Esikoista odottaessani en tiennyt juuri mitään äitiydestä, joten enpä ollut itselleni juuri mitään periaatteita sen suorittamiseen asettanutkaan. En valinnut äitityyppiäni tai laatinut tiukkaa listaa siitä, miten asiat meidän lapsemme hoidossa tai kasvatuksessa tullaan tekemään. Hyvä kai niin, eipä ollut sitten kovin montaa sanaa syötävänä kun vauvanen putkahti maailmaan.
Vauvavuoden aikana kuitenkin tietyt asiat saivat perheessämme jonkinlaisen periaatepäätöksen leiman: syypäänä oli varmaankin perustyytyväinen vauva, jonka kanssa oli helppo kieltäytyä sellaisista arjen helpottajista, joilla saattaa olla myös haitallisia vaikutuksia. Saatoimme sanoa kiitos ei sitterille ja tervemenoa tutille, kun ei niitä oikeastaan tarvittu (tai osattu käyttää). Syömäpuolella imetyksestä tuli periaattellinen kysymys, nukkumisasioissa taas luotettiin joiltain osin lapsentahtisuuteen ja jaksettiin yösyöttöjä vuoden verran. Ruoka oli pääasiassa itsetehtyä ja leikit harvojen lelujen ja oman mielikuvituksen varassa.
Kun vauvasta tuli taapero, tuli periaatteisiin terveydellisten seikkojen lisäksi enemmän kasvatuksellisuutta. Meillä vuoden vanhalle ei näytetty lastenohjelmia, ruokarytmi pidettiin säännöllisenä ja sokeriherkut pidettiin pannassa varsin pitkään. Hiekkalaatikolla ei saanut viedä lapiota toisen kädestä ja kotona lyömisestä joutui jäähylle jo puolitoistavuotiaana. Oman kokemukseni mukaan lapsen toisen elinvuoden aikana on vielä varsin helppoa pitää kiinni ”periaatteistaan”. Tahtova taapero karjuu ehkä aikansa kun kiva kielletään, mutta jos sulkee korvansa ja pitää päänsä, ei aatteista tarvitse juurikaan käydä kiivaita väittelyitä. Jos taas antaa pikkusormen, saattaa koko käsi solahtaa tahtoikäisen vietäväksi.
Nyt kun lapsesta on kasvanut ihan oikeaa kasvatusta vaativa kaksivuotias, ovat periaatteet muuttuneet toisenlaisiksi. Päivärytmistä pidämme edelleen kiinni, ja joku roti pitää käytöksessäkin olla. Hampaat pestään iltaisin ja lyömisestä päätyy edelleen jäähylle. Vanhemmat päättävät mitä ostetaan kaupasta ja koska katsotaan Maisa-videoita, vaikka joku aina välillä ”hauaa” yhtä sun toista. Lepsumista ja lipsumista sallitaan kuitenkin puolin ja toisin. Ranskalaiset perjantaina tai suklaakeksi sunnuntaina ovat jo ihan sallittuja, Pikku kakkosestakin on tullut melkein perinne. Pienet poikkeamat periaatteista eivät tunnu kovin kummoisilta, nyt suurimpia kysymyksiä aikaansaa se, miten onnistumme kasvattamaan lapsista tasapainoisia, hyvällä itsetunnolla ja tarvittavilla sosiaalisilla taidoilla varustettuja, iloisia ihmisiä.
Kun lapsella on herkkä mieli, äimistyttävä assosiaatiokyky ja norsun muisti, tuntuu välillä siltä että tarvittaisiin vähintään psykologin pätevyys arjen pulmatilanteiden ratkomiseen. Lähes joka päivä eteen tulee tilanne, jonka voisi halutessaan paisuttaa kasvatuskysymykseksi. Saako niin tehdä, entä noin, voiko tässä joustaa, miten tämä tilanne nyt ratkaistaan? Nyt kun poika puhuu, ja paljon, vaativat kaikki asiat verbaalisen selityksen. Miksi isi saa ottaa lapsen kädestä sakset, miksei Hirveä Henri ole hyvä lastenohjelma, miksei äiti voi aina tulla illalla nukuttamaan? Mitä tehdä jos kerhossa alkaa harmittaa, miksi äänilelut ovat pelottavia, miksi vauvan täytyy olla niin paljon äidin sylissä?
Huomaan tätä nykyä pohtivani aika paljon sitä, miten jokin valinta nyt vaikuttaa lapsen elämään tulevaisuudessa. Jos lapsi jää itkevänä kerhoon, meneekö (kornilta kuulostava) kiintymyssuhteemme pilalle iäksi? Jos karjaisen kerran, puretaanko traumaa terapiassa? Tuleekohan siitä tv-dinneriä mikrottava ylipainoinen amerikkalainen, kysyin tänään mieheltä kun tarjoilin lapselle aamupalaleivän television eteen – ja mietin hiljaa mielessäni sitä, kuinka olen paitsi vannonut ettei näin tule koskaan tapahtumaan, myös itse usein ruokaillut telkkarin ääressä. Että ehkei tuo pienestä pilalle mene, kunhan isot linjat ovat kunnossa. Kun katson kahvilassa kauniisti käyttäytyvää tai kirjainmagneeteista sanoja rakentelevaa kaksivuotiasta, tuntuu siltä että jotakin ainakin on tehty oikein. Kahvi, kalja ja kola ovat aiku huomaa, jälkiruoaksi riittää kolme keksiä ja kerhossa kuulemma osataan leikkiä kaikkien kanssa. Jokin oppi on siis mennyt perille, kyllä me jotain kai osataan! (Päinvastaisen tunteen saavat sitten aikaan ne hetket, kun jälkikasvu esittää demonia leikkipuiston liukumäessä…)
Monet perheperiaatteet kumpuavat varmasti joko tutkimustiedosta, virallisista suosituksista tai omista kokemuksista ja uskomuksista. Omille periaatteilleen on helppoa löytää sekä tukijoita että vastustajia, oli kyseessä sitten ruokinta, television katsominen tai läheisyyden tarjoaminen. Voipa periaatteistaan luoda ihan ideologiankin ja mollata omasta leiristään toisin tekeviä. Toisille tietyt asiat vain ovat tärkeämpiä kuin toiset – minä haluan välittää lapsille terveen (ja suhtkoht terveellisen) suhtautumisen ruokaan, tarjota aivoille muutakin virikettä kuin valmiiksipureskeltua tv-viihdettä ja opettaa sosiaalisen elämän pelisääntöjä. Turhan tiukkoja sukupuolirooleja ei minusta tarvitse toitottaa lasten vaatetuksella – vaikka ne lahjaksi saadut vaaleanpunaiset asiat ovatkin jo päätyneet pikkuvauvan päälle… Monet meidän ”periaatteista” tulevat ihan vaan omasta asennemaailmasta: kaikkea haluamaansa ei voi saada, toisille ihmisille pitää olla kiva, hyvä ruoka parempi mieli. Minkäänlaista periaatekeskustelua ei ole meidän perheessä edes käyty lapsen fyysisestä kurituksesta, se on ilman muuta kiellettyä.
Vähän veikkaan, että meille käy klassisesti, ja toisen lapsen kohdalla pienemmät periaatteet ovat kultainen muisto vain. Hävettää ehkä vähän myöntää, mutta mielessäni siintää jo unikoulu ja yövieroitus joskus ensi keväänä. Purkkiruoka saattaa pelastaa pulasta useammin, pikkusisko tuskin välttyy Pikku kakkoselta ikinä ja eiköhän niitä keksejäkin osata kohta jo kärttää isoveljen kädestä. Sitteriä testattiin vauvalle ensi kertaa tänään, ja vaikkei se vielä vakuuttanut, niin eiköhän tuotakin tule joitakin kertoja hytkyteltyä sylin sijasta. Päivähoitoon en haluaisi alle 2-vuotiasta laittaa, mutta katsotaan tätä mielipidettä uudelleen ensi syksynä… Sitä tuttia en periaatteessa edes vastusta, mutta enpä osaa sitä vauvan suuhun oikein tyrkätäkään!
Jospa kuitenkin ne isot linjat pysyisivät perheen paisuessakin. Kliseisesti rajoja ja rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä – siitä loppupeleissä kaikissa periaatteissakin pitäisi olla kyse. Noudatamme kasvatuksessa kultaista keskitietä ja kohtuus kaikessa -mentaliteettia, itse uskon että maalaisjärkinen suhtautuminen asioihin on yleensä se paras. Karkit pidetään kuitenkin vielä piilossa poikaselta, äitin pastilleista ei ihan vielä riitä jaettavaksi 😉 Ja yksi periaate säilyy aina vain: muista pyhittää päiväunihetki – herkuille!
PS. Jos teksti on täynnä sekavuutta, johtuu se sekä imetysdementian aikaansaamasta aivolukosta että parista pienestä keskeyttäjästä…
Minullakaan ei ollut periaatteita ennen lapsen syntymää ja hyvä niin. Periaatteet muotoituvat vasta lapsen itseasiassa kasvaessa "koulutusta" vaativaksi 😉 Teidän periaatteet kuullostaa fiksuilta ja aika samoilta kuin meidän!
Meillä on imetetty ja syöty terveellistä ruokaa, selvä se. Syödään edelleenkin. Kavereita ei tönitä ja nyt osataan jo (1v 9kk) hienosti käyttäytyä ryhmässä vuoden systemaattisen "koulutuksen" jälkeen (menipä siinä aikaa… vuoron odottaminen ja kavereiden kiltti kohtelu on kyllä huippuluokkaa) Televisiota saa katsoa 0,5-1h päivässä ja tämä onnistuu vielä yhden lapsen kanssa. Äiti ja isi valkkaa ohjelmat, en anna katsoa itse televisiosta mitään, ohjelmat tulee dvd:ltä. Ulkoillaan paljon ja yritetään puuhata "kehittävämpiä" päivät pitkät töllön sijaan (leikkiminen, ulkoilu, lukeminen). Nukkumisperiaatteita ei ole, pääasia on, että minä saan nukkua. Nukutaan siis perhepedissä hamaan hautaan asti. Herkkulinja on kohtuullinen: leivonnaisia syödään, irtokarkit ja limut on aikuisten juttuja 😉
Ehkä tärkein periaate on se, että olen huomannut haluavani pitää lapset kotona kouluun asti. Tämä on tullut vasta lapsen kasvaessa ohi vauvaiän. Takan ihan vaan ajatus siitä, että itse nautin rauhallisemmasta kotielämästä ja haluan että lapsetkin saa nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Siinä sitten järjestellään opintoja ja mietitään 25-50 prossasia työsuhteita seuraaviksi moniksi vuosiksi 🙂 Sopii meille!
Meillä hyvin samantyyppinen kasvatusnäkemys ja yllättäen esikoisen kanssa oltiin kaikessa paljon tarkempia mitä tulee esim telkkariin ja herkkuihin. Kun lapsilla ikäeroa 1,5 v on vaan pakko joustaa joskus niissä "pienemmissä paheissa" tai tämä arki ei suju! Kavereissa on paljon esikoisten äitejä, aika hyvin huomaa että ekan kanssa ehditään parhaiten pohtia ihan joka asiaa joka kantilta, kakkosen kanssa moni juttu vaan tapahtuu eikä siitä tule tehtyä numeroa. Itselle suurin haaste on saada pian 3 v todella omatahtoinen poika pysymään lestissään vaikkakin hän on myös hämmästyttävän kiltti ja oikeudenmukainen eli olen kai minäkin onnistunut kasvattajana 🙂 juurikin tuo että saisi nämä lapset tasapainoisiksi aikuisiksi kasvatettua, jotenkin tuntuu että polku on vasta alussa vaikkakin nämä ekat vuodet ovat kultaakin kalliimpia! Murrosikää odotellessa 😉
Meillä on periaatteet rapisseet jo tämän ensimmäisen lapsen kohdalla. Pikku Kakkonen on tullut tavaksi aamulla ja illalla… Kauaa tuo kohta kaksi vuotias ei jaksa siihen keskittyä, mutta sen verran että äiti saa aamutoimet suorittaa rauhassa ja illalla laittaa ruuan.
Ennen tätä syksyä meillä ei satunnaisia Mimi ja Kuku pätkiä lukuunottamatta tuo pieni ole telkkaria katsellut. Nyt olen itselleni kuitenkin tämän arjen helpottajan suonut. Meillä mies aloitti iltaopiskelut työn ohessa nyt elokussa ja on arkisin lähes pojan koko hereilläoloajan poissa kotoa, viikonloppuisinkin yleensä jompi kumpi päivä menee töissä.
Toinen periaate mistä olen luopunut, on se että söisimme aamupalan yhdessä pojan kanssa. En vain yksinkertaisesti ole kuuden aikaan aamulla niin hereillä että saisin syötyä. Poika syökin yksinään ja minä sitten Pikku Kakkosen aikana… Muuten syödään kyllä yhdessä.
Muista periaatteista on sitten pidettykkin kiinni aika tiukasti. Poika on todella voimakastahtoinen ja testannut joka asiaa siitä asti kun täytti vuoden. Säännöistä ei siis voi lepsua vielä yhtään, ei on ei ja sillä hyvä! Myöhemmin toivottavasti voidaan välillä joustaakkin. Satunnaisista lepsuiluista (lähinnä miehen puolelta) meillä seuraa kaameaa huutoa, kun seuraavan kerran ei saakkaan ruuan päälle kahta xylitolpastillia…
Päivittäin on sellaisia tilanteita joita tulee jälkeenkin päin mietittyä, että olisiko pitänyt toimia eri tavalla. Parhaansa sitä kuitenkin tekee joka tilanteessa ja toimii sen mukaan mikä silloin tuntuu järkevimmältä… Ehkä tuosta vielä kasvaa ihan mukava tyyppi! ;D Ja onhan se sitä jo! 🙂
Mekin haettiin tuo sama sitten kaverilta tässä toissapäivänä 😀 En vaan voi jättää vauvaa mihinkään ilman valvontaa, koska Sohvi ei ymmärrä vielä miten vauvaa pitäisi kohdella. En tiedä auttaako sitteri siinä, mutta sen avulla saan vauvan vaikka pöydälle ja voin jutella molemmille yhtäaikaa ruokapöydässä.
Myös minun "vain ruokapöydässä syödään, ja aina yhdessä"-periaatteeni on kaatunut pari kertaa. Tosin olen edelleen sitä mieltä, että se yhdessä syöminen on hyvä tapa, joten en ole siitä silti vielä luopumassa. Mutta ehkä kerran viikossa sen aamupalan voi syödä myös olohuoneessa, jos en ehdi nostamaan sitä taaperoa syöttötuoliinkaan.
mä en harrasta periaatteita, ainoastaan järkevää kasvatusta. todisteena yksi hemmetin kiva, fiksu ja pätevä neljäsluokkalainen, joka osaa myös kyseenalaistaa asioita.
Ennen lasten syntymää pidimme tärkeänä periaatteena että huomioimme lapset yksilöidä – jotenkin kuvittelimme että se olisi kaksosten kanssa haaste. Meille se ei lopulta ole ollut ongelma missään vaiheessa, mutta esimerkiksi päiväkodin kehityskeskusteluissa (vai mitä vasu-keskusteluja ne onkaan) otamme tuon kyllä aina esiin. Kyllä hoitajatkin ovat onneksi oppineet helposti muistamaan kumpi on kumpi ja puhuttelemaan poikia heidän omilla nimillään. 🙂
Toinen tärkeä juttu on ollut tasa-arvoinen vanhemmuus. Meille se oli ihan itsestään selvä juttu jota en aluksi osannut varsinaisena periaatteena edes ajatella, mutta kun ulkomaailman realiteetit läjähtivät kasvoille, olemme yllätyksekseni useamman kerran joutuneet selittämään ratkaisujamme. Ihan uskomattoman harva (varsinkaan isä) esimerkiksi edes tietää ettei vanhempainvapaa ole äidin yksinoikeus. Niistä perhevapaista joihin molemmilla vanhemmilla on oikeus, isät käyttävät 3,5 prosenttia. Nyt onneksi ollaan kaavailemassa enemmän nimenomaan isille merkittyjä vanhemmuusvapaita; noita korvamerkittyjä vapaita isät uskaltavat käyttää enemmän kuin vapaasti jaettavia. Ja ne korvamerkityt saa tietysti jättää käyttämättäkin. Hienoa tietysti olisi jos mahdollisimman moni isä viettäisi lastensa kanssa edes muutaman kuukauden kotona, ehkäpä jopa ilman äidin valvovaa silmää!
Kun lapset syntyivät, oli selvää etteivät tavalliset suositukset ja tavat päde sellaisenaan meidän perheessä. Olemmekin tietoisesti sulkeneet korvamme ohjeistuksilta (varsinkin niiden neuvojien joiden pätevyys perustuu aatteisiin ja oman perheen tapoihin) ja opetelleet ihan itse mikä juuri meillä toimii. Tätä suosittelen ihan tavisperheillekin! Tekee arjesta rennompaa ja onnellisempaa. Se mikä sopii yhdelle, ei toimi toisella ollenkaan.
Ohjeistuksia voi ja kannattaa soveltaa! Tätä korostin silloinkin kun kävin puhumassa neuvolan järjestämissä tulevien vanhempien tilaisuuksissa. Edes terveydenhuollon byrokraateilla tai erilaisilla neuvontapuhelimilla ei ole hallussaan ehdotonta oikeaa totuutta joka toimisi ihan kaikille. Alkuvaiheen epävarmuudessa kysyin neuvolasta / sairaalasta ”lupaa” toimia toisin kuin ohjeistetaan, mutta aika pian itsevarmuus vanhempana kasvoi. Muistan kun (taas kerran) kysyin lastenlääkäriltä että voiko näin tehdä. Lääkäri vastasi (varmaan lopen kyllästyneenä mitä ihmeellisimpiin kysymyksiin) vastakysymyksellä; ”Miltä teistä itsestänne tuntuu? Te olette näiden poikien hoidon parhaita asiantuntijoita.” 🙂
Rutiineista meillä pidetään kiinni edelleen ihan mukavuussyistä, mutta ei meillä muuten taida olla mitään kovin erikoisia periaatteita normiarjessa. Joskus olemme keskustelleet siitä voiko toisen vanhemman päätöksen kyseenalaistaa lasten edessä. No ei voi, vaikka joskus tekisi mieli. Toista vanhempaa pitää tukea päätöksessään vaikka itsestä joku toinen ratkaisu olisi ollut parempi. Tätä tapahtuu puolin ja toisin. Eikä näissä koskaan ole onneksi isoista jutuista kyse.
Hei sellaista piti vielä kysäistä, että mistä te hankitte noita isoveljen housuja? Meidän samanikäisellä pojalla on nyt vaippojen jäädessä pois tullut ongelmaksi se, että kaikki housut ovat malliltaan niin väljiä etteivät meinaa pysyä hoikalla lapsella päällä ja sitten taas monissa tyttöjen legginsseissä on vähän liikaa kaikkia rimpsuja ja glittereitä omaan makuuni. Ihailin jo yhden aiemman postauksen mustia pöksyjä ja nämä tuossakin kuvassa olleet ovat tosi kivat! 🙂
Hyvää ja täälläkin suunnassa ajankohtaista pohdintaa! Me ollaan nyt lapsen kasvaessa ja viekastuessa ja toisaalta myös pikkusisaruksen vaatiessa oman huomionsa ruvettu harjoittamaan enemmän sellaista pick your battles- henkistä asennetta ja valikoivaa sormien läpi katsomista. Isoista linjoista ja oikeasti tärkeistä jutuista pidetään kiinni ja ne asiat mitkä ovat kiellettyjä ovat sitä myös ihan oikeasti (ihmisiä tai eläimiä ei lyödä tai potkita, tavaroita ei rikota vaikka kuinka kiukuttaisi jne.). Mutta hyvin äkkiä on nyt tullut selväksi, että kaikissa tilanteissa ei vaan voi ruveta vaatimaan liikoja (tai edes yhtä paljon kuin silloin kun esikoinen oli ainokainen) ja välillä pitää tyytyä kelvolliseen käytökseen. Meillä oltiin esimerkiksi ruokapöytätapojen kanssa tiukempia aiemmin, mutta nyt kun yrittää samalla imettää vauvaa, syöttää itsensä ja samalla katsoa edes vähän taaperon perään niin kaikkea tuolilla keikkumista ja pöydän päälle kurkottelua ei vaan voi olla kieltämässä mikäli haluaa saada kaikki kylläisiksi ja tyytyväisiksi.
Harmikseni ja häpeäkseni ollaan ruvettu turvautumaan myös lahjontaan ja uhkailuun. Jos vauva huutaa ratikassa kuumuutaan ja esikoinenkin alkaa samalla osoittaa alkavan uhmakohtauksen merkkejä niin niin sissi en ole, että jaksaisin tollaisessa tilanteessa ottaa kiukkua vastaan kahdelta taholta vaan helposti tulee luvattua esikoiselle, että jos nyt oot nätisti niin voidaan juoda kotona kaakaot tai uhkailtua, että jos et nyt istu penkilläsi niin et pääse illalla puistoon. Vielä toistaiseksi kaikki nuo on olleet sellaisia, joista on ollut helppo pitää kiinni, mutta kauhulla odotan milloin ensimmäinen katteeton "jää sitten yksin kotiin jos et kerta anna laittaa vaatteita päälle" livahtaa vahingossa suusta ulos…
Lohduttaudun kuitenkin sillä, että ihan varmasti meitäkin on istutettu videoiden edessä pikkusisarusten huutaessa tai lahjottu hiljaiseksi sillä suklaakeksillä ja ihan hyviä meistä aikuisistakin on silti tullut eli eiköhän näillä lapsillakin ole vielä toivoa vaikka periaatteet venyy ja paukkuu. 😀
Meilläkin pidettiin tarkasti linja siitä, mikä on aikuisen ja mikä lapsen – Siis varsinkin juomapuolessa. Tuttavani perhe antaa alle 6-vuotiaalle kahvia (ei paljon, mutta silti) ja itse sain juoda pienenä vain mehusta maitoon jne. Viikonloppuisin pari lasia limua, sitten vähän isompana. Muumeja ja Pikku kakkosta sain katsoa, mutta ainakin Rölli jäi useamman kerran jo katsomatta omastakin tahdosta, se oli niiiiin pelottava (Ja muumimörön kohdalla simmut kiinni, iik).
Rajoja oli meilläkin paljon, ei tosin liikaa. Sopivasti. Tosin tietysti ne alkoivat käymään 6-7lk:lla ainakin hermoon, kun piti tulla kuudelta arki-iltaisin kotiin.. No, eipä enään haittaa, että oli sellainen sääntö 🙂 Ja itse koen, että leikit vanhempien kanssa olivat yksi parhaimmista asioista, vinkvink. Tosin luulen, että tämä on sinne ruudun toisellekkin puolelle melkeimpä itseselvä asia, mutta tulipahan sanottua.
-Lapsirakas93-
Mä törmäsin samaan ongelmaan kun yritin etsiä pojalle alushousuja. Bokserit tippuisivat päältä, höh! Nyt lapsi on kyllä vähän kasvattanut massaansa, niin pysyy pöksytkin paremmin päällä. Aika paljon vaatetta on meille tullut käytettynä kaverin hoikalta serkkupojalta, jotain toki itsekin ostettu.
Housuina tuolla on lähinnä legginsejä (Lindex, H&M, Duns, PoP on ehkä paras), parhaat college-housut on tällä hetkellä KappAhlin mustat (niissä on aika kapea malli ja kiristysnyöri niin pysyvät hyvin jalassa). Farkut ja muut housu-housut valitsen oikeastaan aina tyttöjen osastolta, ja mielellään sellaiset säädettävällä kuminauhalla varustetut. Viime talvena ostin parit Metsolan villalegginsit, niitä taitaa taas saada kivoina yksivärisinä. Yleensä niistä "tyttöjen" legginseistäkin löytyy ihan neutraaleja vaihtoehtoja, noissa tuon kuvan harmaissa (H&M) on kyllä miehekästä glitteriä vyötäröllä ja lahkeensuissa, mutta ne peittyy paidalla ja sukilla 😉 Kerran kyllä käännyin kassalta takaisin, kun huomasin että mustien legginsien lahkeeseen oli kirjailtu "Every girl's dream" – vaikka se nyt ehkä tuohon söpöön poikaan pätisikin 😀