Kasikuisen kohinat

Vauvani on jo valtavan vanha! Kahdeksan kuukautta tuli pikkutirpan mittariin, ja nyt hän painii jo siinä ”isojen vauvojen” sarjassa, jonne tuntui vielä talven pimeydessä olevan valovuosien matka. Ihmeellistä on aika ja elämä.

Kahdeksankuinen kuopukseni on ihan mieletön menijä, joka koloon ryömijä ja kaikki kivet kääntävä touhutyttö. Hän mennä päristelee pitkin lattioita, kiipeää kymmensenttisten esteiden yli, availee keittiön laatikoita ja hamuaa kirjoja hyllystä. Jos näköpiirissä on patja tai tyyny, esittelee hän koiranpennun tavoin kieriskelytaitojaan, könyää välillä konttausasentoon ja puhkuu polleana. Istumisvalmiudet kehittyvät koko ajan, viimeisin hitti on hengata kyljellään merenneitoasennossa tai käyttää mitä tahansa koroketta lepotukena.

Kesän lähestyessä on pikkusisko imenyt itseensä vielä entistä enemmän energiaa, ja on siis melkoinen tehopakkaus. Tyytyväinen sellainen, hymytyttö joka flirttailee kahvilassa naapuripöytiin ja herättää hilpeyttä kanssaihmisissä melkein missä vain. Juuri tänään kävimme perhetriona pällistelemässä Kansallisbaletin kesäkiertuetta, ja pikkuvauvani oli musiikista ja värikkäistä esiintyjistä niin liekeissä, että vierustovereilla oli naurussa pitelemistä. (Välihuomautuksena on pakko vähän kehaista, että rakkaat lapsoseni seurasivat tanssia äärimmäisen kauniisti paikoillaan puolentoista tunnin ajan – rusinatkin kaivettiin esiin vasta 45 minuutin kohdalla!)

Kotioloissa vauvaa kiehtoo eniten kaikki kielletty, ja erityisesti ne lelut, jotka isoveli on valinnut käpäliinsä. Tulen olemaan pulassa, koska jo nyt taistelut palapelien rakentamisesta/syömisestä ja palikkatornien rakentamisesta/hajottamisesta ovat, noh, eivät nyt ihan verisiä mutta aika tiukkoja kuitenkin. Vauva rakastaa musiikkia, Maisaa (no wonder!), seuraa, kiiltäviä asioita ja naruja. Juttelurepertuaari on varsin laaja, illalla kuullaan kimeää kiekumista, ruokapöydässä pärinää ja äväväätä ja hyvällä fiiliksellä ätä-hätä-äittä-loruttelua, ja sitten tietysti sitä suomalaisvauvoille niin hyvin sopivaa äi– ja ti-tavujen yhdistelemistä, josta voisi halutessaan jotain supervauvasointujakin etsiä. Pienen nauru on rekkamiehen hekotusta, itku onneksi harvinaisempaa melodiaa. Isoin harmi tulee lähdön tunnelmissa väsyneenä, vieraassa sylissä tai kun päähän kolahtaa joku elämää kovempi esine.

Ruokapuolella vauva on jäänyt vähän laiskan äidin varjoon, ja purkkiruokakierteestä pitäisi ehkä pyristellä pois. Soseita en jaksa tehdä, mutta sormiruokaa pyrin tarjoamaan teollisten sössöjen rinnalla. Tyttönen on pistellyt poskeensa kaikenlaista ahvenfileistä avokadoon ja porkkanaraasteesta puolukoihin (no oikeasti mustikoihin, alkusointuaddiktio ei vaan ota parantuakseen). Herkkua on silti yhä edelleen puuro, asia joita tässä taloudessa kukaan muu ei suostu syömään. Kasvun pikkuinen varmistaa äidinmaidolla, joka on edelleen maidotonta. Kananmunaa kokeilen aina silloin tällöin, enkä maidottomuuden kanssakaan ole ihan ehdoton – välillä vauvan iholla lehahtaa syystä tai toisesta ja kahvimaito kyllä pistää mahan sekaisin, mutta tämän tiukempaa dieettiä ei kaiketi tarvita.

Pikkusisko pikkarainen on ilmeisesti edelleen aika siro tapaus, neuvolaspeksit vielä puuttuvat mutta mummilavaaka kertoi seitsemän kilon menneen rikki. Vaatteissa koot ovat 74 ja 80, vaatevarasto vaan on säälittävän pieni ja toistaiseksi mennään pitkälti isoveikan vanhoilla vermeillä. Näillä helteillä tosin vauvanen hengaa varsin keveässä vaatetuksessa, kotona puolialastomana reisillään lattiaa hioen.

Päivärytmimme on jo pitkään ollut samanmoinen, ja hyväksi havaitulla kaavalla mennään. Neljä tai viisi ateriaa ja kahdet päiväunet, yöunille yhdeksältä ja ylös ennen kahdeksaa. Yösyöttöjä on määrä äx, ensimmäisen jälkeen jätän vauvan vierelleni ja unihoureissani sitten syötän minkä syötän. Vielä ei ole tyttö tippunut sängystä, mutta jotain perhepetitoimenpiteitä ehkä pitäisi turvallisuuden nimissä jo tehdä…

Pikku-O on varsin veikeä vauva, hulvaton höpöttäjä ja pippurinen pikkuriikki. Suloinen suppusuu ja söpö sinisilmä, aika säpäkkä sähikäinen myös. Taitaa olla tyypillinen toinen lapsi, oletan, mutta hämmentävän hymyilevä tapaus kuitenkin. Ja jo kahdeksan kuukauden ikäinen, ajatella!