Sydänystäviä

Tänään on päivä ystävien. Harvoin kai olen helmikuun neljäntenätoista ollut näin, nääääääin kiitollinen omista ystävistäni. Olen kaiken kriisin, kaaoksen ja kuohunnan keskellä saanut niin paljon tukea, apua, iloa ja uskoa tulevaan, että tekee mieli piirrellä vaaleanpunaisia sydämiä sinne sun tänne. Ystävät ovat valtava voima, se pitäisi tietysti muistaa vuoden jokaisena päivänä.

Omat ystäväni ovat tarttuneet hihaani kuka missäkin elämänvaiheessa. Minä olen kulkenut omia polkujani, mutta oikeastaan jokaisesta elämänmuutoksesta on matkapuhelimen muistiin ja kahvikutsulistalle jäänyt yksi, kaksi tai muutama erityisen läheistä ihmistä. On leikki-iässä tavattu lapsuudenystävä, yläasteen ikätoverit, lukiovuosien läheisimmät, opiskeluaikojen uskolliset, solukämpän kanssa-asukki ja tietysti viimeisimpien vuosien äitikaverit, joista jokunen on muuttunut muskaritutusta tai vauvajumppaseurasta ihan sydänystäväksi asti. Eipä ole blogikaan ollut ihan turha väline ystäväpiirin laajentamisessa, virtuaalisen seuran lisäksi internetin ihmemaasta on löytynyt ihan eläviäkin kavereita.

Mistä tunnet sä ystävän, kyselee laulukin. Minä tunnen sen siitä, ettei omia sanojaan tarvitse seurassa sensuroida. Voi heittää ilmaan mustaa huumoria, kyynelehtiä tai vaikka kiroilla, kertoa tunteistaan vailla pelkoa niiden mitätöinnistä. Tunnen sen myös siitä, että vaikka välimatkaa – olkoon se sitten henkistä, fyysistä tai vaikka ikävuosissa mitattavaa – olisi runsaastikin, jatkuu juttu aina tapaamisella niin kovin luontevasti. Omat ystäväni ovat keskenään varsin erilaisia, mutta jokin hyvyys heitä kaikkia yhdistää. Avoimuus, epäitsekkyys, älykkyys, ja se hurjan olennainen huumorintaju. Toisten kanssa yhteistä ovat koulumuistot, joidenkin seurassa puidaan lasten kehitysvaiheita. Mutta jotta ystävyys olisi ystävyyttä, tarvitaan jotain tässä hetkessä olevaa, jotain niin tärkeää, etten oikein osaa sitä edes kuvailla.

Tänään mietin, millainen ystävä mahdan itse olla. Surkea yhteydenpitäjä, hajamielinen hömelö, joka ei aina muista kiittää eikä ehkä edes pyytää anteeksi. Ehkä turhan kärkäs, varmaan vähän ärsyttäväkin. Hauska, ainakin omasta mielestäni. Luotettava, tietääkseni. Kiva ja kiinnostunut, toivottavasti. Aina valmis kahviseuraksi, piirakankin leivon jos saan vähän etumatkaa.

On jännittävää seurata sivusta, millaisia ystävyyssuhteita omat lapset tulevat solmimaan. Äitikavereiden ansiosta myös jälkikasvulla riittää leikkiseuraa, ja saman vuosimallin vekarat näkevät toisiaan varsin usein. Kenties joku näistä ystävyyssuhteista kulkee läpi kerhojen, koulujen ja kapakoiden aina kiikkustuoliin asti.

Kaksivuotiaalle kaverit alkavat olla jo tärkeitä, mutta poikanen ei ystävysty ihan kenen kanssa tahansa. Kerhosta mainitaan vain tietyt tyypit, puistossa pöllöillään harvojen ja valittujen kanssa, ja yksi ystävä on ylitse muiden. Yllättyneenä sain maanantaina seurata, kuinka isoksi kasvanut I noin vain heittäytyi leikkiin uuden kaveruksen kanssa. Se osaa, se uskaltaa, se on hyvää seuraa! Toki yhteisleikit vaativat vielä vanhempien väliintuloa eikä empatiakyky ole vielä kovin kehittynyt, mutta hiljaa hyvä tulee – ystävyyssuhteissakin.

Kuopus on vielä siinä ihailtavassa vauvamaailmassa, jossa jokainen keikistelevä kasvo on kutsu ystävyyteen. Hän väläyttää hampaattoman hymynsä vaikka kiinteistövälittäjälle, eikä turhia kysele taustoja. Kokoistensa kanssa pikku-O tekee tuttavuutta kaksin käsin, ja varsin kiihkeästi. Mahtavan sattuman ansiosta esikoisen parhaan kaverin pikkuveli on meidän pikkaraista tasan viisi viikkoa nuorempi – kokoerosta voi ehkä päätellä muuta, mutta puumanaisen elkeet paljastavat ikäeron suunnan. Kenties yhteisellä viltillä lyödään alkutahteja ystävyydelle, joka on alkanut jo kahden raskaustestiviivan aikaan? Tänä ystävänpäivänä vauvat virnuilivat toisilleen, me äidit joimme kahvia, esikoispojat katselivat Pingua ja jakoivat sydänpullan. Aika ihmeellistä, minusta.