Retkeilimme tänään kuumasta kaupunkiasunnosta naapuripitäjän rajamaille, paritaloidyllin pihamaalle ja paahteeseen. Ihan puolivahingossa puin seuralaiseni nolosti söpösti samanlaisiin asuihin – minun mekkolookistani sentään puuttuivat sekä raidat että punaiset pöksyt. Pitkästä aikaa köröttelimme bussilla, ja rataslapseni istuivat hiirenhiljaa (toinen nukahtaen) koko matkan. Näiden kanssahan voisi vaikka reissata jonnekin kauemmas…ainakin jos ei tarvitsisi jaloitella yhtään 🙂

Tänään tiemme vei uusiin maisemiin mutta vanhojen tuttujen luo. Blogitutusta ihan ystäväksi asti muuttunut äitikaveri perheineen asuttaa niin maan ihanaa asumusta, että iso osa visiitistä meni vain sisustukselle huokailuun. Unelmakoti oli kyllä ihan omistajiensa näköinen! (Täällä päässä vuokraisäntää voidellaan vaihtamaan keittiöön valkeat kaapinovet, ehkä sitten saisin oman sisustuskärpäseni kaivettua talvihorroksesta…) Keskeneräisenäkin kelvollinen piha tarjosi leikkitilaa, ja aurinkokin kärvensi oikein kunnolla. Kyllä kelpais, vaikka tässä cityelämässäkin puolensa on!

Kolmevuotiaat kahluualtaaseen (huomatkaa äärimmäisen yhteensopiva ja todella gender neutral uima-asumallisto), vauva viltille ja äidit…noh, häärimään siihen sivustalle. Kanasalaatin ja kakkukahvien lomassa käytiin läpi viime aikojen päivitykset ja päivetykset, mahakuulumiset ja muut sutinat. Elämäntilanteemme ovat yks kaks aika erilaiset, mutta mitäpä siitä kun on hauskaa kuitenkin.

Jossain kohtaa piti vähän ihmetellä sitäkin, että vauvajumpassa ensi kerran kohdanneet pikkuriikkiset esikoisemme ovat jossain vaiheessa muuttunut ihan oikeiksi ihmisiksi, jotka istuvat vierekkäin sohvalla, syövät kakkua ja puhuvat kokonaisin lausein. 

Aurinkoakin enemmän lämmitti hyvä seura ja mutkaton oleminen. Olen sangen onnekas, kun olen saanut elämääni niin hienoja ihmisiä – aika monta tämän bloginkin kautta. Ihmeellistä on elämä – ja melkein ihmeellisempää tämä hervoton helle!