistä? Koskahan ovelle ilmestyy ensimmäinen poika- tai tyttöystävä, saankohan joskus suukotella lapsenlapsia? Onnellisuus on varmasti kaikkien kasvattajien ykköstoive, mutta viattomat visiot lapsukaisten elämänpoluista lienevät ihan inhimillisiä myöskin. (Meidän esikoisestahan tulee arkkitehti, kuopuksen urasuunnitelmat ovat vielä kesken.)

Kaksivuotias on alkanut esittää omia näkemyksiään tulevaisuudesta. Useimmiten niihin liittyy jonkin asian ajaminen – eikä nyt siinä lakimiesmielessä. Kirjoissa ja kaduilla näkyvät autot, mopot, lumiaurat ja traktorit herättävät toiveen siitä, että poikanenkin hoksus ajaa hotain kyseistä kapinetta. ”Kyllä sinä joskus voit jotain ajaakin”, vastaan (ja lasken mielessäni autokoulumaksuja ja liikenneonnettomuuksia). Saman vastauksen annan myös, jos unelma-ajokkina on paloauto, kaivuri tai vaikka raketti. Onhan se mahdollista, kaikki on.

On ihanaa nähdä, kuinka leikki-ikäinen lapsi on avoin kaikille mahdollisuuksille, vailla ennakkoluuloja tai omien kykyjen vähättelyä. Kun duplot loksahtelevat paikoilleen, kehuu lapsi itseään hienotti, kaikki osaa!, eikä mieti sitä miten tuokin palikka voisi olla paremmin sijoiteltu. Tulevaisuuden haaveita eivät estele taloudelliset rajoitteet tai uskonpuute, ei edes se ärsyttävä ”enhän minä nyt sentään”-ajattelu, johon aikuinen aika usein haksahtaa. Lähes kaiken voi vielä oppia ja saavuttaa – ja ainakin kaikesta voi haaveilla.

Taaperoinen ei myöskään määrittele itseään tiukkojen sukupuoliroolien tai sosiaaliluokkien mukaan. Aamulla voi povata parrankasvua miehen mallin mukaisesti (hoksus iso hoika, sitte tässä kaakee paata) ja illalla tanssia kuten muutkin tytöt (hauaa tanssia hameella!). Parta-asia tullee aikanaan, mutta hame päällä tanssimista voi harrastaa onneksi vaikka heti. Eilisiltana pistin poikaselle pyynnöstä hamosen päälle ja äitin hukiikkia eli The Crashia soimaan. Vauva heitettiin kantoliinaan ja volumet kaakkoon, sitten pyörähdeltiin villisti ympäri olohuonetta. Ii tanssii huujatti, hienotti, sehän on selvä.

Minä en pysty tarjoamaan lapsille kuuta taivaalta – enkä ehkä haluaisikaan – mutta haluan valaa heihin sen uskon, toivon ja luottamuksen, että sekin voi olla mahdollista. Ainakin kuuhun voi ajaa, vaikka sillä raketilla. Ehkä sitä kyyniseksi ja kriittiseksi kasvanut äiti-ihminen itsekin vielä pystyy asioihin, joita ei olisi ennen pitänyt mahdollisena.

Ei ole joulutunnelma vielä saapunut tähän tupaan, pikemminkin tuntuu että samaa tahtia kuin poikasen Mauri Kunnas -joulukalenterin luukut aukeavat, sitä vähemmän koko valon ja ilon juhla meikäläistä jaksaa kiinnostaa. Karua mutta totta, pää ja sydän ovat nyt täynnä ihan vallan muita aatoksia kuin aatto-sellaisia.

(No mutta löytyyhän meiltä tosiaan se aamujen ”nyt loppui lastenohjelmat, tuupa vielä aamupalalle”-kriisin pelastava luukkukalenteri, telkkarista tuijotetaan härskisti uusintana näytettävää Tonttu Toljanteria, glögiäkin juotiin ja ne kliseiset lapsikuvakortitkin pistin tilaukseen. Että ei tässä nyt ihan joulupimennossa sentään eletä.)

Jotteivat huolet ihan täysin veisi mennessään, täytyy pitää itsensä liikkeessä ja arjen pyörityksessä. Että jospa sellainen perusneutraali arkiraportti tähän väliin, kun kahden lapsen kanssa on talsittu jo reilut kaksi kuukautta. Että mitenkä sujuu, kun sitä vielä muutama kuukausi sitten niin kovasti jännitin.

Tämähän sujuu kuin tanssi! Aluksi musiikkina taisi soida huumehia vaativa trance, sitten siirryttiin rumban rytmeihin ja nyt valssataan aika auvoisesti päivästä toiseen, vauva kainalossa ja kaksivuotias Kuomissaan tepsutellen. On jopa vähän naurettavaa, miten vähällä vaivalla (ja liian vähällä huomiolla?) vauva numero kaksi mukana menossa kulkee. Hän syö, hymyilee, vaatii vaipanvaihtoa, seurailee isoveljen touhuja ja hymyilee vielä vähän. Nukkuu milloin missäkin, mutta aika kellontarkasti kuitenkin. Ja itkeekin toki, kun väsyttää – tai jos kukaan ei hoksaa, että ne käskevät kiekaisut lattianrajasta tarkoittavatkin jotakin. Tyytyväinen tyttönen hän muuten tuntuu olevan, aivastelee kuin äitinsä ja venyttää isän esimerkkiä seuraten selkäänsä hämmentäviin mittoihin (ei kai kaksikuinen pikkuriikkinen voi noin vain siirtyä kokoon 68, eihän?).

Päivät olisivatkin lähes lomailua, jos ei huollettavana olisi tuota toista, vähän vaativampaa tapausta. Ihana isoveli osaa karjua kuin leijona, mutta myös olla lauhkea kuin lammas. Kieltoja uhmataan ja jäähyllä istutaan, mutta vastapainoksi saa myös seurata laululeikkejä esittävää ja duplo-palikoista hotain kouluja rakentelevaa lapsosta. Ja silmäkulmahan siinä kostuu, kun poikanen asettuu pikkusiskon viereen lattialle ja lukee tälle Nalle Puh -kirjaa ääneen. Kuka messän siisain eläin – se pöllö! (Seuraavassa hetkessä saa tietysti pelastaa pötköttävän pikkuvauvan taaperojyrän alta, mutta se on sitten toisenlaisia silmäkulmia vaativa juttu se.)

Ensimmäiset viikot isyysloman jälkeen tsemppasin, raksutin aivojani ja olin aina askeleen edellä päivän kulussa. Kun tullaan ulkoa sisälle, kuka riisutaan ensin, kuka sitten, kenelle ruokaa ensin, kenelle sitten, missä välissä vaippa, potta, unikirjat, nukutus? Uusien rutiinien ja rytmien löytyminen vaati hieman aikaa, muttei ollutkaan mitenkään mahdotonta. Tokihan edelleen ja aina tulee tilanteita, joita ei vain voi ennakoida tai joissa meinaa palaa hihat – mutta niistäkin selviää. Joskus vuotaa vaippa, toisella kerralla nenä, bussista voi myöhästyä ja päiväunet jäädä liian lyhyiksi. Entäs sitten? Nyt osaan jo relata, tiedän että kaikki menee kuitenkin loppujen lopuksi aina ihan hyvin.

Vaikka olen aina kohautellut olkiani äitiyteen liittyville suorituspaineille ja syyllisyydentunnoille, olen ihan viime viikkoina oikeasti tajunnut totaalisesti luopua niistä. Kyllä ne maailmat romahtavat ihan muista syistä kuin siitä, syökö lapsi aamupalaleipänsä sohvalla vai pöydässä, hytkytänkö vauvaa sitterissä ihan vaan teekupillisen tähden tai siitä, onko taaperon talvihaalarin alla pelkkä pyjama (no ei edes ollut!). Osaan myös vetäistä hihasta sopivan ässän, kun sitä tarvitaan: kahden kitinän voi sammuttaa värikynillä ja kantorepulla, uloslähtiessä on hyvä hetki muistella Toljanterin seikkailuja ja päiväuniaikaan saattaa nukkuvia lapsia tarkkaileva tonttu löytyä ikkunan takaakin…

Olen tainnut toisen lapsen myötä muuttua entistä itsekkäämmäksi – ehkä ihan terveellä tavalla. Happimaski ensin omalle naamalle ja suklaapalat omaan suuhun ennen lasten ruokkimista. Tänään väsäsin törkeästi itselleni lounaaksi sitä avokadopastaa, samalla kun poika napsi siskonmakkaroita toissapäiväisestä sopasta. Tilille rapsahtaneet ruhtinaalliset veronpalautuksetkin aion ”tuhlata” ihan itseeni – ensimmäinen ostos olivat satasen Sorelit, joiden toivon pitävän varpaat lämpiminä tulevat talvet. Kaupassa tuli noilla klompsoilla ihan kuuma, puistossakaan ei palellut. Sen verran painavat kengät on kyseessä, että kuntosalikäynnin saa helposti korvattua parinkymmenen kilon lapset+ruokaostokset -lastia lumipöperössä työntämällä. Huh!

Seuraavaksi taidankin sitten marssia silmälasikauppaan, jospa vihdoin saisin uudet kakkulat nenälle ja näkökentän kirkkaammaksi. Ehkäpä se elämä kirkastuisi sitten muillakin osa-alueilla, kun oma peilikuva miellyttäisi tämänhetkistä näkyä enemmän. Niitä muita arkihuolia poisheittämään tarvittaisiin ehkä pieni tonttuarmeija, onneksi lähipiiristä löytyy yksi jos toinenkin avulias punalakki. Ja kaksi pientä punaposkista pirpanaa, jotka hymyilevät ihan vailla huolia.

Vauva lumihangessa, itkevä taapero eteisessä.

(Ulkona otettiin härskisti lavastettuja joulukorttikuvia, mutta sieltä piti tulla sisällekin.) 

 
Sylivauva sitterissä, kaksivuotias toista tuntia Maisa-videoiden edessä.

(Kädet eivät ihan aina riitä, joskus ei jaksaminenkaan.)

Rommikola ja maitopullo vierekkäin sohvalla.

(Isompi lapsi unilla, pienempi isänsä sylissä äidinmaidolla täytetyn vatsansa kanssa.)

 
Kaikki ei taida aina olla ihan sitä miltä näyttää? Ei edes blogimaailmassa!

Talvi tuli, yllätti tapansa mukaan autoilijat ja sai meidät palelevaiset haukkomaan henkeään. Perjantai-iltana uhmattiin myrskyn merkkejä, kärrättiin kaksivuotias iltakylään ja istuttiin vauvan kanssa iltaa intialaisessa ravintolassa. Kumma kyllä olo tuntuu lähes lapsettomalta, jos seurueessa on vain tuo yksi rintaruokittava rääpäle. Tietysti pikku-O heräsi heti alkusalaatin jälkeen, mutta jaksoi kuitenkin töllistellä värikästä sisustusta laskuun asti.

Eilen aamupalan aikaan ikkunan takana olikin vastassa hanget korkeat nietokset. Säätilan muutos havahdutti huomaamaan poikasen vaatepuutokset, ja niinpä sitten säntäiltiin kaupungilla pakkasenkestävien talviasusteiden perässä – ja minä myin jälleen yhden periaatteeni äitinä. Syksyllä jo annoin periksi goretexien kiihkeälle ja kosteussuojatulle kutsulle, nyt meni sitten viimeisetkin tyylipisteet ja taaperon jalkoja koristavat kotimaiset Kuomat. Kaupan hyllyltä löytyi onneksi ihan kohtalaisen siedettävä mustavalkoinen malli ja kun hintalappu oli 25 euron pienemmällä puolella, oli pakko nöyrtyä.

Tänään sitten laitettiin talvitöppöset tositestiin ja vietettiin muutama hetki pulkkamäessä. Naapureiden rattikelkka kulki lujempaa kuin meidän peruspulkka, ja lumesta riitti riemua ihan lapioitavaksi asti. Saaliiksi saatiin punaiset posket ja tietysti myös asiaankuuluva kotiinpaluuhuuto. Lounaaksi siskonmakkarasoppaa, tottakai. Juuri tällä hetkellä kitusiin tungetaan kahvia ja sokerimunkkia, arvatenkin se isompi lapsi on nyt päiväunilla. Kaksikuinenkin nukahti munkinhakumatkani aikana lattialle, näemmä oli vähän liian unettavaa luettavaa hällä…

Kun maa on valkeana, näyttää koko maailma vähän valoisammalta paikalta – vaikkei henkilökohtainen elämä muutukaan huolettomaksi lumisateen myötä. Aurinko kuitenkin paistoi tänään, ainakin hetken verran.