Kirjoittajalta Sanna (Page 9 of 24)

Pääsiäiseen mahtui sen verran monta päivää, ettei koko keväistä juhlaa tokikaan tullut vietettyä viinihuuruissa venheellä tai ahvenanmaalaisessa auringossa paistatellen. Sunnuntain vietimme lasten kanssa kolmistaan, mutta eilen yhdistimme jälleen tuttuun tapaan kahden viikonloppuperheen voimat ja hengasimme ystävien kanssa koko päivän.

Kuvan perusteella voisi toki luulla, että täällä asustaa neljä pienokaista, mutta ei ihan kuitenkaan. Kaverit kärräilivät meille aamukymmeneksi – minä heiluin vielä siinä vaiheessa imurin varressa ja siivosin vessankin valvovien silmien alla. Ei se enää ole niin justiinsa: tässä seurassa saa emännöidä vaikka kalsareissa ja kiukkuisena. Lapset leikkivät yhdessä, pöllöilivät peittoni alla ja levittivät leluarsenaalin pitkin asuntoa. Whatsapp-viestein käyty mitä me syödään – täällä ois perunoita ja jotain kalaa – voin tuoda salaattia  -keskustelu johti jääkaapin jämien yhdistelyyn, joka todentui lautasilla yllättävänkin tyydyttäväksi pääsiäislounaaksi. Lapsetkin pistelivät suihinsa lohkoperunoita ja pakasteesta ongittua kalaa melkoiset määrät. (Kuvaushetkellä kärsimättömän kuopuksen annos oli jo katoamassa parempiin suihin.)

Lounaan jälkeen pienin pistettiin päikkäreille ja isommat Maisa-videon eteen. Minä kipaisin kaupassa hakemassa maitoa ja lapsille pääsiäisrusinat. Me äiteet joimme kahvit ja teet keittiössä, kun lapsukaiset ottivat lepoa sohvalla. Omista unistaan kieltäytynyt, ja kaksivuotisuhmassaan melkein huvittava isompi O näytti television edessä juuri siltä miltä pitää. Minä päätin imeä itseeni puolitoistavuotiaan ihanuutta niin paljon, että jonain päivänä kestän tyynesti kaikki nuo esikoisen ajoista unohtuneet ”eiiii, yääääk, tyhmäää, eiiii” -kohtaukset! No, onhan tuollainen puhuva parivuotias toki myös suloinen, katsokaa nyt.

Kun video oli loppu, kahvit juotu ja auringonpaiste alkoi näyttää liiankin houkuttelevalta, otimme suunnan kohti Tiitiäisen satupuistoa. Ulkona oli yllättäen ihan kesäinen keli, ja välikausivaatteet kävivät heti liian kuumiksi. Lopulta lapset saivat leikkiä puistossa paitahihasillaan, ja vuorotellen huokailimme huikeaa säätä. Jälkikasvukin oli selvästi riemuissaan kevyemmästä asustuksesta, etenkin mun oma pikku O, joka on liekeissä sekä kevätkengistään että hiekasta, joka ilman hanskoja tuntuu aivan ihmeelliseltä. Kuopuksen puistoilukokemuksen kruunasi pieni koira, jota hän ryntäsi hurmiossa paijaamaan. Pikkuiseni yllätti myös kykenemällä kiipeämään jyrkän mäen ylös ja laskettelemaan alas – ihan itse. 

Taisimme viihtyä puistossa ainakin pari tuntia, ja päivällisajan lähestyessä päätimme vain hakea kaupasta jotain helppoa syötävää ja siirtyä ystävien pihalle. Pari minuuttia ennen sulkemisaikaa kaverini haali pikkukaupasta purtavaa, ja minä odottelin ulkona kvartettimme kanssa. Tuplarattaat ovat lastattu lapsilla ja ylimääräisillä vaatekerroilta, taisimme näyttää ties miltä karavaanareilta… Pihalla söimme sekalaiset eväät ja kevään ensimmäiset ulkojätskit, lapset keinuttivat toisiaan ja alkoivat vähän jo kiukutella väsymystään.

Minä kärräsin hiekkaisen ja tahmaisen kaksikkoni kotiin Pikku kakkosen aikoihin, iltatoimet etenivät kaaoksesta toiseen (yksi kaatui kylppärissä, toinen sai hermeettisen raivarin kynsienleikkuusta, joku keitti puuron liian myöhään ja kaikki nuokkuivat jo seitsemältä iltapalapöydässä). Touhukkaan ja täyteläisen päivän päätteeksi lapset nukahtivat helposti, ja minä havahduin omasta horroksestani vasta kun pinnasängyn pulputuskin oli vaihtunut tasaiseen tuhinaan.

Kavereiden kanssa kyllä mikä tahansa päivä muuttuu puolta paremmaksi. Ja mikä huikeinta: meillä kaikki nukkuivat koko yön, heräämättä! Tämä se vasta oli pääsiäisen ihme, jäi kyllä Jessekin kakkoseksi. Kaikki heräsivät aamulla niin iloisina, notta melkein jo luulin isoveljen kerhossa askarteleman, kahvinkeitintä vartioineen sangen vakavamielisen pupusen heläyttäneen meille vienon hymyn.

Tänään tuntui hyvältä palata oikeaan arkeen, viikko tuntuu uudelleen alkaneelta, kerhot ja ruokakauppareissut odottavat osallistujiaan. Juuri nyt lapset tekevät palapelejä (kuopus yllätti väsäämällä omin pikku kätösinsä yhdeksän palan Maisan, oho) ja minä kokeilin, miten onnistuu bloggaus lasten ollessa sekä a) läsnä että b) hereillä. Vähän on vaikeaa kyllä, tätä postausta tuhersin yli tunnin. Pyykkikone pauhaa, aurinko paistaa edelleen ja mieli on muikeana. Aurinkoista tiistaita teillekin!

Kuka arvaa jo ensimmäisestä kuvasta, missä olen pääsiäistäni viettänyt?

Pääsiäisloman lähestyessä hekumoin mittavan, kolmen yön kokoisen lapsivapaan tarjoamilla mahdollisuuksilla. Voisin levätä kunnolla, käydä lenkillä vaikka joka aamu. Tehdä vihdoin sen suursiivouksen, jota olen suunnitellun suunnilleen muutosta asti, järjestellä vaatehuoneen ja viikata kirpparivaatteetkin kuosiin. Tenttikirjankin taltuttaisin pitkänperjantain aikana.

Ja kuinkas sitten kävikään? Kotona haahuilu alkoi vaikuttaa ihan tylsältä idealta, ja päähän putkahti ajatus minilomasta ihan yksin. Kysäisin äkkiä Ahvenanmaalla asuvalta ystävältäni, esikoiseni kummitädiltä Ainolta, josko hän puolisoineen olisi paikalla pääsiäisen pyhinä. Myöntävän vastauksen, armottoman laivalipunostosäädön (kansipaikkoja myöten loppuunmyyty päivälaiva, onko mitään oudompaa!) ja pienen parisuhdepalaverin päätteeksi passin ja hammasharjan pakkasi paitsi minä, myös poikaystäväinen, ja niinpä lähdimme yhden yön mittaiselle Oolannin valloitukselle. (Viisaana matkanjärjestäjänä jätin reissuseuralaiselleni mainitsematta, että juna kohti satamaa lähti perjantaiaamuna kello 5.56.) Hui ja jee!

Laivalla oli, noh, mitä nyt laivalla on: tutun tympeää – kokolattiamattoa, kännisiä tribaalimiehiä, liikaa lapsia ja outoa pekonia aamiaisella. Hyvässä seurassa kuuden tunnin seilaus meni kuitenkin oikein rattoisasti – ja tenttikirjan lukeminen aamupäivällä viinilasin voimalla ja lämpimässä kainalossa oli oikeinkin lokoisaa. Muuten laivalla ei ollut juurikaan mitään tekemistä (lasten leikkipaikka kyllä näytti varsin toimivalta, mitä nyt sitä kulmiani kohotellen kauempaa tähyilin), mutta odotettua iisimmin matka meni silti. Ostimme tax freestä tuliaisviinit ja syöpöttelimme lounaaksi salaatit, joihin kauhottu oliivimäärä nauratti ilman alkoholiakin.

Maarianhaminan satamassa meitä odotteli ihana Aino, ja lukioaikaisen ystäväni kodista löytyi myös aviomies ja tapaamistani koirista ehdottomasti seurallisin yksilö. Sohvalle sai heti karvaisen vieruskaverin, joka painoi kuononsa polvelle (tai nuolaisi naamaa). Kahden valokuvaajan koti oli persoonallinen, valoisa ja kodikas. Ja meillä oli mukavaa!

Kävimme läpi kuulumisia, kiertelimme piskuisen kaupungin keskustassa ja fikasimme pyhäperjantain autioittamasssa kahvilassa.  Tyttöjen kesken turisimme koiralenkillä rantapolulla, ja illalliseksi isäntäväki väsäsi huikean hyvät falafelit. Me nynnymatkustajat simahdimme hetikohta iltakymmenen aikoihin, ja uni maistui vieraspedissä oikein mainiosti. Seuraavana päivänä söimme kiireettömän aamiaisen, kävimme poikaystävän kanssa kävelyllä ja piipahdimme katsomassa ystäväni taidetta paikallisessa PåskPaus-kulttuuritapahtumassa. Kaupunki oli lauantain ajaksi herännyt eloon, kaduilla kuhisi muitakin kuin hiljaisuutta hämmästeleviä turisteja ja torin pääsiäismarkkinoilla oli tarjolla kaikenlaista lammasmakkaroista räsymattoihin.

Maarianhaminassa oli kevät jo pitkällä ja kukkia kaikkialla. Viileä viima puhalsi mereltä, mutta aurinko lämmitti mukavasti. Kaupunki oli sympaattinen, ruotsintunneilta mieleen iskostuneet punaiset tiet olivat totta, ja maitotölkit kuin vieraassa maassa. Käyskentely tuntemattomilla kaduilla kamera kainalossa tuntui pitkästä aikaa äärimmäisen virkistävältä. Oli myös ihanaa nähdä hyvää ystävää, istua iltaa aikuisseurassa ja tehdä asioita niin kuin ennen. Sovimme tosin, että kesällä kummitädin luokse lähden lasten kanssa; jospa jo uskaltaisin kärrätä kaksikkoni laivalle ilman pelkoa enemmän tai vähemmän kirjaimellisesta hukkumisesta.

Laivallakin voi nimittäin näemmä myös viihtyä: paluumatkalla kulkupelinämme oli uusi, upea ja hurjan freesiltä vaikuttanut Viking Grace, joka sai laivamatkan tuntumaan oikeinkin houkuttelevalta matkustusmuodolta. Tyylikäs ilme, meikäläisen lempiväreillä sisustettu ravintola ja oikein mainio kasvispasta saivat täältä täydet pisteet. Loppumatkasta reissuväsymys alkoi kyllä painaa, ja viimeiset tunnit löhösimme laiskoina ja vaisuina. Päätimme vielä reippaina ihmisinä kävellä puolen tunnin matkan Turun satamasta rautatieasemalle – ja junassa olimme jälleen puheväleissä.

Tähän aamuun heräsin iloisena ja virkistyneenä. Loma oli juuri sopivan mittainen, ja kotiin puoliltapäivin palanneet lapset olivat suorastaan hurmaavia. Tänään olemme nauttineet huikeasta kevätsäästä, syöneet croissantteja Sorsalammen rannalla ja availleet pääsiäismunia ranskalaisillallisen päätteeksi. Oikein mainio päivä siis, ja arkikin maistuu yhtä makealta kuin mustikkainen laivasuklaa. Kyllä kannatti lähteä pienelle lomalle, meri-ilma taisi tehdä ihmeitä ja pääsiäispaussi oli kaiken kaikkiaan lähestulkoon täydellinen. Olisihan se nyt ollut ihan ääliömäistä käyttää vapaapäivät siivoamiseen, vai mitä?

Hyvää pääsiäistä! Miten te olette sitä viettäneet?

Maanantai.

Herätys ennen seitsemää, kaksi kiekuvaa kakaraa raitapeittoni alla. Aamupiirretyt, aamupuurot, aamupesut ja -pisut. Kotipuuhastelua, kasa tiskiä, toinen pyykkiä, paljon legoja, leikkejä ja lukemista.

Makaronia ja jauhelihakastiketta (huomista varten tupperwareen tungettuina), eksoottisena illallisena tomaattiohrattoa (suoraan kaupan pussukasta, pitipä tätäkin kokeilla). Kaiken löytämänsä päälleen pukeva kuopus ja etevästi asiantuntemustaan esittelevä esikoinen. Kiukunpuuskia, älä ota kädestä, romahduksia nallehatun alla, äiti kato, kato äiti, äitiiii tuu kattomaaaaan.

Sadekuuroja, kumisaaappaita, tuulipuvussa puistoon. Kauramaitoa, kaurapuuroa, kauratyyny odottamassa illan hiljaisuutta ja kipeitä hartioita. Kahvia aamulla, kahvia päiväunien ja Maisa-videon aikaan. Ihanat sisarukset, hassut pikkuiset, toisiaan toistelevat ja pahat tapansa jakavat. Kyyneleitä hihassa, puuroa pöksynkulmassa, läkää nenässä ja päivän ruokalista – ja pari tussitaideteosta – pienimmän paidankauluksella. Hiukset sykeröllä, pystyssä tai takussa (omani sidoin päälaelle todistaakseni poikaselle, että Pikku Myyllä ei ole päässään pompulamyssy, vaan hiuksista voi ihan oikeastikin tehdä nutturan).

– O sano hauva! 
– Hau-va. 
– O osaa sanoa hauva! Sano mölkö. Sano hiiviö. Sano ötökkä!

Tätä tämä taas on, ja tänä päivänä ihan mukavaa. Onneksi on Pikku kakkonen, niin pääsin kertomaan tämänkin. Se siitä vapauden hurmaa hersyneestä viikonlopusta, nyt olkoon ihan vaan arki.

Jaha, pienempi lausahti erään k-alkuisen sanan. Pyllypesuhan tästä vielä puuttuikin.

Lapsivapaa viikonloppu tuli – ja meni – taas. Hämmästyn jälleen sitä, miten paljon kaikenlaista ehtii tehdä parin vuorokauden aikana, kun huollettavana ei olekaan kahta pikkaraista vaan vain minä, meikkis ja meikäläinen. Parhaita vapaita ovat sellaiset, jolloin aikaansaatavien asioiden, spontaanien sompailujen ja täydellisen tekemättömyyden välinen suhde on tasapainossa. Ja aika hyviä ovat jotkut muutkin suhteet (hihhii).

Vastuuvapaat vuorokaudet tulivat jälleen kerran tositarpeeseen. Järjestelimme lasten isän kanssa aikataulut niin, että minä olin lapsivastuussa kaksi edellistä viikonloppua peräkkäin – ja vaikka toisena meitä viihdytti mummi ja toisena ihanat ystävät, alkoi pääasiallinen perheenpyöritys tuntua omassa jaksamisessa, ja aloin jo alkuviikosta laskea tunteja perjantai-iltaan. Viime viikkoina minua on väsyttänyt myös jo aiemmin jaettu ahdistus tuntemattomasta tulevaisuudesta (muutaman sähköpostin ja keskustelun jälkeen se kyllä vähän jo helpotti!), tekemättömät koulutyöt (nekin helpottivat, kun tein ne!) ja se perus, eli yökukkujana rokotusreaktion myötä comebackin tehnyt kuopus (helpottaisipa hänkin). En siis ollenkaan pannut pahakseni, että lapskullat tällä kertaa kärräilivät toiseen kotiinsa koko viikonlopun ajaksi.

Huvittuneena huomasin, miten minulle on muodostunut tietty rutiini vapaan viikonlopun ympärille. Perjantaina, ennen kuin lapset lähtevät, siivoilen kodin kivan näköiseksi, kerään kaikki lelut lastenhuoneeseen paikoilleen ja pistän lojuvat vaatekasat aisoihin. Imuroinkin, jos oikein villiinnyn. Lasten kanssa hengaamme iltapäivän leppoisasti kotosalla – nyt esikoisen aamukerhon ja kirjaston jälkeen kuopus veteli sikeitä parvekkeella, poikanen katseli Maisa-videoita ja minä kävin aina välillä kääntymässä sohvalla kainalona. Söimme vähän epämääräistä välipalaa ja puhelimme poikasen kanssa tärkeistä asioista. Kuten siitä, minkälaista sähköä tulee hattivateista tai siitä, miksi Stockmannin luona on keltaisia haamuja. Lopuksi pakkasin varapöksyt ja unipuput kassiin ja vilkutin lapsille heipat, kun isänsä haki heidät eteisestä.

Samantyyppinen siirtymäriitti toistuu sunnuntai-iltana. Viideltä menen kauppaan, siellä on siihen aikaan mukavan hiljaista ja saa rauhassa haahuilla hyllyltä toiselle. Lastaan ostoskoriin ainakin puolen viikon ruoat, yritän muistella mitä kaikkea lapset kuluttavatkaan. Kasapäin kauramaitoa, jauhelihaa, kanaa, porkkanoita ja raejuustoa. Juuri ennen kassoja kerään pussiin pienen kasan irtokarkkeja. Kotona ratsaan jääkaapin, heitän jäämistöt pois ja ladon ostokset paikoilleen. Tungen tiskit koneeseen ja kiikutan roskat ulos. Kello kuudelta kellahdan sohvalle, kaivan ne irtokarkit esiin ja lojun vain hiljaisuudessa. Viimeisen vapaatunnin aikana aivot ehtivät kääntyä takaisin äitimoodiin, yhtä aikaa harmittelen rauhan ajan päätöstä ja alan vähän jo kaivatakin pienten jalkojen töminää ja suiden mölinää. Ja kun seitsemältä kynnyksen yli kärrätään kaksi iloista ipanaa, huomaan, että ehkä jossain sydämen takana pieni ikävä alkoikin jo nostaa päätään.

Ja että mitäkö siinä perjantai- ja sunnuntai-iltojen välissä sitten oikein ehtii? Jotain pientä ainakin, joskus vähän isompaakin.

Sheivata sääret, hoitaa asioita kaupungilla, kiukutella poikaystävälle, syödä intialaista ruokaa sohvalla, nukkua huikean hyvät yöunet, rientää päiväksi yliopistolle, esitellä ryhmäprojektin kurssilaisille, lounastaa niin kuin kuka tahansa opiskelija, oppia taas vähän uutta, ihastella leskenlehtiä kadunvarressa, juoda iltapäiväkahvit ulkosalla, ostaa kevättakin (ei kuitenkaan minulle), istua ilta-auringossa ja antaa tuulen tuivertaa tukan sekaisin, kokata spagetit (kahdelle), loikoilla sängyssä, käydä klassisen musiikin konsertissa täydellisen pimeässä salissa, juoda nolosti viiniä irkkubaarissa ja salakuunnella vielä nolommin naapuripöydän tarinoita, pussailla puolilleöin, nukkua toiset huikean hyvät yöunet, lukea Aamulehden ja syödä aamupalan kahvilassa, uida kilometrin, venytellä saunassa, kasata jääkaapin jämistä salaatin (kahdelle), lukea kirjaa, katsella kuinka eräs sokkotreffeiltä sohvalleni päätynyt tyyppi asentaa tietokoneelleni Linuxia, halata, hymyillä, nauraa ja nauttia.

Noin niinkun esimerkiksi.

Nyt on niin hyvä olla, ettei tuo kevätsadekaan kirpaise. Tulevaisuuskin näyttää valoisalta, ainakin valoisammalta kuin ikkunan takana aukeava harmaus. Edes radiossa soiva brand new ihanuus (siis oikeastiko?) ei kuulosta älyttömältä. Olo on rentoutunut, rauhoittunut, riemukas ja rakastunut. Tulkoon maanantai, kiukunpuuskat, kalapuikot ja kurahanskat – eiköhän näillä akuilla jaksa taas johonkin asti.

Olen päästänyt itseni tulevaisuusahdistuksen pyörteisiin. Kello käy, ja minä käyn kierroksilla.

Tätä on kuulemma liikkeellä: mistä töitä? Mistä hyvät hoitopaikat lapsille? Mistä rahat? Mistä joku tolkku tähän epävarmuuden ahdinkoon? (Sekä mistä verho olohuoneeseen, mikä on helpoiten ratkaistavissa ja myöskin vähäpätöisin ongelma kaikista.)

Viime viikolla kehitin poikaystävän kanssa riidan siitä, miten ahkerasti minun pitäisi olla hakemassa töitä ja miten mahdotonta se varmasti tällä ansioluettelolla ja kahden lapsen kokoisella mustalla aukolla tulee olemaan. (Ei hätää, riita sovittu, väärinkäsitykset korjattu ja suhde kukoistaa kauniimmin kuin kevään kukkaset.) Perjantaina kävin yliopistolla alumnitapahtumassa kuulemassa, mitä kaikkea järkevää muut oman oppiaineeni entiset opiskelijat ovat valmistumisensa jälkeen tehneet. Siirtyneet harjoittelupaikasta toiseen, assistentista suunnilleen esimieheksi.

Ja mitä minä olen tehnyt viimeisen neljän vuoden aikana? Viikko graduni valmistumisen jälkeen synnytin lapsen, sitten opiskelin sivuaineet valmiiksi ja otin maisterin paperit ulos, sitten synnytin toisen lapsen ja erosin. Ja täsä mä olen, kahden lapsen maisterina, kotiarjen kuningattarena, avoimessa yliopistossa silmäpussieni kanssa, jotakin tiedonmurusia univajeen vesittämään ja uraputkirikon kärsineeseen viestintäosaamiseeni haalimassa.

Tässä siis ahdistumisen aihe numero yksi: miten saada töitä, kun cv:n hehkuttamisen arvoiset asiat ovat tapahtuneet viime vuosikymmenellä (!) ja toisinaan kaurapuuron, kurahousujen ja kakkavaippojen Bermudan kolmiossa tuntuu siltä, kun en mitään akateemista olisi ikinä oppinutkaan. Ja kun koko maailma on yhtä taantumaa ja yyteetä, eikä kukaan missään tunnu muutenkaan saavan töitä, ainakaan kovin helposti. Valonpilkahduksena näen kuitenkin sen, että minä suunnilleen tiedän, millaista työtä haluaisin tehdä, enää täytyisi löytää väylä sen saavuttamiseen.

Angstiaihe numero kaksi liittyy sitten päivähoitoon. Yngh. Viitsinkö edes aloittaa? No en. Haluaisin vain lapsille hyvät hoitopaikat: yksilöllistä hoitoa, tarpeiden huomioimista, pienet ryhmät, ihanat hoitajat, sijainnin kävelymatkan päässä kotoa ja pari lentävää luomulehmää lounaslautasilla. Jep, ei tule tapahtumaan. Tavoittelemani toivepäiväkoti on tietenkin remontissa, ja muut suosikit huhupuheiden mukaan täynnä lapsia jo ilman omaa kauhukaksikkoanikin. Laitanko lapset hoitoon ilman tietoa työpaikasta, elokuun alussa vai vuodenvaihteessa? (Tällä hetkellä toki tuntuu siltä, että toistaiseksi voimassaoleva subjektiivinen oikeus olkoon iloni, ja voisin vaikkapa nukkua lasten ensimmäiset hoitokuukaudet…) Entä pitääkö päiväkodin pomoja pommittaa läähätyspuheluilla, pelata kaikki yh-kortit pöytään ja lähettää omenoita postimiehen matkassa? Ja onko se päivähoitoarki sitten kuitenkin ihan ok tai kovin kamalaa, olivatpa lapset missä lähitarhassa hyvänsä?  Pienempi on niin pienikin vielä, ja isompikin aika omanlaisensa. Kestääkö oma kantti tai päänupin ruuvit, jos jatkan tätä kotileikkiä vielä vuoden loppuun? (Ja saanko sitten ainakaan töitä, huudahtaa ura-ahdistukseen uponnut piru toiselta olkapäältä!)

Eilen käytin romanttisen iltalenkin siihen, että avauduin näistä ensimmäisen maailman ongelmistani. Voisi auttaa jos ne kirjottaisi ylös, ehdotti miehinen seuralaiseni. Ja niinpä nyt sitten tein, ja odotan teiltä tietysti jumalallista väliintuloa ja täydellisiä ratkaisuja pulmiini 🙂 Oikeastihan tässä elämässä pitäisi nauttia tämänhetkisistä eväistä, eikä ahdistua siitä, mitä tulevaisuus ehkä kenties tuo tai vie. Minulla on kaksi hurmaavaa lasta, ihania ystäviä, kiva koti, oikeinkin mainio miesystävä, sopivasti rahaa, terveys, tutkintopaperit, ikää alle kolmekymmentä ja aika paljon älliä. Että ei tässä nyt missään viemärissä majailla tai lukutaidottomana yritetä selviytyä kovasta maailmasta.

Ongelmana on kai lähinnä se, että tuntuu siltä, että juuri N-Y-T on tehtävä päätöksiä, jotka määrittävät vähintään kolmen ihmisen tulevaisuuden. Tämä epävarmuudessa vellominen on pahinta. Mutta onko se niin, pitäisikö nyt tietää, missä tulee olemaan puolen tai parin vuoden päästä? Ymmärtäväinen ystäväni totesi tuskiini, että ei tarvii – sulle on tapahtunu jo vaik mitä täs elämäs, kaikille ei tapahdu ikinä niin paljoo. Onhan tässä kai takana jo kokemus ja toinenkin, ja ehkä parhaimmat ovat vielä edessä? Ehkä musta vielä tulee jotain – ja taidan minä vähän jotain jo ollakin!

Mutta kun….ÄHH. 

Hän hymyilee ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Ja aika monta kertaa siinä välissä (mutta harvemmin kameralle!).

Kun hän loukkaantuu, hymy muuttuu raastavaksi huudoksi ja huikeiksi krokotiilinkyyneleiksi. Ärtymyksensä hän osoittaa äänekkäästi, epäluulo kurtistaa kulmakarvojen välin kolmelle rypylle. Vieraita hän katselee hieman varovasti, aika helposti heläyttää hurmaavan hymynsäkin. Isoveljen höpötyksille hän nauraa hekottaa, kutitusleikillä saa aikaan parhaat kikatukset.

Hän rakastaa musiikkia, eläimiä, muumeja, pullaa, pastaa ja puuroa, perhettään, piirtämistä ja pukemista. Puistossa hän kiipeää liukumäkeen kymmenen kertaa peräkkäin ja kärttää keinuvuoroa kiivaasti. Hän kävelee, juoksee, tanssii, jumppaa, yrittää hypellä ja toistaa kaikki isoveljen töllöilyt. Hän huutelee äitiä, sanoo hau-hau koirille ja kiija kirjoille, jap kun tarkoittaa kyllä ja eiiii kun on kyse kieltosanasta. Hän ymmärtää hurjan paljon, ei tee vielä liikaa kolttosia, totteleekin jopa – jos semmoinen sattuu huvittamaan.

Hän syö itse, kävelee portaat itse, pukee villahousut itse ja tekisi paljon muutakin itse, jos vain osaisi. Ruokailun jälkeen hän istuu ylpeänä potalle, hihkuu saavutukselleen ja tepastelee sitten pastillikaapille kädet ojossa. Kiitos tulee nyökkäyksenä, pyynnöt kiivaina osoitteluina ja ääntelyinä, joista ei voi erehtyä. Hän hölpöttää ja pölpöttää, matkii hupsuja ääniä ja vääntelee naamaansa esimerkin voimasta. Muskarissa hän loistaa kuin aurinko, kotona huojuu hitaiden laulujen tahdissa ja asettuu omalle tanssipaikalleen kun kunnon rumpurytmit soivat.

Hän luukuttaa Soivaa laulukirjaa aamusta iltaan, kaivelee pitkin päivää kirjoja hyllystä ja istua pönöttää Maisojensa kanssa vaikka tunnin putkeen. Jos itse erehtyy laskemaan ahterinsa alas, ilmestyy syliin pian pieni puikula kirjan ja lukuvaatimuksen kanssa. Sivuilta hän osoittaa kaikki hahmot, etenkin eläimet, eikä anna kääntää sivua ennenkuin kaikki elollinen on nimetty. Tänä aamuna hän kuunteli isoveljen lukemaa Myyrä-kirjaa sängyssä, eilen illalla ratsasimme kirjastossa uutta luettavaa. Ihanat pienet.

Neuvolassa hänet todettiin terveeksi ja touhukkaaksi, painoa ja sanoja saisi kuulemma olla enemmän – minä luotan siihen, että pieni rimppakinttuni saa tarvitsemansa ravinnon ja kielitaidon ihan tässä nykyarjessa. Ruoka maistuu kuopukselle nyt paremmin kuin koskaan, ja syömme koko perhe pääasiassa samoja ruokia – kermaakin saa lorauttaa kastikkeeseen ja jätskiä tarjota jälkkäriksi ilman, että yöunet menevät pipariksi. Vielä ei mennyt keveän kuopuksen kohdalla kymmenen kilon rajapyykki rikki, mutta pituutta oli tullut muutamassa kuukaudessa kuusi senttiä. Ilmankos hän 81-senttisellä varrellaan ylettyykin paitsi hellannuppeihin, myös vähän kaikkialle muuallekin. Päiväunet hän nukkuu parvekkeella, yöksi uinahtaa itsekseen omaan sänkyynsä.

Lueskelin jokin aika sitten blogiani aina vuoden takaisista teksteistä lähtien, kertasin kaikkea tapahtunutta ja pysähtelin muun muassa pikku-Oon kuukausiraporttien kohdalla. Onneksi olen ne kirjoittanut: tyhjyyttään humiseva vauvakirja tai huterat aivoni eivät kai muuten muistaisi vauvavuodesta mitään, kääntymiset tai konttaamiset sijoittaisin varmaan kuukausitolkulla väärään kohtaan. Ilokseni huomasin myös, miten kaikkein surkeimpinakin aikoina, niiden mustimpienkin tunteiden keskellä, olen osannut iloita pienestä tyttärestäni, nähdä hänen hymynsä ja sen onnen, mitä hän tähän pieneen perheeseen tuo.

Pikkuinen pikkusisko, meidän oma O, puolitoistavuotias. Suloinen sinisilmä, touhuava tyllerö, hassu hymynassu. Tänään täällä, mekko päällä! (Tai oikeammin tuolla ulkona unilla, kohta kerhostahakureissuun heräävänä ja suunnilleen ylläolevan kuvan kaltaisena.)

Sokeakin on varmaan huomannut, että erosin lasteni isän kanssa reilu vuosi sitten. Esikoisemme oli tuolloin 2,5-vuotias, kuopus neljän kuukauden ikäinen. Eli siis hirmuisen pieniä molemmat, isompi ihanimmassa uhmassaan, nuorempi ihan avuton patukka vainen. Ero tuli minulle pyytämättä ja yllättäen, en mitenkään olisi osannut kuvitella itseäni eronneeksi naiseksi, kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi tai kahdeksan vuoden parisuhdettamme päättyneeksi. Mutta niin siinä sitten kävi, ja kaikkien sekavien, synkkien ja surullisten tunteiden keskellä oli vain pakko pistää arki uusiksi ja saada lasten – ja omakin – elämä taas onnelliseksi.

Parisuhde päättyy mutta vanhemmuus jatkuu, meille silloin hoettiin kyllästymiseen asti perheneuvolan penkillä. Joojoojoo, mietin silloin mielessäni. Sanat tuntuivat tyhjiltä, kun huoltajuudesta sopimisen, tapaamisista neuvottelun tai älyttömien ”miten puhun alle vuoden ikäiselle erosta” -pohdintojen sijaan olisi tehnyt mieli vaan painua peiton alle suklaalevyn kanssa, hypätä hyiseen järveen tai huutaa kaikille vastaantulijoille että jumalauta tämä elämä on perseestä. En kiellä, etteikö hetkittäin koko vanhemmuus olisi tuntunut maailman surkeimmalta idealta – minä olin halunnut perheen, en mitään joka-toinen-viikonloppu-vanhemmuutta jonkun paskiaisen kanssa. Erokriisin isoimmissa tunnekuohuissa vuorottelivat itsekkäät tunteet ja itkuinen epätoivo: mitä jos vien noi lapset sulta, mitäs jos mä vaan häipyisin, miten mä muka ikinä pärjään. Minä en ollut halunnut parisuhteemme päättyvän, miksi minun piti haluta vanhemmuuden jatkuvan? Mutta noissa sanoissa piilee kuitenkin se kaikkein tärkein: me kaksi emme enää ole pari, mutta olemme yhdessä päättäneet tehdä kaksi lasta, ja meidän tulee heistä myös yhdessä huolehtia. Mahdollisimman hyvin.

Vuoden aikana eroperheen arki on asettunut uomiinsa, tapaamiset ovat muuttuneet riitaisasta säätämisestä rutiiniksi ja lapset ovat omaksuneet kahden kodin elämän ihailtavan hyvin. Minulla ja lasten isällä on asialliset välit, joskus juttelemme ihan kaverillisestikin omista kuulumisista. Lasten asioista olemme aina pystyneet puhumaan (minäkin, kaiken uhoamisen keskellä), tieto kulkee kumpaankin suuntaan ja voisin väittää, että olemme molemmat tehneet töitä sen eteen, että lapsilla olisi mahdollisimman hyvä olla. Lapsillani on hyvä isä, ja hyvä äiti. He nyt eivät sitten vain enää asu samassa paikassa.

Meillä on lasten isän kanssa yhteishuoltajuus, ja lapset asuvat minun kanssani. Elatusmaksusta ja tapaamisista sovittiin viime keväänä lastenvalvojan luona, mutta paperinmakuisten päätösten sijaan olemme käyttäneet myös omaa vanhemmuusjärkeä aikataulujen sumplimiseen. Koska minä olen kotiäitinä ja lasten isä kokopäivätyössä, ei mikään 50-50-vanhemmuus ajallisesti voisi mitenkään toteutua. Näin pienille lapsille ei mitään vuoroviikko-asumista suositella, ja kaikissa muutoksissa olemme halunneet edetä lasten ehdoilla. Joustamista on kyllä vaadittu, itse kultakin.

Kuopus oli eromme aikaan imeväisikäinen vauva, ja vuoden ikään asti hän oli luonnollisesti fyysisestikin varsin tiiviisti kiinni minussa. Esikoinen puolestaan on herkkä kaikille muutoksille, ja reagoi voimakkaammin uusiin paikkoihin, muuttuviin rutiineihin tai esimerkiksi ikävään, jota ei varmasti eroperheessä voi välttää. Tällä kombolla piti sitten lähteä sumplimaan sitä, miten vanhemmuusvuorot jaettaisiin, miten isä pysyisi tiiviinä osana lasten elämää (ja miten minunkin jaksamiseni pysyisi kohdillaan).

Aluksi isä tapasi lapsia pelkästään uudessa kodissamme. Tavallisesti pari arki-iltaa ja toinen viikonlopun päivistä olivat korvamerkittyjä isälle. Imetys saneli sen, mitä minä noina aikoina tein: saatoin singahtaa syöttövälin aikana jumppaan tai kaverin luokse, vauvan kasvaessa karata useammaksikin tunniksi kaupungille. Isäaikana tein myös niitä hommia, jotka muuten olivat mahdottomia: vein roskat, otin pitkän suihkun, kävin ruokakaupassa haalimassa puolen viikon pöperöt. Saatoin myös torkkua makuuhuoneessa tai livahtaa keittiöön yksityiselle aamupalalle tietokoneen kanssa. Saman katon alla nelistään oleminen ei kuitenkaan ollut kovin rentouttavaa, ja lapsetkin usein vain roikkuivat jaloissa – eikä toisen syliinkaipuuta tietenkään voi ohittaa ”nyt ei oo mun vuoro” -toteamuksella. Helpointa olikin poistua kodin ulkopuolelle. Ilmankos olinkin kesällä niin hyvässä kunnossa, kun jumppasali, uima-allas ja lenkkipolut tulivat tutuiksi 😉 Ja kävin minä välillä kaljallakin! Ja treffeillä. Huhhuh.

Jossain vaiheessa lapset pääsivät käymään isin kodissa, esikoinen oli siellä toisinaan myös yksin yökylässä. Lasten isä asuu kymmenen minuutin bussimatkan päässä meiltä – samassa kaupungissa asuminen on kyllä näin pienten lasten kanssa melkoinen välttämättömyys, jos meinaa saada homman jotenkin toimimaan. Kun kuopusta yritettiin vierottaa yöimetyksestä, isä tuli meidän sohvalle nukkumaan ja hoitamaan hyssyttelyjä. Kun yksi lapsi oli kuumeessa ja toinen oksensi päälleni, soitin paniikkipuhelun keskellä yötä ja auttavat kädet saapuivat. Yhdessä ollaan siis hoidettu tilanne jos toinenkin, joskus jopa syöty yhdessä jauhelihakastiketta saman pöydän ääressä ennen Pikku kakkosta. Kredittiä annan siis entisellekin miehelle, mutta myös itselleni. Edellytykset tällaiseen sopupeliin eivät olleet ollenkaan parhaat, mutta onneksi tilanne on nyt tämä.

Varsinaista lastenvalvojalla määriteltyä tapaamismeininkiä ollaan päästy toteuttamaan sen jälkeen, kun kuopus lopetti imetyksen ja muuttui vauvasta  taaperoksi. Ensin lapset olivat isällään yhden yön, ja menestyksekkään kokeilun jälkeen vierailun kestoa pidennettiin kahteen yöhön. Tiedän, mitä psykologit sanovat ikävuosista ja kodin ulkopuolella vietettyjen öiden määrästä – neuvolassa kuitenkin näytettiin vihreää valoa sille, että lapset voivat hyvin olla toisen vanhempansa luona vaikka koko viikonlopun. Joululomalla lapsoset olivat isin kotona kokonaiset kolme yötä, ja palasivat iloisina kotiin. Kesällä tiedossa on todennäköisesti vielä vähän pidempiä isäaikoja. Isän luota kuulen aina aika positiivisia raportteja: lapset syövät hyvin, nukkuvat vielä paremmin (paremmin kuin mun luona, pah!) ja kuulemma kiukuttelevatkin ihan terveellisen tavallisesti. Joskus kyselen viikonlopun aikana viestillä kuulumisia, mutta luotto isän vanhemmuusosaamiseen on sen verran vahva, ettei mitään tarkastussoittoja tarvitse tehdä.

Tällä hetkellä kalentereihin on vakiintunut sellainen malli, että isä on lasten kanssa täällä meillä yhtenä arki-iltana (yleensä tiistaisin, jolloin minä käyn jumpassa). Hän saapuu puoli viideltä, ja huolehtii perheen pyörityksen iltaruoasta siihen asti, että lapset ovat nukkumassa. Kun minä palaan kotiin, on hiljaista, pimeää, ja yleensä ihan mukavan siistiäkin. Joka toinen viikko lapset menevät isälleen perjantaina puoli viideksi ja palaavat sunnuntai-iltana seitsemältä. Minä pakkaan kassiin unipuput, vaihtovaatteet ja mahdolliset muut kausirekvisiitat, lapset vilkuttavat heipat ja häipyvät. Minä nautin lapsivapaasta viikonlopusta aina, ikävöidä en ennätä. Seuraavalla viikolla tiistai-illan rutiini toistuu, ja lisäksi lapset menevät yleensä yökyläilemään torstaista perjantaiaamuun isälle. Esikoisen aamukerhoillessa minulle palautetaan pelkkä kuopus, ja viikonlopun vietänkin sitten kolmestaan lasten kanssa. Tämä on se peruskaava, jolla arkemme pyörii, vaikkakin muutoksia tulee viikosta riippuen enemmän tai vähemmän. Omien opintojeni, ex-miehen työmenojen ja muidenkin aikuisten asioiden takia kalenterin edessä käydään välillä vaikeaakin vääntöä, mutta yleensä päästään sopuratkaisuun. Lapsivuoron vaihtuessa käydään eteisessä yleensä tilanneraportti siitä, mitä merkittävää on tapahtunut, mitä on syöty, kuinka on nukuttu, kuka on kakannut ja kuka ei – perussetit, joita varmaan perusperheissäkin puhutaan.

Lapsille meilän koti ja isin koti tuntuvat luonnollisilta. Yleensä he lähtevät isän luo ihan innoissaan, palaavat aina häkellyttävän iloisina ja kiukuttelevat seuraavana päivänä siirtymäväsymystään minulle. Tähän on tottuminen, mutta ymmärrän heitä kyllä. Kuvittelen jälkikasvujen kokevan suunnilleen samaa tunnetta, kuin minkä itse kohtaa mukavalta matkalta palatessa. Oli kivaa olla poissa, on ihanaa tulla kotiin, mutta kyllä silti vähän väsyttää. Siksi maanantait ovat meillä rauhallisia päiviä, ja yritän itse venyttää vapaaviikonlopun aikana äitihermoni zen-tilaan. Olen oppinut suunnittelemaan viikot aika mainiosti: koska on aikaa käydä kaupassa tai suihkussa, koska pääsee jumppaan, koska voi nähdä poikaystävää, milloin kirjoitan blogitekstin tai aloitan oppimispäiväkirjan, mikä ruoka syödään tänään, mistä jää jämät seuraavalle isi-illalle. Kyllä tässä ainakin organisointitaidot ovat kehittyneet, jos ei mikään muu!

Aina välillä vieläkin hätkähdän sitä totuutta, että minä tosiaan olen eronnut, ja että asun yksin kahden alle nelivuotiaan kanssa. Se, ettei tämä ole toivottua tai norminmukaista, tulee vastaan arkisissa tilanteissa ja arvomaailmoissakin. Kun puolituttu puistossa kysyy ”jokos teillä on kesäloma alkanut – niin siis miehen kesäloma?” tai kun kotihoidontuen uudistuksessa puhutaan vain kahdesta erituloisesta vanhemmasta, jotka automaattisesti asuvat yhdessä. Juuri eräänä iltana tajusin, että yksin nukkumaan meneminen lasten kuorsatessa lastenhuoneessa on muuttunut niin tavalliseksi, että osaisinkohan edes mitään muuta? Juuri nyt (KOPKOPKOPKOP) lapset nukkuvat varsin hyvin, mutta kaikkien yksin hoidettujen yövalvomisten aikoina olen minä tätä tilannetta kironnut montakin kertaa. Alussa esikoinen ikävöi isäänsä joka ilta, eroahdistusvaiheessa olen jättänyt itkevän vauvan isänsä syliin. Onko tämä oikein, en minä tiedä – mutta näin tämä nyt vaan on. Joskus mietin, miten ero vaikuttaa lasten tulevaisuuteen, tuleeko meistä köyhiä, syrjäytyneitä, surullisia? Tällä hetkellä emme ole mitään niistä, tässä yhteiskunnassa ja näiden ihmisten ympäröimänä pysymme toivottavasti onnellisina jatkossakin. Enkä minä tätä tilannetta suostu häpeämään. Tiedän myös, ettemme ole eroperheenä yksin.

Löytyykö teistä yksinhuoltajia, yhteishuoltajia, lähivanhempia tai erokuvioiden kiemuroissa soljuvia? Toivottavasti tästä tekstistä oli jotain apua, kauhean pitkä papatus siitä ainakin tuli 🙂 Kerron mielelläni enemmänkin meidän palapeliarjestamme, vertaistuki toisilta kaltaisilta on toiminut melkoisena voimana minullekin.

Aina välillä se lipsahtaa suusta, äiti-ihmiseltäkin. Tai oikeastaan yleensä juuri sellaiselta. Kauniin kevään korvalla, vielä useammin synkeän syksyn lähestyessä. Kirosana, jota haluaisi välttää, muttei kaltaistensa seurassa kuitenkaan pysty.

Siis välikausivaatteet.

Minä yritin pysyä ruodussa, ja jättää tämän äitiblogistaniaa kuohuttavan katsauksen tekemättä. Mutta sitten pistin lapsilleni puistoon päälle puolen vuoden tauon jälkeen jotain muutakin kuin toppahaalarit. Ja lapset olivat niin hurjan söpöjä että oli pakko vähän räpsiä kuvia kännykällä ja…enpä sitten vaan pystynytkään! Pääsenpähän nyt käyttämään jotakin sellaista käsitettä kuin meidän välikausi, joka saa kyllä aikaan pienet vilunväristykset lapsikuplasta kauas karanneen aikuisen ihmisen selkäpiissä. No, tältä nyt näyttää se, ähh, meidän…no, mun lasten kevätvaatteet.

Tosiasiahan on, ettei näissä kuteissa nyt niin kauheasti esittelynaihetta tahi raportointia ole. Varsinainen välikausivaatteiden hankinta onnistui vähän vasemmalla kädellä, vahingossa, onnekkailla lahjuksilla ja parilla täsmäiskulla lähikauppoihin. Kannatti kurkistaa varastoon (eli jemmaan, kuten esimerkiksi meidän kaoottista kakkosvessaa voisi kai lastenvaatekielellä kutsua), sillä aika paljon käyttökelpoista kamaa löytyi omasta takaa. Ja mitä ei löytynyt, sen sitten hankin. Sattuman kautta sain vieläpä toteutettua perverssiä mieltymystäni pukea lapseni mätsääviin asuihin. Ja mustaan. Tsa-daa, operaatio VK suoritettu!

Molemmille lapsille ostin uutena KappAhlin henkselimalliset ulkoiluhousut – ne on malliltaan ja toimivuudeltaan hyviksi havaittu jo viime vuonna. Kyseiseen kauppaan löytyy myös lähes aina yksi jos toinenkin (vaikka sitten naapurilta) alekuponki, ja kahdenkymmenen prosentin miinukset käytin molempiin housuihin. Hyvin passaavat meidän puikuloille (koot 86 ja 110), eikä rinnuksessa oleva iso K-kirjainkaan niin häiritse. K niinkuin kevätpöksyt, totesi esikoinen.

Takkeina jälkikasvulla on Ticketin mustat pusakat, isommalla ilman fleecevuorta ja pienemmällä irrotettavan sellaisen kanssa. Kuopus peri isoveljensä vanhan takin, joka puolestaan on kulkeutunut meille esikoisen parhaan kaverin serkulta. Muistin takin olevan paljon suurempi (86 oli sekin, kai vähän normaalia reilumpi), mutta sehän passasi pikku-O:lle ihan mainiosti. Takki pitää tuulen ja veden, ja irrotettavan vuoren ansiosta sitä käytettiin aikoinaan niin kevätleikeissä, kylminä kesäpäivinä kuin syyssateissa. Esikoisen takinkin pitäisi kaiketi olla samoilla ominaisuuksilla varustettu – se päätyi meille samaisen kaverin kaapista. Käyttämätön kirppislöytö on kokoa 104, ja mennee ainakin tämän kevään oikein hyvin. Jotain tuosta kai pitäisi maksaakin 😉

Maailmassa on kaiketi olemassa myös välikausikenkiä, mutta ainakin toistaiseksi lapsraukat saavat lompsia kumisaappaissa. Pienemmän saapakset ovat nekin käytetyt ja kaverilta perityt, merkittömät ja karvavuorelliset sellaiset. Kaapissa odottavat keltaiset koon 24 saappaat, jotka kumma kyllä ovat sopivat tuolle minilapselle. Kasvaa kaiketi maata myöden hän. Isommalle ostin uudet kumpparit Stadiumista, hänen kengänkokonsa on vaatimaton 29. Kohta kai käytämme samoja saappaita! Kevätkenkiä löytyy varaston puolelta pienemmälle muitakin, jotkut lenkkarit täytyy tuolle isojalkaiselle isoveljelle vielä haalia.

Hanskoina isommalla ovat talvella täydellisiksi todetut Reimatecit, pienemmällä epämääräisestä valikoimasta poimitut Molon ”talvihanskat” – joissa kyllä ainakin meidän jäänäppi palelluttaisi sormensa irti, jos pakkasta olisi. Erinäisiä kurahanskoja ja kintaita löytyy kotoa, tänään pistin pienemmälle ihan reilusti talvihanskat, kun eilisellä testiulkoilulla sormet olivat kylmettyneet.

Esikoisen hattu on Reiman, joka on ilahduttavasti upgreidannut mallistoaan. Kun tuo käy liian kuumaksi, täytyy hankkia joku (iloisemman värinen, huokailette?) trikoopipo. Kuopuksen pieneen kupoliin sopi edelleen viime keväänä hankittu keltainen Metsolan lippalätsä, kaikenlaista hatuntapaista hälle löytyy vielä varastostakin. Pienipäinen lapsi on onni paitsi synnytyksessä, myös hattuhankintojen vähäisen tarpeen vuoksi…

Että jospas näillä pärjättäisiin nyt kun on vähän kuin kevät! Kevätilma on petollinen, kuten äitini aina muistaa muistuttaa, mutta toivoisin ettei niihin toppahaalareihin enää lähiviikkoina tarvitsisi palata. Eilisen ja tämän päivän ulkoilua varten puin kuopukselle sisävaatteiden päälle villahousut, esikoiselle fleecepusakan. Kerrospukeutuminen ei oikein tahdo olla minun tai poikasen juttu, tytär sen sijaan on niin aah-tohkeissaan kaikista vaatekappaleista, että hän on oikein kiitollinen uusista tamineista ja niiden pukemisesta. Meinasin hankkia molemmille välikausihaalaritkin, mutta nyt korkeintaan kahden kuukauden (?) kevättä varten sellainen tuntuu vähän tuhlaukselta. Kuopukselle ehdin jo kotiuttaa tumman Reiman haalarin, mutta se menee nyt palautukseen, kun puku ei oikein tuolle rimpulalle istunutkaan (ellei joku teistä haluaisi säästää minut kauppareissulta ja tämän haalarin vähän ovh:ta halvemmalla?).

Kuten kuvista huomaa, musta väri leikkipuistossa on paitsi toudella tyylikäs, myös melkoinen hiekankerääjä. Varsinkin esikoisen takki tuntuu imevän itseensä kaiken pölyn lähiympäristöstä. Ehkä haalareiden sijaan olisikin fiksumpaa sijoittaa joihinkin keveisiin kevättakkeihin, joissa voi sitten flaneerata kaupungilla. Mistähän meille löytyisi yksinkertaiset, nätit ja näppärät parinkympin pusakat kauppareissuja varten? Puistomeininkeihin setit ovat kuitenkin valmiina, eli nyt saa kevät olla ja hyvät hiekkakakut tulla!

Joko teillä on välikausi kasassa? (Ei sillä että minua niin kiinnostaisi, kunhan viritän turvallista keskustelua hiekkalaatikon reunalla!)

Lapsivapaan viikonlopun jälkeen on aina vähän vaikeaa vaihtaa roolia, käynnistää äitivaihde ja löytää oikea asenne tähän toiseen todellisuuteen. Jo sunnuntai-iltapäivänä iskee sellainen epämääräinen olo, korvassa alkaa kuiskuttaa pieni ääni, joka muistuttelee alkavan viikon ruokalistasta ja siitä, että nyt taas pitää kaapista löytyä kauramaitoa ja varastosta vaippoja. Kahden vuorokauden aikana ehtii tulla lapsia ihan pieni ikäväkin, mutta aina juuri ennen kakaroiden kotiinpaluuta toivoisin oman vapauden jatkuvan vieeeelä hetken verran. Kun sisarusrattaat rullaavat rappukäytävästä kynnyksen yli, loppuu irtokarkkien mussutus sängyssä samantien.

Vaikka tunnistan joka toinen viikonloppu sen sunnuntaiahdistuksen, josta monet työssäkäyvät puhuvat, olen aika harvoin maanantaisin missään mustissa angsteissa. Oikeastaan pidän maanantaista, ainakin yleensä. Isäviikonlopun jälkeen lapset ovat aina vähän väsyneitä, joten kotiinpaluun jälkeiset maanantait yritän pitää aika rauhallisina: rutiinit rullaavat, syliin pääsee aina pyydettäessä ja kotioleiluun on tarpeeksi aikaa.

Tänä aamuna pötköttelimme hetken sängyssäni ennen hammaspesua ja lastenohjelmien alkua. Minä olin katsellut – siinä heräilyjen välissä – ihan kreisejä unia (keitetyissä kananmunissani oli tipuja, hui!), poikanen kuulemma näki unikuvia haamuista. Kuopuksesta en tiedä, ainakin hän illan itkeskelyn ja buranahuumauksen jälkeen nukkui ihan kohtalaisen hyvin… Luovimme läpi tuttujen aamurutiinien, kaikki olivat kumman hyvällä tuulella. Ehdotin ystäväperheelle kyläilyä ja soppalounasta, ja jo ennen kymmentä kaverit olivatkin jo ovella. Keittelin joukkiolle jauhelihakeittoa – sehän symboloi täydellisesti maanantaista lapsiperhearkea. Pöytään päätyi myös tuliaisleipä ja jälkkäriksi yhdistimme yhden jääkaapin kerman, toisen rahkan ja pakastimen marjat. Kuopuksen kummitätikin tupsahti yllättäen kylään, soppaa ja sumppia riitti onneksi kaikille.

Lapset leikkivät, levittivät leluarsenaalin ympäri asuntoa ja piirtelivät keittiönpöydän ääressä. Keitto ei omille nirsoille naperoilleni kelvannut, mutta ainakin aikuisille soppa näytti maistuvan. Lounaan jälkeen pienemmät päikkäröivät peräkanaa parvekkeella, isommat leikkivät sangen sopuisasti lastenhuoneen suljetun (!) oven takana. Me naiset puhuimme rauhassa jopa ihan aikuisten asioista: häistä, haaveista – ja vähän haalareistakin.

Unitauon jälkeen kasasimme komppanian ja marssimme lähipuistoon. Poikanen sai ottaa potkupyörän esiin talviteloilta, ja oli fillaroinnista taas ihan innoissaan. Puistossa lapset kuorruttivat itsensä kuralla, hautautuivat hiekkaan ja mussuttivat banaania penkillä. Kotiin lähdettiin, kun aurinko ei enää lämmittänyt.

Iltaruoaksi keittelin jo ehkä kymmenettä kertaa parin kuukauden sisällä Mutti-tomaattisoosia ja spagettia. Esikoinen osaa jo olla ovela, ja ehdottaa aina ruoanlaiton hetkellä ”hei äiti tehläänkö sellainen sopimus, että O saa piillellä, ja minä saan katsoa Jukka Poikia?”. Kun toinen tuhertaa tusseilla ja toinen katselee musiikkivideoita, käy kokkaaminen kyllä varsin helposti. Ruoka maistui kaikille erinomaisesti, poika veteli mozzarellat ja parmesanitkin kauhealla vauhdilla suuhunsa.

Pikku Kakkosesta kolmasosan käytin tiskisavottaan, lopun ajan söin salaa viimeisiä irtokarkkeja ja rötkötin sohvalla kaksi kauneinta kainaloissa, luin toisella silmällä kirjaa ja toisella selailin somea kännykällä. Loppuillasta keräsimme lelut paikoilleen, lapset juoksivat kiljuen, aurinkolasit päässään ikkunaseinältä toiselle ja olivat muutenkin hulvattomalla tuulella. Minäkin olen kuulemma ihan hassu höpöäiti.

Usein juuri maanantaisin suoritan lasten viikkohuollon: patistan pienokaiset pesulle, kuuraan kuontalot, saksin sormenkynnet ja vaihdan pyjamat puhtaisiin. Sitten perinteiset iltapalat, hammaspesut, unisadut, esikoisen nukahtamisrutiinit ”haluan pikkutilkan vettä” ja ”mua kutittaa vähän tästä”, ja sitten olikin taas aika katsella unikuvia. Lapset nukahtivat hämmentävän helposti, ihan hetkessä. Varttia vaille kahdeksan oli kodissamme jo hiirenhiljaista.

Tähän maanantaihin mahtui juuri sopiva annos arkea: kaksi lämmintä ruokaa, kolme koneellista pyykkiä, kaksi satsia tiskiä, hyviä ystäviä ja lasten leikkiä. Oli kiva päivä, totesi esikoinen taas kerran, ja voin onneksi olla samaa mieltä. Huomenna onkin sitten jo tiistai, kerhopäivä, jumppailta ja vähän vapaa-aikaa omille ajatuksillekin!