Miten voit? Miten oot jaksellu? Mitäs teille?
Vaihtelevaa, vastaan yleensä.
Arkipäivinä porskutan eteenpäin, vähän kuten ennenkin. Kärrään katraan puistoon, tapaan ystäviä, juon kahvia ja syön suklaata Myyrä-videon vikistessä taustalla. Syötän ja sylitän, imetän ja ihastelen. Pesen pyllyä ja pottaa, lasken sataan uhmaraivarin aikana ja käännään kierähtäneen vauvan selälleen kymmeniä kertoja. Pysähdyn ihmettelemään esikoisen kanssa automerkkejä ja avaruutta, purskahdan spontaaniin nauruun kuopuksen hulvattoman hekotuksen edessä. Olen ja elän, iloitsenkin.
Siinä sivussa järjestän muuttoa, kuin se olisi vain yksi monista. Ilmoituksia maistraattiin, postiin, isännöitsijöille. Sähköpostia vuokraisännän kanssa, hakemuksia Kelaan, osoitteenmuutoksia sinne sun tänne. Sähkösopimus, kotivakuutus, muuttolaatikot, mitä vielä unohtui? Lajittelen tavaroita mukaanotettaviin ja poisheitettäviin, mulle ja sulle. Tyydytän perverssiä perfektionistiani luokittelemalla vaatepinoja ja nimikoimalla jätesäkkejä. Teen toimintasuunnitelmia, varmistan muuttoavun, aikataulutan vähenevät päivät. Kalenteriin kertyy merkintöjä, jossain kohtaa pitää muistaa myös kerhot, neuvolat, hoitajat ja harrastukset.
Jossain kohtaa jaksamiseen tulee tauko. Kivahdan karjuvalle kaksivuotiaalle, väsähdän viattoman vauvankin vaatimuksiin. Tunnen, että nyt tarvitsen tauon tästä kaikesta. Otan aikalisän, hengähdystauon, yritän keskittyä hetken itseeni jotta jaksaisin taas muitakin. Pistän maitoa pulloon, karkaan ulos syömään tai uimahallin saunaan puhumaan pikadeiteistä. Luen kirjaa tai selaan blogeja, yritän olla ajattelematta tai tuntematta. Seuraavassa hetkessä syyllistyn siitä, miten paljon voimattomuuteni vaikuttaa vanhemmuuteen.
Iltaisin ne sitten aina iskevät, tunteet. Järkevän äitikamelin selkä katkeaa, ja esiin tulee se minä, joka ei haluaisi olla tässä. Tunnemyrsky on niin valtava, että siitä on vaikea tehdä selkeitä sääennustuksia. Surua, vihaa, katkeruutta, syyllisyyttä, epäuskoa, helpotusta, hämmennystä. Vyörytän tuntoni sohvatyynyjen yli, syöksen suustani satuttavia sanoja. Pakenen todellisuutta MasterChefin kattiloihin tai Criminal Mindsin murhamysteereihin. Suihkussa valutan kyyneleet viemäriin kuuman veden mukana, sängyssä käperryn yksin peiton alle. Peilikuvastani näen, minne kolhut ovat osuneet. Silmänalusten kanjoneissa on virrannut jo liikaa suolaista vettä.
Tänään alkaa viimeinen viikonloppu tässä talossa. Vain vähän aikaa saman katon alla asuu neljä, kohta koittaa kolmikon kotiarki. Olen varma, että uudessa kodissa tulevat uudet tunteet, ja vanhatkin vellovat sisälläni vielä pitkään. Onneksi en ole yksin, ohjeita ja olkapäitä – ja vahvoja käsiä kantamaan muuttolaatikoita – on onnekseni tarjolla. Taaperokin sen tietää: kaverin kanssa kaikki on kivempaa.
Kävin tänään kerhon jälkeen lasten kanssa kurkkimassa uutta kotia, pidimme spontaanin hampurilaispiknikin olohuoneen lattialla. I juoksi ympäri kaikuvaa kotia, lauloi soita soomia napsutteele, kyllä me hiijet tanssitaan ja kokeili kaikkea kiellettyä hellannapeista parvekkeenoveen. Kertasimme kymmenennen kerran, ketkä tässä kodissa asuvatkaan, mietimme kumpi makuuhuone on äitin ja kumpi lasten. Puhelimme, kuinka täälläkin syödään aamupalaa, leikitään, luetaan, nukutaan ja käydään suihkussa. Eikä pestä tukkaa! pelästyi poikanen.
Illemmalla kuurasin tulevan kotimme muuttokuntoon – ihana toveri uhrasi oman lapsivapaansa vessojeni (monikossa!) pesuun, minä imuroin ja luuttusin remonttipölyt pois sekä pyyhin keittiön astiavalmiuteen. Kohta käytännölliseen keskustakolmioon kannetaan keltainen lastensänky, punainen penkki ja monenvärisiä muutoksia. Olohuoneen seinien harmaan sävy on täydellinen (kuvassa seinät näyttävät kummasti kaksivärisiltä, todellisuus on onneksi pelkkää parhautta) – keskitän ajatukseni nyt siihen, kun mielessä muu harmaus valtaa alaa.
Vaihtelevaa, sitä tämä elämä tällä hetkellä todella on. Iloja pitää etsiä nyt pienistä asioista – yksi olkoon maininta ”ihanasta hymytytöstä”, joka tänä naistenpäivänä pikku-Oon neuvolakorttiin kirjattiin 🙂
Voimia murunen!
Onneksi elämän ja tunnetilojen vaihtelevuus on myös rikkaus. Uusi koti kuulostaa hyvältä ja lapsoset näyttää niin iloisilta vikassa kuvassa. Paljon, paljon voimia muuttoon ja muuhunkin!
Huh, tsemppiä. Oot mun sankari!
Venni
Minuakin itkettää. En tiedä mitään siitä, mitä olet käymässä läpi, mutta sittenkin tunnen tavoittavani jotain. Tunnen myös ylpeyttä siitä, että sinä vahva nainen hoidat elämää eteenpäin, pidät katraasi kunnossa ja taistelet.
Kovasti voimia muuttoon ja uuden elämän alkuun. Ja minusta pienistä asioista iloitseminen vaatii suurta ymmärrystä elämästä. Sinä jaksat ja pystyt ja olet rohkea nainen.
K vielä naapurista
Paljon jaksamista ja aurinkoa uuteen elämäntilanteeseen ja erilaiseen kevääseen. Olet uskomattoman sisukas ja ihana äiti, joka varmasti kohtaa vielä paljon onnea ja kauniita asioita elämässään. Vaikka soisi kyyneltesi jo väistyvän, on varmasti tärkeää saada surra asiat loppuun, omassa tahdissaan. Mahtavaa, että sinulla on vahva tukiverkosto ympärilläsi, jonka päästät lähellesi ja annat auttaa arjessa.
Siispä sylillinen lämpöisiä ajatuksia sinulle ja lapsillesi!
Tämä blogi, nyt näistä aiheista, on opettanut mulle jotain elämäntaitoja, joita en pysty muualta saamaan. Käsittelet hirveän "opettavaisesti" tilannettasi.
Olet varmasti kypsempi kuin minä monilla mittareilla henkisesti ja sivistyksen puolelta, mutta tulin tänne vielä antamaan kiitosta siitä että olet erityisen sivistynyt ja esimerkillinen, koska näytät mullekin miten apua kannattaa pyytää, miten oman vajavaisuutensa kannattaa tunnistaa. Koska olen ymmärtänyt, että jos vanhemman voimavarat on lopussa, niin se on suurin ja tärkein asia jota kannattaa korjata. Koska se vaikuttaa suoraan lasten kanssa, enemmän kuin mikään muu yksittäinen kasvatuskikka, niksi, vinkki, konsti tai kasvatusperiaate.
Omista opinnoistani muistan sellaisen, että syy tuolle iltaisin hiipivälle angstille on, että ihminen väsähtää iltaa kohden ja aina väsyneenä suojamekanismit murtuvat herkimmin (kuin myös sairaana ja stressissä). Toivon todella että saat paljon tukea ja apua, olet tosiaan esikuvani koska olet sitä ottanut myös vastaan. Upeaa, olet uskomaton!
t. Yksi anonyymi lukija Kuusamosta
Lueskelen täällä aina kun päivität, vaikken oikein tiedä, mitä kommentoisin ja miten rohkaisisin. Luulen, että auttaa, kun pääset uuteen kotiin ja omaan valtakuntaasi, jossa kaikki on sinun päätettävissäsi. Siinä on omat hyvät puolensa, ainakin itse koin sen niin muuttaessani asumaan yksin ensimmäistä kertaa elämässäni silloin joskus. Oma vuokrakaksio tuntui enemmän kodilta kuin yksikään aiemmista asunnoista, koska kaiken sain tehdä oman mieleni mukaan.
Mulla meni aikoinaan ensimmäiset 5kk mustanharmaassa sumussa. Onneksi kaikki hajosi lokakuussa, joten pitkän mustan talven jälkeen kevättalven auringossa alkoi tuntua siltä, että elämä voittaa. Elämä kantaa kyllä, ja tässä vaiheessa riittää se, että suoriutuu vain ihan kaikkein välttämättömimmistä asioista. Yhtään enempää ei tarvitse itseltään vaatia. You can do it! 🙂
Jokainen väsähtää lapsiinsa välillä. Minäkin, onnellisessa parisuhteessa, lähes päivittäin. Kyllä lapset sen saavat nähdä, että äitikin on vain ihminen ja äitikin itkee välillä. En usko sen horjuttavan lapsen turvallisuudentunnetta tai perusluottamusta, mikäli äidiltä riittää lapsille silti rakkautta ja hellyyttä – ja sinulta ihan taatusti riittää. Kun itkettää, itke ihan rauhassa. Jos lapsi sitä ihmettelee, lapselle voi sanoa että äidillä on nyt paha mieli, mutta se ei johdu sinusta. Ja sitten voi vaikka halailla sen lapsen kanssa ja kertoa, että siitä tulee äidille parempi mieli 🙂
Virtuaalihalauksia lähetän ja kerron kokemuksen syvällä rintaäänellä, että jonain päivänä katsot taaksepäin, muistat että tähän aikaan elämässä sinuun koski ihan hirveästi, mutta et enää muista miltä se tuntui. Aika parantaa kaikki haavat ♥
Kiitos K. Olen halunnut ottaa sinuun yhteyttä viime aikoina, mutten ole ikinä hoksannut kysyä edes puhelinnumeroa. Enää ei taideta törmätä pihallakaan. Nappaa kaupungilla hihasta, jos satut huomaamaan 🙂
Hei!
Olit mielessäni tänään, kun talotyömaalla lajittelin lankunpätkiä sopiviin pinoihin. Perfektionismia hain, mutta puolitiehen jäi.. 🙂 Hampurilaispiknik kuulostaa sopivan rennolta kaiken muun väsyttävän keskellä.
Hei!
Saanko kysyä harmaiden seinien värisävyä? Aurinkoa päiviisi!
suloinen tuo lumikuva! suukot lapsukaisille ja hali äipälle.
Meinaa itku tulla kun luen sun tekstejä, niin ilosta kuin surustakin. Viimeinen kuva! <3 Olet vahva nainen!