Minulla on tällä viikolla kalenterissa toinen käynti neuvolapsykologin luona. Ensimmäistä aikaa varatessani velloin keskenmenoriskin pahemmalla puolella ja odotin juttutuokion koskevan vauvan menettämistä.

Hiljaisessa odotusaulassa istuessani mietin, olisiko aika pitänyt sittenkin perua, mistä oikein keksisin avauduttavaa. Oloni oli kohentunut, kohtutulehdus voiton puolella, vauva voi hyvin ja ennuste oikaistiin kohti positiivista. Olisi varmaan paljon äitejä, lapsia, perheitä, jotka tarvitsisivat ammattilaisen kuuntelevaa korvaa kipeämmin kuin minä silkkipaidassani lounastauolla syysauringon paistaessa.

Tunnin käynnin päätteeksi sovimme minulle seuraavan ajan. Kun psykologi kyseli raskauden kulusta, tämän ja edellisten, alkoi tuntua oikeutetulta olla vähän väsynyt ja hämmentynyt kasvavan vatsan takana. Ehkä on ihan ok, ettei pää meinaa pysyä kaikissa tuntemuksissa mukana.

”Huoliherkkä”. Sellaiseksi minut luokiteltiin. Sana on minusta kaunis. Ei hysteerinen, ahdistunut, alakuloinen tai masentunut, mutta huoliherkkä.

Monesko raskaus tämä on? kysyvät hoitajat, kätilöt ja lääkärit vuoronperään. Ovatko aiemmat raskaudet sujuneet normaalisti? he jatkavat.

Tutkimuspöydällä painavat syntymäpainot, hepatoosit ja tyroksiinit. Ei kukaan kohdunkaulaa mitatessaan mieti henkisen historian painoa. Mutta jos ei tuijoteta veriarvoja tai verenpaineita, ovatko raskauteni sujuneet normaalisti?

Ensimmäistä odotusta olen tituleerannut oppikirjaraskaudeksi, helpoksi ja onnelliseksi. Toisen aikana kuorma kasvoi, tulin petetyksi ja pian jätetyksi. Kolmas oli tuoretta suhdetta heilutellut tuulimunaraskaus, tyhjä arpa jota kukaan ei ollut kioskilta ostanut. Ja nyt tämä neljäs, uusperheen iloinen yllättäjä, riskiraskaus jonka viikkoihin on mahtunut monenlaista vuoristorataa.

Oliko joku näistä normaali? Riittääkö normaaliin sen lopputuloksena syntyvä terve vauva? Vai olisiko enemmän epänormaalia, jos en nyt tuntisi itseäni, oloani ja tulevaisuuttani epävarmaksi?

Olen siis koko ajan vähän huolissani. Vauvan voinnista, omasta jaksamisestani, perheen ehjänä pysymisestä, parisuhteen kestävyydestä. Siitä, etten minä riitäkään. Ettei kohtuni kestä eikä vanhemmuuteni kanna tai ettei minua jaksa taaskaan rakastaa.

Psykologin pehmeässä nojatuolissa oli helppo nostaa pintaan kipeitä kokemuksia. Moneen kertaan puituja, itkettyjä ja naurettuja, niitäkin joiden en odottanut nostavan vielä kerran kyyneleitä silmiin. Uudelle ja ulkopuoliselle ihmiselle oman tarinan perkaaminen on itsessään terapeuttista, oikein asetelluista kysymyksistä saa hyväksyntää omille tunteilleen. Ei ole naurettavaa, että jännitän vieläkin uuden verenvuodon pelossa jokaista vessakäyntiä. Minun ei tarvitse olla katkera hullu pelätessäni petetyksi tulemista. En ole ainoa, jolle roolin löytäminen uusperheessä on hetkittäin haastavaa ja raastavaa.

Eikä minun ehkä tarvitse selitellä, että olen kaikesta huolesta huolimatta tästä perheestä, tästä vauvasta, tästä uudesta tilaisuudesta niin kovin kiitollinen.

On ehkä ihan ok olla tällainen, pikkuisen huolissaan.