Jaettu ilo

Kun pikkulapsiperheen äiti puhuu perhekerhossa puolisostaan, keskittyvät kehut (ja haukutkin, jos aika on otollinen) yleensä siihen, miten vanhemmuus ja kodinhoito kaikkine karmeuksineen jaetaan. Että onhan se ihanaa, kun on joku jonka kanssa jakaa tiskivuoret, uhmaraivarit, vaippapyykit ja valvotut yöt. Jakamisasteesta voi sitten joko olla kiitollinen tai katkera, mutta yleensä jo ne toiset kädet tunnustetaan tärkeiksi. En minä pärjäisi yksin näiden kanssa, kuulen monen naurahtavan.

Vähän harvemmin tuntuu kukaan keskittyvän niihin iloihin, jotka eivät jakamalla puolitu vaan paisuvat. Viime päivinä minä olen miettinyt sitä, mitä kaikkea toinen meistä väkisinkin menettää, kun ei vaan ole paikalla – tai koska emme enää ole se perhe, jossa kommunikointi ja asioiden jakaminen tulee helposti ja hymyillen.

Kun kurkkaan kuopuksen suuhun ja löydän sieltä kaksi hammasta (jepjep, kannatti katsoa – viimeistään nyt on vauvani intiaaninimeksi vakiintunut Menee siinä sivussa) tai kun kaksivuotias lausuu jotakin kuolematonta, kuten ”Se oli mun paukku”. Kun haluaisin kertoa hulvattoman Sohvi-kirahvi -anekdootin vauvan järsiessä Made in West Germany -lelua, kun sitterissä pörisevä pallero tekee syöttämisestä sirkushuvia, tai kun pähkäilen syksyn kerhovalintoja kolmevuotiaalle, saatankin olla ihan yksin aatoksissani. Siinä hetkessä ei olekaan sitä ihmistä, joka ymmärtää puolesta lauseesta ja hymähtää huonolle huumorilleni. Viereisessä huoneessa tai lattialla makoilemassa ei olekaan sitä toista, jolle voisi hihkaista ”tuu kattomaan, kuulitko!”.

Miten jaetaan ensimmäiset sanat, askeleet, konttaukset tai kouluunlähdöt, kun perhe on hajonnut? Kun jo päivittäisten rutiinien raportointi toiselle vanhemmalle vaatii valtavasti tahtoa, tuleeko isoista iloista inhottavia pelinappuloita? Tätäkään et ollut näkemässä, miltäs se tuntuu? Niin joo, se oppi eilen ryömimään, enkö muka maininnut.

(Ja kuormitanko nyt kavereitani ja etenkin viattomia Facebook-sellaisia yltiömäisillä oversharing-päivityksillä? Voi kyllä.)

Osaan minä tästä uudesta elämästä etsiä ilojakin. On enemmän aikaa itselleni, ystäville ja harrastuksille. Voin tiirailla uimahallissa vieraita miehiä (täytyisi tosin ostaa uusia piilolinssejä, etten ihan jokaista rengastettua papparaista kuikuilisi silmät kiiluen), ostaa karkkipussin vain itselleni tai käydä herran-jestas-sentään vaikka treffeillä. Kotona sotkut ovat vain omiani, siivousjälki aina täydellistä. Tunnen itseni nyt paremmin, muistan millainen oikeasti olen. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, ettei vähintään kerran päivässä kirpaise se, ettei asioita – iloja, suruja, huolia, huumoria, lapsia, leikkejä tai Aamulehden tekstiviestipalstan älynväläyksiä – enää voi jakaa sen entisen tärkeimmän kanssa.

Tänään lapset lähtivät aamupäiväksi puistoon, minä hiivin kauppaan harmaana raatona yöpaidassani ja kasasin koriin kaikkea epämääräisen hyvää (ja jauhelihaa). Raivasin ruokapöydästä puuronjämät, puolikkaan karjalanpiirakan ja yhden Veera-kirjan,  pyyhin murut ja vaihdoin varamummon tuomille tulppaaneille veden. (Kyllä, meillä on varamummo – ihana ihminen, joka omasta tahdostaan auttaa. Maailmassa on hyvyyttä, olen häkeltynyt!)

Pistin pöytään yliampuvan aamiaisen – soijatuorejuustolla ja avokadolla päällystettyä valkosipulipatonkia, vesimelonia, sitruunajugurttia, mehua ja kolpakollinen maitokahvia – ja jälleen kerran J. Karjalaisen narisevan äänen soimaan. Kyllä tästä riittäisi toisellekin, olisi minulla kai jotain juteltavaakin. Muustakin kuin vaipoista ja välikaudesta, väittäisin.

Kyllä minä ihan mielelläni jakaisin sen karkkipussinkin vielä joskus.

6 Comments

  1. bleue

    Olipa koskettavaa tekstiä. Voi kuinka toivon voimia sinulle!
    Ihana kuulla varamummosta, olen itsekin miettinyt vastaavaa toimintaa. Se on varmasti tosi antavaa molemmille osapuolille :)!

  2. Anonyymi

    Kiitos taas muistutuksesta olla kiitollinen. Koskaan ei tiedä, milloin toinen tai joku meistä perheenjäsenistä on poissa. Ei ehkä positiivisin elämänasenne, mutta näin se kuitenkin on, niin miksi en nauttisi tästä hetkestä. Minä täällä itken (elämää ja sen kaikkia juonia) ja puolivuotias matkii räkimistäni :).

    -Riikka

  3. Sini

    Tykkään lukea näitä ajatuksia, voisi sanoa, että samassa veneessä ollaan.
    Sillä erolla tosin, että meillä on vielä toistaiseksi yhteinen katto pään päällä.
    Kyllä sitä pärjää sitten tulevaisuudessakin, aina pärjää. On kaksi maailman parasta syytä pärjätä.

  4. Minna

    Isoja voimia Sinulle. Olen lukenut blogiasi joulukuusta lähtien, jonka aivan sattumalta löysin kahlatessani blogisuota… Tämän päiväinen ppostauksesi sai kyyneleet silmiini.

    Halaus!

  5. Anonyymi

    Tunnistan täsmälleen asiat, joista kirjoitat. Ehkä eron jälkeiset, vähän taantuneen oloisetkin tuntemukset ovat enemmän universaaleja kuin uniikkiuttamme osaamme ajatella. Siinä on lohdulliset puolensa.

    Vaikka itse olen eksän kanssa periaatteessa voinut iloja ja kiinnostavia juttuja pääsääntöisesti jakaa, olen tainnut valita tyttäreni lähisuvun "K sanoi, K teki, K on" -pommituksen pääasiallisiksi kohteeksi. Kai ne virkansa puolesta on aika kiinnostuneitakin. Luulisi. Mut samaa reaaliaikaisuutta ei tietty ole kuin ydinperhekuviossa. (Miksi muuten niin epäkuvaava sana? Minä ja tytär se todellinen ydinperhe ollaan. Ytimekkäämpää saa hakea.)

    Hyvä puoli siinä, jos eksällä sattuu olemaan ankara SHLE-kausi meneillään, on se, ettei moisen tyypin menetys juuri kirpaise. Pikemmin helpottaa.

    Karkkipussin jakoasiat lienee useimmilla mielessä pelottavan pian eron jälkeen. Kai siinä on jostain niin perustavista tarpeista kyse, ettei järjen jäkätys, ainakaan omalla kohdalla, ole paljoa painanut. Melko pikaisesti eron jälkeen suoritetut säädöt jäivät ylimenosuhteiksi. Totesin, että aika krantuksi sitä vaan on tullut. Eksän kanssa oli kuitenkin jotenkin oppinut hengittämään. Sellaisen suhteen rakentaminen vie hirveästi aikaa sekä lineaarisesti että vertikaalisesti, eikä käteen siltikään välttämättä jää mitään. Tuntui, että oman ajan voi käyttää paremminkin. Tuntuu edelleen.

    Mutta niin on tehtävä, kuin on tehtävä. Se on ollut ainoa pysyvä totuuteni eronsilmässä ja jälkiä siivoillessa.

    Ja ihanat ihmiset! Niiden määrän ja rakkauden olen aiemmin arvioinut aivan alakanttiin. Mahtavaa, että olet saanut osasi.

  6. Anonyymi

    Kiitos, kiitos! Juuri näitä ajatuksia pyöritelleenä tuntui lohdulliselta lukea samaa täältä. Aiemminkin olen postauksistasi isosti siunaantunut. Kiitos kun olet. Ja kun kirjoitat.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

© 2024 Sanna Inkeri Saarikangas

Nopea ja turvallinen WordPress — WP-palvelu.fiYlös ↑