Kirjoittajalta Sanna (Page 23 of 24)

Pistimme pikkuvauvan pöydälle pötköttämään. Mahalleen muikistelemaan, päätään pyörittelemään. Siinä se silmät suurina sädehtii, kauniisti kuikuilee. Jännittää jäseniään, ihmettelee isoveljeään, huikkaa huolettomasti Häy.

Vastahan hän syntyi, kohta on jo kaksikuinen. Taas kerran terveeksi todettu tyttönen, vaakakin näytti jo melkein neljää ja puolta. Rokote maistui makoisalle ja hoitajallekin piti vähän huhuilla. Stetoskoopin alle ei tällä kertaa tästä perheestä tuotukaan pää punaisena parkuvaa poikasta, vaan flirttaileva pikkuflikka. Taisi (tavallisesti tympeähkö) tohtorskakin lämmetä, kun päivää vaille kahdeksanviikkoinen niin avoimesti hieroi tuttavuutta. ”Hymyn väläytti!”, ihmetteli lääkäri kesken keuhkojenkuuntelun.

Pikkuruinen pikkusisko kasvaa läpi vaatekokojen, valvoo vaikka pikkutunneille ihan vaan elämisen ilosta ja haluaa olla siellä missä tapahtuu. Kukkuu illalla, nukkuu yöllä, simahtaa kesken aamutohinoiden. Kulkee siinä sivussa, käsivarrella, kantorepussa tai vaunukopassa. Kuopuksen rooli on omaksuttu huolella: odotellessa voi vaikka pienet torkut jos kiekaisuja ei kuulla. Maito maistuu vaikka puolijäisellä puistonpenkillä ja hoitopöydällä hengailu on herkkua. Kädet vispaavat, silmät etsivät sielua ja suu – se vääntyy ihanaan vinoon hymyyn ja juttelee jo vaikka mitä.

Aika komiasti tuo jo kannattelee päätänsä, vaikka onkin vielä pikkarainen. Toisinaan tytär on tarmokkaampi kuin äitinsä, ja veikeä hymy hakee vastakaikua kyyneltenkin läpi. Onneksi on ystäviä ja yhteisöjä, jotka tukevat niskaa, vaikka se nuokkuisi puolentoista metrin korkeudessa. Tärkeitä olette tekin, kiitos vielä kauniista sanoista.

PS. Viikko sitten kysyin kaksivuotiaalta veikkauspisteen luona lottorivin viimeistä onnennumeroa. Vastaukseksi tuli kryptinen kissa (”Eikun sano joku numero.” ”Kissa!”). Valittiin sitten kuitenkin poikasen lempinumero eli seittänän, ja kah, sen avullahan saatiinkin muhkea yksi oikein -tulos. Osaisikohan tuo meidän Neiti Keno osoittaa oikean numerosarjan ja ohjata jättipotin tähän osoitteeseen?

Pistin blogin jäähylle. Supernannykin sen sanoo: jäähyn syy täytyy selittää ja kesto mitoittaa ikätasoisesti.

Elämässä kuohuu ja tulee vastaan karikoita, silloin täytyy yrittää keskittyä olennaiseen. Päässä suhisee ja mahassa myllää, kaikki on ainakin heikun keikun.

Lapset voivat hyvin, isompi lähti juuri kerhoon ja pienempi torkkuu sohvanmutkassa. Vauva pullistuu päivä päivältä, kiekuu kauniisti ja koettaa kai kääntyilläkin – ja tarjoilee edelleen älyttömiä kahdeksan tunnin yöunia kaikille. Kaksivuotias harjoittelee kerhon joulujuhlaa varten, draamailee tämän tästä ja lukee Veera-kirjoja silmät suurina.

Tartun taas kameraan ja kirjoitukseen, kun se hyvältä tuntuu. Nyt juon vähän teetä.

Kiitos teille, palataan.

Jos ajanlasku aloitetaan ensimmäisen raskauteni alusta, olemme nukkuneet yömme perheenä nyt tuhat ja yksi yötä – ja vähän enemmänkin. Lapsiperheissä nukkuminen puhuttaa kutakuinkin aina, siitä puhe mistä puute pätee tässäkin asiassa. Kuka valvoo eniten, kuka heräilee ja kenenkin vierestä, miten mustaksi aamukahvin voi saada, päättyykö unikoulun oppivelvollisuus ikinä? Yllättäen meilläkin nukkumisjutut ja unijorinat ovat aika monen päivän polttava puheenaihe.

Esikoisemme, joka kohta saavuttaa jo kahden vuoden ja viiden kuukauden kunnioitettavan iän, on varmaankin ollut koko ikänsä sellainen keskivertolapsi nukkumisen saralla. Vastasyntyneenä poikanen ei olisi muuta tehnytkään kuin nukkunut, ja pikkuvauvana vakiintui noin kolmen yöheräämisen tahti. Hampaansa tuo veijari teki aika aikaisin ja melko kivuttomasti, mutta toki ne toivat oman lisänsä yöheräilyihin – samoin kuin seisomaanoppimiset ja muut kehitysvaiheet. Yösyöttöjä jaksettiin vuoden ikäiseksi asti, sitten unikoulun avulla nukuttiin muutama kuukausi superhyvin ja sen jälkeen kaikenlaiset muutokset ja Vaiheet (TM) ovat heijastuneet yöuniin.

Viime aikoina (syynä varmasti huikea elämänmuutos nimeltä pikkusisko) esikoinen on heräillyt öisin vaihtelevia kertoja ja vaihtelevan hysteerisenä, yleensä tainnutukseen riittää kuitenkin vain käväisy lastenhuoneessa. Muutama viikko koettiin ensi kertaa se ihme, että lapsi poistui itse sängystään keskellä yötä, ja ilmestyi meidän makuuhuoneeseen. Tokkuraisena päästettiin sitten ”isoo sänkyy” haluava poikanen meidän väliin, ja siellähän se on sitten siitä asti aina välillä viihtynyt aamuyön tunteina.

Mutta tämä uusi vauva sitten, sekin kohta jo kaksikuinen. Ensimmäiset viikot kolmen tunnin yösyöttövälejä varmisteltiin herätyskellolla, sitten tuntui että molemmat lapset herättivät läpi yön vuoron perään, ja sitten tapahtui käänne. Viime viikolla pikkusisko alkoi nukkua huikaisevan pitkän unipätkän yön aluksi, sellaisen neljä-viisikin tuntia. Sitten työmiehen tavoin vartissa hotkaistu yöpala ja lisää unta palloon, ainakin pari tuntia kerrallaan. Huraa, siinähän ehtii itsekin levähtää! Nyt kaksi viime yötä ovat olleet vieläkin uskomattomammat: toissayönä ensimmäinen herätys tuli viideltä, viime yönä vähän ennen kuutta. Siis kello kuutta, sehän on käytännössä jo aamua! Ja unille vauvanen oli simahtanut joskus kymmenen tienoilla. Luksusyön kruunasi omassa sängyssään inahtamatta nukkunut esikoinen, ja me miehen kanssa olimme aamulla lähestulkoon puheväleissä! (Olikohan tässä jo tarpeeksi huutomerkkejä?)

Siinä missä nukkumisasiat ovat nyt kokolailla kiitettävällä tasolla, on nukahtamispuolella kyllä paljon parantamisen varaa. Esikoisen kanssa käydyistä nukutustaisteluista ei näytä tulevan loppua – päiväunille hän kyllä käy varsin kauniisti ja nopeasti, mutta iltaisin mies viettää nukutussouvissa tunnin tai puolitoista. Jotain pitäisi tilanteelle tehdä, sillä olisihan se ihan jees viettää avioparina aikaa enemmänkin kuin se väsynyt hetki sohvalla iltakymmenen jälkeen. Tänään neuvolassa ehdin sivusilmällä lukaista Meidän perheestä iltahärdellejä käsittelevää juttua, voipi olla että huomenna tie vie lehtihyllyn kautta kotiin kokeilemaan luvatun toimivia vinkkejä…

Jälkikäteen ajatellen ja vailla mitään tieteellistä todistusta uskon, että poikasen nukutusongelmat ovat pitkälti itseaiheutettuja. Varmasti helpommalla oltaisiin päästy, jos oltaisiin aina pidetty tietty sama, tiukka linja nukutuskäytännöissä ja opetettu lapsi paremmin nukahtamaan itsekseen. Kyllähän meiltä iltarutiinit löytyy, vieläpä armeijamaisen tiukat ja jo vauva-aikana samalla kaavalla aloitetut – mutta se nukuttaminen, se on sitten välillä lipsunut sirkustemppujen puolelle. Takaraivossa on kai kummitellut älytön ajatus ”jos se ei vaikka ikinä koskaan nukahdakaan” ja jokaiseen Vaiheeseen (TM) on vastattu keksimällä jokin uusi keino. Ja kun se keino ei enää tepsi, on täytynyt keksiä toinen.

Nyt vauvan kanssa yritetään välttää aiemmin tehtyjä ”virheitä”, ja toivotaan että mahdollisimman simppeli nukutustaktiikka toisi onnen tulevaisuudessa. Toistaiseksihan nukutan vauvan metodilla syötä, vie sänkyyn, unohda olemassaolo (tai vaihtoehtoisesti: jätä johonkin odottamaan esikoisen pukemista ja survaise nukkuvana rattaisiin…). En jää paijailemaan tai hyssyttelemään, vaan poistun kylmästi paikalta ja keitän vaikka teetä. Kuulostelen pinnasängystä kuuluvaa öhinää ja töhinää, odotan hetken, toisen ja kolmannenkin ennen kuin käyn kurkkaamassa. Jos ääni muuttuu itkuksi, syötän yleensä uudestaan (tässä voisi myös olla tutin paikka, huomaan), muuten en menoon puutu. Ja jos vauva ei nukahda, niin sitten ei nukahda, sitten hengaillaan hetki ja yritetään vähän päästä uudestaan. Öisin sama, kylmän äidin ignooraus näyttää toimivan, sillä vauva harvemmin jää hereille syötön jälkeen (ja silloinkin yleensä vain rohisemaan sen verran, että nenäfriida-kidutuksen ja uusintasyötön jälkeen nukumme taas).

Voi toki olla että pikkuvauvan unenlahjat ovat Vaihetta (TM) vain, mutta kyllä niistä kelpaa nauttia vaikka vain yö kerrallaankin. Väsyneenä kaikki on vähän vaikeampaa, joten nämä meille suodut levon hetket otan kyllä kiitollisena vastaan!

PS. Mikähän siinäkin on, että nukkumisasioihin saa liittymään ihan hupsua taikauskoa? Puin vauvaa koko viime viikon puolipukluiseen pyjamaan, koska olin varma että juuri se sai aikaan hyvät yöunet. Jos taas esikoinen on tietyn unikirjan jälkeen nukkunut erityisen hyvin, luetaan samaa nallesatua viikosta toiseen. Ja ensi yönähän meillä ei varmasti nuku kukaan, kun menin jotakin hyvistä yöunista kailottamaan koko maailmalle….

Pikkuneidin nimijuhlat menivät hienosti. Päivänsankari puettiin mustavalkoiseen mekkoasuun ja poikanen kauluspaitaan, itse jätin puolivahingossa päälleni aika arkisen imetysmekon. Kakut maistuivat kaikille, kummien puheenvuoron aikana kyynelehti itse kukin ja yhteislaulussa oli varmasti Simon Cowellin mielestä some real tuning issues. Lapsoset käyttäytyivät koko juhlan ajan käsittämättömän kauniisti, paketeista paljastui aarteita sekä pikkusiskolle että isoveljelle ja lämpötila kodissamme kohosi varsin korkealle – niin tunnelman kuin pieneen tilaan pakkautuneen ihmisjoukon vuoksi.

Mutta, kuten arvattua, niin kivaa ja kiireistä oli isäntäväellä, että kamera lepäsi koko kekkereiden ajan laakereillaan. Onneksi on kummeja, joilla on kuvaustaidot hanskassa ja kamera hyppysissä. Palaan siis ehkä vielä nimiäistunnelmiin kuvavyöryn kera, jahka otokset kummitusten kameroista kätösiini päätyvät 🙂

Tänään rääpimme jäljellejääneitä kakkuja ystäväperheen kanssa, ja saimme tutustua toiseen tuoreeseen tulokkaaseen, kaksiviikkoiseen pikkuprinssiin. Näiden vauvojen isoveljet ovat jo parhaita ystävyksiä, kenties lattialla vieretysten pötkötelleet pikkuvauvatkin päätyvät sydänystäviksi? Kun esikoispojat riekkuivat, nukkuivat kuopukset toisistaan tietämättä ja heräsivät sitten synkronoidusti syömään. Ikäeroa pikkaraisilla on tasan viisi viikkoa, kokoeron nuorempi kuroikin jo kiinni varsin kuninkaallisilla syntymämitoillaan. Vähän veikkaan, että tällä kokoonpanolla pistetään puistoja ja perhekerhoja päreiksi vielä useampaan otteeseen…

Jaa niin se meidän vauvasen nimikö? Etunimen taidatte jo tietääkin, toinen muuntui anopin muistosta marjaisaksi ja kolmas kulki äidiltä tyttärelle. Hieno nimi, totesivat nimiäisvieraatkin. Toinen onnistunut tytönnimi löytyy muuten valtakunnan virallisen valittajamutsin (siis sen toisen, minähän myös sain saman tittelin eräältä anonyymikommentoijalta) eli Verskin pesueesta – siellähän juhlittiin eilen samoissa merkeissä. Onnea heille ja onnea meille, ihanista pikkusiskoista!

Ja koska kuitenkin kysytte: kakun päällä pötkötellyttä sokeri-Oota en todellakaan ole tehnyt itse, siitä on vastuussa huikean taitavat kätöset omaava Spatz. Pikkusiskon potkuhousut taas ovat Hannen tekosia, samoista käsistä ja materiaalista syntyi myös nimiäismekko. Näitä kotimaan kamaralla toimivia, palvelualttiita ja päteviä tekijöitä suosittelen ihan pyytämättä!

Huomenna juhlitaan topakkaa tytärtä, pikkuruista pikkusiskoa, meidän omaa Oota.

Nimiäisvalmistelut ovat verottaneet päiväunien mittaista omaa aikaani, ja siksi blogimaailmassa haahuilu on jäänyt vähemmälle. Tarmolla ja tehokkuudella olen saanut jääkaappiin loihdittua kolme kakkua, jotka toivon mukaan ovat paitsi aika hienon näköisiä, myös ihan maistuvia. Suolapalat on ulkoistettu mummille ja kummeille, ja muut tarjottavat päätyvät kaupan hyllyltä kippoihin.

Tänään siivottiin apinoiden raivolla, istutettiin esikoinen Maisa-videoiden ääreen ja pistettiin huushollia järjestykseen. Perintöastiasto on tiskattu, lautasliinat hankittu ja laulunsanat tulostettu. Mätsäävät mustat mekot löytyivät yllättävistä paikoista (vaatekaapista ja nettiompelijalta), mustia sukkahousuja en kuitenkaan onnistunut saalistamaan kuin itselleni. Huomiselle jäi vielä pölyjenpyyhintää, poikasen hiustenpesu ja oman pärstän puunaaminen – sitten saa juhlat alkaa. Paljon kaikkea pientä piperrystä oli juhlajärjestelyä rakastavassa mielessäni, mutta ihan kaikkeen ei aika ja rahkeet riitä.

On tähän viikkoon mahtunut muutakin kuin juhla-ajatuksia: lastenkulttuuria, kahvittelua kavereiden seurassa, kotoilua, kauppojen kiertelyä, hissimatka taikurin kanssa ja yksi iloinen kerholainen. Hyvä viikko, joka saa huipentua juhlahumuun läheisten ja liian monen kakkupalan kanssa. Mieltä vain painaa pieni huoli vauvatoverista, toivottavasti sekin hälvenee vielä.

Iltaisin, kun mies nukuttaa kaksivuotiasta, vietämme me tytöt kahdenkeskistä laatuaikaa sohvalla. Syöttelen, silittelen, saatanpa vähän nuuhkaista sitä kuuluisaa vauvantuoksua. Päivän tohinoissa vauva saa kovin vähän jakamatonta huomiota, jo raskausaikana alkaneet iltahivelyt ovat siis pieni hiljainen hetki äidin ja tyttären kesken. Kun vauva alkaa väsähtää, kannan hänet sänkyynsä, kiedon peiton tiukasti ympärille ja hipsin olohuoneeseen odottamaan. Yleensä tuhina ja töhinä vaimenee nopeasti, ja pieni käy yöunille kauniisti.

Tänään televisiossa liikututtiin Katri Helenan kappaleista. Juuri kun pikku-O torkahti rinnalle, lauloi Jari Sillanpää nuoruuden suunnattomasta seikkailuista. Minäkin liikutuin, kun tuijottelin pientä maitonaamaa, joka ei vielä tiedä seikkailuista tuon taivaallista. Mahtaakohan edes aavistaa, että huomenna juhlitaan juuri häntä? Paljo onneja vaa, sanoo isoveli – poikasenkin mielestä on kijaa että vauva asuu meijä kotissa ja on osa meijä peehettä. Mimiluhlassa parasta taitaa kuitenkin olla se, että kyseessä on samalla myös keksipäijä.

Paljo onneja, niitä meillä nyt totisesti on.

– Ihana auringonpaiste hellii tietysti juuri silloin, kun kamera ei suostu toimimaan eikä puistoonkaan voi kunnolla lähteä.

– Päivän kuvat voi onneksi napsia myös kännykällä (pääosin imetyspisteestä). 

– Vauva on kehitellyt kuusiviikkoiselle kuuluvasti jonkinlaisen tiheän imun tarpeen. Se ei vielä manifestoi itseään yöunissa, sillä kahtena viime yönä on syöttöpuuhia harrastettu vain kahdesti. Ihanaa.

– Taapero kampesi itsensä isoon sänkyyn aamuyöllä, ja nukuimme kaikki ilman välihuutoja. Tämä kaduttanee viimeistään viikon päästä.

– Lapsen lelujen siivoaminen leikkimisen lomassa on vähän ääliömäinen idea. Voi että kun äiti j-u-s-t laittoi ne kaikki palikat nätisti laatikkoon.

– Kuivakaapin katsastus on ihan fiksua suorittaa ainakin kerran vuodessa. Neuvoo nimimerkki Neljäs kaapin perukoilta löytynyt luomutäysjyväspagettipussinjämä alkoi jo naurattaa.

– Siskonmakkarakeitossa ei ole koskaan tarpeeksi makkaroita.

– Puoli kiloa päi-väs-sä voi toteuttaa myös vaakaan lastatuilla vitamiineilla. 

– Juhlat ovat lauantaina, ja minulta puuttuu sukkahousut. Miten ne puuttuvatkin aina, mitä niille tapahtuu kaikkien juhlien jälkeen?

– Kaksivuotias jätti yhden vaipan kaatopaikkakuormasta, ja heräsi yöunilta kuivin housuin. Hämmentävää, kenties vain kertaluontoista. (Eilen unohdin päiväunivaipankin, se kyllä yleensä onkin ihan turha.)

– Maatalon tyttö oppi uutta: raakamaito haisee lehmälle. Urbaani turbaanini alkoi vähän kiristää kun totesin hajun olevan vähän iljettävä. Maidosta tehty pannukakku oli kyllä ihan järjettömän hyvää.

– Jos leikkipaikka on rakennettu kerrostalojen sisäpihalle, kaikuu tahtoikäisen kotiinlähtökohtaus aika kauniisti.

– Suurin osa tuttavista on tainnut nähdä vauvan vain vähän hullunkurisesti pää alaspäin, tuntemattomat eivät taida edes tajuta että vaunukopassa kulkee joku.

– Influenssarokote – uhka vai mahdollisuus? Näemmä rokotuksen saavat nyt riskiryhmien lisäksi myös sellaisten läheiset, eli käytännössä koko meidän perhe. Kannattaako, kaduttaako, tuleeko jollekin nukkumatauti?

– Vauvan väläyttelemä hymy on ihana, vähän vino ja veikeä. Vauva ilonen, vauva naulattaa! sanoo isoveli.

– Esikoisen muisti, assosiaatiokyky ja asioiden yhdistelmisen taito yllättää isosti. Mainoksessa nähty hampurilainen on saman-hainen sämpylä M-kahlilassa (hysssst!) ja aamulla kuunnellun Radio Novan uutistunnari saman-hainen mummin autossa – jossa tenava on matkustanut autoradiota kuunnellen viimeksi joskus kesällä. Kylpyhuoneen seinälle vauvaa varten kiinnitetty hymynaama puolestaan on saman-hainen Onni-poika kiijassa. Näinhän se on.

– Vanhemmuudessa onnistumisen perusedellytys on tasainen verensokeri. Ja pulla päiväuniaikaan. Tänään puuttuivat molemmat, arh!

– Itselausuttua ukaasia ”nämä pitää sitten säästää nimiäisiin” voi kiertää kätevästi laittamalla konvehdit jo nyt tarjoilukulhoon ja napsimalla ylijäämät yksi kerrallan aamuteen tai päiväkahvin kavereina. Poikasen nukkuessa voi myös kähveltää kourallisen keksejä.

– Yksi kotipäijä on kiva, toisena alkaa keittää itse kullakin. Ainakin jos kämpässä kykkiminen on puolipakko yhden valuvan kerholaisnenän vuoksi. Sormet nistiin ja nuhanenät tukkoon, jotta päästäisiin huomenna ihmisten ilmoille!

Aamu alkoi tänään vähän liian aikaisin, onneksi sentään Pikku kakkosen alkamisaika oli ohitettu. Takana oli myös sangen virkistävät yöunet – lapset herättivät vain kaksi kertaa kumpainenkin, huraa! Ulkona tuli vettä taivaan täydeltä ja poikasen mielestä oli aika viettää kotipäijä. Niinpä hyllytin ajatukset jonkun-ihan-kenen-tahansa kyläänkutsumisesta (sekä seuramielessä että avuksi banoffeenjämän jakamiseen) ja jätin verkkarit jalkaan. Ollaanpa kerrankin ihan kotona vaan, ei näytetä nenänpäitä edes leikkipaikalla.

Käytin sitten aamupäivän tunnit niihin kotihommiin, joita en juuri koskaan ole siihen aikaan paikalla tekemässä. Pesin pari koneellista pyykkiä, viikkasin telineellisen kaappeihin, järjestelin epämääräisen huojuvan kasan puolipitoisia vaatteita, ladoin tiskit koneeseen, lajittelin keittiössä tölkit ja purkit, taittelin biopussin, pyyhin pöydän ja raivasin ikkunalaudalta lastenkirjavuoren hyllyyn. Tulevia nimijuhlia silmälläpitäen järkkäilin myös vähän näkyvimpiä paikkoja – sellaiset ”mä vaan vähän tätä järjestän”-hommat vaan tuppaavat edetä ketjureaktion tavoin, ja ykskaks sitä huomaa lajittelevansa lääkekaapin sisältöä (jos huuliherpesrasva on mennyt vanhaksi vuonna 2003, se tuskin saa hymyä ainakaan kauniimmaksi).

Synkkyyden ja epäsosiaalisuuden maksimoimiseksi verhosin tänään sekä itseni että jälkikasvun piki- ja kokomustiin asuihin. Vauva mahdollisti kotihääräilyn nukahtamalla ruokapöydälle (varmaan yhden äiti tulee ihan kohta -hetken aikana…) ja esikoinen jaksoi hyvin viihdyttää itseään, kun aina välillä osallistuin vasemmalla kädellä leikkeihin tai tarjosin mielikuvituksen vietäväksi jonkin järkkäilyistä ylijääneen tavaran. Tiskivuori selättyi muovailuvahan avulla ja pyykkihuoltoon saa vapaat kädet kun tarjoaa tärkeitä ”viehän sukat kaappiin”-tehtäviä taaperolle. Lääkelajittelusta löytynyt lääkeruisku olikin superjännä, ja pienen pojan mielessä vuoroin kaulin, lipputanko, toovi, pilli, taikuli tai ihan vaan mukavaa näperreltävää. Halvat on huvit, mutta rikas mielikuvitus!

Siinä puuhastellessani mietin, että tällaista varmaan on sellaisen kunnollisen kotirouvan arki. Kodin huoltoa, järjestelyä, siivoamista, viikkaamista ja värkkäämistä. Kyllähän kämppä toki pysyisi kiiltävänä ja tavarat järjestyksessä, jos aina käyttäisi aamupäivän huushollin hoitoon. Minä olen kuitenkin sen verran suurpiirteinen ja ehkä sitten sosiaalinenkin martta, että tarvitsen kodin ulkopuolista elämää, tekemistä ja ihmisiä täyttämään ne lounasta edeltävät tunnit. En siis ole ikinä oikein samaistunut siihen kotiäitien joukkoon (heitäkin nimittäin on!), jotka tuskailevat kun aamuisin ei saa mitään tehtyä ja koti on kaaoksessa.

Pyykit pistän pyörimään päiväuniaikaan, mies on virallinen tiskivastaava, vessanpesuun menee muutama hetki, pojat imuroivat ehkä kerran viikossa ja pölyjä pyyhitään kriittisistä paikoista juuri ennen kuin vieraat soittavat ovikelloa. Lapsen lelut kerätään aina paikalleen ennen unia (joiltain osin myös ennen päiväunia, jotta illuusio huolettomasta elämästä säilyy kahvimukin ääressä vietetyn oman ajan verran). Ruokahuolto toimii niin, että mies käy töistä tullessaan kaupassa, joku tekee ruoan Pikku kakkosen aikana ja samaa pöperöä syömme seuraavana päivänä lounaaksi.

On meilläkin tavarat välillä hyrskyn myrskyn, tasot täyttyvät epämääräisestä sälästä, villakoirat räksyttävät nurkissa, biojäte pursuaa ja pyykkejä löytyy joka puolelta, mutta ihan suhtkoht siedettävässä siisteystilassa tämä koti kuitenkin yleensä on – tai ainakin muutettavissa sellaiseksi melko lyhyelläkin yllätysvierasvaroajalla.. Jos aina häärisin aamut kotona sitä kiillottaen, nyhjäisin nurkkia rätin kanssa tai imuroisin joka ikisen eteiseen tulleen hiekanmurusen, olisin varmaan vähän väsyneempi äiti.

Yksi aika hieno kuulemani lastenhoitoajatus onkin se, että lapset muistavat ne hetket kun rakensit heidän kanssaan palikkatorneja, ei niitä jolloin siivosit palikoita laatikkoon. Tämä mietelause mielessä jätän siis palikat levälleen (ja pakenen pöllöilevän poikasen kanssa puistoon tai perhekerhoon)!

Sillä niin, onhan ne lapsetkin tässä jaloissa ja syleissä pyörimässä ja pistämässä kotia sekaisin. En ole ollenkaan sellainen sadepäivinä askarteleva äiti, enkä vietä jokaista valveillaolohetkeä sylikkäin pikku kullanmurusten kanssa. Haluan kuitenkin olla lapsille läsnä, kuunnella kun on asiaa, rakentaa junarataa kun sitä tarvitaan ja laulaa äitin hassu he’elmälaulua ihan muuten vaan. Kotihommia tehdessä sitä aika helposti muuttuu äksyksi äläs nyt koske siihen –tiuskijaksi, joka tulee aina ihan kohta. Ja neljän seinän sisällä alkaa joku seinistä kaatua pian päälle, jos juttukaverina on vain töllöilevä tahtotaapero tai höy-äänteellä varustettu vauvanen.

Mutta ihan mukavahan tällainen kotipäijä oli vaihteeksi, ei tarvinnut kiskoa haalareita niskaan, ei kuoriutua noista ihanista verkkareista eikä säntäillä bussin perässä, ei myöskään jutella mukavia hiekkalaatikon laidalla. Viekas vauva meni vaan keskeyttämään päiväunihetken, isovelikin heräsi puolivälissä banoffeeta ja bloggailua. Onneksi päivän tv-ajasta voi uhrata muutaman hetken Maisa-videoille, jotta saa näpyteltyä itsensä netissä taas vähän läsnäolevammaksi 😉

Esikoista odottaessani en tiennyt juuri mitään äitiydestä, joten enpä ollut itselleni juuri mitään periaatteita sen suorittamiseen asettanutkaan. En valinnut äitityyppiäni tai laatinut tiukkaa listaa siitä, miten asiat meidän lapsemme hoidossa tai kasvatuksessa tullaan tekemään. Hyvä kai niin, eipä ollut sitten kovin montaa sanaa syötävänä kun vauvanen putkahti maailmaan.

Vauvavuoden aikana kuitenkin tietyt asiat saivat perheessämme jonkinlaisen periaatepäätöksen leiman: syypäänä oli varmaankin perustyytyväinen vauva, jonka kanssa oli helppo kieltäytyä sellaisista arjen helpottajista, joilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia. Saatoimme sanoa kiitos ei sitterille ja tervemenoa tutille, kun ei niitä oikeastaan tarvittu (tai osattu käyttää). Syömäpuolella imetyksestä tuli periaattellinen kysymys, nukkumisasioissa taas luotettiin joiltain osin lapsentahtisuuteen ja jaksettiin yösyöttöjä vuoden verran. Ruoka oli pääasiassa itsetehtyä ja leikit harvojen lelujen ja oman mielikuvituksen varassa.

Kun vauvasta tuli taapero, tuli periaatteisiin terveydellisten seikkojen lisäksi enemmän kasvatuksellisuutta. Meillä vuoden vanhalle ei näytetty lastenohjelmia, ruokarytmi pidettiin säännöllisenä ja sokeriherkut pidettiin pannassa varsin pitkään. Hiekkalaatikolla ei saanut viedä lapiota toisen kädestä ja kotona lyömisestä joutui jäähylle jo puolitoistavuotiaana. Oman kokemukseni mukaan lapsen toisen elinvuoden aikana on vielä varsin helppoa pitää kiinni ”periaatteistaan”. Tahtova taapero karjuu ehkä aikansa kun kiva kielletään, mutta jos sulkee korvansa ja pitää päänsä, ei aatteista tarvitse juurikaan käydä kiivaita väittelyitä. Jos taas antaa pikkusormen, saattaa koko käsi solahtaa tahtoikäisen vietäväksi.

Nyt kun lapsesta on kasvanut ihan oikeaa kasvatusta vaativa kaksivuotias, ovat periaatteet muuttuneet toisenlaisiksi. Päivärytmistä pidämme edelleen kiinni, ja joku roti pitää käytöksessäkin olla. Hampaat pestään iltaisin ja lyömisestä päätyy edelleen jäähylle. Vanhemmat päättävät mitä ostetaan kaupasta ja koska katsotaan Maisa-videoita, vaikka joku aina välillä ”hauaa” yhtä sun toista. Lepsumista ja lipsumista sallitaan kuitenkin puolin ja toisin. Ranskalaiset perjantaina tai suklaakeksi sunnuntaina ovat jo ihan sallittuja, Pikku kakkosestakin on tullut melkein perinne. Pienet poikkeamat periaatteista eivät tunnu kovin kummoisilta, nyt suurimpia kysymyksiä aikaansaa se, miten onnistumme kasvattamaan lapsista tasapainoisia, hyvällä itsetunnolla ja tarvittavilla sosiaalisilla taidoilla varustettuja, iloisia ihmisiä.

Kun lapsella on herkkä mieli, äimistyttävä assosiaatiokyky ja norsun muisti, tuntuu välillä siltä että tarvittaisiin vähintään psykologin pätevyys arjen pulmatilanteiden ratkomiseen. Lähes joka päivä eteen tulee tilanne, jonka voisi halutessaan paisuttaa kasvatuskysymykseksi. Saako niin tehdä, entä noin, voiko tässä joustaa, miten tämä tilanne nyt ratkaistaan? Nyt kun poika puhuu, ja paljon, vaativat kaikki asiat verbaalisen selityksen. Miksi isi saa ottaa lapsen kädestä sakset, miksei Hirveä Henri ole hyvä lastenohjelma, miksei äiti voi aina tulla illalla nukuttamaan? Mitä tehdä jos kerhossa alkaa harmittaa, miksi äänilelut ovat pelottavia, miksi vauvan täytyy olla niin paljon äidin sylissä?

Huomaan tätä nykyä pohtivani aika paljon sitä, miten jokin valinta nyt vaikuttaa lapsen elämään tulevaisuudessa. Jos lapsi jää itkevänä kerhoon, meneekö (kornilta kuulostava) kiintymyssuhteemme pilalle iäksi? Jos karjaisen kerran, puretaanko traumaa terapiassa? Tuleekohan siitä tv-dinneriä mikrottava ylipainoinen amerikkalainen, kysyin tänään mieheltä kun tarjoilin lapselle aamupalaleivän television eteen – ja mietin hiljaa mielessäni sitä, kuinka olen paitsi vannonut ettei näin tule koskaan tapahtumaan, myös itse usein ruokaillut telkkarin ääressä. Että ehkei tuo pienestä pilalle mene, kunhan isot linjat ovat kunnossa. Kun katson kahvilassa kauniisti käyttäytyvää tai kirjainmagneeteista sanoja rakentelevaa kaksivuotiasta, tuntuu siltä että jotakin ainakin on tehty oikein. Kahvi, kalja ja kola ovat aiku huomaa, jälkiruoaksi riittää kolme keksiä ja kerhossa kuulemma osataan leikkiä kaikkien kanssa. Jokin oppi on siis mennyt perille, kyllä me jotain kai osataan! (Päinvastaisen tunteen saavat sitten aikaan ne hetket, kun jälkikasvu esittää demonia leikkipuiston liukumäessä…)

Monet perheperiaatteet kumpuavat varmasti joko tutkimustiedosta, virallisista suosituksista tai omista kokemuksista ja uskomuksista. Omille periaatteilleen on helppoa löytää sekä tukijoita että vastustajia, oli kyseessä sitten ruokinta, television katsominen tai läheisyyden tarjoaminen. Voipa periaatteistaan luoda ihan ideologiankin ja mollata omasta leiristään toisin tekeviä. Toisille tietyt asiat vain ovat tärkeämpiä kuin toiset – minä haluan välittää lapsille terveen (ja suhtkoht terveellisen) suhtautumisen ruokaan, tarjota aivoille muutakin virikettä kuin valmiiksipureskeltua tv-viihdettä ja opettaa sosiaalisen elämän pelisääntöjä. Turhan tiukkoja sukupuolirooleja ei minusta tarvitse toitottaa lasten vaatetuksella – vaikka ne lahjaksi saadut vaaleanpunaiset asiat ovatkin jo päätyneet pikkuvauvan päälle… Monet meidän ”periaatteista” tulevat ihan vaan omasta asennemaailmasta: kaikkea haluamaansa ei voi saada, toisille ihmisille pitää olla kiva, hyvä ruoka parempi mieli.  Minkäänlaista periaatekeskustelua ei ole meidän perheessä edes käyty lapsen fyysisestä kurituksesta, se on ilman muuta kiellettyä.

Vähän veikkaan, että meille käy klassisesti, ja toisen lapsen kohdalla pienemmät periaatteet ovat kultainen muisto vain. Hävettää ehkä vähän myöntää, mutta mielessäni siintää jo unikoulu ja yövieroitus joskus ensi keväänä. Purkkiruoka saattaa pelastaa pulasta useammin, pikkusisko tuskin välttyy Pikku kakkoselta ikinä ja eiköhän niitä keksejäkin osata kohta jo kärttää isoveljen kädestä. Sitteriä testattiin vauvalle ensi kertaa tänään, ja vaikkei se vielä vakuuttanut, niin eiköhän tuotakin tule joitakin kertoja hytkyteltyä sylin sijasta. Päivähoitoon en haluaisi alle 2-vuotiasta laittaa, mutta katsotaan tätä mielipidettä uudelleen ensi syksynä… Sitä tuttia en periaatteessa edes vastusta, mutta enpä osaa sitä vauvan suuhun oikein tyrkätäkään!

Jospa kuitenkin ne isot linjat pysyisivät perheen paisuessakin. Kliseisesti rajoja ja rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä – siitä loppupeleissä kaikissa periaatteissakin pitäisi olla kyse. Noudatamme kasvatuksessa kultaista keskitietä ja kohtuus kaikessa -mentaliteettia, itse uskon että maalaisjärkinen suhtautuminen asioihin on yleensä se paras. Karkit pidetään kuitenkin vielä piilossa poikaselta, äitin pastilleista ei ihan vielä riitä jaettavaksi 😉 Ja yksi periaate säilyy aina vain: muista pyhittää päiväunihetki – herkuille!

PS. Jos teksti on täynnä sekavuutta, johtuu se sekä imetysdementian aikaansaamasta aivolukosta että parista pienestä keskeyttäjästä…

Keskiviikkoa viedään. Alkuviikon päiviin on mahtunut paljon perusarkea, ja juuri sopivasti sitä sekoittavaa vaihtelua. Tämä kahden lapsen pyörittäminen alkaa sujua jo varsin rennosti, eivätkä spontaanit syöksymiset sinne tai tänne sekoitakaan koko pakkaa.

Olen aiemminkin jorissut siitä, kuinka pidän tarkan päivärytmin ja tiettyjen rutiinien noudattamisesta. Ne lienevät hyväksi lapsellekin, ainakin jos jälkikasvu sattuu olemaan sellaista turvallisuushakuista sorttia. Pikkuvauvan saapumisen jälkeen olemme pyrkineet pitämään esikoisen aikataulun ennallaan, ja jotenkin vaivihkaa on vauvakin saatu siihen solutettua oikein mainiosti.

Aamulla pienempi herää yleensä vähän aikaisemmin, ja viihtyy tai torkkuu syömisen, aamujumppailun ja huoltotoimien jälkeen ruokapöydällä jonkin aikaa. Isompi könyää tukka sekaisena pupunsa kanssa sängystä Pikku kakkosen eteen, ja lastenohjelmien suoman rauhan aikana pistän aamupalan valmiiksi ja kampaan oman naamani. Tänään olin vieläpä niin hövelillä tuulella, että jugurtit pistettiin takaisin jääkaappiin ja poikanen sai nakertaa kolme (!) voileipää sohvalla. Näin ne periaatteet vain rapisee, rips ja raps 🙂

Kun kaikilla on päivävaatteet päällä ja vauva tankattu täyteen maitoa, rykäisemme ulkokamppeet niskoihin ja suuntaamme rattailla maailmalle (pientä neuvonpitoa voidaan käydä paitsi hanskojen pukemisesta, myös siitä kuka onkaan se pippunen vauva joka saa kunnian matkustaa kopassa).

Liikekannalle lähtö kannattaa lähes aina – kotona joku hyppii seinille viimeistään kymmenen aikaan ja ihmisten ilmoilla nyt on vaan hauskempaa. Onnea onkin virkeä ja hyvällä hengellä varustettu leikkipuisto, josta löytyy seuraa sekä äidille että lapselle. Nyt meidän kaksivuotiaiden vanhempien keskuudessa velloo myös sen luokan vauvabuumi, että vertaistukea riittää niin yösyöttöihin kuin uhmailuihin. Kolmas puistovauva syntyi toissayönä, ja pari muuta ovat kuukauden sisällä erkaantumassa yksiöistään. Kun toiset katoavat töihin ja päiväkoteihin, seisomme me toisen kierroksen mohikaanit liukumäen juurella maailman tappiin asti!

Puistoilun tai muun sosiaalisen elämän jälkeen palaamme normaalisti kotiin lounaalle, ja vauva heräilee sisälle siirryttäessä. Syötän ensin puolikkaan vauvan, sitten lämmitän ruoan itselleni ja Iille, ja vauva viihtyy joko pöydällä tai sylissä ruokailun ajan. Lounaan jälkeen sen verran leikkiä, että vauva ehtii taas väsähtää ja vaipanvaihdon ja uusintatankkauksen jälkeen voikin pikkusiskon kääriä peittoon ja pistää pinnasänkyyn. Sitten isoveljelle unikirja ja silittelyä sängyssä, ja puolentoista tunnin päiväuni-ihanuus on käsillä.

No, tylsäähän tämä päivästä toiseen toistuva aamupala-puistoon-lounas-päiväunet-rumba olisi, jos ei mitään vaihtelua keksisi johonkin väliin. Maanantaita muokkasin ihan ex tempore kyläänkutsulla, kun bongasin naapurit pihamaalta. Lapsi sai leikkiseuraa ja minä juttuseuraa lounaspöytään, pojat jakoivat jälkkärikeksin ja äidit ajatuksiaan. Vähän riskaabeliahan se oli kutsua uusi tuttavuus ensivisiitille ilman alkuvalmisteluja tahi eteisen raivausta, mutta tulipahan kerralla selväksi kotimme siisteystaso!

Tiistai puolestaan oli poikasen kerhopäivä, ja hienosti menneen kerhoilun jälkeen kävimme lupaukseni mukaisesti lunastamassa pienen autopalkinnon. Kaupan hyllyltä valittu punanen hussi onkin nyt kulkenut mukana niin rattaissa, ruokapöydässä kuin unille mentäessäkin… Illalla jätin pojat kotimiehiksi ja kärräilin pikku-Oon kanssa tulevien kummien luokse pannukakulle – varsin virkistävää, ja miten helppoa onkaan liikkua pelkän vauvan kanssa!

Keskiviikko kuulosti kirjastopäivältä, ja olimme heti aamutuimaan Metson ovella. Pikkuvauva kuorsasi rattaissa, poikanen leikki lastenosastolla ja minä keräsin kyytiin uutta luettavaa. Kun kahvihammasta alkoi kolottaa, hipsimme hissillä kahvioon. Keksiä kakaralle, donitsia ja aika pitkä kahvi äidille. Odotettavissa olleen pillimemu-mankumisenkin sain estettyä vesilasilla ja sinisellä pillillä, huraa! Sivumainintana voitaneen myös kertoa se, että poikanen on ryhtynyt kokolailla päiväkuivaksi, ja hädän yllättäessä oli kirjaston naistenvessan iso pönttö tarpeeksi lähellä. Huraa sillekin! (Ulkoilun, toppahaalarin ja puolen minuutin varoajalla kajahtavan pissihätä-käskyn yhdistelmää en sen sijaan ole onnistunut ratkaisemaan. Konkarit, miten toimia?)

Koska kirjastokahvittelun jälkeen vauva alkoi vaatia ravintoa eikä kello ollut vielä tarpeeksi, päätimme kurvata vielä perhekerhon puolelle. Tämä hairahdus ja suusta/autoleikeistä kiinni jääminen sitten tietysti kostautui kotiinlähtökiireenä, myöhästyneenä lounaana ja venähtäneenä päiväuniaikana, mutta ehkä siitäkin selvitään. Tuolla nuo nyt ainakin nukkuvat, toistaiseksi. Kotoa ovat keksit jo loppu, mutta onneksi aina on oltava suklaata.

Että tämmöstä tänne. Postaustahdin laiskistuminen ei siis kerro kiireestä tai oman ajan puutteesta, vaan ihan vaan arjen arkisuudesta. Nyt kun olohuoneessamme on vihdoin kattovalaisin (!), saa blogi ehkä uutta puhtia kuvausmahdollisuuksien myötä. Postaustoiveitakin saa esittää, oma ajatuksenjuoksuni on tätä nykyä aika liisterimäistä ja tekstintuottaminenkin vähän takkuilee…

PS. Voisi kai tässä jotakin päivänpolttavaakin kommentoida, mutta mitä kertoo uutispimennostani se, että hoksasin merentakaisen presidenttikisan kuninkaan vasta eräästä äitiblogista? Omama hampalääkijään totesi puolestaan pieni vaaliasiantuntijamme nähdessään voittajan leveän hymyn. Kolmas huraa nyt kuitenkin sinne rapakon taakse!

Taas tuli todettua, että jos jokin asia lastenhoidossa vaivaa tai ahdistaa, kannattaa siitä avautua neuvolassa ja/tai netissä. Pim, ongelma katoaa (ainakin hetkeksi) ja oma valitus tuntuu vain typerältä. Tämä taika toimii tietysti myös toisinpäin – niistä hyvistä hetkistä ei kannata liikaa huudella, tai muutos on jo ovella koputtamassa. Jätetään siis tarkemmat yksityiskohdat yllättävän hyvistä yöunista, hämmentävän hyväntuulisesta vauvasta, parhaita puoliaan esittelevästä esikoisesta ja suorastaan seesteisesti sujuneesta aamupäivästä kertomatta.

Ovellamme ei ole näkynyt karkkikeppostelijoita eikä hautausmaallekaan taida tiemme viedä, mutta pyhäinpäivän läsnäolon voi päätellä ainakin olohuoneen ikkunasta stalkattavien sunnuntaikävelijöiden määrästä. Kun sade hetkeksi taukosi, lähdimme mekin laiskasti lompsimaan lähitienoille.

Minä vaihdoin Halloweenin hengessä luonnenäyttelijän zombi-lookin kirkkaankeltaiseen kurpitsa-asuun. Kyllä tällä ilmestyksellä parit lapset pelästytetään, eikö?

Poikanen puolestaan hyppeli vesilätäköissä polviaan myöten ja kuorrutti kostyyminsa haudastanousseen haalarimiehen tavoin kuralla. Kädessä kulkenut keppi on luonnollisesti lehtipunallin, aika hyytävä äänihän siitäkin kyllä tulee.

Ja että missäkö on perheen pienin? Tyttönen on tietysti lepakon lailla tarrautuneena emonsa rinnuksiin! Uinumista muistuttava olotila on vain hämäystä, ja verenhimoinen vampyyri on villahaalarissaan valmiina liitelemään seuraaavan uhrinsa luokse.

(Joku ehkä muistaa, kun kesemmällä huhuilin Beco Butterfly -kantorepun perään. Noh, sain sellaisen käsiini käytettynä, ja nyt kun pikkuvauva on ylittänyt ohjekirjojen minimipainorajan on reppu päässyt paremmin testiinkin. Huomattavasti paremmin sopii tämä härpäke minun muodoilleni kuin muinainen Manduca, jee! Vauvan asettelu vaatii vielä harjoittelua, mutta ihan hyvinhän tuo näyttää nytkin kyydissä viihtyvän. Tänään reppu oli ensimmäistä kertaa ulkokäytössä, jännittävää.)

Kurpitsakävelyllä tuijottelimme kalmankalpeaa maisemaa ja odotimme järvihirviön ilmestymistä. Hyvin sopii sää pyhäinpäivän henkeen, illemmalla ja yksin saattaisi jopa vähän pelottaa…

Löytyipä kävelykierrokselta jotain haaveilemisen arvoistakin, ja kotona pisteltiin punaisiin poskiin uunissa muhinutta kinkkukiusausta. Aika raisua! Sanomattakin lienee selvää, että juuri nyt lapsukaiset nukkuvat sängyissään, kahvit höyryävät mukeissa ja kupit on lastattu keksijäätelöllä. Oli sitten pyhäinpäivä tai ei, päiväunihetki on aina pyhitetty herkuille!

Illalla paistetaan piffiä ja saatetaanpa kaivaa keittiön kätköstä kesästä asti odotellut punaviininretalekin. Karkkia pitäisi vielä jostain saada, jos vaikka joku pikkunoita eksyy ovelle…