Tämä viikko on ollut aika…täyteläinen. On ollut jumppaa salilla ja humppaa keittiössä, räkää valuvia neniä ja Panadol-pullo kourassa valvottuja öitä. Väsyneitä aamuja, venyneitä videotuokioita, kuumeessa konttaajaksi muuttunut vauva ja aika monta ärräpäätä. Hurjia reissusuunnitelmia leikkipuiston laidalla ja hupsuja juttuja oman pään sisällä. Mökkihöperyyttä sairastupalaisten kanssa ja mielen tasoittelua terassilla. Nakkeja ja ranskalaisia kahtena peräkkäisenä iltana, karkkia kilokaupalla ja kahvia silmäluomia pitelemään. Onneksi on ihania kavereita ja kummeja, jotka kuuntelevat vuodatukset, pelastavat pulasta, hakevat lapsen leikkimään ja tuovat tullessaan ruokaakin nälkäisille.
Oman elämän pyörityksen lisäksi olen saanut onnitella peräti kolmen pikkuprinssin tuoreita vanhempia – se ison saaren oikea kuninkaallinen sai nimittäin tällä viikolla kaksi potkupukukaveria ystävieni perheissä. Vauvantuoksua on siis ilmassa – ja yks kaks oma kohta kymmenkuinen näyttää vallan valtavalta!
Kun eilen kärräilin räkäisyydestään toipuvia tenaviani kesäisessä kaupungissa, tulin tajunneeksi muutamia asioita. Minä en ole sellainen äiti, joka leipoo lastensa kanssa korvapuusteja essut jauhossa ja suu hempeässä hymyssä – mutta minä olen sellainen äiti, joka lähtee iltasella pyöräretkelle pienten kanssa, hakee pullan, jääkahvin ja pillimehun kahvilasta ja viettää eväshetken suihkulähteen reunalla, iloisia kesäihmisiä ja helteistä hulinaa katsellen. Minä en ole se äiti, joka askartelee munakennoista avaruusaluksia tai värikylpee vauvan kanssa, mutta olen se äiti, joka antaa kolmevuotiaan omalla työllään ansaitseman kaksieurosen kulua karuselliajeluun ja päästää pienen konttaajan hihkumaan lähmäisen leikkipaikan luo.
Itse olen kasvanut keskiaikaisessa maalaiskylässä, jossa kaikki palvelut muuttuivat lapsuuteni aikana entisiksi. Olen rakentanut majoja metsään ja syönyt eväitä perunapellon laidalla. Leikkinyt lintukodossa, käynyt kyläkouluni kunnialla ja todennut teininä, että täältä on päästävä pois. Omat lapseni saavat täysin erilaisen alun elämälleen: heille ulkoilu on puistoja ja kävelyteitä, rannoilla on muitakin ihmisiä ja kirjastoon voi kävellä vaikka joka toinen päivä. Minun tenavani osasi jo parivuotiaana pyytää lishää sushia, ja eilen torilla töllistelty Dinner in the Sky – nosturiruokailu lienee sekin näille citymuksuille ihan jokapäiväistä huttua. Ympäristöstä ja sen tarjoamista elämyksistä viis, tärkeintä lienee turvata iloinen ja onnellinen lapsuus. Ja tässä tehtävässä sitä aina välillä kokee sellaisen onnistumisen läikähdyksen, joka kovasti lämmittää.
Kun eilen illalla, hikisen päivän päätteeksi jorasimme kolmen hengen keittiödiskossa niin että Levikset repee, tunsin olevani aika jees tässä äitiyshommassa. (Hieman tätä hetkeä ennen olin toki kuullut kadulla vastaan tulleelta tuttavalta tooodella lohduttavan ”ihanaa kun joku muukin täällä karjuu lapsilleen” -kommentin. Kröhöm. Mutta se oli sellainen potkupyörän, punaisen valon ja eikuminähaluan-tilanteen yhdistelmä, että menkööt nyt tuon kerran.) Poikasen mielestä illan paras biisi oli muuten lakkilaulu, eli se meikäläisen baari-iltoja tahdittava Daft Punkin Get lucky. Ihan hyvähän se kai on antaa diskokasvatusta jo varhaisessa vaiheessa, oma äitini ei ainakaan ollenkaan tiedä, mitä niiden viimeisten hitaiden aikana oikein yläasteaikoina tapahtui… Sain villit lapset nukkumaan, kävin suihkussa, katsoin telkkarista stand-upia ja menin kerrankin ajoissa nukkumaan – tyytyväisenä.
Tänään oli sitten minun vapaapäiväni vuoro, ja ajattelin olla tekemättä mi-tään. Sain nukkua vähän paremmin kuin viime aikoina, sitten suuntasimme ystävän kanssa armottoman isolle aamupalalle Amurin Helmeen – sori taas mummot, nämä meidän ihmeelliset ihmissuhdepäivitykset treffeistä talvihaalareihin eivät ehkä ihan sovi sinne valkoisten pöytäliinojen ja hiljaisuudessa syötävien sämpylöiden keskelle. Sitten minä kurvasin kaupan kautta rannalle. Kolme tuntia makoilua, pulikointia pienten ahventen keskellä, naistenlehden nautiskelua, ja raskaan viikon päättikin kepeä kesäfiilis.
Ja nyt sitten pitäisi tietysti siivota, viedä roskat, järjestää vaatehuone, viikata välikausivaatteet (…) varastoon, pistää jauhot järjestykseen ja mankeloida lakanat jajaja. Mutta enpä taida, oon vaan. Kai sitä sitten sadesäillä ehtii tehdä jotain järkevääkin.
PS. Tätä tajunnanvirtaa kuvittaa köyhästi yksinäinen kännykkäotos rantajaffan varjosta – tietokoneen kovalevy sanoo olevansa kypsä, ja Picasa pelleilee oikein urakalla. Kunnollisia postauksia siis piisaa, kunhan saan tekniikan pelaamaan. Siihen asti: gone fishing!
Oi, ihanaa lukea taas uusi postaus! 🙂 Löysin blogisi vähän aikaa sitten ja luin sen alusta loppuun muutamassa päivässä. Tyylisi kirjoittaa on todella koukuttava ja muutenkin olet blogisi perusteella jotenkin todella ihana, älykäs ja huumorintajuinen äiti ja nainen. Olen itse nelikuisen neitosen äiti ja siis täydellisen koukussa blogiisi, toivottavasti jatkat siis samaan malliin ja ihanaa kesää sinulle ja lapsillesi! 🙂
Äiti-ajatusmaailmastasi löydän paljon tuttua.
Voi, mikä ikävä tulikaan entiseen (2002-2007) kotikaupunkiin ja erityisesti Amurin Helmen herkkujen ääreen…
Moi! Blogissa HAASTE! Lähde mukaan!! http://mamigogo.bellablogit.fi/2013/07/29/a-beautiful-body-haaste/