Kirjoittajalta Sanna (Page 24 of 24)

Meitä on ollut neljä jo kuukauden verran. Ajankulu tuntuu aika uskomattomalta, toisaalta taas raskausaika on kuin kaukainen muisto vain ja elämä ennen pikkuvauvaa jossakin muistin syövereissä. Lokakuuhun on mahtunut tunteita laidasta laitaan, ihan jokaiselle perheenjäsenelle osansa.

Arkeen on kuitenkin asetuttu, rutiinit alkavat pikkuhiljaa löytyä, päivärytmi on päätetty. Aamut ovat melkoista sähellystä ja koomassa makaaville aivoille jopa aika haastavia, kun neljän ihmisen tarpeet törmäävät toisiinsa. Kuka saa käydä suihkussa, kenen pitäisi olla jo aamupalalla, miten niillä aina onkin kakkahätä yhtäaikaa? Aina ollaan kuitenkin selviydytty ulos ovesta (tai päästetty kyläilevä kaveri siitä sisään) kymmenen tienoilla, ja ulkona on taas vähän helpompi hengittää. Lounasaikaan härdelli uusiutuu, mutta nyt olen löytänyt aika sutjakkaan tavan ruokkia kaikki meidät sulassa sovussa. Kiillotan myös edelleen supermutsin sheriffintähteä sillä saavutuksella, että lapsukaiset ovat vielä-toistaiseksi-ainakin-kopkop nukkuneet joka päivä päiväunensa suhtkoht samanaikaisesti.

Yöunet ovat kuitenkin viime aikoina olleet varsin vähäisiä, nukkumishaaveita varjostavat mahavaivat, maitorohinat ja mystiset yöhuudot naapurihuoneesta. Illalla torkun sohvalla jo ennen yhdeksää ja jätän tietokoneen suosiolla hyllylle. Joinakin päivinä huomaan kellon käyvän iltakymmentä siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kertaa kukaan ei roiku kädessäni/jalassani/rinnallani/sylissäni ja kun vaihdamme miehen kanssa ensimmäiset jotakin muuta kuin lastenhoitoa käsittelevät lauseet (eli ”teetkö mulle iltapalaa?”). Tää on nyt tät, sanoisi äitini.

Pikkuvauva kasvaa kohisten – tämänpäiväisen neuvolakäynnin myötä korttiin kirjattiin kilo lisäpainoa ja reilut neljä senttiä pituutta syntymämittoihin nähden. Ilmankos ne pienimmät bodyt alkavat kinnata haaruksista ja jättävät Rolexin verran tilaa ranteiden kohdalle. Tyttösen posket pyöristyvät ihan silmissä ja parin tunnin välein toistuvat yöimetykset ovat aikaansaaneet tyylikkään leuka per viikko -tanakoitumisen.

Neuvolan arvion mukaan meillä asustaa ”tyytyväinen tyttö”. Kotioloissa pikkusisko pikkarainen on kyllä todettu temperamentiltaan isoveljeään topakammaksi tapaukseksi. Ei tullut meille toista lattialla tyytyväisenä pötköttävää patukkaa, vaan sylimyyräilevä ja kimakasti kiekaiseva vauva, joka kyllä kertoo jos ei huomiota heru riittävästi. Kyllä minä vähän jo vauvamahaani tuijotellessa aavistin, että pikkusisarus kyllä pitää meidät hereillä. Saapa nähdä miten luonteenlaatu kehittyy pikku-Oon kasvaessa, kenties uhmaikä onkin sitten vastapainona ihan pala kakkua?

Omia tunteitani voimistaa hormonihyrskyt, jotka saavat mielentilan vaihtelemaan kiitollisesta liikutuksesta (ihan vain hiukan kyynelehdin kun kirjoitin herkkää runonpätkää nimiäiskutsuihin) ahdistavaan elämänloppumisfiilikseen (apua en koskaan enää ole mitään muuta kuin äiti). Jos aika kuitenkin kuluu tätä vauhtia, saatan kaivata näitä ensimmäisiä viikkoja pikemmin kuin osaan arvatakaan.

Esikoisen vauva-aikana kanssaäitien vertaistuki helpotti pukemisvalinnoissa, vaippamerkeissä tai ihottumataisteluissa – nyt huomaan, että vauvan perushoito menee vaikka vasemmalla kädellä (tai sitten, kröhöm, ihan vaan unohtuu, kertoo nimimerkki olen kylvettänyt kuukauden ikäisen lapseni jo kahdesti), mutta omat omituiset tunteet kaipaavat jonkinlaista ”mä niin tiedän miltä susta tuntuu” -vastakaikua. Nyt sitä ehkä myös uskaltaa paremmin avautua läheisille ihmisille, jos jokin asia ahdistaa. Jos osaisin syyllistyä, olisin pulassa, sen verran paljon paskamutsiutta mahtuu kahden lapsen arkeen. Kun vauva nukahtaa omaan huutoonsa uloslähdön aikana, kun esikoiselle tulee tiuskaistua liiankin kovalla äänellä, kun tuntuu ettei millään nyt jaksaisi enää yhdenkään tarpeen tyydyttämistä.

Onneksi on paljon myös hyviä hetkiä, tunteita, ajatuksia ja arkea. Kun esikoinen kuuntelee mielikuvitusradiota ja tanssii ympäri olohuonetta. Kun vauva väläyttää ensimmäisen hymynsä (!). Kun illalla nauretaan kaksin kerroin taaperon hölmöille jutuille. Kun saa omat farkkunsa ajalta ennen raskautta nappia myöden kiinni. Kun ystävä tuo tullessaan pullaa ja pistää kahvitkin kiehumaan. Kun mies kantaa kaupasta kysymättä lisää lakuja ja kun telkkarista tulee Solsidan. Kun vatsan päällä nukkuu tuhiseva vauva ja vieressä istuu iloinen lapsi, joka toteaa todenmukaisesti ”hyvä äiti, aika hyvä”.  

Kuluneeseen kuukauteen on mahtunut ihania ilonaiheita, kamalia kasautumisia, pelottavia hetkiä ja pakahduttavaa rakkautta. Nyt mennään jo marraskuussa, eikä meillä enää asu edes vastasyntynyttä. Mieletöntä.

Löimme viikonloppuna lukkoon pikkusiskon nimiäispäivän. Ensi kuun puolivälissä pidetään pienet nimijuhlat perheen pienimmän kunniaksi.

On ihanaa saada saman katon alle läheisiä ihmisiä, jotka asuvat eri puolilla Suomea (tai maailmaa, missä se kaksivuotiaan kummitäti nyt milloinkin sattuu majailemaan) ja siksi kohtaavat melko harvoin. Esikoisen nimijuhlat mahtuivat viisikymmenneliöiseen kaksioon, nyt tilaa on vähän enemmän mutta kutsuttavien joukko kutakuinkin sama: lasten kummit, mummit ja muut mukavat sukulaiset.

Pidän juhlien järjestelystä, leipomisesta ja toisiinsa sopivien asioiden sommittelusta. Kuten mieheni jo muutamien kekkereiden kokemuksella tietää, ensimmäisenä täytyy tietysti päättää juhlien teemavärit. Häissä valkoista, violettia ja omenanvihreää; esikoisen nimiäisissä kesäistä vehreyttä ja kaksivuotiskemuissa raikasta punavalkoista. Nyt hakusessa oli jokin kaunis ja herkkä väri mustan ja valkoisen kaveriksi, jotakin ei-pinkkiä mutta ehkä kuitenkin vähän vauvahtavaa.

Juhlakattaukseemme kuuluva miehen perintöastiasto on varsin kauniin värinen, sellainen hailakan kalpea, harmahtava mintunvihreä. Olisiko siinä ainesta koko kekkereiden väritykseen? Mustaa, valkoista ja minttua – ei ollenkaan hassumpi ajatus. Alkuviikosta haalin hieman rekvisiittaa (kädettömään) kutsuaskarteluun, ja väritys tarkentui mustavalkopilkulliseen ja hailakkaan mintunvihreään. Lahjapaperirulla löytyi pöytäliinaksi, ja jo aiemmin bongaamani valkoiset, mustilla pilkuilla koristellut servetitkin vain odottavat ostajaansa. Kun vielä lisätään sävyiltään sopiva kukkakimppu ja blogikollega Spatzilta tilattava (hurjan hieno, oletan!) kakunkoriste, alkaa kattaus olla kunnossa.

Oikeastihan juhlien ulkoasulla ei ole mitään merkitystä, jos tarjoilut eivät ole kunnossa. Siispä pötyä pöytään, ja kakkua kaikille! Vähän delegointia ja enemmän googlailua, ja menyy alkaa olla valmiina. Äitini tuo juhliin perinteikkäät pikkupizzat, ja toisena suolaisena ajateltiin tarjota Mami go gon esittelemää pinaatti-fetapannukakkua. Makeita kakkuja täytyy olla kolme, yksi kullekin nimelle. Prinsessakakku (no tietysti – sama tosin oli tarjolla esikoisenkin kemuissa), lakkajuustokakku ja sitten kai…jotain suklaista. Minttusuklaakakku sopisikin väri-ideaan aika vinkeästi. Jos pöytään vielä isketään Domino-keksejä ja minttulakuja (huh, tämähän karkaa ihan käsistä), niin eiköhän siinä ole suunnilleen sen seitsemää sorttia!

Nimiäisistä puuttuu kirkonmenojen sanelemat kaavat ja rituaalit, joten ohjelmanumerot ovat herrasväen itsensä keksittävissä. Esikoisen ensimmäisissä juhlissa ”virallinen” osuus koostui kummitodistusten jaosta, pojan nimien ja niihin liittyvien tarinoiden paljastamisesta ja kummitädin lukemasta tekstistä. Nyt mennään samalla hyväksi havaitulla linjalla – pikkuvauvan etunimi on toki jo kaikkien tiedossa, mutta toisen ja kolmannen nimen kertomisen olemme jättäneet siihen hengitystä pidättelevään hetkeen nimijuhlissa. Kummitodistukset puolestaan kertovat kummien tärkeydestä ja jäävät kivaksi muistoksi kaikille osapuolille. Muuta ohjelmaa pieniin juhliin tuskin tarvitaan, jonkinlainen nimiarvaus tai interaktiivinen vieraskirja voisi tietysti olla ihan kiva ajatus. Löytyyhän meiltä muutama metri liitutauluseinää, ehkä sinne jätetään tällä kertaa onnentoivotukset pikku-Oolle.

Juhlakalu vanhempineen täytyy tietysti vaatettaakin. Nyt hakusessa onkin musta (imetys)mekko minulle ja mustavalkoinen minimekko tyttärelle. Ei ihan helpoin tehtävä. Mitään järkeähän ei ole maksaa kovin suuria summia kerran tai kaksi käyttöön pääsevästä puolitoistakuiselle mahtuvasta mekkosesta – siksi tuntuukin niin väärältä, että markkinoilta löytyy jotakin näin täydellistä. Kuka lupaa ostaa tuon pois kuleksimasta heti meidän juhlien jälkeen? 😉

Näillä suunnitelmilla edetään nimiäisiä kohti. Enää puuttuu se aika, jaksaminen ja yöunet, joilla saadaan juhlat ihan järjestettyäkin. Nimet sentään on jo päätetty, ja maistraatin paperi odottelee postiinpääsyä. Lapsi tulee siis saamaan nimensä, vaikka kakku tai kaksi vähän kärähtäisikin!

Minkälaisia ovat olleet teidän lasten ensimmäiset omat juhlat? Entä löytyykö vinkkejä juhlapöytään tai nimiäisohjelmaan?

PS. Kaikki lukijat taitavat meidän lapsosten nimet vielä muistaa, mutta pidän ne tästedes poissa kirjoitetusta tekstistä – ja siksi myös kommenteista 🙂

Talvi yllätti autoilijat – ja valloitti taaperot.

Kömmin aamulla pedistä pimeyteen, ja olohuoneessa mies kehotti kurkkaamaan ikkunasta ulos. Ohhoh, maa vallan valkeana! Ihana lumi oli satanut maahan viime yönä, ja nyt kaikki on kuorrutettu kimmeltävällä kauneudella. Aurinkokin alkoi aamupäivän aikana paistaa täydeltä terältä, siispä ihan täydellinen ensilumipäivä. Vähän ehkä hämmentää keltaisten lehtien ja valkoisen lumen yhdistelmä, mutta kyllä tuota mieluummin katselee kuin kuralla kuorrutettua synkeää syyssäätä.

Aamulla pähkäilin aikani lasten pukemispolitiikan kanssa, ja päätin sitten kaivaa kaapista kesästä asti odottaneen toppahaalarin pojalle. On se vaan hieno, onneksi päädyin kokomustaan versioon tälläkin kertaa. Ja olipas eteisessä suorastaan helppoa tänään, kun ei tarvinnut villaa ja välikerroksia, sen kun vaan sujautti (rimpuilevan) lapsosen suoraan haalarin sisälle. Vauvan ei ollut tarkoitus ulkoilla aamupäivän aikana kovinkaan pitkiä aikoja, joten luotin neulehaalarin ja windfleece-puvun yhdistelmään. Eipä tuo tyttönen vaunujen uumenista tainnut edes tajuta muuttunutta maisemaa, saattoi ehkä haistaa jostakin rakosesta uuden lumen tuoksun. Toivottavasti pikkusisko pikkarainen kuitenkin ehtii kasvattaa itsensä kokoon 62 sopivaksi ennen varsinaisten toppahaalareiden tarvetta…

Aamubussin väkimäärästä päätellen jokunen oli jättänyt talvirenkaiden vaihdon vähän viime tippaan, onhan se lumentulon ennustaminen tietysti lähes mahdoton tehtävä. Me kärryilimme kerhoon ja ihmettelimme jalan alta kuuluvaa narskumista ja kaikkialla näkyvää hunta. Poikasen mielestä nyt onkin sitten jo taavi, eikä enää ollenkaan syksy. Taavikenkä ja säähän sopivat hanskathan tuosta kuvasta vielä kyllä puuttuu, että taisi se vuodenajan vaihtuminen äiti-ihmisenkin yllättää ns. välikausihousut kintuissa.

Kahden tunnin kerhoajan käytin tällä kertaa täsmäostoksiin tulevia nimiäisjuhlia ajatellen sekä täysin ansaitsemattomaan lattea ja lätinää -hetkeen toisen kerhoäidin kanssa. Kerhopaikassa syötin vielä vauvan sekä vaihdoin vaipan ja muutaman sanan ohjaajien kanssa. Kaksivuotiaamme pärjää kerhossa nykyään vallan mainiosti. Hän osallistuu leikkeihin ja lauluihin ja on iloinen pieni hymynaama heti eteisessä pärähtävän eroitkun jälkeen. Tänään kerhossa kuulemma syötiin kalakuikkoja ja jälkkäriksi oli saanut pari muumikeksiä oijoijoi!

Kaupungin kerho on kyllä ihan täydellinen ratkaisu meidän perheelle, ja on mahtavaa että alun sopeutumisvaikeuksien jälkeen esikoinenkin on ottanut kerhon omakseen. Kerhorepussa kulkevat mukana keltaiset tossut ja Erkki-kissa, kotona hoilataan kerholauluja ja suosikeiksi nousseet kerhosedät ovat usein jutuissa mukana. Raskausaikana vähän visioin, että voisin ehkä joskus kerhoaikana käydä vauvan kanssa rauhassa kahvilla, ja nyt tuo haave on muuttunut todeksi! Vielä kun saataisiin toinen viimeisiä viikkojaan mahassa viettävä kerhovauva maailmaan, niin olisi aina vertaisseuraakin tarjolla 😉

Kerhon jälkeen vietimme vielä hetken puistossa ja pihapiirissä lunta ihmetellen. Kuulemma kaivurillakin voi tehdä humiukon. Sitten sisälle, vähän välipalaa kaikille, tutti suuhun toiselle, äärimmäisen epäuskottava Nukku-Matti-tarina toiselle ja avot, päiväuniaika on täällä taas. Suklaa vaan puuttuu, muuten olisikin kai liian täydellistä…

Jotkut sanat, tiheästi toistuvasta käytöstään huolimatta, tuntuvat tällä hetkellä omasta suusta kuultuina kovin kummallisilta.

Pikkusisko. Tytär. Kuopus.
Isoveli. Esikoinen.
Meidän lapset.

Kun miehen kanssa toivotimme toisen lapsen tervetulleeksi, oli perhepohdintoja luonnollisesti vahvistanut omat kokemuksemme sisaruksista. Emme halunneet tarkoituksella jättää esikoista ainokaiseksi, lapsuusvuosien leikkiseuran lisäksi kun sisarus tarjoaa parhaimmillaan niin paljon muutakin. Tukea, turvaa, ymmärrystä, apua.

Sisaruus ei tietenkään automaattisesti tarkoita sielujen sympatiaa tai elinikäistä yhteyttä. Voi vain toivoa (ja kai vähän kasvattaakin niin), että tupaamme tupsahtanut pikkusisko ja yhdessä illassa isoveljeksi muuttunut esikoinen tulevaisuudessa muodostavat vahvan duon, rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen elintärkeitä.

Toistaiseksi isoleli hakee omaa paikkaansa muuttuneessa perheessä ja pippukikko toljottaa silmät ymmyrkäisinä kaksivuotiaan touhuja. Vauva on edelleen pojan mielestä inana, vähentynyt huomio kostetaan ainakin vielä vain vanhemmille. Me isot yritämme muistaa, että kovin pienihän tuo poikanenkin vielä on – ”isot pojat osaa jo…” vaan lipsahtaa suusta aika helposti. Kahden kesken ei lapsukaisia vielä voi vahtimatta jättää, isoveljen innostus paijata vauvaa kun saattaa hetkessä muuttua vähän varomattomammaksi kurmootukseksi. Olemme koettaneet kieltämisen ja varottamisen sijaan opastaa helliä siskonkäsittelykeinoja, vauvan pienuuden muistaminen vaan taitaa vaatia vähän aikaa (ja sittenhän se onkin jo suurensuuri, tai ainakin viemässä parhaat lelut kädestä).

On mahtavaa päästä seuraamaan aitiopaikalta yhtä elämän tärkeintä ihmissuhdetta. Ovatkohan lapset  luonteeltaan samanmoisia? Entä samannäköisiä? Mistähän leikeistä pikku-O aikanaan innostuu, tuleeko tyttöys jossakin kohtaa esille? Puolustaako poikanen pienempäänsä vai kiusaako sen minkä kerkiää? Tullaanko meillä tappelemaan verisesti jäätelönjaon oikeudenmukaisuudesta vai juonivatko sisarukset pikemminkin vanhempiaan vastaan?

Taitavat nuo jo tykätä toisistaan, vähän veikkaan että keksivät vielä yhdessä jos jonkinlaisia kolttosia.

Kuvat ovat tältä aamulta, joka oli vaihteeksi ihanan verkkainen. Olohuoneessa vaan oli yöpakkasista ja patteria käännelleestä pikkuveijarista johtuen tunnelma kuin Siperiassa! Pikkuvauva pötkötteli viltin alla mahavaivojaan märisten ja poikanen palapelasi paljain varpain. Perheen miesväki se vaan kulkee ilman sukkia sisätiloissa kesät talvet, me tyttäret kyllä verhoudutaan villasukkiin aina kun mittari menee alle hellelukemien…

Elämä on täynnä valintoja. Isoja ja pieniä, tärkeitä ja tympeitä, mittavia ja melko merkityksettömiä.

Käyttääkö aamulla ylimääräiset kolme minuuttia teenjuontiin vai tukan asetteluun?

Luopuuko rauhallisemman aamiaisen toivossa television ja ruokapöydän yhdistelmän kieltämisestä vai kasvattaako taaperon nälkäkiukkua pitämällä kiinni ”periaatteestaan”?

Riisitauti vai vähemmän mahavaivoja?

Kun vauva lukitsee imetysjumiin ja taapero löytää kirjahyllystä (kyllä) vessapaperirullan, huuteleeko sohvalta turhia kieltoja vai salliiko sinänsä harmittoman paperisilpun tuottamisen?

Vaihtaako vaipan vai pyyhkiikö pyllyn?

Yrittääkö tehdä kolme asiaa yhtäaikaa vai käyttääkö jälleen yhden Maisa-videon saadakseen itsensä ja vauvan puettua ennen puistoonlähtöä?

Säästääkö kurahanskataistelun vasta puiston portille vai kuunteleeko kotiovelta bussipysäkin kautta kaikkien korviin jatkuvaa karjumista?

Sinnitteleekö sateisessa puistossa vai tarttuuko taaperon tarjoukseen ”Soko-hauppaan, kahlilaan!” ja muuttaakin ulkoiluhetken pullakahveiksi?

Jättääkö ihmisten ilmoilla tukalan toppatakin päälle vai onko välittämättä siitä, että liivinsuojat saattavat tursuta paidankauluksesta ja olkapäällä on ainakin puklua (tms)?

Jättääkö vauvan vahtimatta vai poikasen vessattamatta?

Ruokkiiko ensin itsensä, vauvan vai taaperon, kun yhden mahasta kuuluu murinaa, toisen kitusista nälkä-ähinää ja kolmannen suusta kiljaisu ”kova nääkä, makkalaa!”?

Kun lapset nukahtavat päiväunille – samanaikaisesti mutta ennalta-arvaamattomaksi ajaksi – keskittyykö kaaosmaisen kodin kuosiinlaittamiseen vai onko vähät välittämättä olohuoneen paperi-installaatiosta, kuralla kuorrutetusta eteisestä sekä kaikki mahdolliset tasot täyttävistä kasoista, ja tyytyy pyykkikoneen pyörimiseen ja kahvinkeittimen protkotukseen?

Muisteleeko ulkona vihmovaa tuulta ja piiskaavaa sadetta, vai sitä muutamiksi minuuteiksi asunnon valaissutta ihmeellistä aurinkoa?

Käyttääkö päiväuniajan viisaasti nukkumiseen vai vielä viisaammin suklaan ja sosiaalisen median suussasulavan yhdistelmän kanssa?

Miten sinä valitsisit? 🙂

Kuinkas sitten kävikään.

Hyvä aamu alkaa jo yöllä. Eilisiltana maksimoimme mahdollisuuden onnistuneeseen yöelämään kylvettämällä molemmat lapsukaiset. Pikku-O on kulkenut kuopuksen kivistä tietä niin huomaamatta, että ensimmäinen kylpy oli jäänyt vallan suorittamatta. Nyt on sekin ensimmäinen koettu, ja nakukuvat kylpyhuoneen lavuaarissa (!) lilluvasta lilliputista löytyvät perhealbumista. Isoveli-I puolestaan peseytyy päivittäin suihkun puolella, ja kylpyhetki on harvinaista herkkua – kenties siksikin niin ihmeellistä ja ilakointia vaativaa.

Kylvyn taialla valellut lapsoset sitten mennä nukkuivat yönsä varsin mallikkaasti. Viime viikkoina hysteeriset yöhuudot tavakseen ottanut esikoinen ei päästänyt inahdustakaan koko yönä. Pikkuvauva vetäisi ensin käsittämättömän viiden tunnin uniputken, ja heräsi sen jälkeen syömään ja vaipanvaihtoon muutaman kerran ennen aamua. Sanana ja varsinkin ideologiana perhepeti herättää minussa ehkä vähän hilpeyttä, mutta toistaiseksi vauva nukkuu kainalossani ihan vaan mukavuussyistä. Mieskään ei kuulemma yöllä edes heräisi syömisiin, ellei vauva aina pitäisi niin hirveää rähinää päällä rinnalla ollessaan… Ihme murisija, siis tuo pienempi.

Aamulla isimies vähän viivytteli töihinlähtönsä kanssa, ja oli apuna niinä kriittisinä minuutteina puoli kahdeksan jälkeen, kun esikoinen heräsi (ei iloisena) ja minä heräsin (kymmenen minuuttia liian myöhään). Seitsemän minuutin pottailun aikana ehdin suorittaa omat aamutoimeni kylpyhuoneen puolella ja loihdittua raadosta ihan kohtalaisen raikkaan äiti-ihmisen. Naama-amatöörin vinkit: meikkipuuterilla säästää minuutteja, poskipunalla taikoo pirteyttä ja ripsivärillä saa silmät ainakin osittain erottumaan likaistenkin silmälasien takaa. Kuontalopuolella vannon yhä hiuspuuterin nimeen – sillä liukasluikkuiset hapsutkin saa pysymään ponnarilla.

Söimme poikasen kanssa yhdessä aamupalaa, vauva vitkutteli oman heräämisensä kanssa likemmäs puoli yhdeksää. Siinä vaiheessa käytin ensimmäisen Maisa-DVD-kortin, jolla sain sopivasti aikaa sekä imetykseen, vaipanvaihtoon että vauvan ja itseni vaatettamiseen. Sitten poikasen pukeminen ja potatus, pari hyvin valittua kirjaa sohvalle, vauvan uusintaimetys lukupiirissä ja jokseenkin hikinen ulkovaatesähellys. Eteisessä tunnelma ehti jo tiivistyä, kun vauva huusi kopassaan kuumuutta ja väsymystä, taapero karjui kurahanskapakolle ja minä kirosin sitä, että olin pukenut jo farkutkin villasukkahousujeni päälle. Pienestä ähellyksestä ja sähellyksestä huolimatta olimme jo kymmeneltä bussipysäkillä, huraa!

Pääsimme ehjin nahoin puistoon ja viihdyimmekin siellä pari aurinkoista tuntia. Lapsi leikki ja vauva nukkui, ja löytyi sitä seuraa minullekin. Äititovereilta tulvi onnitteluja ja ”missäs se vauva on”-ihmettelyjä, sillä pikkusisko ei pästänyt pihahdustakaan vaunujen uumenista. Kahdeltatoista kurvasimme kaupan kautta kotiin, sain syötettyä vauvan ennen muiden nälkäkäyrän nousua ja sitten popsittiin kolmistaan kolmen Peen pikalounas, eli pinaattilettuja, perunasalaattia ja puolukkahilloa. Saattoi siinä äitikin vähän sormiruokailla, kun samalla joku kolmekiloinen kaveri hengasi käsivarrella…

Päiväuninukutus meinasi mennä vähän taistelun puolelle, mutta lopulta molemmat simahtivat – isompi vaati vähän enemmän taivuttelua. Siinä sängyn laidalla pihistessä pitäisi vaan muistaa supernannymäinen seesteisyys, eikä sortua itse siihen uhmailuun, joka vaan pitkittää koko touhua. Nukutus kuitenkin onnistui, ja siitä unelma-aikataulustakin myöhästyttiin vain puoli tuntia 😉 Naksautin pyykit pyörimään ja kahvit porisemaan. Koska päivä olisi muuten hiponut täydellisyyttä, päätti vauva torkahtaa vain hetkeksi ja heräsi juuri kun olin saanut kahvin kuppiin (ja kuvattua, tietysti), joten se odotettu oma aika kuluikin tyttöseurassa. Onneksi internet toimii vasemmalla kädelläkin!

Päiväunien päätyttyä surautin poikaselle pillismoothien, vaihdoin vauvalle vaipan hygienisesti ruokapöydän päällä ja sitten leikimme hetken ”äiti syöttää vauvaa, sinä voit hoitaa Krista-nukkea” -henkisesti pikkuhuoneessa. Ennen viittä isimies saapui kotiin, sitten alkoikin Pikku kakkonen ja kaikki oli aika hyvin. Päivän aikana kaikki saivat syötyä (erään posket pyöristyvät ihan silmissä), ulos päästiin ennakoitua aiemmin ja ne päiväunetkin onnistuivat. Lisäksi meillä oli ihan kivaa, kukaan ei pudonnut pöydältä tai heittänyt puhelinta pönttöön ja esikoisen vaippakin säilyi kuivana aamusta iltaan – pienet ne on kotiäidin ilot!

Ilta onkin sitten kulunut syöpötellen ja sohvannurkassa, nyt on takki (tai ainakin sen rintataskut) aika tyhjä ja vatsa kaipaa iltapalaa. Huomenna yritetään sitten soluttaa kaksivuotiaan kerhoonvienti tähän touhuun – kenties palaan sitten lukemaan tätä muisteloa ja toivon, ettei toinen päivä kahden kanssa olisi ollut jotain iiiihan muuta 🙂

Huomenna se alkaa, todellisuus. Miehen isyyslomat loppuvat tältä erää, ja minusta tulee arjen toimistoaikojen ajaksi se henkilö, joka vastaa kahden lapsen huollosta. Kyllä, vähän jännittää jo.

Koska idealismi on ihanaa, olen tietysti kehitellyt pääkopassani täydellisyyttä hipovan päiväsuunnitelman. Sellaisen, jossa pikkuvauvan unet, syötöt ja vaipanvaihdot solahtavat kaksivuotiaan rytmiin ja jossa minä ehdin, muistan ja osaan vähän kaikenlaista. Tällainen ihannepäivä menisi suurinpiirtein näin:

klo 7 Vauva syö ja jää vielä nukkumaan

7.30 Nousen sängystä, pesen hampaat, meikkaan nopeasti, sutaisen hiukset kiinni ja puen päivävaatteet. Laitan aamujugurtit valmiiksi itselleni ja taaperolle.

klo 8 Esikoinen herää (iloisena). Potalle aamu-tv:n eteen. Vauva heräilee, ja syötän hänet samalla poikaselle jutellen.

8.30 Aamupala. Vauva pötköttelee tyytyväisenä ruokapöydässä (tutinkäyttö mahdollista). D-vitamiinit kaikille ja kalsiumit kahdelle.

klo 9 Pojalle päivävaatteet päälle. Maisa-video pyörimään vauvan aamupesujen, vaipanvaihdon ja pukemisen ajaksi.

9.30 Aletaan valmistautua uloslähtöön. Syötän vauvan. Puen ulkovaatteeet ensin vauvalle, joka nukahtaa vaunukoppaan. Sitten käsittelyyn taapero (pieni, mutta voitokas taistelu kurahanskojen pukemisesta) ja viimeiseksi minä itse. Pakkaan vaunukopan rattaisiin, esikoinen odottaa rappukäytävässä.

klo 10 Bussilla puistoon. Vauva nukkuu, taapero riekkuu, minä juttelen mammaseurassa.

klo 12 Takaisin kotiin. Eteisessä riisun ensin esikoisen, sitten itseni ja kannan nukkuvan vauvan kopassaan pinnasänkyyn. Käsipesu, potta ja jääkaapissa odottava ruoka lämpiämään.

12.30 Lounas. Syötän taaperoa ja hotkin oman annokseni. Vauva herää, syötän hänetkin ruokapöydässä. Esikoinen malttaa syödä myös itse.

klo 13 Naamapesu, ksylitol-pastilli ja esikoinen kirjojen kimppuun. Vaihdan vauvalle vaipan ja laitan taaperolle päiväunivaipan.

13.30 Sohvalle. Vauva syliin ja taapero viereen, luemme yhdessä unikirjan. Sitten siirrymme pikkuhuoneeseen päiväunille. Imetän vauvaa ja lauleskelen taaperolle, lopuksi rasvaan pojan jalat.

klo 14 Molemmat nukkuvat! Kahvia ja kakkua minulle. Ensin toki pyykit pyörimään.

15.30 Esikoinen herää (iloisena). Potalle. Laitan smoothie-aineet valmiiksi.

klo 16 Välipala, poikanen syö pillihuutia. Vauva heräilee, ja otan hänet rinnalle.

16.30 Ripustan pyykit vauva kantorepussa. Taapero leikkii duploilla/autoilla/keittiövälineillä.

klo 17 Pikku kakkonen alkaa, isimies tulee kotiin, kaikki on täydellistä.

Aivan, liian hyvää ollakseen totta? Kenties. Pessimisti ei kuulemma pety, ja siksi on tietysti hyvä pitää mielessä jonkinlainen worst case scenario. Se, missä mikään ei suju, kaikki ovat kiukkuisia ja puolet ajasta menee poikasen komentamiseen pois pöllöilyistä. Kauhukuvissani sellainen päivä menee suurinpiirtein näin:

klo 7 Vauva herää, taapero herää, minä herään. Kaikki ovat kiukkuisia. Rintaraivari, pottaraivari, miksi-täällä-on-niin-saamarin-pimeää-raivari.

klo 8 Aamupala. Jugurtit lattialla, maidot rinnuksilla, vitamiinit unohduksissa.

klo 9 Vieläkö telkkarista tulee lastenohjelmia? Maisa on hukassa.

klo 10 Lapset ovat puolipukeissa. Mihinköhän jätin silmälasini?

klo 11 Ulkovaatteet päällä, huh. Joku kakkaa.

klo 12 Bussista myöhästymisen vuoksi kävelemme puistoon. Hiki. Ja nälkä. Alkaa sataa.

12.30 Takaisin kotiin. Vauva huutaa kuumissaan, taapero nälissään, minä ihan muuten vaan.

klo 13 Lounasaika. Äärimmäistä sähellystä, kun yritän syöttää kahta lasta ja yhtä aikuista samaan aikaan.

13.30 Vaipanvaihtoa vasemmalla kädellä ja kolmisensataa EI-komentoa kuuroille korville.

klo 14 Päiväunille. Esikoinen riekkuu sängyssään, vauva rinnalla. Kahden tunnin kohdalla luovutan, nukkukoot yöllä.

klo 16 Maisa-videot on kaivettu esiin YouTubesta. Netti menee poikki. Välipalaksi kylmiä nakkeja.

klo 17. Pikku kakkonen alkaa, isimies tulee kotiin, kaikki on kamalaa.

Lähempänä totuutta? Ei kai. Jospa näiden kahden ääripään välistä löytyisi jonkinlainen keskivertopäivä, sellainen jossa on hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä, mutta ainakin jotain tolkkua.

Olen asettanut itselleni kolme päätavoitetta tulevien päivien varalle: ruokaa kaikille, ulos ennen yhtätoista ja päiväunille jollain käsittämättömällä konstilla. Tänään vähän jo treenasin – lähdin aamupäivällä lasten kanssa bussilla puistoon, palasimme parin tunnin päästä kotiin syömään ja hetki sitten nukutin molemmat yhtä aikaa päiväunille. Enpä olisi uskonut, että viimeisin on ylipäänsä mahdollista! Piti ihan räpsiä hämärän hyssyssä pari rakeista kuvaa todisteeksi tästä ihanasta ihmeestä.

Nyt sitten toivotaan, ettei hyvin mennyt kenraaliharjoitus enteilee epäonnistunutta ensi-iltaa… Palaan huomenna kertomaan, kuinka kävi, vai kävikö kuinkaan. (Ja jos joku kahden lapsen konkari haluaa antaa supervinkin selviytymiseen, otan ne toki ilolla vastaan!)

Säätiedotuksessa luvattiin tälle lauantaille ”lokakuun kauneinta keliä”. Siispä nousimme mekin heti aamupäivällä ylös sohvannurkasta ja suuntasimme kaupungille. Lähteminen neljään pekkaan alkaa sujua jo jonkin sortin rutiinilla – minä puen vauvan ja mies taaperon, yhdessä sitten häslätään eteisessä ja juoksennellaan puuttuvien tavaroiden perässä. Aina lähdön hetkellä käydään myös ”tarkeneekohan se näissä” -keskustelu ja ”äitilläkin on hanskat, pitää olla hanskat” -väittely ennen kuin rynnitään bussiin. Tänään mentiinkin sitten puolijuoksua, kun nysse kurvasi vähän odotettua aiemmin pysäkille. Jotenkin arvelen, että kolmestaan lasten kanssa saan paahtaa pysäkille boltmaista vauhtia, jos ikinä meinaamme ehtiä minnekään ajoissa…

(Eilen muuten lähdin poikasen päiväuniaikaan reippaalle vaunulenkille vauvan kanssa – ihan tuli hiki, sellainen ei-hormoniversio vieläpä! Eikä yhtään mahapysähdystä tai supistusähinää. Mahtavuutta.)

Kun kerrankin mentiin muualle kuin puistoon, halusin perushaalareiden sijaan lapsille vähän jotain päräyttävämpää päällepantavaa. Viikossa lähes puoli kiloa (!) pulskistunut pikkuvauva täyttikin esikoiselta perityn rokkihaalarin varsin passelisti, ja villapuku-välikausihaalari-linjalla viime viikot elänyt poikanen sai vaihteeksi tepastella farmarihousuissaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli vaatekauppa, johon teimme täsmäiskun parin imetyspaidan (huraa!) ja esikoisen pyjamatäydennyksen takia. Mokoma on kasvanut yli ja ulos vauvamallisista kokopuvuista, ja nyt ostettiin sitten oikein ison pojan yövaatteet. Kassalle kiikutettiin ne yhdet ainoat ensimmäisestä puodista sopivassa koossa löytyneet asut ja maksumiehelle vähän virnuilinkin, että nyt me vasta ollaankin sukupuolisensitiivisiä. Nooo, onneksi yöaikaan asustuksella ei ole niin kovin suurta merkitystä. Kaksivuotias itsehän ilmoittaa vaihtelevasti olevansa joko iso hoika tai peeni tyttö – katsotaan sitten huomisaamuna mihin suuntaan tätä äiteetä kammostuttava autopimama on tuota käsitystä kääntänyt.

Vaateostosten jälkeen tiemme vei kohti vaaliuurnia, välissä tosin hidastimme vähän vauhtia Keskustorin vaalikojujen kohdalla ja kohtasimmekin varsin varteenotettavan ehdokkaan. Itse pähkäilin vielä äänestyskopissa kahden ehdokkaan välillä, mutta annoin sitten ääneni kuitenkin kanssamme jutelleelle lapsiperheasiantuntijalle. Eipä kestä! Jos minun ääneni mitään merkitsee, loppuvat toivottavasti tamperelaispäättäjien älyttömät ajatukset yli 2-vuotiaiden lasten kotihoidontuen kuntalisän lakkauttamisesta. Siitä kaupunkilaisia kuohuttavasta tunnelista en tahdo ymmärtää mitään, joten äänestyspäätös tuli nyt sitten tehtyä pehmeämpien arvojen perusteella.

Alunperin ajatuksenamme oli pistäytyä äänestyssaavutuksen jälkeen vaalikahveille, mutta koska kello kävi jo lähemmäs lounasaikaa ja vatsatkin kurnivat, lompsimmekin pastalautasten ääreen. Ja mihinkäs muualle mukavuudenhaluinen lapsiperhe lähtisi lounastamaan kuin Sokoksen yläkertaan. Ei ole junaradan voittanutta, kun haluaa ruokailla rauhallisesti taaperoseurassa. Imetysnurkkakin tuli testattua, kun perheen pienin päätti herätä lounashetken lopuksi. Naapuripöydän riekkuvia rasavillejä seuratessa omat lapset (!!) tuntuivat kyllä vaihteeksi pieniltä enkeleiltä – toinen nukkui tyytyväisenä vaunuissaan ja toinen popsi kermaista tuorepastaa pöydän päässä. Kun edes leikkipaikalta poistuminen ei saanut aikaan spagetti-itkua, oli ulkoruokintakokeilu oikeastaan täydellinen.

Auringon houkuttelemina (ja bussiaikataulun väärin muistaneina) köpsyttelimme kohti kotia. Matkalla hoksasin, että ne vaalikahvit jäivät juomatta ja kotona oli liikaakin kananmunia. Siispä koukkaus lähikauppaan, tummaa suklaata kainaloon ja kotiin mutakakun tekoon. Isoveli nukahti juuri hetki sitten päiväunille ja pikkusisko heräsi äsken testaamaan uuden paitani käyttöominaisuuksia. Keittiössä leijuu syntisen suklainen tuoksu ja kahvit on katettu. Ääntä kohti, se olkoon päivän teema!

Kyllä täällä meillä janoisille tarjoillaan muutakin kuin ärhäkkää äidinmaitoa.

Aamuisin ainakin kahvia…

…ja välipala-aikaan tietysti pillihuutia.

Äitiysloma-latteni nautin tänään kirjaston kahviossa porkkanakakun kera, ja paraikaa perheen miesväki taitaa hörppiä korruptiojuomia Keskustorilla. Poikanen on jo saanut maistaa vaalipullaa, minä tylsänä äitinä kuitenkin kieltäydyin vääränvihreästä ilmapallosta. Oma ehdokas on vielä arvoitus, vähän epäilen riittääkö aivokapasiteettini juuri nyt edes vaalikoneen kiemuroihin. Äänioikeuttani aion kuitenkin käyttää kuten aina, täytyyhän ne vaalikahvitkin ansaita!

(Jos joku tulisi kotiovelle sen pullan ja parin selkeän kaupunkia parantavan mielipiteen kanssa, olisin myyty!)

Juuri nyt vietetään Pohjoismaissa kansainvälistä imetysviikkoa. Minä puolestani aloitan tänään kolmannen imetysviikkoni pienen tyttövauvan äitinä.

Olen ehtinyt avautua imetyksestä sekä oikeassa elämässä että virtuaalimaailmassa aika monta kertaa. Olen toivonut parempaa imetysohjausta synnytyssairaalaan ja neuvoloihin, imetysmyönteisempää suhtautumista allergialääkäreille ja suopeampaa ilmapiiriä julkisilla paikoilla imettäville äideille. Nyt omassa mielessä pinnalla ovat – sattuneesta syystä – erityisesti imetyksen ensipäivät.

Esikoisen ja minun imetystaival kesti reilun vuoden verran, ja sujui pääsääntöisesti oikein hyvin. Jos imetyksen onnistumista olisi kuitenkin arvioitu heti poikasen ensimmäisinä elinpäivinä, ei ennuste ehkä olisi ollut niin hyvä. Pieni, väsynyt, kellakka ja matalien sokeriarvojen riivaama lapsonen kun ei jaksanut ruokailla rinnalla tarpeeksi. Sairaalassa kaivettiin esiin sokeritipat, vauvarukka yritettiin pitää väkisin hereillä edes vartin verran ja lopulta lääkäri määräsi lisämaitoa. Imetys oli alussa yhtä sähellystä, kun ensikertalaisäiti yritti hartiat jumissa ja rinnanpäät verillä saada jotain aikaiseksi. Kun pääsimme sairaalasta kotiin, tunnelma oli vähän rennompi, mutta yhä vain kirjasin ylös ruokailuajat ja niiden keston sekä vaippojen määrän ja laadun. Parissa viikossa imetys alkoi sujua paremmin: vauva reipastui, minä rentouduin, painokäyrä lähti huimaan nousuun ja bilirubiinikontrollit olivat muisto vain. Jälkeenpäin ajatellen olen kai ollut jo silloin vähän itsepäinen, sillä yhtäkään korviketetraa ei kotiin ostettu missään vaiheessa.

Tällä toisella kierroksella imetys sai heti paremman startin. Jo ensi-imetys synnytyssalissa sujui hienosti, ja pikkuinen O jaksoi ruokailla tunnin verran, samalla minua toljotellen. Osastolla ensimmäinen yöhoitaja väläytti vähän verensokerien seurantaa ja lisämaidon tarvetta koska vauva on niin pieni, mutta saimme imetyksen pelittämään niin hyvin ettei mitään apuja tai seurantoja tarvittu. Imetys tuntui heti luonnollisemmalta ja hyvältä – hei, mehän osataan tämä juttu! Sairaalassa emme tällä kertaa juurikaan saaneet emmekä edes kaivanneet imetysohjausta, imetin pikkuvauvaa aina sen inahtaessa ja öisin hoitaja kävi herättelemässä meitä neljän tunnin välein.

Tukala maidonnousu teki ensimmäisestä imetysviikosta ajoittain aika kivuliaankin, mutta nyt kysynnän ja tarjonnan laki on voimassa ja olemme tyttären kanssa ihan hyvin synkassa syömisten suhteen. Imetysvälit vaihtelevat neljästä tunnista neljään minuuttiin, ja varsinkin ilta-aika kuluu melko tiiviisti sohvannurkassa sylikkäin. Päinvastoin kuin esikoisen kanssa, on imetys nyt huomattavasti helpompaa istuen kuin makuuasennossa – olenpa imettäessäni jo nyt esimerkiksi kirjoittanut sähköpostia, lukenut lastenkirjoja, kääntänyt munakasta hellan ääressä (:D) ja komentanut esikoisen pois dvd-hyllyn luota. Toista se oli pari vuotta sitten, kun vetäydyin ensimmäisten viikkojen ajan aina makuuhuoneen puolelle rauhalliseen rintaruokintahetkeen…

Öisin miehen herätyskello varmistaa tarvittavat syöttövälit, mutta viimeisen viikon ajan on O itsekin pitänyt huolta ruoka-ajoistaan. Veikkaisin, että vauva ruokailee muutaman tunnin välein, mutta en ole aivan varma: imetyksellä on minuun hämmentävän unettava vaikutus, ja yöllä yleensä nukahdankin samantien kun nieleskely alkaa. Yöimetykset noin muuten ovat vielä pientä sähläämistä, kun uninen tyttö yrittää saada toisen samanmoiseen tajuamaan, että mihin se maitosuihku oikein pitäisi suunnata. En myöskään ole (vieläkään!) keksinyt, mikä olisi täydellinen yöimetysvaate, tai miten voi estää sen, ettei kukaan joudu nukkumaan maitolammikossa. Vauva pötköttelee pyyhkeen päällä ja minä vuoraan sänkyä harsoilla, mutta silti aina aamulla jossain lainehtii.

Pienimuotoista välineurheilua imetys on vähän väkisinkin. Rintapumppu oli viimeksi tarpeen, jos halusin erkaantua esikoisesta muutamaa tuntia pidemmäksi ajaksi. Nyt olen lätrännyt Lansinohilla, eilen postissa saapuivat tilaamani viisitoista paria liivinsuojia ja koneellinen maitoisia harsoja pyörii pyykissä vähintään joka toinen päivä. Imetystyynyä odottelen vielä lainakodista, jospa tällä kertaa oppisin sitä myös käyttämään. Olen nyt antanut itselleni myös luvan vähän panostaa imetysmukavuuteen vaatteiden muodossa. Harmi vain, että toimivat ja hyvännäköiset imetysvaatteet ovat niin harvassa, ja niiden muutamien hintalappu onkin sitten sangen suolainen. Kyllähän tämä touhu onnistuu ihan ilman vaatteitakin, mutta viime kerralta tutut ”paita aina maidossa”-tilanteet toivoisin nyt välttäväni edes joka toisella kerralla.

Toiveissani on viimekertaiseen tapaan puolen vuoden täysimetys ja ainakin vuoden ikäiseksi jatkuva osittaisimetys, katsotaan nyt miten kauas tämä hyvä alku kantaa. Esikoisen kanssa suurimmat imetyshaasteet liittyivät maitoallergiaan, nyt siihenkin osataan suhtautua paremmin jos tilanne niin vaatii (ja kaikki ne maidottomia herkkuja tarjoavat tamperelaiskahvilat löytyvät kyllä muistin perukoilta) . Rintaraivareista tai -tulehduksista minulla ei vielä olekaan kokemusta, viisikuisen vauvan hampaan iskeytyminen arkaan paikkaan sen sijaan on vieläkin hyvin muistissa! Se, miten imetys ikinä on mahdollista talvipakkasissa pulkkamäen laidalla tai puolijäisellä puistonpenkillä, onkin vielä arvoitus…

Minulle imetys on ehkä jossain määrin velvollisuus – kun nyt pystyn tarjoamaan vauvalleni parasta ravintoa, miksi en sitä myös tekisi? Enemmän näen imetyksen kuitenkin oikeutena, etuoikeutenakin. Olen ylpeä esikoisen onnistuneesta imetyksestä, ja jo näistä kahdesta hyvin sujuneesta viikosta kakkosen kanssa. Tänään taidankin tilata itselleni sen haaveilemani imetyspaidan ja syödä (vielä vähän lisää) suklaata – ihan vaan imetysviikon kunniaksi 🙂