Joka toinen viikonloppu voin himmailla ja hummailla kuin mikäkin puolivallaton naisenpuolikas, joka toinen viikonloppu taas olen niin paljon äiti, että joskus ihan ärsyttää. Lapsiviikonloppuni olisivat kyllä nykyistä paljon tylsempiä ja työläämpiä, jos muutaman korttelin päästä ei löytyisi mahtavaa vertaisseuraa, äitiystävää ja kahta pienokaista – kahden viikon välein keskenään viikonloppua viettäviä siis hekin. Kahden äidin ja neljän alle nelivuotiaan kombolla olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä, ja erityisesti pyhäpäivät pelastavia perheviikonloppuja olemme kiitelleet kuorossa.

Eilisen vietimme tällä tutulla kokoonpanolla aamusta iltaan. Aamutoimien jälkeen pakkasin katraani kärryihin ja kipitimme kotikatua pitkin ystävien luo. Lapset sujahtivat leikkeihin heti haalareista kuoriuduttuaan, me naiset juorusimme (miehistä, tietenkin) ja mietimme lounaskuvioita. Pienokaiset touhusivat täydellisessä harmoniassa, piirtelivät pöydän ääressä ja popsivat emännän loihtimat pastat suihin suorastaan sulavasti.

Jälkkärikahvien jälkeen otimme suunnan kohti leikkipuistoa keskustan toisella laidalla, matkalla ihastelimme aurinkoa ja ensimmäisiä kevätkukkia. Puistossa pienin nukkui päiväunensa, isompia nosteltiin vuorotellen kiipeilytelineelle ja keinuteltiin keväisessä (mutta kuitenkin petollisessa, sanoo aina äitikin!) säässä.

Kotimatkalla kolmen aikaan mutisimme me molemmat mutsit, miten nyt loppuilta sitten kuluisikaan kotona omissa oloissa. ”Vai tulisitteko te meille?”, ehdotin. Lapset lupasivat käyttäytyä kunnolla, joten hilasimme kuraiset kakarat vuorostaan meidän kotiin. Taioin pakastimen jämäosastolta ihan mukiinmenevän tortillalasagnen ja tekaisin salaattia kaveriksi. Ääneen ajateltu mustuvien banaanien ja parasta ennen -maidon kohtalo muuntui yhdessä väsätyksi banaanipannukakuksi.

Kun me kaksi äitiä puuhailimme keittiössä, leikkivät lapsoset aivan käsittämättömän hienosti keskenään. Naureskelimme viimeistään pannarivaiheessa, että tämä on kyllä oikea superäitien supersunnuntai. Ruvettiin vielä leipomaankin, huh huh. Minä – kenties kevätauringon sulattaman sydämen tai maca-jauhon aikaansaaman hormonihäiriön vuoksi – huokailin, kuinka ihanan suloisia lapsia meillä onkaan. Toki 1-, 2- ja 3-vuotiaiden kokoonpanoon mahtuu aina muutama välienselvittely, draamahuuto tai hermopinne, mutta jälkikasvumme tulee kyllä kiitettävän kauniisti toimeen keskenään. Tänään ei tarvittu edes videoiden tuomaa viilennystaukoa! Emmekä me äiditkään tainneet ihan totaalisesti menettää hermojamme 😉

Ruokapöydässä puhelimme myös siitä, kuinka tällaiset päivät erehdyttävästi muistuttavat ydinperhekuvioita. Ilman parisuhderiitoja! Vaan kuinka helppoa olisikaan, jos ne toiset kädet ja hartiat olisivat aina viikonloppuisin mukana kuvioissa. Se aika alkaa jo tuntua kaukaiselta, kun päivän hyvät ja huonot hetket sai jakaa puolison kanssa. Mitähän sitten tehtiin, kun lapset olivat nukkumassa? Toinen tietokoneelle, toinen television eteen, tiuskimista kotitöistä tai väsynyttä kettuilua? Tai sitten katsottaisiin yhdessä leffaa ja syötäisiin kainaloikkain irtokarkkeja? On niitä sellaisiakin pariskuntia, totesin.

Kellon käydessä kohti iltakuutta ystävämme lähtivät kotiinsa, kilvan kiittelimme lapsia huikean hienosti sujuneesta päivästä. Me vilkutimme eteisessä hyvät yöt ja Buu-klubbenin jälkeen paimensin pienokaiset pesulle.Suihkuttelin päivän pölyt pois molemmista, kuurasin esikoisen liehuvan letinkin. Iltapalan, hammaspesujen ja unikirjojen jälkeen ei tarvinnut kovin kauaa odotella, kunnes sängyistä kuului vain tasaista tuhinaa ja vienoa kuorsausta. Pimeän laskeuduttua ovelleni saapui vielä eräs sveitsiläisten suklaatuliaisten kanssa ja petiin pääsin vasta puolenyön tienoilla – todellinen supersunnuntai siis loppuun asti.

Seuraavana sunnuntaina onkin sitten isien vuoro nauttia ihanista lapsistaan. Me mammat taidamme tuolloin toipua tanssintäyteisestä klubi-illasta, luulen ma!

PS. Kuvamateriaalista käy kiittäminen kaveria – oma kamerani lojui taas jossain ylähyllyllä…