Yritän pitää itseni kasassa. Vahvana, pienesti urheana. Haluaisin lopettaa itkemisen hetkeksi, se on vienyt jo ihan liikaa voimia. Huomaan, että vihassa vellominenkaan ei auta, ei edes itseäni.
Koetan hakemalla hakea tästä typerryttävästä tilanteesta pieniä positiivisia pilkahduksia. Itsekäs minäni siinä aika hyvin onnistuukin, äiti-minällä on vaikeampaa. Eihän tämä ole mitenkään päin lapsille parasta, en usko että kaikki selviävät kolhuitta. Paljon on nyt kiinni minusta, siitä mihin pystyn tai mitä edes haluan. Ja koska olen minä, haluan lapsilleni niin paljon hyvää kuin on mahdollista. Tunnen itseni nyt aikuisemmaksi kuin koskaan.
Voisin vajota synkkyyteen, hokea elämäni olevan pilalla ikuisiksi ajoiksi. Mutta en tahdo! Siksi etsin hyvyyttä nykyisyydestäkin, vaikka väkisin. Epätietoisuus on ohi. Oma aika tulee tuplaantumaan. Voin maalata makuuhuoneen seinän vaikka kirkuvan pinkiksi. Ehkä tulevaisuudessa tapahtuukin niitä asioita, jotka olin jo ajatellut ohitetuiksi.
Juuri nyt pidän huolta vain itsestäni. Syön aamupalaksi pekonia ja iltapalaksi spagettia, sipsiä ja suklaata aina silloin kun mikään muu ei maistu. Oikaisen itseni sohvalle, luovutan lastenhoidon ja kotityöt sille, jota pitää opetella kutsumaan uudella tittelillä. Otan kiitollisena vastaan ystävien lounastarjoilut, saunakutsut ja varamummosuunnitelmat. Huomenaamulla siirrän vetovastuun kaupungin kaikkitietävälle kotiavulle, minulle riittää pelkästään ylimääräinen silmäpari lukemaan esikoisen kanssa kirjoja.
Tänään kävin yksin joogassa ja palasin tyhjään kotiin lasten ulkoillessa isänsä kanssa. Kuin huomaamatta vauva on kasvanut siihen ikään, ettei maitotarjoilun tarvitse väijyä kulman takana odottamassa jokaista ähähdystä. Kriisin keskellä on kotiin ostettu myös korviketetroja, mutta ne ovat toistaiseksi pysyneet koskemattomina – typerä minä meni lukemaan ainesosalistan ja pyörsi puheensa pullotreeneistä. Eilen kuitenkin poistuin ilman ennakkovalmisteluja kotoa pariksi tunniksi, söin sushia parhaassa seurassa ja jopa nauroin tilanteelleni. Mistä mä enää edes osaisin puhua joillekin miehille, imetyksestä?
Aina ei onneksi tarvitse olla vahva, eikä usein edes yksin. Nyt olen heikko ihan luvan kanssa, puhun ja puhun kunhan joku vain jaksaa kuunnella. Vertaistuen voimaa taidan tarvita nytkin, ehkä löydän itseni uudenlaisesta seurasta. Häkellyn yhä vain teiltä tulleista kommenteista ja koskettavista sähköposteista. Kiitos niistä vielä. (Ja sinä saman kokenut Saara, laita ihmeessä sähköpostia jos haluat tavata!)
Ehkä jo kohta kerron taas arkisia kuulumisia. Siskonmakkarakeitosta, sunnuntaikävelyistä, isoveljen laululeikeistä ja pikkusiskon tajunnanräjäyttävästä räkätyksestä. Ehkä ensi viikolla jaksan innostua välikausivaatteista, kenties jo huomenna kiroan omaa ja poikasen orastavaa flunssaa. Ehkä kohta kuvaan muutakin kuin surkeaa naamaani. Taidan vain tarvita uuden kameran, ihan oman.
Juuri nyt juon vähän lisää teetä.
Kukaan ei voi täysin kuvitella miltä sinusta tuntuu, mitä päässäsi pyörii, ajatukset varmaan täysin ristissä ja välillä niin selkeenä. Silloin kun kuvioissa on lapsia on kaikki hankalampaa. Uskon, että lapset ovat lopulta onnellisempia ratkaisustanne kun siitä, että eläisitte kaikki yhdessä ei onnellisena perheenä. Hurjalta tuntuu, että miten kaikki voi mennä päin p:tä kun juurihan teille syntyi ihana pieni prinsessa. Pysähdyn itse myös miettimään omaa perhettä ja parisuhdetta. Toista pitää liian itsestäänselvyytenäkin, näin ei täällä saisi olla. Lapsiperheen arki on todella haastavaa ja koettelee kyllä parisuhdetta todella.
Päivä päivältä tulet vahvemmaksi, joskus tosiaan nauratkin ehkä tälle. Suklaat, teet, sipsit olet todellakin ansainnut! Virtuaalihaleja! 🙂
Olen halunnut jo monta kertaa kommentoida, mutta en ole löytänyt sanoja. Haluan joka tapauksessa toivottaa ihan hurjasti tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen. En voi edes kuvitella miten raskaita ja paskojakin fiiliksiä käyt läpi, mutta sen tiedän että kaikki kääntyy vielä paremmin. Vielä joskus suhtaudut tähän kriisiin hyvin paljon neutraalimmin, ehkä vielä koittaa päivä jolloin ajattelet tapahtunutta vain elämänvaiheena ilman suurta tunnemyrskyä.
Onneksi sulla on mielettömän ihanat lapset, he varmasti pitävät järjen päässä ja elämänhalun tallessa. Halauksia ja tsemppejä sinulle, sinä ihana bloggari! Olet ajatuksissa! 🙂
Se, että epätietoisuus on ohi, on varmasti ja toivoakseni myös todella vapauttavaa. Ei tarvitse roikkua löysässä hirressä, voi aloittaa sen toipumisen. Vaikka omalle tilanteelleen nauramalla (ja se, sivumennen sanoen, kuulostaa hirveän hyvältä.)
Eikä elämästä kukaan kolhuitta selviä, eivät lapsetkaan. Olen ihan varma siitä, että saat(te) kuitenkin asiat heidänkin osaltaan järjestymään parhain päin.
En ole kovin pitkään blogiasi lukenut, mutta minuakin tämä on kovin koskettanut. Paljon aurinkoa!
Omasta sydämestäkin on puristanut huoli sinusta ja ihanista I.stä ja O.sta. Niin kuin Liina edellä kirjoittaa, vasta kriisien ratkettua voi aloittaa itsensä korjaamisen ja paranemisen. Itkeminen ja toisiin tukeutuminen hädän hetkellä on vahvan ihmisen merkki, avun pyytäminen ja avautuminen ei ole helppoa. Voimia ja parempia hetkiä tulevaan!
Olen lukenut blogiasi jo pitkään. Olet taitava kirjoittaja ja pidän blogisi kautta välittyvistä ajatuksistasi.
Nyt liityin vihdoin "virallisesti" blogisi lukijaksi. En oikein tiedä miksi, solidaarisuudesta ehkä. Toivon sinulle voimaa ja toivonpilkahduksia sekä pitkää aurinkoista kevättä.
Itse jäin yllättäen yksin puolisen vuotta sitten. Kirjoitin aiheesta juuri pohdiskeluja blogiini. Tilanne on toki eri, sillä me olimme vain kahdestaan asuva avopari, mutta silti…
Kaikesta selviää. Joskus.
http://kann-ingen-sorg.blogspot.fi/
Hyvä! Olen iloinen lukiessani tämän, kaikesta huolimatta!
Virtuaalihaleja Onia <3
Hei!
Terveiset täältä maidonhuuruista. Meillä myös on alkanut maitobaarina olo helpottaa. Voi välillä poistua tunneiksi ilman huolta vauvan nälkäitkuista. Olen seurannut aktiivisesti blogiasi ja kommentoinut myös silloin tällöin. Jostakin syystä en ole kuitenkaan voinut liittyä blogisi lukijaksi. Nyt näyttäisi kuitenkin paneeli tuolla olevan ja linkki josta liittyä. Epäröin kuitenkin, koska tuntuu jotenkin "uteliaisuudelta" tällaisella hetkellä liittyä. Tuohon itkemiseen tosiaan tarvisi joskus sen PAUSE napin..
T: Teidän Pikkusiskon Kaima
Hei!
En ole oikein tiennyt mitä kirjoittaa… Järkytyin uutisitasi, en olisi tällaista odottanut.
Toivotan sinulle ja ihanille lapsillesi voimia ja jaksamista! En oikein muuta osaa sanoa…
T: Mintze
On pitänyt kommentoida jo aiemmin. Kovasti voimia surun keskelle ja tsemppiä kaiken muutoksen keskelle!
Munkin on pakko nyt kirjoittaa, tuntuu hölmölta vaan lukea tilanteestasi ja miettiä sitä useamman kerran päivässä aivan kuin olisit hyvä ystäväni, silti kuitenkaan sanomatta mitään. Enkä oikein tiedä mitä sanoa, paitsi sen että tilanteestanne huolimatta sinun sanoistasi kumpuaa sellainen selviytymisen tahto ja voima, että pärjäätte ihan satavarmasti! Joten onnea matkaan pieni vahva nainen, ja paljon kevätauringon paistetta teidän ihanalle perheelle!
Laura
Voi teitä. Elämä on välillä niin epäreilua. Kun ihan oikeasti pienten vauvojen äitit pitäis kääriä pumpuliin. Lähetän täältä silityksen. Ja oikein lämpimän ajatuksen pikkuisillesikin. Muutokset ottavat koville. Niin se vaan on. Jonain päivänä yhtäkkiä sitten huomaat, että oletkin hetken ajatellut jotain muutakin. Tuntenut iloa elämästäsi. Vaikka nyt ei ole ehkä vielä sen aika. Oot oikeassa, viha on voimavaras. Kadulla, kun katsot vanhempia naisia, voit olla melko varma, että jokaisella on surunsa sielussaan kannettavana. Elämä on sellaista on ilot ja surut, kumpaakaan ei voi vältelläkään. Sinun suruaikasi on nyt. Voimia niihin tunteisiin.
-m
hei, luin vasta nyt tilanteestasi. Olen tosi pahoillani ja yritän nyt hieman tsempata omalla kokemuksella…edessä on varmasti paljon surua ja ajatuskulkujen muutoksia, mutta kaikki helpottaa. Jossain vaiheessa se suru menee ohitse, vaikka varmaan nyt ei edes haluaisi menevän. En usko sun jäävän yksin lapsen kanssa, aina on ihmisiä kenen kanssa puhua, jakaa tunteita, itkeä. Vaikka lapsia tulee automaattisesti surtua, voisin meidän tilanteesta sanoa, ettei poika varmasti kärsi tilanteesta missä äiti ja isä asuvat erikseen. Uusi tilanne vaan vaatii pirusti – ihan liikaa – työtä ja se voi tuntua aluksi raskaalle. Nyt vaan ottamaan yhteyttä esimerkiksi kotipalveluun jotta saat omaa aikaa välillä, niin jaksaa olla lasten kanssa 100% läsnä. Kaikki muuttuu kyllä, sille ei voi mitään, mutta lopulta se suru väistyy ja tulee ilo ja tulee muut jutut kuin imetyksestä puhuminen. Ja lasten kanssa pärjä aina!
Kaikkea ihanaa tähän iltaan ja huomiseen päivään ja yöhönkin, jos tarvitaan. Ihanaa, että jaksat kirjoittaa välillä kuulumisia. Pidä huolta, itsestäs nimenomaan! t. aiemminkin kommentoinut lukija pk-seudulta
Hei.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia uuteen arkeen. Olen ollut blogisi hiljainen seuraaja jo pitkään, mutta nyt tuli pakottava tarve raottaa hieman sanaista arkkuani. Ja vain positiivisessa ja kannustavassa mielessä!
Myötäelän tunteitasi täysin. Itselläni on menossa avioeroprosessi, joka alkoi viime syyskuussa. Lokakuussa isäni menehtyi tapaturmaisesti ja voin kertoa että nämä kaksi asiaa yhdessä saivat minut aivan pohjamutiin. Tilanteeseen jossa en pystynyt nukkumaan enkä juuri syömäänkään. Pari kuukautta meni aivan sumussa, en vieläkään oikein tiedä kuinka me lasten kanssa selvittiin tuosta kaikesta. Olin se sohvalla makaava ja itkevä äiti, joka ei todellakaan pystynyt eikä jaksanut peitellä tunteitaan lapsilta.
MUTTA.
Nyt vihdoinkin olen saanut elämääni takaisin valoa ja iloa. Minä selviydyin. Ja sinäkin selviydyt. Tsemppiä!
P.S Itse hakeuduin työterveyden kautta psykologin juttusille, ja koin saavani niistä parista juttukerrasta todella paljon apua. Vaikka ystävät ja perhe ovat korvaamattoman tärkeä tukiverkosto (jonka tuki ja apu kannattaa myös ottaa vastaan, kuten olet tehnytkin), osaa alan ammatti-ihminen kuitenkin vetää hihastaan sellaisia kortteja joita ei muuten löydy. Suosittelen.
Olet rohkea, kun jaat kokemaasi, kiitos siitä! Pitkään olen seurannut blogiasi, mutta en ole aiemmin kommentoinut. Toivon sinulle kovasti voimia ja niitä pieniä hyvän pilkahduksia, uusia ajatuksia aina enemmän. Toivottavasti lähestyvä kevät tuo valoa elämäänne monin tavoin!