Odotus

Olen viettänyt kymmenisen päivää hyvin pitkälti sohvanpohjalla. Kohtuni reistailee ja vauva on vaarassa. Raskausviikkoja on vielä sen verran vähän, että pahimman tapahtuessa pientä ei voida pelastaa. Papereihin kirjattaisiin keskenmeno, vaikka sen pelon oli ehtinyt jo jättää alkuraskauden jalkoihin.

Nyt voin siis vain toivoa, ja odottaa. Että kaikki menisi hyvin, että kohtu toipuisi ja kantaisi pienokaista vielä monen monta viikkoa, kuukauttakin. Olen onneksi hyvässä hoidossa ja seurannassa. Tajuntaan iskeytyi yliopistosairaalan naapurissa asumisen auvo, apu on lähellä kaikissa tilanteissa.

Viime päivät ovat silti olleet tosi raskaita. Olen raskauden alusta asti ollut epäuskoinen, olettanut että jokin menee pieleen ja psyykannut itseäni milloin mihinkin vaurioon. Kun vihdoin riskit oli laskettu minimiin, vauva oli kaikkien tahojen silmissä hyvinkin elävä ja jopa vilkas, aloin tosissani nauttia tästä olosta ja tilasta. Pyöreä vatsa on ihana, isot lapset innostuivat vauvauutisesta ja koko perheellä odotimme uudenlaista kevättä ja elämää.

Siltä hattaralta sitten rysähdin. Riskejä on taas liikaakin, päivät täyttyvät ahdistavasta odotuksesta ja oireiden kyttäämisestä, aivoja turruttavasta tosi-tv:stä, verikokeista ja tulosten tulkinnasta. Ja itkusta. Olen itkenyt yksin paidanhihaan ja sammiollisen puolison kainaloon. Itkin kätilön kannustaville sanoille, kavereiden lähettämille sydämille ja synnytysvastaanoton käytävällä vihreätakkisten, supistuksiaan kellottavien äitien keskellä. Itkin vessassa verta pyyhkiessäni ja pomolle puhelimessa kertoessani sairasloman jatkosta. Itkin lasten nähden aamupalapöydässä ja viimeiseksi illalla sängyssä.

Tuntuu epävarmalta ja epäreilulta, ja siedän sitä tunnetta hurjan huonosti.

Miten kumman kiintymyssuhteen sitä onkaan jo kehittänyt kohdussa kasvavaan pienokaiseen. Tehnyt hänestä perheenjäsenen, vaikkei hän vielä näyttäydy kuin hentoina vilkutuksina vatsanahan alla, laukkana dopplerin kuulokkeissa ja sinne tänne sätkivänä hahmona lääkärin mustavalkoisella ruudulla.

Tämä olotila muistuttaa edellistä odotusta, jossa varsinkin loppumetrejä määritteli huoli vauvan hyvinvoinnista. Oma harmaa peilikuva ja kyynelten määrä taas palauttavat mieleen avioeron ajan. Täysin vailla logiikkaa pelkään nyt sitäkin, että käpertyessäni kohtuni ympärille rikon samalla perheeni, uudestaan. Tunnen ehkä täysin perusteetonta huonoa omaatuntoa vanhempien lasten hylkäämisestä ja kaiken kuormittavan kaatamisesta puolison niskaan. Panokseni uuden kodin remonttiin ja nykyisen muuttoon on hyvin lähellä pyöreää nollaa – sohvan uumenista olen lähinnä koittanut järjestää apujoukkoja seiniä maalaamaan ja laatikoita pakkaamaan.

Apua on onneksi saatu, kun sitä on vain pyydetty. Ihanat ihmiset lähipiiristä ja sen laidoilta ovat ottaneet arjen palasia kantaakseen, mistä olen hurjan kiitollinen. Tutut ja tuntemattomat lähettävät kauniita viestejä ja lämpimiä ajatuksia, kiitos heille ja teille siitä.

Nyt odotan ja toivon, koitan vähän uskoakin, että kaikki voi mennä vielä hyvin. Että ehkä vielä ensi keväänä muistellaan näitä viikkoja hymyillen: siitäkin selvittiin, ja tässä nyt ollaan, kokonaisena perheenä.