Lauantaiaamuista puuttuu laiskottelun tunnelma, kahtia jaettu Aamulehti, kahvinkeittovuoro, ”syötätkö sä niin mä teen leivät”, löystyneet lastenohjelmarajoitukset ja aika paljon muutakin. Lauantaipäivistä puuttuu kierros kaupungilla koko perheenä, aina kuitenkin Sokokselle päätyvä lounaspohdinta, liian myöhään venynyt kotiinpaluu ja pullakahvit päiväuniaikaan sohvalla pötkötellen. Lauantai-illoista puuttuu vähän parempi ruoka, vähän pidempään venytetty nukutus ja kahdestaan jaetut herkut Uutisvuodon edessä.
Mutta voi sitä perhelauantaita viettää, vaikkei talossa miestä olisikaan. Täytyy vaan lyödä hynttyyt yhteen toisen samanmoisen perheen kanssa!
Aamukymmeneltä soi ovisummeri, ja kaivatut kaverit saapuivat kylään. Lelut leviteltiin ympäriinsä, keltaisessa sängyssä pötkötti kaksi metrin mittaista, ja pienimmät ihastelivat toisiaan. Lounastarjoilu hoidettiin häpeällisesti hampurilaisten avulla eikä edes astioita katettu pöytään.
Ruokailun jälkeen pakattiin nelikko tuplarattaisiin ja köpöteltiin kirjastoon katsomaan nukketeatteria. Vähän se oli hieno – ja vähän myös jännä. Melkein kaikki jaksoivat kuitenkin katsoa esityksen loppuu asti… (Pikku-O taisi tykätä eniten, syrjään jäävä raukka kun on aina ihan liekeissä kaikista virikkeistä – eilinen vauvamuskarikin oli yhtä naurunaamaa alusta loppuun.) Kirjastosta löytyi tietysti myös luettavaa, luureja, leikkejä ja lauluja.
Koska kumpaakaan äitiä ei houkuttanut loppupäivän vietto yksin lasten kanssa, jatkettiin kyläilyä, tällä kertaa toisten kotona. Lisää leluja, lisää leikkejä, vähän pullaa ja kahviakin. Vähän kaaosta ja kriisejä, niin kuin nyt lasten kanssa aina. Kaikkea sellaista, joka on helpompi kestää seurassa. Kaiken kaikkiaan neljä pientä leikkivät suorastaan hämmentävän seesteisesti (ja sisustuksiin saumattomasti sointuen, huomaattekos).
Vasta iltaruoaksi tulimme kotiin, ja viimeiset tunnit ennen pesuja ja puuroja soljuivat varsin raukeissa tunnelmissa. Sitten tulikin tekstiviesti: ”Simahtivat! Mites teillä?”
Kun ydinperhe on yhtä vajaa, täytyy perinteiset perhelauantait luovia läpi vähän luovemmin. On onnekasta tuntea toinen meidän kaltainen perhe, josta löytyy mahtavaa seuraa ihan koko kolmikolle. Kyllä minä haikeudella muistelen onnellisia viikonloppuja nelihenkisenä perheenä (ja menetettyä idylliä ikävöi myös esikoinen, sehän on selvä), mutta mukavaa voi onneksi olla näinkin. Huomenna onkin sitten sinkkusunnuntain vuoro, mitähän kivaa sitä oikein keksisikään!
Kiva kuulla, etta elama jatkuu eron jalkeenkin. Itsella myos ero edessa 🙁 Itse haluaisin viela yrittaa, mies ei. Ikavinta tassa on se, etta asun ulkomailla ja lapsen isa on ulkomaalainen. En millaan ymmarra mita tulevaisuus tuo tuodessaan lapsen (nyt 2v) tapaamisten suhteen. Itsellani tukiverkosto olisi Suomessa, mutta lapsen isa puolestaan ei. En tietenkaan voi erottaa lasta rakkaasta, hyvasta isasta. En saa tahan tilanteeseen millaan mitaan jarkea.
Mä en ole osannut kommentoida vaikka monesti on tehnyt mieli. Kun on elänyt saman läpi, niin joskus on vaikea sanoa mitään koska tavallaan ei ole mitään mitä voisi sanoa. Joskus se sellainen hiljainen läsnäolo on parasta mitä voi tehdä mutta tällä foorumilla sitä ei saa välitettyä.
Lujasta puusta olette, sinä että lapset. Haikeita hetkiä tulee mutta tulee myös uusia rutiineja, yhteen nivoutumisia, voimaannuttavaa arkea ja uusia asioita. Nyt auringosta valohoitoa, lapsien nuuhkuttelua ja oman itsensä hemmottelua tasan niillä konsteilla mitkä tuntuu juuri sillä hetkellä oikealta. Olet ihan tosi paljon ajatuksissa!
Olen pahoillani 🙁 Teillä on kyllä tosi hankala tilanne. Lapsen parastahan tässä täytyy (itse kunkin, ja joskus hampaat irvessä..) ajatella, mutta joku määrä itsekkyyttäkin on pakko pitää mielessä. Olisiko teillä mahdollista saada jotain ammattiapua tilanteen ratkomiseen?
Kiitos näistä sanoista. En tietenkään tällaista "kohtaloa" toivoisi kellekään, mutta on kuitenkin lohduttavaa ettei ole yksin tai ainoa. Ja teillä ainakin blogin perusteella pyyhkii varsin hyvin, ehkä tulevaisuudessa on siis valoa näkyvissä mullakin! 🙂
Kiitos, kun vastasit. Naita suhdesotkuja on setvitty ennenkin ja kolmisen vuotta sitten olimme terapiassa joka toimi ja suhde oli taas mallillaan jonkin aikaa. Itse lahtisin mielellani (juurikin lapsen ja taman todella hankalan tilanteen vuoksi) viela uudelleen terapiaan, mutta valitettavasti miehen mielesta olemme yrittaneet jo tarpeeksi ja tilanne ei tule muuttumaan. Luulen, etta seuraavat pari vuotta minun on pakko pysya ulkomailla, jotta lapsi oppii molemmat kielet. Muutenhan han ei pysty kommunikoimaan toisen perheensa kanssa lainkaan 🙁 Silla eihan sita kielta opi jos sita ei jatkuvasti kuule. Toivosta luopuminen tassa se hankalin asia talla hetkella kaiketi on. Se, etta pitaisi uskoa ja hyvaksya, etta talla suhteella ei ole tulevaisuutta ja luopua siita ajatuksesta joka kuitenkin viela kuiskuttelee paassa, etta ehka mies viela muuttaa mielensa. Tama on kuitenkin vaikeaa, koska tilanteen vuoksi joudumme asumaan jonkin aikaa samassa taloudessa. Mutta ihana tosiaan lukea sinulta naita positiivisempiakin postauksia. Se antaa itsellekin toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Kyllä toivoa on aina, itse haluan ainakin uskoa niin 🙂
Teillä on varmasti raastava tilanne, toivotan siihen voimia. Itselläni muutto uuteen kotiin oli ehdottomasti käännekohta, vaikka se tuntui niin pahalta (kun juurikin se "tää oli nyt tässä" konkretisoitui), alkoi löytyä uudenlaisia ilonaiheita. Kannattaa siis miettiä käytännön asioita myös tunteella – esim muuttamisen hankaluus tai rahanmeno voi olla pieni hinta omasta hyvinvoinnista.
Tuota ammattiapua tarkoitin enemmänkin lapsen asioista sopimiseen. Täällä sellainen taho on perheneuvola. En kyllä osaa edes kuvitella, miten tuo kahden maan ongelma oikein saataisiin ratkaistua..Nykytekniikka auttaa toki yhteydenpidossa, mutta 2-vuotias on niin hirmu pieni sellaiseenkin.. :/
Te pärjäätte kyllä 🙂 Tulee vielä se aurinkoinen aamu kun huvittaa ajatella aikaa päivää, viikkoa, kuukautta pidemmälle. Siihen asti riittää kun menee hetken kerrallaan ja tekee kodista sun ja lasten näköisen turvapesän. Ja muistaa hengittää 🙂
Siellä on näköjään elämäntilanteet muuttuneet, toivottavasti parempaan suuntaan. Kaikessa on puolensa ja ihan huikeeta, että pystyy näkemään juuri kyseisessä hetkessä ne hyvät! Terkut!