Kuus kautta viis

Meille tulee vauva.

Olo on onnekas, kiitollinen, hämmentynyt ja kaukana huolettomasta. Siellä hän kasvaa, kurittoman kohtuni suojassa, epätodennäköisyyksistä ja epävarmuuksista välittämättä.

Mitä vaan voi vielä tapahtua ja varovaisempi olisi vielä pitänyt perheuutisen piilossa. Vatsa on kuitenkin viikkoihin nähden jo valtava, enkä halunnut enää koittaa kätkeä sitä epämääräisten kaapujen alle tai piilotella pahoinvointia palaveripöydässä. Tahdoimme myös paljastaa vauvauutisen lapsille – ja se on tavoittavuudeltaan suunnilleen sama markkinointitoimenpide kuin se, että keplottelisin uutisen huomisen Aamulehden etusivulle.

Meille tulee vauva. Meidän kahden ensimmäinen! Vaikka tilastot eivät ole uusperheiden puolella, päällimmäisenä on iloinen tunne siitä, että näin on hyvä. Lapset ovat tulevasta liikuttavan tohkeissaan, toivottavat vauvallekin hyvää yötä ja intoilevat kevään uusista tuulista. Meille aikuisille tämä on vahvempi yhteensitova niitti kuin mikään ja kauhukuvien maalailun sijaan osaamme nyt odottaa ihan kivaa, uudenlaista perhearkea.

Minä koitan pitää pään pystyssä kaiken hormonimyrskyn keskellä. Mielen ja kehon matalaksi vetävä pahoinvointi alkaa onneksi helpottaa, tilalle on tullut jäätävä väsymys ja rasittava itkuherkkyys. Puolisolle olen luvannut olevani ihana taas kun vauva syntyy, hän jaksaa jo ihailtavalla rauhallisuudella ottaa vastaan tuuliviiristä mallia ottavat tunteeni. Suurin niistä on nyt kuitenkin rakkaus.

Välillä tunnen olevani jonkun toisen ruumiissa, kun kollegat onnittelevat tai äitiysjumpan ohjaaja varoittaa liitoskivuista. Olenko se tosiaan minä, joka käy neuvolassa ja pysäyttää lounasjonon kysymällä fetasalaatin pastöroinnista? Minäkö kiskon päälle äitiysfarkkuja ja puuskutan portaikossa? Minäkö hivelen kasvavaa kumpua ja kuuntelen, kun kolme lasta suunnittelee vauvalle nimeä?

Edellisestä odotuksesta tuntuu olevan ikuisuus, moni asia on unohtunut, ehkä jotkut niistä mustimmistakin. Koitan olla henkisesti varautunut samoihin vaivoihin ja huoliin kuin viimeksi, voi kai olla ettei kaikki toistukaan. Kehoni on kuitenkin paljon vanhempi kuin kuusi vuotta sitten, painan saman verran kuin esikoista synnyttäessä, kilpirauhanen puuttuu ja silmänalusten uurteet vain syvenevät. Silti tai siksi on aika onnekasta, että saan kokea tämän ihmeellisen muodonmuutoksen vielä kerran.

Meille tulee vauva!