Vajaa vuosi sitten, kevättalvella, (toistaiseksi lapseton) ystäväni oli kylässä. Jotenkin keskustelu kääntyi äityteen, siihen kuinka siitäkin on tullut suorittamista ja kuinka äidit lokeroivat itseään ja toisiaan kummallisilla kriteereillä. Millainen äiti sinä sitten olet? kysyi ystävätär. Ja ihan yks kaks, sen kummempia miettimättä vastasin varmaan sellanen lukeva ja läsnäoleva. Sellainen taidan olla edelleen, tai ainakin haluaisin olla.
Lukeminen kannattaa aina, sanotaan. Minä olen kasvanut kirjojen kanssa, löytänyt lukemalla uusia ulottuvuuksia ja uponnut sanojen maailmaan suurella innolla. Kotikyläni kellarikirjastosta haettiin kassillinen luettavaa, ja isän ollessa kokouksessa pidettiin äidin kanssa ”ison sängyn iltoja”, jolloin kuuntelimme milloin mitäkin tarinoita. Opin lukemaan 5-vuotiaana, luin maitotölkit ja Maaseudun Tulevaisuudet ja pitkästyin koulun tavuviivateksteihin. Minusta kehittyi nopea lukija, ja pärjäsin lukuaineissa hyvin. Kahmin kirjastosta heppakirjat, dekkarit, Tuija Lehtiset ja Erlend Loet. Lukioikään asti luin paljon, yliopistomaailma kirjatentteineen toi valitettavasti katkoksen kaunokirjalliseen puoleen. Pidän mustasta huumorista, Riikka Pulkkisesta, Kjell Westöstä, Populäärimusiikista Vittulajänkältä, oivaltavista aiheista ja taitavasta kielenkäytöstä. Nyt äitielämässä tartun kuitenkin kirjaan ihan liian harvoin. Ja kun tartun, kaipaan jotain kevyttä, höttöisää chick litiä tai mukaansatempaavaa jännitystä. Luen kyllä edelleen päivittäin – mutta lähinnä lehtiä ja lastenkirjoja.
Leikeissä olen vähän kehno, puistoissakin tykkään lähinnä pönöttää ja askartelevaa äitiä minusta ei saa millään. Kirjoja jaksan kuitenkin kahlata, uudestaan ja uudestaan. Aluksi vauvalle osoitellen, sitten luukkuja aukoen, pikkuhiljaa pidempiä lauseita lukien ja jossain vaiheessa jo kokonaisia tarinoita kertoen. Meidän poikanen on perinyt jonkinlaisen lukutoukkageenin, ja on koko ikänsä ollut hullaantunut kirjoista. Jo 1-vuotiaana hän jaksoi istua itsekseenkin selaamassa kirjahyllyn tarjontaa, ja paljon ennen television kiinnostavuutta hän uppoutui kirjojen kuviin.
Kirjojen avulla on selvitty junamatkoista ja pottaharjoituksista, ja ovatpa ne tulleet ruokapöytäänkin tunkeilemaan. Iltasatu on luettu siitä asti kun vauva osasi istua ja katsoa, ja kirjastoreissu saa lapsen silmät yhä vain loistamaan. 2,5-vuotiaana hän käyttää edelleen päivästään aika ison osan kirjojen parissa, suosikit (Maisa, Maisa, muumit ja Maisa) ovat pysyneet samoina jo yli vuoden päivät mutta uusia hittejäkin löytyy (Veera, Tatu ja Patu, Myyrä). Nyt paitsi osoitellaan kuvia, myös vaaditaan tarinankerrontaa ja ”luetaan” myös itse – jotkut tekstit kun ovat uponneet pieneen päähän sangen hyvin. Lienee lukemisen ansiota, että lapsi myös osaa ja tunnistaa kaikki kirjaimet, ja on niistä niin kovin kiinnostunut. Aika näyttää, miten lukuinto lapsosta muokkaa, tai miten se hänen uravalintaansa vaikuttaa. Tuleeko hänestä kirjaviisas, kehittyykö mielikuvitus hurjiin mittoihin, auttaako lapsuuden ”lukeneisuus” myöhemmin koulutiellä? Iloa lukemisesta ainakin on, jo tässä hetkessä.
Ja mitä tulee siihen läsnäolevuuteen: haluan olla pienille lapsilleni paitsi paikalla, myös läsnä. En ole luomuäiti, ekoäiti, superäiti tai keskinkertainen äiti. En harrastusäiti (?), huono äiti, kiintymyssuhdeäiti, kilpavarusteluäiti tai välinpitämätön äiti. Olen mielestäni hyvä äiti (hui!), vaikka joissain asioissa voisinkin petrata vielä paljon. Tärkeintä ei meidän lapsille näytä olevan se, onko nakkeja tarjolla kerran vai kaksi viikossa, onko päällä kirppikseltä löytynyt raitapaita vai Metsolan uutuus (molempien täytyy vain miellyttää minun silmääni, köh) tai käytänkö nukuttamiseen syliä vai sitteriä (tässä juuri vasen jalka hytkyttää ja vauva vaipuu uneen). Mikä merkitsee, on se, että olen läsnä. Kuuntelen, kuulen, komennan, kehun ja kiitän. Pysähdyn kesken pyykinviikkaamisen korjaamaan irronneen duplo-oven, jotta ukkelit pääsisivät sisään kotitaloonsa. Halaan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla, otan syliin ja puhallan pipin pois. Rauhoitan rinnalle ja silitän silkkipäätä. Kerron kymmenettä (miljoonaa) kertaa, miksi autotiellä ei saa kävellä tai mitä Veera-kirjassa tapahtuu.
Aina ei tietenkään jaksa, ei pysty olemaan sitä mitä haluaisi. Väsymys, uupumus ja paha olo tulevat omien periaatteiden ja positiivisuuden tielle. Siitä niitä syyllisyydentuntoja sitten kai revitäänkin, kun omat ihanteet ja todellisuus eivät aina osu yksiin. Kun takana on yö täynnä herätyksiä tai kuukausi täynnä murheita – kuten nyt vaikka tänään – ei aamua voi mitenkään aloittaa iloisella lukutuokiolla. Silloin etsitään digiboksilta lastenvahti, laitetaan vauva seurustelemaan peilikuvansa kanssa ja keitetään tarpeeksi vahvaa kahvia. Aamulehden jälkeen olo on yleensä jo ihmismäinen, ja päivä on astetta paremman näköinen. Joskus tarvitaan toinenkin kahvikupillinen, ystävän tarjoama tai kahvilassa leikkipaikan vieressä nautittu. Vertaistuen voimalla jaksaa aika paljon, ja huolten keskellä voi hymyilläkin – myös sille Maisa-kirjalle, jonka loppuratkaisu on ollut yllätys jo parisataa kertaa. Ja myönnettäköön, niiden tutuimpien kirjojen kanssa voi vähän selata kännykällä nettiä siinä sivussa…
Kun olo on vähän pirteämpi – ja kun jättää tietokoneella roikkumisen vähän vähemmälle – saattaa itsensä löytää lukupuuhista, joihin ei kuulu luukkuja tai Puppe-nimisiä henkilöhahmoja. Kuvissa minun kädessäni on Eve Hietamiehen Tarhapäivä, jonka (ainoa?) ansio on se Yösyötöstä tuttu, joka toisella sivulla vastaan tuleva vanhemmuuteen liittyvä ”tää on niin totta”-tunne. Toimii hyvin imetyslukemisena, mutta alkaa pikkuhiljaa puolivälin lähestyessä ärsyttää lasten sukupuolierojen alleviivaamisellaan. Mies löysi alennusmyynnistä käsiinsä Tuomas Kyröä – minä pidin Mielensäpahoittajasta, mutta en osaa enää suhtautua kirjailijaan ilman television tuomaa ärsytyskerrointa.
Jälkikasvu sen sijaan on tarttunut tyylikkäästi Tolstoin satukirjaan, jonka hankin jo esikoisen odotusaikana isyyspakkaukseen, mutta joka ei ihan vielä ole ikätasoon sopiva. Samassa paketissa oli myös ihanan Kenneth Anderssonin Pieni vilkutuskirja, joka kavereineen viihdyttää nyt kuopusta. Harmi vaan, että painovoima vetää joskus pienimmän toukan pois lukuasennosta!
Entä mitä luette lapsillenne?
Nämä eivät ehkä sovi puuroaivoille, ainakaan ensimmäinen sarja, mutta on pakko silti suositella:
1) George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjat. Luin ne englanniksi, kaikki viisi tähän mennessä ilmestynyttä, ja projekti kesti tammikuusta elokuuhun (kun luin lähinnä iltaisin sängyssä). En edes muista milloin viimeksi jokin kirja tai kirjasarja olisi tehnyt yhtä suuren vaikutuksen.
2) Susan Collinsin Nälkäpeli-trilogia. Koukutti ja pahasti, vaikka kai onkin young adult -kategoriaa.
Nälkäpelit ja muut vastaavat ya-dystopiat, chick lit ja kotimaiset dekkarit ovat toimineet puuroaivoillani. Meillä poika tykkää myös Maisasta, suosikkeja ovat myös Richard Scarryn Touhulakirjat ja monet Tammen kultaiset kirjat. Eläinkirjoja poika jaksaa myös lukea aina uudestaan ja miettiä mitä mikäkin eläin sanoo.
Näillä reiluilla parivuotiailla taitaa olla joku herkkyyskausi lukemisen suhteen. Meilläkin poika kovasti kyselee kirjaimia ja sanoja. Toivoisin kuitenkin ettei lapsi oppisi vielä vuosiin lukemaan. Maailma on täynnä lööppejä ja tekstejä joita ilman lapsi pysyisi pidempään lapsena.
Ihana postaus, tekstiä suoraan elävästä elämästä. Mä haluaisin olla enemmän lukuäiti. Mun lapsuus on ollut kirjakylläinen tai ainakin siitä asti kun itse opin lukemaan. Luen edelleen koko ajan, mutta kirjat ovat vaihtuneet lehtiin ja nettiin. Välillä saan ahmimiskohtauksia ja kierin sängyssä iltatolkulla lukemassa =) lapseni rakastaa kirjoja, ei varsinaisesti lukemista mutta kirjan fyysinen olemus kiehtoo (sama pätee minuun). Hän on alkanut vasta vähän aikaa sitten (kolme vee) kuunnella satuja mutta aina hän on lukenut itse. Siis ihan aina =) Kummitäti ja äiti pitää huolen että kirjoista ei ole pulaa. Kirjasto on lapselle kuin linnanmäki konsanaan. kiukkupäivät paranee kummasti kun käydään kirjastossa. Lempikirjoja: viiru ja pesonen, muumit, maisa ja kaikki minikirjat.
OIh, mikä elämänmakuinen postaus 😉 meilläkin neito reilut 2 vee ja tykkää kirjoista kun hullu puurosta. hämmentää aina välillä meitä vanhempiaan kun osaa monet kirjoista ulkoa. toki kyllä hänellekin luetaan todella paljon. kirjasto on tullut tutuksi meillekin, ihanaa kun saa uusia kirjoja hyllyyn omaakin mieltä piristämään. jahka joskus ehtisin niin tahtoisin omia aivojani lepuuttaa jollain dekkarimeinigillä, jostain syystä nämä ihan hömpänpömppä kirjat ei oikein uppoa. oon miettiny myös että pitäs kaikki potterit lukea taasen läpi, koska ne jos mitkä oli sellasta lukemista että ei siinä paljon maalliset ajatukset päätä vaivanneet 😉
Ihania lukutunnelmia! Oletteko tutustuneet Lauri Hirvosen Hupsutupsu -kirjoihin? Ovat ihania! Kirjainfani I voisi hylätä myös Katja Tukiaisen Kisun ABC:stä ja Kisun 1,2,3:sta, oletteko tutustuneet? Terveisin se I:tä pari päivää vanhemman, myöskin kirjojen ystävän, äiti 🙂
Siis tykätä, pahuksen tekstinennustus 🙂
Allakka pullakka/ Yökyöpelit -lorukirja ja Timo Parvelan Hyvän mielen iltasadut löytyivät joulupaketeista ja ovat aivan ihania kirjoja!
Itse keskityn höttöaivoineni lähinnä naistenlehtiin ja chic litiin, jossa suosikkikirjailijani on Cathy Kelly (kirjoittaa irlantilaisiin pikkukyliin sijoittuvia tarinoita, joissa useamman eri elämänvaiheessa olevan naisen tarinat kietoutuvat yhteen. Sympaattista.)
Äidin kirjarakkaus kyllä välittyy selvästi jälkikasvullekin 🙂
Itse luen Marian Keyes hömppää tai jotain rikoskirjallisuutta. Esim. Leena Lehtolaisen Maria Kalliot luettuna. Helppoa luettavaa se on oltava.
Lastenkirjoista Maisa täälläkin hitti ja uutena kultaiset kirjat ja pupu tupuna. Aada kans lukee satuja, tänäänkin iltasadun äidille. Siinä hymy huulilla kuuntelen sitä mieletöntä tarinankerrontaa ja niitä sanan painotuksia 🙂
John Irvingit olen lukenut ja tykännyt; ovat minusta aika keveää luettavaa vaikkei Irvingin tuotantoa kai ”hömpäksi” lasketakaan. Kaari Utriota luen myös silloin kun en jaksa pahemmin nähdä vaivaa kirjan valinnassa. Aikakauslehdet ovat helppoa luettavaa; lyhyitä juttuja jne. Nyt yöpöydällä on Høegia ja Kyröä.
Poikien ehdoton suosikki tällä hetkellä on Mauri Kunnaksen merirosvokirja, Aku Ankat toimivat myös (niitäkin heille luetaan ääneen). Lasten isältä perityt Richard Scarryn kirjat olivat jossain vaiheessa tosi pop ja kyllä niitä edelleen selataan ahkerasti. Iltasatuina on mm. Kirsi Kunnasta ja iltasatukirja miehen lapsuusajoilta. (Se on aika jännä; saduissa sivutaan silloin 70-luvun lopulla arkipäiväisiä ilmiöitä kuten Ruotsiin muuttoa.) Pojat ”lukevat” paljon itsekseenkin ja lastenkirjojen lisäksi jostain ihmeen syystä suosiossa on myös Hemingwayn Kilimandsaron Lumet, heh.
Tuohon äitikatekategoriaan pitää myös kommentoida; vaikka luonnollisesti olen (kaikessa suloisessa keskinkertaisuudessani) niin huikean Hyvä Äiti ettei paremmasta väliä, meidän perheen alfa-vanhemman valtikka kuuluu kyllä ehdottomasti isälle. Isiä ei saa sivuuttaa kun vanhemmuudesta puhutaan! <3 Meidän perheen miespuolinen vanhempi on ollut kotona lasten kanssa varmaan enemmän kuin minä ja silti hänellä on edelleen käsittämättömän pitkä pinna ja lisäksi huikeasti kekseliäisyyttä ja tervettä järkeä lasten hoidossa. Isille ei ole kovin paljon kategorioita keksitty joten olkoon hän nyt vaikka alfa-isä ja super-isä. Ainakin meidän perheessä. 🙂
Meillä tämän hetkinen hitti kirjoissa on Aino-kirjat. Löytyy niin omasta hyllystä, kuin sitten aina uudempia kirjastostakin. Neiti tykkää ihan hulluna, ja eipä äitikään pistä pahakseen. Nostalgisia ne on nyt ainakin 🙂
Täällä on muuten kirjastossa lapsille erillinen tila, missä on liukumäkiä yms kirjojen keskellä. Ai että on oikeasti rentouttavaa käydä kirjastossa lapsen kanssa, kun itse voi selailla hyllyjä ja lapsi leikkii turvallisesti vieressä. Nykyään tosin isä hoitaa kirjastoreissut, sillä vauva ei ole reissutuulella siihen aikaan päivästä, kun meillä on mahdollisuus lähteä kirjastoon.
Rakastan itsekin lukemista ja aikaisemmin minulla saattoi olla kolmekin kirjaa samaan aikaan luettavana. Nykyään kirjoja on pikemminkin kolme samaan aikaan kesken, sillä aikaa ja jaksamista keskittyä lukemiseen ei enää valitettavasti tahdo löytyä. Siksi myös minäkin suosin kevyttä kirjallisuutta, joka on helppoa ja nopeaa luettavaa. Itse pidän historiallisista romaaneista, ja Enni Mustosen teokset ovat kevyttä historiallista viihdettä. Dekkareista Leena Lehtolaisen kirjat ovat suomalaisia suosikkejani.
Pojalle olen "lukenut" jo aivan hänen ensimmäisistä elinkuukausistaan alkaen, mutta toistaiseksi suosikkeja ei ole. Odotan jo kovasti, että pääsen lukemaan hänelle "kunnon" lastenkirjoja kuvakirjojen sijaan.