Jääkööt ne viime vuotta muistelevat kuvakollaasit sittenkin myöhemmäksi, tänään kaikkien katseet ovat kohdistuneet perheemme pienimpään, kolmikuiseen kuopukseen.
”Hyväntuulinen, tyytyväinen tyttö.”
Neuvolan arvio osuu oikeaan – pikku-O on sangen tyytyväinen tapaus. ”Hyvin voi, minun tietääkseni”, vastaan, kun vauvan vointia kysellään. Syö, nukkuu, hymyilee, katselee maailmaa, huitoo ja hymyilee taas. Hän pitää valoista, väreistä, vaipattomuudesta ja kunnon naisenalun tavoin omasta peilikuvastaan.
Eipä tuo liiemmin itkeskele, mitä nyt iltaisin yrittää ilmaista että nukkumaankin voisi jo päästä ja nälkäisenä ähisee kuuluvasti. Pavuista vauvalle tulee vatsavaivoja, mutta muita allergiaoireita ei vielä(kään!) näy. Kehuttiinpa neuvolassa lapsen pehmoisaa ihoakin, joka lienee tässä perheessä ainoa laatuaan…
”Hymyilee ja ääntelee sävykkäästi.”
Kun perheessä on kaksi alle 3-vuotiasta, lienee kuopuksen osana väistämättä tyytyä hieman kevyempään huomiointiin. Silti – tai ehkä juuri siksi – on pikkusisko aina kovin otettu saamastaan huomiosta, ja räväyttää kasvoilleen käsittämättömän kokoisen hymyn aina kun joku vain katsookin kohti. Isoimmat hymyt taitavat tulla isille, äitikin saa toki osansa, kuin myös isoveli, hymy-helistin ja kylmäkätinen terveydenhoitaja. Ihka oikeaa nauruakin on kuultu muutaman kerran, kutittamalla saadaan kuitenkin toistaiseksi yleensä esiin vain ratkeamispisteessä oleva hymynaama.
Jutellessaan vauva vääntää volyymit kaakkoon, ja ääntelee sangen kuuluvasti. Häy, äy, häyyy, hän sanoo, kurtistaa kulmiaan ja näyttää kovin vakavalta. Meitä muita pienen pontevuus huvittaa, taitaa olla tärkeää asiaa hällä, kun niin kovin yrittää saada ääntään ulottumaan isoveljen älämölön yli. Muista, kuinka äititurkkiani hiveltiin esikoisen 3kk-neuvolassa, kun häntä kehuttiin ihanaksi, seuralliseksi ja vuorovaikustaan upeaksi. Eipä mennyt tämän vanhemman viestintäopinnot aivan hukkaan! Kuopuksen kanssa tunnen samaa hömelöä onnistumisen iloa, kun puolituntemattomat hämmästelevät pikkuvauvan höpinöitä ja ovat humoristisesti kuulevinaan pienestä suusta jotakin ”äiti”-sanaa muistuttavaa.
”Kasvaa äidinmaidolla hyvin.”
Taannoin esittämäni hentoiset huolet maidon riittävyydestä saa nyt heittää romukoppaan: vauva on pulskistunut kuukaudessa melkein kilon, ja pituutta on tullut pari senttiä. Vaatekoko on 68, sekin jo pituudesta bodeissa nafti mutta leveyssuunnassa löysä. Kuulemma O kasvaa omaa siron ihmisen käyräänsä pitkin oikein hyvin, ja kahdeksaankin tuntiin venyvät yöunet ovat merkki siitä, ettei maidon lisäksi tarvitse mitään muita ravintoaineita vielä edes harkita. Viime viikolla ehdin jo pelätä loistavan unionnemme loppuneen, kun O heräsi yöllä syömään parin tunnin välein ja nukkui päivälläkin nanounia. Katsoin sitten kalenteriin, muistin kolmen kuukauden tiheän imun kauden, ja toivoin parasta. Nyt yörauha lienee palannut, ainakin pari viime yötä ollaan nukuttu oikein makoisasti varhaiseen aamuun asti.
Imetys noin suoritteenakin sujuu ihan hyvin, vaikkakin maailmaa havainnoiva vauva ei aina malttaisi rauhoittua ruokailemaan. Taitaa tytössä asua myös pieni kokoomuslainen, sillä vasemmalla puolella syömäpuuhat aiheuttavat välillä suoranaisen protestin. Maitotuokiot vaativatkin vähän kikkailua – oikeaa tarjoan ennen unia, vasenta vasta niiden jälkeen, kun nälkäinen vauva ei muista vastustella. Tätä tapausta ei myöskään voi muuten vain tainnuttaa tissillä unten maille; rinnalle hän nukahtaa vain jos on väsynyt JA nälkäinen. Siispä nukutuskeinona on syötön jälkeen hytkytys samban tahdissa, sitten pinnasänkyyn makuupussiin sullotaan veltto vauva. Hankintalistalla on nyt kapaloliina, jolla myös uutuudenviehätystä pursuavat ja kuolalla kuorrutetu kädet pysyisivät aisoissa unien ajan.
”Jäntevä on, kannattelee päätään hyvin.”
Päiväsaikaan pikkuinen viihtyy jo pidempiä aikoja hereillä, ja syliin sulkemisen sijaan on kivempaa päästä lattialle (tai ruokapöydälle) katselemaan ympäristöä. Geeniperimässä lienee pitkän ja hoikan varren lisäksi tietty jäntevyys, meidän molemmat lapset kun eivät koskaan ole olleet sellaista vauvaisaa pullataikinaa, vaan pikemminkin seipäännielleitä. Syntymästään asti pikkusisko on kyllä ollut veljeään virkeämpi, ja enemmän mukana meiningeissä. Iän myötä olemiseen on tullut enemmän vauhtia, kädet ja jalat vispaavat kovasti eikä kääntyminenkään taida olla kaukana. Sitterissä olevan lelukaaren nallet saavat jo kyytiä, ja helistinkin pysyy asetettuna käpälässä pienen hetken.
”Sai rokotteita.”
Saapa nähdä, toimmeko tänään neuvolasta tuliaisiksi vatsanväänteitä tai menetettyjä yöunia. Pieniin reisiin iskettiin piikki kumpaiseenkin, ja suuhun tuikattiin vielä rota-rokote kaupan päälle. Panadol-pullo on jo korkattu, en anna pienen kärsiä turhan takia. Juuri nyt vauva hytkyy vasemmassa kädessäni.
Legendan mukaan elämä vauvaperheessä alkaa helpottaa kolmen kuukauden kohdalla. Minä en toivo tytön eloon minkään sortin helpotusta, sen verran vaivaton tapaus hän on ollut tähänkin asti (minun toiveeni vaikean raskauden jälkeen oli huoleton vauva, ja sen taisin saada). Pikku-O on löytänyt paikkansa perheessä, ja kulkee mukana siellä missä muutkin. Ruokapöydässä, ravintoloissa, palapelien ja pikkuautojen seassa lattialla, elokuvaseurana sitterissä ja puistovauvana vaunuissa. Iloisena, melkein aina.
Toivottavasti meillekin syntyy huhtikuussa tummoinen söpö, tyytyväinen vauveli! 🙂
Ihana pikkumuru!
Itse suosittelen lämpimästi kapaloliinaa. Sillä rauhoitettiin meidän vimmatusti käsillään viuhtova neitonen pikkuisena yö- ja päiväunille.
Oih mikä suppusuu! Kiva kuulla, että imetyshuolet ovat jääneet taakse 🙂
Tulee mieleen mini pienempänä tätä lukiessa, ihanaa kun muistaa tuon "helppouden", huoleton vauva ilmaisi asiaa oikein oivasti. Voi kun se pysyisikin mielessä. Sen verran ahtoa ja lisäkoukeroa tuo meidän huoleton tapaus on keksinyt eloonsa vauvavuoden perään että välillä epäilen tyypin vaihtuneen neuvolassa vuosikkaana toiseen, sitten saan sen maailmaa syleilevän hymyn ja joudun oteamaan että sama tapaus on, uusin tempuin vain 🙂 kiitos muistutuksesta joka sai hymyn äidinkin huulille!
Voi kuinka pikku-O on aivan isoveljensä näköinen viimeisessä kuvassa 🙂
OPij, tuo kolmas kuva! <3 Vauvan utelias katse…ikävä sitä. Äääh, vauvakuume uhkaa iskeä pikkuhiljaa ja lujaa. 😀
Sama tuli täällä mieleen, hymytyttö on ollut ihan aina mutta se "helppous" karisi kun pyrki liikkeelle 5 kk alkaen kovalla kiireellä..siitä sitten jo konttas, seisoi ja käveli hyvin nopsaa ja veikan mustis kohosi sitä mukaa kohti taivaita 😉 isoveljen perään oli kiirus päästä 🙂 edelleen on ihanan iloinen ja sosiaalinen taaperoinen mutta sata lasissa kuljetaan aina. Omaa tahtoa on kans kertynyt ihan omiksi tarpeiksi. Helppo vauva on kyllä kiva kun on pieni esikoinenkin!
Älkääs nyt maalailko siellä 😉 Vähän veikkaan, että tuo meidänkin kuopus saa aika pian vauhtia koneistoon. Ja jos joku käy isoveljen kirjoihin kiinni, niin huudolta ei varmaan voi välttyä!
En olekaan ehtinyt onnitella: siis ONNEA odotukseen! 🙂 Söpö sieltä tulee taatusti, tyytyväisyyttä voi sitten toivoa bonuksena.
Pistin juuri kapalon tilaukseen (SwaddleMe-merkkisen, onko tuttu?). Toivottavasti se tuo meillekin apua päiväuniin, ne kun jäävät sisätiloissa usein siihen kellontarkkaan 45 minuuttiin..
Taisin kehittää imetyshuolia, kun en muutakaan hetkeen keksinyt 😉 Nyt taas on varmempi olo, eiköhän tällä tahdilla päästä siihen puoleen vuoteen asti ihan hyvin.
Kyllähän nuo sisaruksiksi tunnistaa 🙂 Luonnossa jotenkin ihan eri näköiset, mutta vauva-ajan valokuvissa kyllä oudon identtiset.
Varo vaan 🙂 Jospa vastapainoksi kuvaan tänään rokotekipuilevan vauvan katsetta (tai vaipan sisältöä, hah)? Tai isoveljen maanista mustasukkaisuuskatsetta? 😀
SwaddleMe oli meilläkin. Toimi! Aino nukkui vuosikkaaksi asti 30-45 minuutin pikatirsoja useammat päivässä. Vasta 14-kuisena hän alkoi nukkua nykyistä puoltatoista-kahta tuntia. Toivottavasti teidän murunen ei olisi tätä pikatirsa-tyyppiä!
Ja juuri tämän takia tykkään tästä blogista niin kovasti! Kudot arkisista neuvolakuulumisista tekstuaalisesti kiinnostavan kokonaisuuden, jota lukiessa unohtaa, että kyse on neuvolan faktalistasta. Monia hyvienkin kirjoittajien blogeja pidempään seuratessa iskee joskus tylsyys, kun aiheet ja tyyli tulevat tutuiksi ja alkavat toistaa itseään. Intoilija pysyy kumminkin aina innokkaana ja freesinä 🙂
Venni