Lapsilla on tapana kasvaa, ja kriisinkin keskellä on kuopuksemme kehittynyt ihan ikätasoisesti. Eilen pikkuruinen pikkusisko kävi neuvolassa hakemassa uudet numerot papereihin ja lääkärin nyökkäykset pieniin huoliin (tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun minä en ollut läsnä lasten neuvolakäynnillä – kuinka keskiaikaista!).
Painoa viisi pilkku kahdeksan, pituutta kuusikymmentä ja kolme. Kasvu tasaista, painoa kai voisi olla enemmänkin, pää kasvaa niin kuin kuuluukin, kääntyminen ei ole kaukana. Hämmentävä hymynaamamme oli saanut nuivan lääkärin taas vähän lämpiämään, ja neuvolakortin lakonisten kommenttien joukossa oli jopa maininnat hymyilystä, naurusta ja jokeltelusta. ”Silläpä on paljon asiaa”, oli tohtorska todennut, kun pikku-O höpötteli menemään. Meitä muitakin tyttösen juttutuokiot tietysti lämmittävät, mutta ilta-aikaan huvitus saattaa vaihtua jopa pieneen ärtymykseen. Monipuolisen ilmaisun lisäksi vauvasella on nimittäin sangen kuuluva ääni, ja häyyy-öyyy-pöyvöyy -pöpötys sekä erilaiset pärinät ja kiekaisut iltakymmenen jälkeen muuttuvat toisinaan hellyyttävistä häiritseviksi. Olet sinä ihana, mutta olisitko hetken hiljaa? huokaisin eilen varsin väsyttävän päivän päätteeksi.
Totta puhuakseni olen ihan vain onnellinen siitä, että pikkuvauva pitää meteliä noinkin hyvässä hengessä. Kuopuksen koko naaman peittävä hymy on minulle merkki siitä, että perhetilanteesta huolimatta pienellä on hyvä ja turvallinen olo. Huikea naurunräkätys taas antaa viitteitä siitä, että sisko on perinyt sen tärkeimmän, eli hyvän huumorintajun 🙂 Itkuun pikkutirppa parahtaa aniharvoin, suurimmat surut tulevat kuumissaan ja väsyneenä vaunukopassa odotellen. Öisin hän ilmoittaa lähestyvästä nälästä hellävaraisesti ähisten ja puhisten, kunnes havahdun siirtämään maitovauvan makuupussista rinnalle.
Neuvolasta kotiin kulkeutui kevyttä sosepropagandaa, mutta ihan vielä ei oma innostus riitä bataattisotkuihin. Ja koska täysimetys toimii niin hyvin, pidettäköön siitä kiinni. Päivisin en osaa syöttövälejä edes huomioida, mutta öihin ajoittuva keskimäärin kuuden tunnin unipätkä kertoo sen, että maito täyttää mahaa ihan tarpeeksi. Kuukauden päästä katsotaan painonkehitystä uudestaan, toiveenani olisi puolen vuoden täysimetys – ja vielä parin kuukauden verran armonaikaa ennen sose-showta ja porkkananväristä pikkupyykkiä.
Painokäyrä saattoi notkahtaa, mutta muuten vauvan kehityksessä on tapahtunut harppaus ylös- ja eteenpäin. Sylimyyräilevä sisko viihtyy jo varsin pitkiä aikoja lattialla, kunhan vain ympärillä on tapahtumia seurattavana. Isoveli on jo nyt idoli, mutta hurmaava hymy heitetään ihan kaikille. Villin vispaamisen saavat vauvassa aikaan myös lastenhuoneen verhojen hauskat hahmot. Lelukaari viihdyttää tovin, ja kaikki käden ulottuvilla (ja tietysti pelkät kädetkin) päätyvät pieneen suuhun. Tuttihan sinne ei ole koskaan sopinut, joten sormet ovat kuolalla kuorrutetut ja pikkukätösten iho kovilla. Viimeisen kuukauden aikana vauvan iho on myös alkanut osoittaa atooppisuuden merkkejä, ja omalla mama-mutulla olen huomaavinani kananmuna-allergian tai ainakin yliherkkyyden. Jätän siis aamiaisomeletit väliin, sen dramaattisempaan dieettiin ei liene ainakaan vielä tarvetta.
Omat tuntemukseni perheen pienintä kohtaan ovat olleet niin hurjia ja häpeällisiäkin, että soimaan niistä itseäni varmasti aina. Nyt alan nähdä vauvan olemassaolossa niin paljon hyvää, että ehkä kaikki kielletyt tunteet jonain päivänä unohtuvat. Minulla on vauva, minulla on tytär. Saan kokea kahden lapsen äitiyden, voin tuntea sen huikean eron esikoisen ja toisena tulleen välillä. Poikasella on pikkusisko, sisaruksilla on toisensa. Triona olemme toimiva perhe. Pikku-O on täydellinen ja tärkeä, ihan vaan olemassaolollaan.
Pikkuneito nelikuinen, rakastettava ja rikastuttava, ihana ja iloinen, painoaan paljon arvokkaampi.
voimia sinulle nainen! Ja nuo kielletyt tunteet, jos jotkut ovat neuvolan, kaksplussien, lapsettomien, vaaleanpunaisessa unelmamaailmassa elävien propakandaa parhaimmillaan!
Ihan varmasti jokainen äiti kokee ihan koko tunteiden skaalan jossain kohtaa lapsensa elämää. Se, että niitä, kauniisti sanottuna, "voihan piiiip"-tunteita tuntee lapsen ollessa vauva ei pitäisi hävetä saati peitellä niinkuin nykyään tehdään! Kaikkien pitäisi olla supermarjoja, joille lapset on päivästä toiseen vain ja ainoastaan ilon ja täyttymyksen lähde. häränkakkaa sanon minä!
Me jokainen tiedetään, että niiden "voi piip"-hetkien jälkeen tai välissä me välitetään ja rakastetaan niitä lapsiamme just riittävästi ja sinäkin varmasti yli tarpeenkin! Juurihan kirjoitit kuinka nauravainen neitokin on! Joten se kertoo sinulle kaiken tarpeellisen.
Se, että tiedostaa tuntevansa erilaisia tunteita on rikkaus ja voimavara!
Tekstisi eivät kyllä koskaan jätä kylmäksi, tästäkin jäi niin hyvät filikset 🙂 Parasta mahdollista luettavaa aamukahvin lomassa!
Kiva kuulla teistä, mietinkin tossa aamu viideltä kun meill herätiin, että mitäköhän sinnepäin kuuluu. Mietin aina syntyjä syviä ja hassuja juttuja kun tuo aamuvirkku herättää ja yritän sängyn vieressä notkua ja saada neidin vielä nukahtamaan 😀
Negatiiviset ja positiiviset tunteet on onneksi sallittu ihan kaikille oli elämäntilanne mikä tahansa. Kyllä itekkin välillä pysähtyy miettimään ajatuksia, tekoja, tekemättömiä tekojaan. Vauva-aika, lapsiaika on niin lyhyt… Vauvakirjaa päivittäessäni pysähtelen muistelemaan, että oi, noin oli silloin ja oih, se teki niinkin 🙂 Eiköhän se perusrakkautesi kanna kuitenkin eteenpäin teitä turvallisesti! 🙂
Samassa veneessä kellutaan. Ne "kielletyt tunteet" tulevat ja menevät. Jostain (oisko MLL sivut) luin, että ne pitäis tunnistaa ja tunnustaa, ja sen jälkeen heittää itsesyytökset romukoppaan. Tulis muistaa, että ajatus ja teot on eri asioita. Niistä mustiakin mustemmista ajatuksista ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Ne kuuluvat vanhemmuuteen, valitettavasti. Joskus olikin juttua Kaksplussassa/Vauvassa/Meidän PERHEessä äidistä jolla oli aika sama tilanne kuin sinulla, ja samoja ajatuksia.
T: Pikku O:n kaima
Minäkin tulin lämpimästi komppaamaan Pikku O:n kaimaa.
Tuo ylläoleva pitää minunkin käsityskyvyn mukaan paikkansa, ja siitä on kirjoittanut Sinkkonen ja monet muut. Tunteet tulevat ja menevät ja muuttuvat, eikä niistä oikein aina tiedä mistä tulevat ja miten. Onneksi ajatuksiin ja tekoihin tämä vanhemmuus myös yhtä lailla perustuu. Ja kuinka paljon maailmassa on myös niin päin, että tunne on "hyvä", mutta sitä seuraava teko haitallinen, eli ei se positiivinenkaan tunne aina johda oikeaan ratkaisuun tai tekoon – ehkä senkin hoksaaminen vähentää syyllisyyden tunnetta.
Olen käsittänyt, että ne syyllisyyden tunteet onkin hyvä heittää romukoppaan, koska jos niihin tarttuu, alkaa hoitaa vain niitä omia syyllisyyden tunteitaan, eikä huomaakaan, että pikku duracell siinä lattialla tarvitsee jotain ihan muuta, kuten pelkän hymyn 🙂
Hei Onia! Ihana postaus. Itse en tarttunut ollenkaan tuohon kielletyt tunteet-aiheeseen, vaan paremminkin jäi mieleen sinun onnellisuutesi tyttärestäsi. Lisäksi huomasin, että et ollut neuvolassa mukana! Meidänkin perheessä lienee tulossa samanlainen tilanne, vaikka vauva on aika pieni vielä. Oltinko neuvolassa yllättyneitä asiasta, ja saanko kysellä, kuka vauvan sinne vei? Minusta on ollut hassua, että jopa neuvolan henkilökunnan suussa vanhempainvapaa=äitiysloma, ja sairaalassakin joku hoitaja puhui ihan isän ohi vauvasta äidille. Siksi aihe kiinnostaa.
Mahtavaa keskustelua täällä! Täällä kans yks itseään liian helposti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta syyllistävä :). Sen lisäksi tää neuvola-aihe myös ollut täällä tapetilla, kun mies käyttänyt useamman kerran lapsia neuvolassa (itsellä perussairaus pakottaa ottamaan iisisti), niin aika keski-aikaista on se neuvolan suhtautuminenkin toisinaan. Hulluna puhutaan, kuinka miesten pitäis osallitua yms. mutta sitte niihin ei oikeen osata kuitenkaan suhtautua…
Ja Onia, en oo jotenkin osannut sulle mitään tsemppailuita laittaa. Uutinen on jotenkin niin musertava, voimakkaita tunteita herättävä. Eka puskee raivon pintaan, kuinka lailla sais erot kieltää raskaus- ja pikkulapsiaikoina… Sitten vaan itkee ja toivoo sydämen syvimpiä sopukoita myöten teille kaikkea hyvää tulevaisuuteen! Meillä samanikäinen vauva ja joku jossain kommentissa ihanasti sanoikin, että vauvan ja äidin pitäis just tää aika elää pumpulissa, niin joku joutuukin kokemaan tällaista. Elämä näyttää kyllä ahteriaan ihan väärään saumaan…
-Riikka
On hienoa, että kielletyt tunteet myöntää ja että niistä voi puhua. Minä kävin neuvolapsykologilla juttelemassa kun meinasin väsähtää vauvan ollessa noin nelikuinen. Oli helpottavaa saada puettua sanoiksi ne kielletyt ajatukset ja tunteet. Mutta voi että, kun teki tiukkaa sanoa ne ääneen (vielä psykologille)! Vihasin silloin itseäni ja ajattelin, etten ole ansainnut lasta kun ajatukseni ovat niin pahoja. Mutta siinäpä se onkin, että kun ne ovat vain ajatuksia. Ihana kuulla, että olet pystynyt kaiken keskellä luomaan O:n suhteen jossa rakkaudella on suurin sija!