Mitä yhteistä on somettavilla imettäjillä, ruuhkavuosien parisuhdekriiseillä, työtyytyväisyydellä ja poliittisella päätöksenteolla? Viestintä ja sen vaikeus.
Istuin eilen ensimmäistä kertaa kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kutsu varapaikalle tuli parin tunnin varoitusajalla ja ryntäsin virastotalolle suoraan töistä. Ensimmäinen oikea valtuustokerta jännitti, kaikki oli uutta etiketistä lähtien, enkä vielä käyttänyt yhtään puheenvuoroa. Kokous kesti mittavat viisi tuntia, joista melkein kolme käytettiin hyvinvointikertomuksesta keskusteluun ja jokunen minuutti kaatuneen kokousjärjestelmän kanssa selviämiseen. Windowsin uudelleenkäynnistyminen kun ei näemmä ole läpihuutojuttu edes älykkäässä innovatiivisessa digikaupungissa.
Valtuustosalissa käytiin paikoin tulistakin ajatustenvaihtoa, ja valtuutettujen käytös herätti keskustelua myös mediassa. Itse olin salihälinästä jopa hieman hämmentynyt: hetkittäin meno oli kuin villissä koululuokassa, jossa takapenkin pojat heittelivät välikommentteja, vieruskaverin kanssa supatettiin puheenvuorojen aikana ja puheenjohtaja joutui pyytämään hiljaisuutta useammankin kerran. Silmiinpistävää oli se, kuinka erityisesti nuorten naispolitiikkojen puheenvuorojen päälle puhuttiin. Joiltakin osallistujilta tuntui kadoneen käytöstavat ja kunnioitus. Toisaalta arvokas keskustelu ja kunnioittava hiljaisuus ovat ehkä vain suomalaiselle poliittiselle viestinnälle tyypillisiä vaatimuksia – vaaliväittelymmekin ovat kesyä kaveripuhetta vaikkapa brittiparlamentin möyhöämiseen verrattuna.
Politiikan tekemiseen kietoutuu lukuisia viestinnän lajeja. Pitää osata neuvotella, esiintyä, vakuuttaa ja väitelläkin. Kuuntelemisen ja keskustelun taidotkin ovat isossa arvossa eikä someosaamisen merkitystäkään enää aliarvioida. Eilisessä valtuuston kokouksessa vieraillut puheviestinnän professori kiinnitti huomiota muun muassa siihen, kuinka monet edustajat lukivat puheenvuorosta suoraan paperista tai pädistä, edukseen erottuivat luontevat ja lennokkaat puhujat.
Itse noteraasin viestintänäkökulman myös monien puheenvuorojen sisällöissä. Toivottiin parempaa tiedotusta niin palveluntarjoajilta kaupunkilaisille kuin päätöksenteon eri vaiheista meille päättäjille. Moni nosti esille puutteellisen viestinnän, jonka vuoksi vaikkapa lapsiperheet eivät osaa vaatia itselleen kuuluvia kotipalveluita. Usein viestintää ei osatakaan arvostaa ennen kuin sen puute huomataan, jolloin moni asia on helppo sysätä ontuvan tiedonkulun syyksi. Kyllähän tämä olisi tehty, jos olisi tiedetty!
Jotta perhe saisi kotiapua ja valtuutettu kaikki tarvittavat dokumentit, tarvitaan toimivaa viestintää ja vuorovaikutusta. Sitä ei synny ilman asiantuntemusta, panostusta ja resursseja. Eli rahaa. Viestintä ei synny siinä sivussa, vaan se vaatii suunnittelua ja konkreettisia tekoja: parempia verkkosivuja, työntekijöiden koulutusta, someen sparrausta tai selkokielisiä esitteitä. Viestinnän tekeminen ei ole pelkkää välineurheilua, vaan mahdollistamista ja kulttuurin luomista. Tätä varten koulutetaan viestinnän ammattilaisia, joista yksi minäkin olen.
Olen nyt ollut uudessa työssäni kuukauden päivät, ja viime viikonloppuna julkaisin hieman tunteikkaankin tilannepäivityksen työelämän Tinderissä, jota LinkedIniksikin kutsutaan.
Jossakin kohtaa ymmärsin, että olen huomaamattani päätynyt paikkaan, jonka nokkelampi olisi nähnyt unelmana jo aiemmin. Jos luottaa sanomalehteen, syttyy somesta, innostuu vuorovaikutuksesta, näkee markkinointia kaikkialla ja suhtautuu koodareihin syvällä kunnioituksella, mikä voisi olla parempi työ kuin viestintä mediatalon sisällä? Olen jopa vähän nolosti liikuttunut siitä, että aamuyöllä postiluukusta kolahtava lehteni on nyt kollegoiden ideoima, kirjoittama, kuvaama, myymä, painama ja jakamakin.
Paljon uutta, hurjasti opittavaa, kymmeniä kanavia, satoja ihmisiä, monta Jussia, isoja haasteita ja pieniä onnistumisia.
On hauska huomata, miten uuden työn innostus heijastuu muuhun arkiseen eloon. Ruuhkavuosi etenee omalla painollaan, puolet mustimmasta marraskuustakin on lusittu kuin huomaamatta. Pikkukoululaisen ja päiväkotilaisten täyttämään kotiin mahtuu enemmän iloa, kun töiden jälkeen sohvalle pötkähtää tyytyväinen vanhempi. Olen myös itselleni armollinen: teen vain tarpeeksi, suljen somen ajoissa, syön suklaata kun tekee mieli. Iltaisin nukahdan ennen kymmentä kesken puolison lauseen enkä taatusti tänäkään vuonna askartele tonttuovea.
(Edit: Viimeinen lause pitäisi jo nyt kumittaa, sillä ostin tänään tonttuoven tarvikkeet!)
Kirjoituksestani taitaa huokua se, että olen uudesta työstä varsin innoissani. Käytännössä työni on kirjoittamista, kuvaamista, keskustelua ja kouluttamista. Suunnittelua, sparraamista, säätämistä ja vähän somettamistakin. Itse koen, että tärkein tehtäväni on saada tieto kulkemaan ihmiseltä toiselle, mahdollistaa vuorovaikutus yrityksen sisällä ja nostaa tehdyn työn tärkeys kaikkien tietoon. Me hitaat hämäläiset emme kovin herkästi hehkuta omaa työtämme, varsinkaan keskeneräistä sellaista, vaikka usein olisikin aihetta. Kun viestintä on kunnossa, pyyhkii yrityksellä yleensä hyvin niin henkilöstön tyytyväisyyttä kuin tulosta mitattaessa.
Miten viestintä sitten liittyy imettäviin äiteihin? Se, että kohahdamme, kun joku käskee katsomaan vauvaa älypuhelimen sijaan kertoo jotakin tästä ajasta. Olen itsekin selannut somea imetysmaratonien aikana – samaan tapaan olen katsonut televisiota, kaitsenut toista lasta ja muun muassa paistanut munakasta rintaruokinnan aikana. En usko, että korppi vie leikkipuistossa puhelintaan tuijottavan vanhemman lasta, mutta luuriin liimautumisella on huonotkin puolensa. Minä olen tuntenut piston someen uponneissa sisuksissa, kun taapero on napannut puhelimen kädestä ja ängennyt kirjan kanssa tilalle. Nyt ekaluokkalaisen ruutuaikaa rajoittaessa väkisinkin tulee mietittyä, millaista esimerkkiä antaa omalla käytöksellään. Katsomme puhelinta ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla, televisio-ohjelman aikana ja treffeilläkin. Mitähän me ennen teimme kaikki ne hetket? Keskityimmekö paremmin olennaiseen, olimmeko paremmin läsnä ja meniköhän viestimme paremmin perille (siis se, jota ei lähetetty linjoja pitkin)?
Varhainen vuorovaikutus vauvan kanssa on aivan oma maailmansa. Tiesittekö esimerkiksi, että pienokaisille lepertely ja ulkopuolisen korvaan kammottavan kuuloinen lässytys on ihan tutkitustikin hyvä juttu? Ei myöskään ole sattumaa, että vieraille lapsille puhuminen on monen mielestä kiusallista, mutta omille kakaroille juttelu muuttuu usein aivan luontevaksi heti synnytyssalissa.
Viestintä on vaikea laji, klassisen lausahduksen mukaan se vieläpä epäonnistuu aina. Oma viestintäasiantuntijuuteni tuntuu karisevan aina kotisohvalla, kun pitäisi puida parisuhdetta, olla rakentava keskustelija tai taitava riitelijä. Osaan kyllä analysoida toisten toimintatapoja, mutta omaa tekemistä on paljon hankalampi tarkastella saati altistaa kritiikille. Kiivastun nopeasti ja mökötän lapsellisesti, siinä ei auta edes puheviestinnän maisterin paperi.
Onneksi viestijänäkin voi kehittyä. Työvuodet ovat tehneet minusta rohkeamman, vanhemmuus kiltimmän ja parisuhteet kasvattaneet konfliktinsietokykyä. Uskon avoimuuteen, inhimillisyyteen, kohtaamisen merkitykseen kaikissa kanavissa ja kasvokkain. Koulun penkillä, kokeneempia kuunnellen ja kärsimättömästi kokeilemalla olen oppinut monenmoista, ja samalla polulla ajattelin jatkaa. Vaikeassa lajissa kun pienikin onnistuminen tuntuu isolta saavutukselta.
